John Gillard: Luovan kirjoittajan työkirja

John Gillard: Luovan kirjoittajan työkirja
20 kirjailijaa, 70 sormiharjoitusta.
Creative Writer's Notebook: 20 Great Authors & 70 Writing Exercises.
Suomalaisten kirjailijoiden osuudet laatinut Jani Saxell,
suomentanut Urpu Strellman.
Ulkoasu: Michael Lebian / Matt Windsor.
Art House 2017, 192 sivua.

John Gillardin Luovan kirjoittajan työkirja yhdistää kiinnostavasti kirjallisuushistoriaa ja kirjoittamista: teoksessa esitellään lyhyesti kaksikymmentä kirjailijaa, heidän tuotantoaan ja tyyli- tai kerronnankeinojaan, ja annetaan lukijalle näistä nousevia tehtäviä. Lukijaa kannustetaan esimerkiksi kokeilemaan Virginia Woolfin vapaan kirjoittamisen menetelmää tai keksimään metaforia Haruki Murakamin jalanjäljissä.

Kirjan ulkoasu on tyylikäs ja viehättävä; valkoisesta raidasta ja kantta kiinni pitävästä kuminauhasta tulee mieleen Penguinin muistikirja. Kirja on myös selkeästi taitettu ja pienet yksityiskohdat lisäävät kodikkuutta: kirjailijakuvan lisäksi lähes jokaisella kirjailija-aukeamalla on myös kuva kirjailijasta kotonaan tai työhuoneessaan. Ulkoasu houkuttelee tarttumaan kirjaan ja lukemaan sitä, mutta toisaalta ajatus valkoisille, määrätietoisesti viivoitetuille tehtäväsivuille hirvittää: minun harakanvarpaani noilla siisteillä sivuilla! Viime syksyn esikoiskirjailija Tiina Lifländer on kertonut Helsingin Sanomien haastattelussa, että hän kirjoittaa raakatekstiä aina rumakantisiin vihkoihin, jotta kaunis ulkoasu ei nostaisi kirjoittamisen kynnystä. (Ajattelen vähän samoin ja muistutan tätä itselleni aina, kun haluaisin ostaa Vilhelm Hammershøi -kantisen muistikirjan Ateneumin museokaupasta. Ehkä teen myös Gillardin kirjoitusharjouisukset johonkin arkiseen muistikirjaan tai tekstitiedostoon.)

Jäin kaipaamaan jonkinlaista johdantoa tai esipuhetta, joka olisi perustellut kirjan ratkaisuja, esimerkiksi kirjailijoiden valintaa. Suomenkieliseen laitokseen on valittu lisäksi kaksi suomalaista kiitettyä ja suosittua kirjailijaa, Anja Snellman ja Katja Kettu – varmaankin siksi, että heidän tuotannostaan löytyy esimerkkejä sellaisista aihepiireistä, jotka eivät kirjan alkuteoksessa tule käsitellyiksi, mutta tätäkin olisi ollut hyvä avata. Ennen kaikkea kaipaan kuitenkin esipuhetta siksi, että siitä tulee kodikas vaikutelma, kuin talon isäntäväki johdattaisi sisälle taloon.

Joka tapauksessa kuvitteellinen vierailu seitsemänkymmenen lahjakkaan kirjailijan työhuoneissa on inspiroivaa. Tällainen tapa opettaa ja harjoitella kirjoittamista on mielekäs: klassikot ja (uudemman) kirjallisuushistorian tyylisuunnat tulevat samalla tutuiksi ja oppiminen tapahtuu eräänlaisella mestari-kisälli -periaattella, mallia katsoen ja samalla itse kokeillen. Kynnys tarttua itse kynään on matala, kun harjoitukset ovat pienimuotoisia, ja jokainen voi tietysti soveltaa niitä mielensä mukaan.

