Kirsti Kuronen: 4x100

Kirsti Kuronen: 4x100
Karisto 2013, 179 sivua.
Lukuhaasteet: Nykyajan tyttökirjat

Katson Sirin perään. Polvipituisessa maiharissa ja liian suuressa kalastajanlakissa se näyttää hennolta menninkäiseltä.
– Siri tulee meidän joukkueeseen Jeminan tilalle.
– En tiennytkään, että se on kiinnostunut yleisurheilusta.
– Ei se olekaan.

Isla, Hertta, Seela ja Jemina ovat kahdeksasluokkalaiset ystävykset, jotka muodostavat loistavan tiimin niin vapaa-ajalla kuin Viippolan Virin viestijoukkueessakin. Nelikon onnea varjostaa vain se, että Jeminan täytyy kesän kynnyksellä muuttaa toiselle paikkakunnalle. Rakasta ystävää ei korvaa kukaan, mutta viestijoukkue tarvitsee uuden jäsenen. Sellainen löytyy seiskaluokkalaisesta Siristä, tummatukkaisesta ja hiljaisesta tytöstä, joka vieroksuu urheiluvaatteita ja oikeastaan koko juoksuharrastusta. Varsinkin Seela suhtautuu Siriin varsin epäluuloisesti, kertoja-Isla ystävällisemmin ja uteliaammin. Siri on kuitenkin uskomattoman nopea, ja joukkueen on vain totuteltava uuteen jäseneen.

Kirsti Kurosen nuortenromaanin 4x100 tärkeimmiksi teemoiksi nousevat ystävyys ja erilaisuuden hyväksyminen, niin itsessä kuin toisissakin. Isla on ihana nuortenkirjasankaritar, joka toteuttaa unelmansa laskuvarjohypystä ja käy läpi ristiriitaisiakin tunteita selvittäessään, kuka hän oikeastaan on.

4x100 etenee sujuvasti ja nopeatempoisesti; tarinaan mahtuu muutama varsin hätkähdyttäväkin episodi, jotka jäävät varsin vähälle käsittelylle. Hyvä niin, sillä elämässä tapahtuu kaikenlaista, etenkin nuorten elämään, ja toiset asiat jättävät syvempiä jälkiä kuin toiset. Kuronen osaa taitavasti luoda henkilöilleen persoonallisuuden ja taustat pienilä vihjeillä ja osuvilla kuvauksilla. Viestijoukkueen tytöistä voisi kirjottaa useammankin kirjan, vaikkapa kertojaa vaihdellen, mutta 4x100 on itsenäinen ja ehyt kirja, jossa päähenkilö oivaltaa kesän kokemusten jälkeen asioita hieman uudella tavalla. Kirjan juoni on kehä, kuin juoksurata, jossa saavutaan takaisin lähtöpisteeseen, mutta askeleet ja vaihdot startin ja maaliviivan välissä ovat saaneet aikaan muutoksia.

4x100 on lempeä ja valoisa nuortenromaani, jossa on tilaa unelmille, epäröinnille ja muutamille harha-askelillekin. Kirjan otollisinta kohderyhmää ovat varmaankin 10–14 -vuotiaat nuoret (tytöt), mutta nautin itsekin vilpittömästi sen lukemisesta.

Kirjan on lukenut myös Veera, joka kirjoittaa siitä Kirjavinkeissä.

TTT: Ihania kirjallisia siskoksia

Jokin aika sitten listasin Top Ten Tuedayssa ihania kirjallisia pariskuntia, ja nyt on siskosten aika astua näytyämölle.

1. Meg, Jo, Beth ja Amy (Louisa M. Alcott: Pikku naisia)

• naisellinen Meg, villi lukutoukka Jo, lempeä Beth ja taiteellinen Amy...

2. Elinor, Marianne ja Margaret (Jane Austen: Järki ja tunteet)

• järkevä sisko, tunteellinen sisko ja nuorimmainen, joka jää tarinassa toisten varjoon

3. Elizabeth ja Jane (Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo)

• juu, tiedän, että siinä on ne kolme muutakin siskoa, mutta kun laitoin otsikkoon tuon ihana-sanan! 

