Kirsti Kuronen: 4x100

Kirsti Kuronen: 4x100
Karisto 2013, 179 sivua.
Lukuhaasteet: Nykyajan tyttökirjat

Katson Sirin perään. Polvipituisessa maiharissa ja liian suuressa kalastajanlakissa se näyttää hennolta menninkäiseltä.
– Siri tulee meidän joukkueeseen Jeminan tilalle.
– En tiennytkään, että se on kiinnostunut yleisurheilusta.
– Ei se olekaan.

Isla, Hertta, Seela ja Jemina ovat kahdeksasluokkalaiset ystävykset, jotka muodostavat loistavan tiimin niin vapaa-ajalla kuin Viippolan Virin viestijoukkueessakin. Nelikon onnea varjostaa vain se, että Jeminan täytyy kesän kynnyksellä muuttaa toiselle paikkakunnalle. Rakasta ystävää ei korvaa kukaan, mutta viestijoukkue tarvitsee uuden jäsenen. Sellainen löytyy seiskaluokkalaisesta Siristä, tummatukkaisesta ja hiljaisesta tytöstä, joka vieroksuu urheiluvaatteita ja oikeastaan koko juoksuharrastusta. Varsinkin Seela suhtautuu Siriin varsin epäluuloisesti, kertoja-Isla ystävällisemmin ja uteliaammin. Siri on kuitenkin uskomattoman nopea, ja joukkueen on vain totuteltava uuteen jäseneen.

Kirsti Kurosen nuortenromaanin 4x100 tärkeimmiksi teemoiksi nousevat ystävyys ja erilaisuuden hyväksyminen, niin itsessä kuin toisissakin. Isla on ihana nuortenkirjasankaritar, joka toteuttaa unelmansa laskuvarjohypystä ja käy läpi ristiriitaisiakin tunteita selvittäessään, kuka hän oikeastaan on.

4x100 etenee sujuvasti ja nopeatempoisesti; tarinaan mahtuu muutama varsin hätkähdyttäväkin episodi, jotka jäävät varsin vähälle käsittelylle. Hyvä niin, sillä elämässä tapahtuu kaikenlaista, etenkin nuorten elämään, ja toiset asiat jättävät syvempiä jälkiä kuin toiset. Kuronen osaa taitavasti luoda henkilöilleen persoonallisuuden ja taustat pienilä vihjeillä ja osuvilla kuvauksilla. Viestijoukkueen tytöistä voisi kirjottaa useammankin kirjan, vaikkapa kertojaa vaihdellen, mutta 4x100 on itsenäinen ja ehyt kirja, jossa päähenkilö oivaltaa kesän kokemusten jälkeen asioita hieman uudella tavalla. Kirjan juoni on kehä, kuin juoksurata, jossa saavutaan takaisin lähtöpisteeseen, mutta askeleet ja vaihdot startin ja maaliviivan välissä ovat saaneet aikaan muutoksia.

4x100 on lempeä ja valoisa nuortenromaani, jossa on tilaa unelmille, epäröinnille ja muutamille harha-askelillekin. Kirjan otollisinta kohderyhmää ovat varmaankin 10–14 -vuotiaat nuoret (tytöt), mutta nautin itsekin vilpittömästi sen lukemisesta.

Kirjan on lukenut myös Veera, joka kirjoittaa siitä Kirjavinkeissä.

Vilja-Tuulia Huotarinen: Siljan laulu (Nykyajan tyttökirjat -haaste)

Vilja-Tuulia Huotarinen: Siljan laulu. Tarina tyttöbändistä
Karisto 2007, 236 sivua.
Siskodisko-sarja.
Kirja on luettu osana Nykyajan tyttökirjat -haastetta.

Kaksi asiaa, jotka saivat hänet itkemään: yksinäiset kiviä potkiskelevat pikkupojat, jotka hän kuvitteli syntymättömiksi veljikseen, ja isä. Asia, jota hän häpesi: vihan ajatuksia iltaisin. Kaksi asiaa, joita hän rakasti: villihevoslaumat ja Lumiukko-piirretyn musiikki. Mutta ei hän niistä halunnut puhua, ei näin, ei tällaisena iltana. 