Tietokirjoittamista oppimassa

Tietokirjallisuus ja -kirjoittaminen voi nykyään olla vaaleanpunaista, subjektiivista, juonellista ja kerronallista, ja yhä useammin se onkin. Tietokirjoittaja tarvitsee tietoa ja asiantuntemusta, mutta myös luovuutta, viihtyisän kirjoitusympäristön ja sekä tietysti kahvia ja tietokoneen, jonka kannessa olevan halkeaman voi peittää vaaleanpunaisilla tietokirjoilla.

Viime vuoden tammikuussa aloitin Kirjoittamisen perusopinnot Jyväskylän yliopiston Avoimessa yliopistossa. Taisin saada ajatuksen näistä opinnoista päähäni edellisenä syksynä Kirjojen kamarista, lukiessani Katjan aiheeseen liittyvää postausta. Olin vastikään palannut omien opintojeni pariin ja aloittanut gradun kirjoittamisen. Ruokahaluhan tunnetusti kasvaa syödessä, joten kohta huomasin olevani myös kirjoittamisen opiskelija. Haku opintoihin on muuten juuri meneillään, katso lisätietoa oppiaineen kotisivuilta!

Ensin gradusta, sittemmin työnhausta ja nykyään töistä johtuen kirjoittamisen perusopinnot ovat edenneet varsin hitaasti. Puolentoista lukuvuoden mittainen opinto-oikeus päättyy osaltani heinäkuun lopussa, ja puolet kaikkiaan kuudesta viiden opintopisteen laajuisesta opintojaksosta on vielä suorittamatta. Verkkokurssien aikataulut pitivät minut kohtuullisen hyvin ruodussa muista kiireistä huolimatta, mutta kolme viimeistä kurssia (tietokirjoittaminen, proosa ja tekstikokoelma) suoritan itsenäisinä opintoina, ja kummasti vain kuukaudet kuluvat, ilman että olen palauttanut oppimistehtävätiedostoa millekään mainituista kursseista. Haahuiltuani proosan parissa palasin taas tietokirjoittamisen pariin, käärin hihat ja ihmettelen, miksi en ole kirjoittanut sivuja täyteen jo aikapäiviä sitten.

Kurssikirjallisuudessa on pääosin ennalta tuttuja kirjoja: Kirjablogikirja, Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin, Tieteen yleistajuistaminen, Tieto kirjaksi, Hyvä journalismi. Useimmat olen lukenut aiemmin joko kokonaan tai osittain. Myös kirjoitustehtävät ovat pitkälti tuttuja tekstilajeja: kirjoitan opiskeluesseetä, oppimispäiväkirjaa, analyysia, tietokirjasuunnitelmaa, esseetä, henkilöjuttua ja blogiartikkeleita (osa näistä on keskenään valinnaisia). Ehkä juuri näennäisen helppouden vuoksi nostan riman korkealle: koska asiat ja luettavat tekstit eivät ole haastavia, pitää minun panostaa juuri siihen olennaiseen, omaan kirjoittamiseen. Uraudun kirjoittamisessa helposti samaan tuttuun, tylsään asiatyyliin ja haluan nyt ehdottomasti oppia uutta, kirjoittaa kurssin harjoitustehtävät huolella, mutta samalla heittäytyen, rakentaen tekstejä vähän toisin kuin ennen.

Kevätaurinko kutsuu välillä ulos, mutta lupaan itselleni, että huhtikuun lopussa tietokirjoittamisen kurssi on valmis. Heleää sunnuntaita!

Joan Didion: Maagisen ajattelun aika & Iltojen sinessä sekä pari sanaa teatterikritiikin kurssista

Joan Didion:

Maagisen ajattelun aika
The Year of Magical Thinking, suom. Marja Haapio.
Like 2012 (pokkaripainos), 221 sivua.

Iltojen sinessä
Blue Nights, suom. Kirsi Luoma.
Like 2012, 151 sivua.