4. Berta ja Carolin (Maria Gripe: Salaisuus varjossa jatko-osineen)

• pohdiskeleva Berta ja seikkailunhaluinen, salaperäinen Carolin, jotka saavat tietää olevansa siskoksia

5. Tinka ja Taika (Sanna Isto ja Julia Vuori: Tinka ja Taika)

• Kuin 2000-luvun Onneli ja Anneli! Siskosten elämään tulee ripaus taikaa isoäidin vierailun myötä...

6. Heinähattu ja Vilttitossu (Sinikka ja Tiina Nopola: Heinähattu ja Vilttitossu -sarja)

• koheltava Vilttitossu ja vähän rauhallisempi Vilttitossu valloittavat sydätmet

7. Marikki ja Liisa (Astrid Lindgren: Meidän Marikki)

• Marikki saa loistavia ideoita – ja Liisa toteuttaa ne!

8. Cassandra ja Rose (Dodie Smith: Linnanneidon lokikirja)

• lukutoukkasisko ja kaunis sisko – mutta kuinka heille käykään rakkaudessa?

9. Varpu, Virva ja Inari (Essi Tammimaa: Paljain käsin)

• siskokset peilaavat elämänvalintojaan toisiinsa ja edeltävien sukupolvien naisiin

10. Kris, Rita, Virva ja Dodo (Rauha S. Virtanen: Seljan tytöt -jatko-osineen)

• 1950-luvun suomalaiset "pikku naiset", neljä erilaista persoonaa. Myöhemmin siskossarjaan liittyi vielä Tuli.

Mitä kirjojen sivuilla eläviä siskoksia sinulle tulee mieleen?

P.S. Kiitos kaikille Kirjallisuuden äidit -haasteeseen osallistuneille! Koetan ehtiä laittamaan haasteen arvontoineen pakettiin viimeistään ensi viikolla! 

Haruki Murakami: 1Q84 (osat 1&2), "huhtikuu–kesäkuu"

Haruki Murakami: 1Q84 (osat 1 & 2), luettu ensimmäinen kirja "huhtikuu–kesäkuu"
Japaninkielinen alkuteos 1Q84 ilm. 2009,
englanninkielisestä käännöksestä suom. Aleksi Milonof.
Tammi 2013, 417/782 sivua. Keltainen kirjasto 444.

Reagoin vain liian herkästi kaikkeen, Tengo ajatteli. Hän sulki silmänsä ja päästi pitkän ja hitaan huokauksen. Aika kulki kummallisesti sunnuntaisin, ja ympäristö vääristyi salaperäisesti.

Aomame on kaunis mutta ilmeetön nuori nainen, joka työskentelee kuntosaliohjaajana mutta jolla on toinen, salainen työ. Tengo on matematiikan opettaja, joka haaveilee kirjailijanurasta ja editoi vapaa-aikanaan tekstejä kaunokirjalliseen lehteen. Haruki Murakamin romaanin 1Q84 ensimmäisessä osassa tapahtumat kerrotaan vuoroin kummankin henkilön näkökulmasta, ja pian (siis pian tämän järkälemäisen romaanin asteikolla) lukijalle selviää, että Tengolla on paikka Aomamen sydämessä, vaikka he eivät ole nähneet kahteenkymmeneen vuoteen. Samalla lukija jää Aomamen tavoin odottamaan, että Tengon ja Aomamen polut risteäisivät jälleen.

Juuttuessaan ruuhkaan matkalla tärkeään tapaamiseen Aomame laskeutuu paloportaitaaita pitkin alas moottoritieltä. Laskeutuessaan portaita Aomame kuulee yhä taksin radiosta Janacekin Sinfoniettan sävelet, näkee taivaalla kaksi kuuta ja huomaa muutaman muunkin asian muuttuneen päästyään takaisin Tokion kaduille. Tengo puolestaan saa tehtäväkseen kirjoittaa uudestaan erään romaanikäsikirjoituksen, jonka tarina on kiehtova, mutta kieliasu ja rakenne yksitotista ja kömpelöä. Romaanin on kirjoittanut – tai oikeastaan sanellut – teini-ikäinen Fuka-Eri, lukihäiriöisesti tai lähes autistisesti kommunikoiva tyttö, jolla on oletettavasti takanaan traumaattisia kokemuksia uskonnolliseksi liikkeeksi muuttuneessa maanviljelysyhteisössä. Fuka-Erin romaani kertoo "pikkuihmisistä", jotka tulevat kuin toisesta todellisuudesta, ja myös romaanissa mainitaan taivaalla näkyvät kaksi kuuta.