Viisitoistavuotiaan Silja Kaikumaan isä on hiljattain kuollut. Siljan äiti, joka ei ole koskaan ollut mikään elämänhallinnan mestari, koettaa selvitä omasta surustaan parhaansa mukaan eikä oikein osaa lohduttaa masentunutta tytärtään. Siljan edesmennyt isä on ollut kirjailija, ja Siljan äiti yrittää ehdottaa tyttärelleen piristykseksi sanataideleiriä. Tytär kokee kuitenkin sävelet enemmän omakseen kuin sanat ja saa uudelleen kiinni elämänilostaan päästessään laulajaksi Sisko-nimiseen bändiin. Bändi soittaa utuista rockia - termi tarkoittaa sitä tunnelmaa, kun kävelee puiden alla ja kuulee niiden humisevan tarinoitaan.

Vuonna 2011 Vilja-Tuulia Huotarinen sai Finlandia Junior -palkinnon nuortenromaanistaan valoa valoa valoa. Runoilijana debytoineen Huotarisen ensimmäisen nuortenromaanin Siljan laulu käsikirjoitus puolestaan voitti Kariston Tiina 2006 -kilpailun, jossa etsittiin "raikasta ja modernia tyttökirjaa".

Koska luen 2000-luvulla julkaistuja nuortenkirjoja osana Nykyajan tyttökirjat -haastetta, kiinnitän tietoisesti huomiota yhtymäkohtiin, joita teoksilla on tyttökirjaklassikoiden kanssa. Siljan laulun tärkein interteksti on mielestäni L. M. Montgomeryn Pieni runotyttö. Montgomeryn romaanin alussa Emilian isä kuolee (äiti on kuollut Emilian ollessa pikkulapsi) ja orpo Emilia muuttaa Blair Wateriin äitinsä sukulaisten vanhaan taloon Uuteen kuuhun. Samaten Silja vaihtaa tavallaan yhteisöä, tarkemmin sanottuna kaveripiiriä, isänsä kuoleman jälkeen. Suhde poikaystävään päättyy ja ystävätkin tuntuvat kääntävän selkänsä. Uudet ystävät löytyvät bändin myötä, ja he ovat aiempia kavereita taiteellisempia ja tiedostavampia. Uusi ihastus, Johannes, käy juuri Siljan ennakkoluuloisesti torjumaa sanataideleiriä, lukee Pentti Saarikosken runoja ja kertoo ihailevansa Siljan edesmenneen isän tuotantoa - hän on siis vähän kuin Emilian Teddy, taiteellisesti lahjakas (hieman eri alalla kuin sankaritar itse) ja salaperäinen.

Paikoin Siljan laulun kohtauksissa on hyvinkin montgomerylaista tunnelmaa. Eräässä kohtauksessa Silja on unohtanut avaimensa eikä pääse kotiinsa ukonilmalla. Naapurin omituisena pidetty neiti Irene Haapa kutsuu Siljan kotiinsa. Silja voittaa ennakkoluulonsa ja löytääkin Irenestä rohkaisijan ja auttajan. Mieleeni tuli Pieni runotyttö -kirjasta mieleen erityisesti Emilian vierailu Isä Cassidyn luona - ylimyksellisen kissan vastineena neiti Haavalla on omanarvontuntoinen lemmikkipossu nimeltä Attila. Ajoittain myös lyyriset luonto- ja tunnelmakuvaukset liittävät kirjan romanttiseen tyttökirjaperinteeseen, mutta kirjassa on paljon myös nuorten puhekielistä dialogia ja vähemmän suloisia tapahtumia ja aiheita.

Yhtymäkohdat Montgomeryyn eivät Siljan laulussa ole samalla tavalla auki kirjoitettuja kuin Terhi Rannelan Scarlettin puvussa -nuortenkirjan Tuulen viemää -viittaukset, vaikka jo melkein Siljan laulun ensisivuilla mainitaan "palavaposkinen Emilia, jolla on lohtuna kynttilänvalossa vietetyt kirjoittamisen hetket". Kirjan Montgomery-viittaukset sitovat sen tyttökirjallisuuden perinteeseen, mutta samaan aikaan Siljan laulu on esimerkiksi kirjassa mainittujen muusikoiden ja nuorten ajatusten ja ajanviettotapojen kautta hyvin kiinni kirjoittamisajankohdassaan.