Jännästi jotkut kirjat tulevat vastaan useaa eri reittiä, ennen kuin ne päätyvät lukulistalle. Muistan kuulleeni Joan Didionista ja hänen kirjoistaan Maagisen ajattelun aika ja Iltojen sinessä ensi kertaa joskus pari vuotta sitten, mainintana jonkun toisen kirjailijan teoksessa. Muutama kuukausi sitten eräs  kirjakaveri intoili Didionista facebookissa, Kirjatoukka ja herra Kamera -blogin Anna luonnehti Didionia "Amerikan Merete Mazzarellaksi" ja sitten tuli Teatteri Jurkan ja Liken Lue, koe ja kirjoita -haaste: kirjabloggaajat kutsuttiin lukemaan Didionin kirjat, oppimaan teatteriarvion kirjoittamista ja katsomaan Teatteri Jurkan monologia, jonka tähtenä loistaa upea Kristiina Halkola.

Teatterikritiikin iltapäivä

Vietin tänään mukavan ja innostavan iltapäivän teatterikritiikin intensiivikurssilla. Kymmenkunta kirjabloggaajaa – joukossa kaltaisiani teatterikritiikkiummikoita mutta myös muutamia, jotka käyvät viikottain teatterissa ja kirjoittavat kokemuksistaan blogiin – oli kokoontunut hakemaan työkaluja teatteriarvioiden kirjoittamiseen. Oppaana aiheeseen toimi teatterikriitikko ja bloggari Katri Kekäläinen, ja tunnit kuluivat leppoisasti keskustellen ja uutta oppien. (Tutustuin myös uuteen bloggajaan, ja kotimatkalla selasin Tuhat ja yksi kirjaa -blogia ja ihastuin sen riemastuttavaan huumoriin, suosittelen!)

Teatterikritiikki ei pohjimmiltaan poikkea kirja-arviosta: tuttu kolmijako kuvailusta, arvottamisesta ja tulkinnasta pätee siihenkin, samoin se, että hyväksi (teatteriarvioiden) kirjoittajaksi tullaan kirjoittamalla ja katsomalla paljon esityksiä. Erityisen hyödyllistä oli se, että kurssilla käytiin läpi teatteriesityksen eri puolia, kuten näyttelijäntyötä, ohjausta, dramaturgiaa, valaistusta ja äänimaailmaa, joihin on hyvä kiinnittää huomiota katsomossa ja kirjoittaessa. Oli myös hauska kuulla toisten ajatuksia heidän teatterielämyksistään, siitä, miten he ovat kokeneet esityksen erilaisia puolia.

Surua iltojen sinessä

On kuin vuodenaika vaihtuisi. Sää ei juuri lämpene, ei oikeastaan lainkaan, mutta äkkiä voi aistia kesän läheisyyden. Se näyttäytyy mahdollisuutena, jopa lupauksena. Kun kulkee ikkunan ohi tai kävelee Keskuspuistoon, huomaa kylpevänsä sinessä: valo itsessään on sinistä, ja noin tunnin kuluessa sinisyys vain syvenee, voimistuu vielä tummetessaankin ja alkaessaan hiljalleen häipyä näkyvistä.

Palaan Didionin kirjoihin vielä sitten, kun olen nähnyt Jurkan esityksen, mutta pari sanaa lukukokemuksesta jo nyt. Maagisen ajattelun aika kertoo Joan Didionin tyttären Quintanan vakavasta sairaudesta sekä aviomiehen, kirjailija John Dunnen, äkillisestä kuolemasta, Iltojen sinessä puolestaan keskittyy edesmenneen tyttären muisteluun. Molemmat kirjat käsittelevät siis pitkälti samoja teemoja: menetystä, kuolemaa ja surua.

Vaikka Joan Didion kirjoittaa todella surullisista asioista, hänen tyylinsä kertoa on jotenkin viileää tai etäännytettyä, niin että lukeminen ei tunnu liian raskaalta. Kuitenkin Didionin teksti myös koskettaa, ja ehkä se olenkin minä, joka otan etäisyyttä – en ehkä haluakaan eläytyä niihin suuriin menetyksiin sekä syyllisyyden tunteisiin, joita Didion käy läpi.