1Q84 (josta olen siis tähän mennessä lukenut vain ensimmäisen osan eli vähän yli puolet vastikään suomeksi ilmestyneestä kahden ensimmäisen osan yhteisniteestä) kertoo hieman vinksahtaneesta todellisuudesta – tai pikemminkin kahdesta todellisuudesta – jossa tapahtuu paljon pelottavaa ja väkivaltaista, outoa ja käsittämätöntä, mutta myös kaunista ja ihanalla tavalla uskomatonta. Kuten monessa muussakin Murakamin romaanissa, 1Q84:ssäkin henkilöillä on takanaan enemmän tai vähemmän rikkinäinen menneisyys. Yksi Aomamea ja Tengoa yhdistävä asia on se, että he ovat lapsena kokeneet olevansa perheessään ulkopuolisia ja kärsineet sunnuntaisesta velvollisuudesta kiertää talosta taloon vanhempansa mukana: Aomame teki Todistajien yhteisön käännytystyötä, Tengo puolestaan kulki isänsä mukana keräämässä television lupamaksuja. Molempien historiaan liittyy asioita, joista he eivät halua puhua kenellekään, mutta joihin he etsivät selvyyttä tavalla tai toisella.

1Q84 muistuttaa tyyliltään ja tunnelmaltaan melko paljon Kafkaa rannalla, ja uskonkin, että osa näiden kahden kirjan tapahtumista tulee ajan myötä hieman sekoittumaan mielessäni. Molemmissa laajoissa romaaneissa viitataan historiallisiin tapahtumiin ja käydään läpi kompleksista suhdetta lapsuuteen ja vanhempiin. Toki muistan varmasti aina, että Kafkassa sataa silakoita ja makrilleja kun taas 1Q84:ssa taivaalla näkyy toinen, vanhaa tuttua kuuta pienempi, vihertävä kuu.

Murakamin teksti vangitsee jälleen. En muista, milloin viimeksi jokin romaani olisi imaissut maailmaansa kuten 1Q84, ja että olisin ollut niin malttamaton tietämään, mitä henkilöille tapahtuu. 1Q84 etenee verkkaisesti, mutta ei oikeastaan missään kohtaa pitkäpiimäisesti. Minulla kesti silti jonkin aikaa, ennen kuin aloin todella pitää kirjasta ajattelematta, että Norwegian Wood on ihanampi tai Sputnik rakastettuni eheämpi; aluksi tarina tuntui liian absurdilta ja henkilöt hieman etäisiltä, mutta sitten jokin loksahti kohdalleen, kenties siinä kohtaa kun erään kymmenvuotiaan tytön käsi kosketti samanikäisen pojan kättä ja he kaksi ymmärsivät toisiaan, näkivät toisissaan jonkun joka saattoi ymmärtää.


Kahta kuuta ovat katselleet myös Minna Vuo-Cho, Linnea, Norkku Nenä kirjassa, Zephyr ja Helmi-Maaria, jotka kaikki ovat lukeneet teoksen kokonaisuudessaan (osat 1–3) englanninkielisenä käännöksenä.

Lauren Child: Nämä juhlat ovat oikeasti minun

Lauren Child: Nämä juhlat ovat oikeasti minun
Charlie and Lola: This is Actually My Party, suom. Riitta Oittinen.
Wsoy 2009.

Lauren Childin luomat suurisilmäiset, reippaat Samu ja Salla -hahmot tulivat meidän lapsille varmaankin ensin tutuksi tv-sarjasta, ja sen innoittamana sarjan kirjoja alkoi kulkeutua kotiin kirjastosta. Samu ja Salla -kirjoissa on suuret ja värikkäät kuvat ja suhteellisen vähän teksiä, joten niitä jaksavat kuunnella perheen pienimmätkin, mutta parhaiten tarinoiden maailma ja jännitteet avatuvat varmaankin noin viskari- tai eskari-ikäisestä eteenpäin. Sisarukset Samu ja Salla ovat melko klassinen parivaljakko: toinen (kertojanakin toimiva isoveli Samu) on järkevä ja harkitsevainen, nuorempi (pikkusisko Salla) vilkas ja tempperamenttinen. Kirjassa Nämä juhlat ovat oikeasti minun Samulla on syntymäpäivä, mutta joka paikkaan ehtivä ja usein vasta jälkeenpäin ajatteleva Salla haluaisi kovasti pistää näppinsä juhlakeitokseen.