Pidin Siljan laulusta kovasti. Se on kirjoitettu nuorten maailmaa ja surun keskellä elävän tytön tunteita syvästi ymmärtäen, kauniisti mutta ei siirappisesti. Musiikin, ystävyyden, positiivisen tyttöenergian ja rakkauden parantava voima soi kirjan sivuilla.

Kirjan jatko-osat ovat nimeltään Siljan syksy (2008) ja Rakkaudella Silja (2010).

Terhi Rannela: Scarlettin puvussa (Nykyajan tyttökirjat -haaste)

Terhi Rannela: Scarlettin puvussa
Otava 2011, 208 sivua.
Kirja on luettu osana Nykyajan tyttökirjat -haastetta

Terhi Rannelan nuortenromaani Scarlettin puvussa on Tuulen viemää -mukaelma, jossa viitataan sekä Margaret Mitchellin Amerikan sisällissodan aikaan sijoittuvaan romaanin että Victor Flemingin ohjaamaan elokuvaan, jossa pääosaa esittää Vivien Leight. Rannelan kirjan sankaritar on nimetty Leighin mukaan Viivi Lintuseksi, kun taas monen muun hahmon nimi on mukailtu Mitchellin romaanista: Viivin pitkäaikainen on-off -poikaystävä on Aki Virtanen (vrt. Ashley Wilkes) joka kihlautuu yllättäen vaatimattoman näköisen, hiljaisen ja kiltin Olivian (vrt. Melanie) kanssa. Sopivalla (tai Viivin mielestä tietenkin sopimattomalla) hetkellä näyttämölle astuu Reko Putkonen (vrt. Rhett Butler), pohjanmaan murretta puhuva ja Harley Davidsonilla ajava, hillittyä Akia huomattavasti rosoisempi nuori mies.

Kirjassa on kaksikin Scarlett O'Haran rakasta kotiplantaasia vastaavaa "Taraa": Viivin Tara-niminen muotiblogi ("Vintagea ja menneiden vuosisatojen lumoa rakastavan 17-vuotiaan neidon ajatuksia"), jossa Viivi voi purkaa sydäntään, kirjoittaa sydämensä kyllyydestä lempikirjastaan ja -elokuvastaan, esitellä vaatteitaan ja saada vakiolukijoiltaan vinkkejä ja henkistä tukea asuvalintoihinsa ennen tärkeitä juhlia. Toinen Taran vastine on Viivin rakas kotitalo Villa Viisas "yhdeksänkymmentävuotias, vaaleansiniseksi maalattu puutalo", jonka tilalle kaupunki aikoo yllättäen kaavoittaa kerrostaloja. Idyllisen puukaupunginosan asukkaat nousevat kapinaan kaavasuunnitelmaa vastaan, ja tämä taistelu vanhojen rakennusten ja rakkaiden kotien puolesta on tämän tyttöromaanin "sisällissota".

Kirjassa kuvataan elävästi Viivin kokemia kiukun, loukatun itsetunnon ja ihastumisen tunteita, mutta ei mennä niihin kovin syvälle, vaan kirjan pääpaino on tapahtumissa ja lukiolaisten arjen kuvauksessa. Kuten esikuvansa Scarlett, myös Viivi on toiminnan nainen, joka ei jää rypemään itsesäälissä vaan ottaa vastoinkäymiset haasteina. Ystävien, perheen ja koirien (jotka ovat nimeltään Onneli ja Anneli!) seura, bloggaaminen sekä teekupilliset piristävät ja rohkaisevat, jos Lintusen siipi meinaa olla maassa.