Lukukokemuksessa oli myös jotain samaa kuin Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjaa lukiessa: hyppään tarinaan keskeltä. Joan Didion on mitä ilmeisemmin kotimaassaan varsin tunnettu kirjailija, mutta hänen teoksistaan on suomennettu vain nämä kaksi myöhäisempää teosta (Edit. Itse asiassa Didionilta on suomennettu 1977 romaani Keskipäivän illuusio). Didion myös kertoo paljon tuttavapiiristään, johon kuuluu monia kuuluisia näyttelijöitä ja ohjaajia – sekä toisaalta monia sellaisia, joita en tunnista. Omppu luonnehtiikin blogissaan varsin osuvasti, että Maagisen ajattelun aika on "elämäkerran palanen". Toki Didion piirtää myös laajempaa kaarta etenkin Iltojen sinessä muistellessaan esimerkiksi tyttärensä adoptiota ja lapsuusvuosia.

Iltojen sinessä -kirjan nimi tulee siitä, kuinka äkkiä ja lopulta yllättäen onni särkyy, juuri kun kaikki tuntui olevan ihanimmillaan. Tytär halvaantuu pian sen jälkeen, kun on juhlittu hänen häitään ja Joan ja John ovat haaveilleet lapsenlapsista. Toisaalta Didion on näkevinään retrospektiossaan myös ennakoivia merkkejä ja kehityskulkuja, joiden uskoo vaikuttaneen tyttärensä kohtaloon. Rakkaus, syyllisyys, onni ja menetys kietoutuvat yhteen.

Iltojen sinessä tuntuu, ettei päivä lopu koskaan. Kun siniset illat päättyvät (niin kuin väistämättä käy, voi aistia vilunväreen, hiipivän aavistuksen sairaudesta huomatessaan ensimmäisen kerran sinisen valon hiipuvan, päivien lyhenevän jo, kesän olenvan ohi.

Arja ja Emma Puikkonen: Käsikirja mielikuvituksen matkaajille

Arja ja Emma Puikkonen: Käsikirja mielikuvituksen matkaajille. Kirjoittamisen seikkailuopas
Kuvitus ja graafinen suunnittelu Terese Bast.
Kirjapaja 2015, 104 sivua.

Tästä se alkaa, seikkailu. Mitä otat mukaan? Et juuri mitään. Ehkä paperia ja kynän, ehkä tietokoneen, jotain millä voit kirjoittaa. Itsesi. Valmistaudu tutkimaan maailmaa ja vakoilemaan ihmisiä. Valmistaudu siihen, että sinulla on salaisuuksia. Valmistaudu katsomaan pöytien alle ja keksimään uskomattomia juttuja siitä, mitä siellä näit. Valmistaudu siihen, että sinusta tulee kirjoittajien heimon jäsen. 

Arja Puikkonen on pitkän linjan lastenkirjailija, jonka Finlandia Juniorilla palkittu Haloo, kuuleeko kaupunki? (Otava 2003), löytyy meidänkin kodin kirjahyllystä. Emma Puikkonen on kirjailija ja teatterintekijä, joka työskentelee paljon nuorten parissa. Käsikirja mielikuvituksen matkaajille on inspiroiva ja monipuolinen kirjoitusopas lapsille ja varhaisnuorille. Kirja tulee varmasti kulumaan myös sanataideohjaajien ja opettajien käsissä, sillä siitä voi poimia tehtäviä, työkaluja ja tietoa kirjoittamisen ohjaukseen.

Tekijät ovat haastatelleet kirjaa varten muutamia suomalaisia lasten- ja nuortenkirjailijoita, kuvittajia ja sarjakuvataiteilijoita, jotka kertovat esimerkiksi työskentelytavoistaan, henkilöhamojen synnystä ja kertojan valinnasta tai vaikkapa siitä, millaisia hankaluuksia ovat itse kohdanneet tekstiä työstäessään. Myös lapset ja nuoret kertovat Käsikirjan sivuilla kirjoitusharrastuksestaan, mielikirjoistaan ja oivalluksistaan.