Kirja kuvaa hyvin sisarusten eroja, joihin niin ikä kuin sukupuolikin tuovat omat mausteensa. Samu haluaa juhlia hirviösynttäreitä, mutta Sallan mielestä synttäreillä pitää olla vaaleanpunaista. Se varmaan vielä menisi, että Salla päällystää kuppikakut pinkillä kuorrutteella, mutta kun hän vielä avaa sekä Samun synttärikortit että tämän saamat lahjat ja puhaltaa vielä kakkukynttilätkin, on Samun mitta täynnä. Väistämättömän "räjähdyksen" jälkeen sisarukset saavat konfliktin selvitettyä onnellisesti keskenään, ja Samun synttärivieraiksi saapuneet kaveritkin ovat enemmän kuin tyytyväisiä (vanhempia tai muita aikuisia ei kirjassa näy).

Tarina etenee pitkälti dialogina, varsin huudahtelevana sellaisena. Repliikeistä välittyy lasten innostus, jännitys ja riemu: synttärit ovat vaan niin hauskoja, varsinkin kun niitä saa puuhata myös itse!

Muistan Karoliinan joskus kirjoittaneen Samu ja Salla -kirjoista perusteellisemmin Kirjavassa kammarissaan ja maininneen, että vain harvat Samu ja Salla -kirjat ovat oikeasti Lauren Childin itsesä kuvittamia. Nämä juhlat ovat oikeasti minun -kirjassa lukeekin, että "hahmot on luonut Lauren Child", joten tämän kirjan kuvitus ei ole Childin käsialaa, vaikka hahmot on toki piirretty hänen tyylillään.

Kuten Salla Savolaisen kuvittaman Vesta-Linnea ja hirviöäiti -kirjan kohdalla mainitsin, en erityisemmin pidä Savolaisenkin joskus (ei kuitenkaan Vesta-Linnea -kirjoissa) käyttämästä tyylistä, jossa silmät ylittävät kasvojen rajat. Minulla oli muistikuva, että myös Lauren Childin kuvituksissa, esimerkiksi juuri Samuissa ja Salloissa, silmät "laajenevat" kasvojen ulkopuolelle, mutta joko muistan kokonaan väärin tai sitten näin käy vain Samu ja Salla -animaatiossa, joita olen saattanut joskus sivusilmällä vilkaista. Joka tapauksessa Samun ja Sallan silmät pääsevät armoihin, sillä ne ovat vain hauskasti kuikuilevia mutta eivät liian kohosteisia.

Hahmojen ilmeet ovat kuvaavia; kasvoilla näkyy "perusmuikean" ilmeen lisäksi näissä kuvissa ainakin surua ja harmia, haaveellisuutta, "idealampun syttymistä" ja iloa. Kuvituksessa iehättävät myös kollaasimaiset elementit: Samun synttärikorteissa on valokuvia, lahjapakettien naru on valokuvista peräisin ja synttärikakusta pistävät esiin "oikeat" kynttilät.

TTT: Kymmenen yleistä harhaluuloa kirjablogeista

Kuva: Wikimedia Commons

1. Kaikki kirjablogit ovat samanlaisia, ja kaikilla bloggaajilla on samanlaiset lähtökohdat ja motiivit bloggaamiseen.

2. Kirjabloggaamisen takana on jokin salainen motiivi, joka täytyy ehdottomasti selvittää. Motiivi ei ole rakkaus kirjallisuuteen ja lukemiseen, vaan jotain paljon hämärämpää.

3. Bloggaajat kirjoittavat vain uutuuskirjoista.

4. Kaikki kirjabloggaajat lukevat samoja kirjoja, ja heillä on samanlainen kirjamaku.

5. Bloggaajat kehuvat kaikkia kirjoja.

6. Bloggaajat kehuvat etenkin niitä kirjoja, jotka ovat tulleet kustantamoilta arvostelukappaleina.

7. Kirjabloggaajat saa kehumaan kuorossa mitä tahansa kirjaa, kunhan vain lähettää sitä tarpeeksi laajalle joukolle ennakkokappaleena.