Olen lukenut Mitchellin romaanin yli viisitoista vuotta sitten ja varmaan nähnyt elokuvankin viimeksi samoihin aikoihin, mutta Rannelan romaani palautti monet kohtaukset elävästi mieleen. Pidin siitä, että Scarlettin puvussa -romaanin intertekstuaalisuus on paitsi aivan ilmeisellä tasolla (nimet), myös vähän vähemmän alleviivatusti romaanin juonessa, kohtauksissa ja henkilöiden persoonissa. Lukija joko tunnistaa nämä Tuulen viemää -viittaukset (ja viittaukset muihin kirjoihin, elokuviin ynnä muihin) tai sitten ei, mutta kirja on yhtä kaikki viihdyttävää ja paikoin naurunpyrskähdyksiinkin houkuttelevaa luettavaa.

Mitchellin Scarlett O'Hara ei ole itsekkyydessään ja ajattelemattomuudessaan suinkaan suosikkini kirjallisuuden naishahmoista, mutta ihailen kyllä hänen sinnikkyyttään, periksiantamattomuuttaan ja vahvuuttaan (Scarlett muistaakseni kehittyi hieman empaattisempaan ja sympaattisempaan suuntaan romaanin kuluessa). Viivi Lintusessa on esikuvansa mukaista impulsiivisuutta, sähäkkyyttä ja omanarvontuntoa, mutta myös herkkyyttä, lämpöä (erityisesti äitiään ja mummaansa kohtaan) sekä rakkautta kaikkeen kauniiseen ja perinteiseen. Viivin käsitykset itsestään ja muista muuttuvat hieman romaanin aikana, vaikka Scarlettin puvussa ei mikään varsinainen nuoren naisen kehitysromaani olekaan.

Viivi tekee runsaasti huomioita kanssaihmisistään heidän pukeutumisensa perusteella ja mietti itse paljon vaatteitaan - Viivin äiti työskentelee teatterin puvustajana ja on opettanut tyttärensäkin suunnittelemaan ja ompelemaan vaatteita. Vanhojentanssit ovat tärkeä osa Viivin toista lukiovuotta (tämä herätti minussa muistoja yli kymmenen vuoden takaa...): Viivi suunnittelee ja ompelee pukunsa yhdessä äitinsä kanssa ja panikoi, kenestä tulee hänen tanssiparinsa Akin peruttua lupauksensa kihlautumisensa myötä.

Jos hakee Rannelan romaanille esikuvia kotimaisesta tyttökirjaperinteestä, mieleen tulevat toisaalta Mary Marckin huolettomat, kahviloissa ja illanvietoissa pyörivät koululaisromaanit ja toisaalta eräät Rauha S. Virtasen kirjat (muun muassa miljöökuvausten vuoksi). Scarlettin puvussa on varsin kepeää - ei kuitenkaan höttöistä - luettavaa, niin sanottu "hyvän mielen kirja" (kuten tyttökirjan mielestäni jossain määrin kuuluukin genrensä mukaan olla), mutta siinä herätellään myös ajatuksia nais- ja mieskuvasta.

Terhi Rannelan Scarlettin puvussa on ensimmäinen Nykyajan tyttökirjat -haasteeseen lukemani kirja, ja kirja olikin pitkälti sellainen, jollaisia toivoin tässä haasteessa löytäväni. Kirjan sankaritar on teini-ikäinen, kirjassa kuvataan tavallista, turvallista arkea, perhettä ja kaveri- ja seurustelusuhteita sekä niitä harrastuksia ja asioita, jotka kiinnostavat monia nuoria tyttöjä: vaatteita, elokuvia

Lumiomena-blogissa on tänään kirjoitettu vanhemmasta tyttökirjasta. Katja kirjoittaa Helmi Krohnin Eeva-Liisasta (1943): "Romaanina Eeva-Liisa kantaa hyvin tyttökirjojen perintöä: Eeva-Liisa on kirjoittava - vaikkakin kirjoittamista aloitteleva - tyttö, jonka keskeishuolenaiheena ovat koululaisten sosiaaliset suhteet" Samaa kirjoittamishalua löytyy myös Rannelan modernista tyttökirjasankarittaresta.

Scarlettin puvussa on luettu myös Tarinoiden taikaa -blogissa, Saran kirjoissa, Sallan lukupäiväkirjassa, Kirjakaapin avaimessa, Le masque rouge -blogissa ja Susan kirjastossa.