Käsikirjan kuvitus ja ulkoasu on Terese Bastin taidokasta käsialaa. Tekstin vaihteleva asettelu sivulla, erilaiset typografiset ratkaisut, infolaatikot ja kuvat houkuttelevat lukemaan ja pitävät nuoremmankin kirjoittajanalun mielenkiintoa yllä. Kirjan värikkäästä ulkoasusta ja iloisesta meiningistä tulee mieleen pari vuotta sitten esittelemäni Katarina Kuickin ja Ylva Karlssonin Kirjoittamisen ihanuus. Nuoren kirjoittajan opas, joka on suunnattu vähän varttuneemmile nuorille. Suosittelen sekä sanataideohjaajia että varhaisnuoria tutustumaan molempiin kirjoihin!

Käsikirjan hauskasta kertojahahmosta, havainnollisuudesta ja tekstin tyylistä syntyy vaikutelma, että tekijät ovat todella miettineet lapsen näkökulmaa ja kirjoittamisen pedagogiikkaa. Valmistuin vastikään äidinkielenopettajaksi enkä malta odottaa, että pääsen työelämään testaamaan Käsikirjan antia oppilaiden kanssa!

Emilia Karjula (toim.): Kirjoittamisen taide ja taito

Emilia Karjula (toim.): Kirjoittamisen taide ja taito
Atena 2014, 272 sivua.

Paneutumalla eri aikakausilta peräisin olevaan, eri kulttuurisiin yhteyksiin kuuluvaan ja erilaisia sisältöjä ilmaisevaan kaunokirjallisuuteen ja näkemällä, miten ilmaisutapa on kulloinkin yhteydessä ilmaistavaan asiassisältöön, opiskelijalle avautuu kulttuurin tarjoama mahdollisuuksien maailma. [--] Kirjoittajalle annetaan kaavan sijasta vapaus, mutta tämä vapaus ei edelleytä, että runous kumpuaa itsestään yksinäisen sielun pohjattomista syvyyksistä. Kysymyksessä on yhteisössä elävän ihmisen vapaus rakentaa uutta tietoisena siitä, että erilaisia kulttuurin tarjoamia vaihtoehtoja hänellä on käytettävissään omien valintojensa pohjana.

Kirjoittamisen taide ja taito kartoittaa luovan kirjoittamisen teoriaa ja käytäntöä. Luova kirjoittaminen on yliopiston oppiaineena vielä suhteellisen tuore tulokas. Oppiaineen asema tiedeyliopistossa on kyseenalaistettu, sillä luova kirjoittaminen mielletään enemmän taiteeksi ja käytännöksi kuin tieteeksi. Luova kirjoittaminen on kuitenkin jo vahvasti juurtunut kahteen suomalaiseen tiedeyliopistoon, Turkuun (jossa Luovaa kirjoittamista voi opiskella aineopintojen laajuisena sivuaineena) sekä Jyväskylän yliopistoon (jossa voi valmistua kirjoittamisen maisteriksi ja jopa tohtoriksi). Turun yliopiston Yleisen kirjallisuustieteen professori Liisa Steinby hahmottelee artikkelissaan "luovan kirjoittamisen eurooppalaista mallia", jossa opiskelija tutustuu kaunokirjallisuuden perinteisiin ja tekniikoihin niitä jäljitellen ja muunnellen.

Kirjailijat jakavat tietotaitoaan kirjoittamisen ja kirjailijaelämän eri puolista. Kaksi historiallista romaania (Isänmaan tähden 2011 ja Malmi 1917 2013) julkaissut Jenni Linturi antaa vinkkejä aineiston hankintaan ja hyödyntämiseen. Kiitetyllä Katoamisen kirjalla muutama vuosi sitten debytoinut Ida Rauma kirjoittaa romaanin rakenteesta sekä (yhdessä Timo Harjun kanssa) henkilöhahmojen rakentamisesta - myös runoissa voi olla henkilöhahmoja, joita luonnostellaan ennen  muuta runon puhujaratkaisujen kautta, kuten Harju osoittaa.