8. Jos bloggaaja kritisoi jotakin kirjaa, hän tekee sen silkaa ilkeyttään.

9. Kirjabloggaaja on wannabe-kirjailija, -toimittaja tai -kriitikko.

10. Kirjabloggaaminen on ammatti.


Lisäksi on tietenkin selvää, että kirjabloggaajalla ei voi olla muuta elämää. Jos kirjabloggaajalla on mies, tämän hartiat ovat nyrjähtäneet puolison kirjastokasseja kanniskellessa ja vapaa-aika kuluu bloggaajan kirjapinoja ja "päivän kirja" -otoksia kuvatessa. Kirjabloggaajan mahdolliset lapset oppivat tietenkin lukemaan ennen kuin kävelemään, ja kirjahyllyillä on vuorattu jopa kylpyhuoneen seinät. *

Vieläkö tulee mieleen muita myyttejä kirjabloggaajista? Kirjablogi yksillä, kevät kaikilla – muistakaa nauttia aurinkoisista päivistä ulkona (siellähän voi vaikka lukea)!


*Kaikki yhteydet todellisiin henkilöihin kiistetään käsi lempikirjalla!

Inka Nousiainen: Kirkkaat päivä ja ilta

Inka Nousiainen: Kirkkaat päivä ja ilta
Siltala 2013, 124 sivua.

He kävelivät, vaikka olihan Iida jo kylliksi kävellyt. Mutta Eliaksen kanssa se oli toista, käsi Eliaksen kädessä, se piti kevyesti kiinni hänen sormenpäistään. Ja Iida tunsi sen taas, olennon heidän välissään, se leijui siinä yhtä itsestään selvästi kuin he kävelivät kuukaudet välistään pois, niitä ei ollut kuten ei ollut mitään raskasta ja mahdotonta. 

Inka Nousiaisen Kirkkaat päivä ja ilta on nimeä ja kantta myöten kaunein tänä keväänä lukemani kirja. Ihaninta on Nousiaisen kuulas, herkkä ja monivivahteinen kieli, ja tarina juuri ennen talvisotaa toisiinsa rakastuvista Iidasta ja Eliaksesta koskettaa syvästi. Nykyaikaan sijoittuvat jaksot, joissa seurataan nuoren Viljamin ja vanhan Edlan (joka on Iidan sisko) sattumalta tapahtuvaa kohtaamista ja kummankin kuohuvia kipeitä salaisuuksia jäi minulle hieman etäisemmäksi, mutta sekin herkisti. Kirja on sivumäärältään melko lyhyt (joskin varsin tiivistä fonttia), mutta ei nopealukuinen, ainakaan minulle. Halusin nauttia taitavasta kerronnasta, latautuneista lauseista ja vähäeleisesti etenevästä tarinasta.

Nousiaisen tavasta kertoa tarinaa ja kuvata henkilöitään tuli minulle mieleen Ulla-Lena Lundbergin kerronta esimerkiksi romaanissaan Jää. Lundbergin kerronta on runsaampaa, eeppisempää ja humoristisempaa, mutta molemmat kirjailijat kuvaavat sivuhenkilöitäänkin elävästi ja rakkaudella. Näin Nousiainen kuvaa kyläkoulun opettajana vastikään aloittaneen Iidan oppilaita:

Päivät seurasivat toisiaan ja oppilaat nousivat pulpettiensa viereen seisomaan aamu aamun jälkeen. Ja vähitellen ne alkoivat erottua toisistaan samalla tavalla kuin sumusta alkaa erottua maiseman piirteitä, äyräitä ja töyräitä, jotkut selkeämmin kuin toiset. Köyhän talon pienikokoinen Reino, joka sai kenkäavustusta ja änkytti. Kuuliainen Sinikka, jolla oli niin pitkä letti että se täytyi nostaa takapuolen alta tuolin selkänojan yli. Ja Aarne, joka oli niin kaunis että tulisi sen vuoksi saamaan elämässään anteeksi yhtä ja toista. Aarne silmät olivat viattomat ja kirkkaat kuin vuorilampi. Mutta arestia Aarne hankki itselleen melkein heti. 

Myös nuoren Iidan tunteet hänen etsiessään omaa tietään ja rakastuessaan kuin silmänräpäyksessä "mieheen sillalla" on kuvattu todella herkästi, niin että lukija voi haistaa juhannusyön tuoksut ja kuulla salassa vuodatetut kyyneleet. Jokaisen kohtauksen jännite säilyy ja paljon jää kokonaan kertomatta, tarinan aukkoja voi kukin arvailla mielessään.