Kirjailijat ja kirjoittajat luovivat tekstiensä maailmoissa, mutta heidän on tultava toimeen myös todellisen maailman karikoissa ja suvannoissa: kehityäkseen kirjoittajana täytyy osata ottaa vastaan palautetta ja muokata tekstiään sen pohjalta, omaata tyylistään ja äänestään tinkimättä. Kalle Vainon artikkelin otsikon mukaisesti  pitää osata "palautua vertaispalautteesta". Yhteisöllisyys on monelle kirjailijalle voimavara ja toisinaan hyvinkin kiinteä osa työtä - osa romaaneista syntyy kahden tai useamman kirjailijan tiimityönä, ja aloitteleville kirjailijoille vanhojen konkareiden tuki ja neuvot ovat kullan arvoisia. Niina Repo ja Kirjailijaliitossakin vuosia vaikuttanut Kari Levola mentoroivat artikkeleissaaan niitä, jotka ottavat ensiaskeliaan kirjallisen maailman kapeilla ja moneen suuntaan risteävillä poluilla.

Teoksen alussa  hahmotellun euroooppalaisen luovan kirjoittamisen mallin mukaisesti Kirjoittamisen taide ja taito  nojaa kokonaisuudessaaan vahvasti monipuoliseen kirjaillisuuden historian ja teorian tuntemukseen, vaikka toiset artikkelit ovat aiheensakin puolesta luonnollisesti soveltavampia kuin toiset. Teoria ja käytäntö nivoutuvat toisiinsa kauniisti Emilia Karjulan toimittaman kirjan sivuilla.

Voin suositella kirjaa lämpimästi paitsi kirjoittamisesta kiiinnostuneille, myös kirjallisuuden opistkelijoille, sillä siitä löytyy niin terävää teosanalyysia kuin kiinnnostavaa kirjallisuushistoriaa - jälkimmäisestä oivana esimerkkinä  Päivi Kososen artikkeli omaelämäkerrallisen kirjoittamisen historiasta. Osa artikkeleista vaatii sulattelua, ja teos onkin enemmän kirjoittajan käsikirja ja tietopankki kuin nopeasti lukaistavissa oleva inspiraatio-opas - vaikka insporoitumiselta tuskin voi välttyää näiden tekstien äärellä!


Kirjasta toisaalla: Nostetaan teksti pöydälle, Luonnostelua, Kirjallisia

Bengt Renander: Luovan prosessin tunteet

Bengt Renander: Luovan prosessin tunteet
Himmel – helvete tur och detur: en bok on kreatvitetens känslor, 
suom. Virpi Näsänen.
Nemo 2003, 172 sivua.

Ruotsalaisen kouluttajan ja elokuvantekijän Bengt Renanderin kirja Luovan prosessin tunteet osui silmiini Kirjavan kammarin Karoliinan kuvasta, jossa näkyvät muut kirjat (Maria Peuran Antaumuksella keskeneräinen, Antti Tuurin Kuinka kirjoitan romaanin, Stephen Kingin Kirjoittamisesta  ja -- jos oiken arvaan Karoliinan pinossa alimmaisena lymyilevän kirjan nimen, myös Claes Anderssonin Luovan mielen) olin jo lukenut - kärsinhän parantumattomasta fiksaatiosta kirjoitusoppaisiin ja kirjoittamista tavalla tai toisella käsitteleviin teoksiin. Renanderin kirjahan ei ole kirjoitusopas vaan kertoo luovasta prosessista yleensä, mutta peilaan jatkuvasti kirjan antia nimenomaan kirjoitus- ja tutkimusprosessiin. Kirjoitan itse paraikaa opinnäytetyötä ja on hauska vertailla omia kirjoitustyöhön liittyviä tunteitaan Renanderin esittämään kaavaan, jossa kuljetaan

1. Kaipauksesta
2. Kiihkon
3. Epäröinnin
4. Tyhjyyden
5. Innostuksen
6. Turhautumisen
7. Pelon
8. Ahdistuksen
9. Halun
10. Ilon ja
11. Kiukun kautta
12. Rauhaan