Ainoa asia, mikä minua hieman häiritsi, oli kirjan loppupuolella ilmi tullut juonenkäänne, joka tuntui turhan melodramaattiselta. Salaisuus Edlan taustalla on yksittäinen teko kaukana menneisyydessä, joka toki liittää hänet yhteen Iidan ja Eliaksen tarinaan, mutta hieman päälleliimatusti. Mikään tyylirikko tämä käänne tarinassa ei kuitenkaan ole, sillä Kirkkaat päivä ja ilta -romaani on hyvällä tavalla vanhanaikainen tarina suurista tunteista ja kohtalon käänteistä, joihin sota-aika tuo omat, repivät kulmansa. Ja vaikka tarina on klassinen, se on kerrottu tuoreesti ja taidokkaasti, niin, että lukija jää miettimään, miten aika kiertyy ja mistä tämä kaikki, mennyt ja tuleva.

Kirjasta ovat bloganneet myös ainakin Hanna, Sara ja Annika K.

Tove Appelgren ja Salla Savolainen: Vesta-Linnea ja hirviöäiti (sekä asiaa Kirjallisuuden äidit -haasteesta)

Tove Appelgren (teksti) ja Salla Savolainen (kuvat): Vesta-Linnea ja hirviöäiti
Vesta-Linnéa och monstermamman, suom. Tittamari Marttinen.
Tammi 2001.

Taikan ja Velman koosteet havahduttivat minut huomaamaan, että emännöimäni Kirjallisuuden äidit -haaste alkaa olla loppusuoralla. Haaste päättyy siis äitienpäivänä, 12. toukokuuta. Olin itse suunnitellut lukevani haasteeseen jos vaikka mitä, mutta monet aiheen kannalta kiinnostavat kirjat ovat yhä lukematta. Tavoite lukea vähintään kolme äitiysteemaista kirjaa vuoden aikana täyttyi kuitenkin helposti ja vähän ylittyikin. Lukemistani kirjoista lisää sitten haasteen päätöspostauksessa (jos olet osallistunut haasteeseen, niin muistathan käydä haasteen aloituspostauksessa ilmottautumassa mukaan arvontaan!). Nyt kuitenkin huomio postauksen varsinaiseen aiheeseen, Tove Appelgrenin ja Salla Savolaisen mainioon Vesta-Linnea ja hirviöäiti -kuvakirjaan. Velma oli lukenut sen äitihaasteeseen, ja koska itsekin olin ajatellut blogata kirjasta ja ottanut kuvatkin sitä varten, niin tuumasta toimeen.

Vesta-Linnea -kirjat ovat sellaisia, joihin meidän lapset ovat itse tarttuneet kirjastossa, ja niitä onkin nyt luettu meillä useampia. Ihastuin kirjojen psykologiseen tarkkanäköisyyteen ja lapsilähtöisyyteen. Vesta-Linnea -kirjoissa käsitellään arkisen elämän vaikeita tilanteita herkästi ja ripauksella huumoria. Salla Savolaisen kuvitukset ovat lähes aina upeita, mutta erityisesti Vesta-Linnea -kirjojen tyyli miellyttää silmääni (sen sijaan vieroksun hieman esim. uusimmassa Heinähattu ja Vilttitossu -kirjassa näkyvää tyyliä piirtää hahmoille kasvojen rajat ylittävät silmät). Yksi Savolaisen ehdottomista vahvuuksista on miljöiden kuvaaminen.

Vesta-Linnea ja hirviöäiti kertoo päivästä, jolloin asiat alkavat mennä pieleen heti aamusta, kun pitäisi pukea sukkahousut päälle. Sekä äiti että Vesta-Linnea "keräävät kiukkua" pitkin päivää, ja illemmalla sitten räjähtää. Seuraa kiukkua, itkua ja mökötystä, apatiaa ja katumusta, kunnes Vesta-Linnea ja äiti havahtuvat pyytämään anteeksi toisiltaan ja ilo voittaa jälleen.

Vesta-Linnean "hirviöäiti" on ihanan inhimillinen heikkouksineen, mutta kuitenkin rakastava ja hellä lapsilleen. Kirja sanoittaa hyvin sitä, kuinka jokaisella on joskus huono päivä, äidilläkin, mutta kaoottiseksikin yltyvästä tilanteesta pääsee yli, kun ottaa pienen aikalisän.