Luovan prosessin tunteet perustuu siis edellä mainittuun kuuden vaikean ja kuuden ihanan tunteen kaavaan. Renander vertaa luovaa prosessia kertomukseen, jonka voi yksinkertaisimmillaan jakaa kolmeen eri osaan, alkuun, keskikohtaan ja loppuun – tai, luovan prosessin kannalta kuvaavammin, tehtävään, ideointiin ja toteuttamiseen. Kuhunkin kolmeen vaiheeseen kuuluu sitten neljä tunnetta, jotka toimivat työn etenemisen katalysaattoreina tai hetkellisinä hidastajina, mutta yhtä kaikki prosessille olennaisina.

Renanderin näkökulma luovaan prosessiin on tärkeä; tunteet ja niiden vaihtelut huipusta alhoon ovat tosiaan olennainen osa kaikkia vähänkään pidempiä, henkistä kapasiteettia vaativia töitä. Vierastan kuitenkin ajatusta, että kaikki luovat prosessit olisivat palautettavissa johonkin tiettyyn sabluunaan, ja vaikka Renander ei yritäkään tarjota tunnekaaviotaan minään ainoana totuutena, niin valmis kertomuksen rakenne vei Reinanderin oman luovan työn tulokselta (siis tältä kirjalta) pois jännitteen. Renanderin psykologisoinnit pysyvät aika yleisellä tasolla ja tekstiä elävöittävät tosielämän esimerkitkin aika yleisellä tasolla. Silti, Luovan prosessin tuteet tarjoaa ihan hyvää vertaistukea esimerkiksi opinnäyteprosessin tunteisiin, rohkaisee vaikkapa tällaisilla mainioilma vertauksilla:

Kun hankin lapsilleni vaatteita, ostan aina vähintään yhden koon liian suuria. Vaatteissa on oltava kasvunvaraa, sillä lapset kasvavat nopeasti.

Sama periaate pätee myös luoviin tehtäviin. Ota vastaan tehtäviä, jotka ovat sinulle koon liian suuria ja joiden edessä tunnet itsesi epävarmaksi. Fake until you make it. Kasvat tehtävän mukana, kunhan ensin otat sen hoitaaksesi. Todella suurissa tehtävissä kasvunvaraa on paljon.

Kummallisen kirjoittajat – opas fiktiivisen maailman luomiseen

Upea kansi on Maija Pietiläisen käsialaa.

Saara Henriksson, Irma Hirsjärvi ja Anne Leinonen: Kummallisen kirjoittajat.
Opas fiktiivisen maailman luomiseen.
Suomen scifi- ja fantasiakirjoittajat ry 2014, 243 sivua.

Suomen scifi- ja fantasiakirjoittajat ry.n julkaisema Kummallisen kirjoittajat opastaa viidessätoista artikkelissaan aloittelevaa ja vähän pidemmällekin ehtinyttä kirjoittajaa luomaan uskottavia fiktiivisiä maailmoja, lukijaa koskettavia henkilöhahmoja ja mukaansatempaavia tarinoita. Kirja on eräänlainen sisarteos samalta julkaisijalta muutama vuosi sitten ilmestyneelle kirjoitusoppaalle Kirjoita kosmos. Tuore Kummallisen kirjoittajat painottaa alaotsikkonsa mukaisesti fiktiivisen maailman luomista, ja mukana on muun muassa Liisa Rantalaihon artikkeli tarinan yhteiskunnan ja politiikan hahmottelusta sekä Eija Lappalaisen ja Anne Leinosen artikkeli, jossa he avaavat Routasisarukset-trilogiansa syntyprosessia.

En itse kirjoita fiktiota, mutta minua kiinnostaa se, miten erilaiset tekstit rakentuvat ja millaisia kerronnan ja kuvauksen keinoja niissä käytetään. Luen paljon kirjoitusoppaita, ja niistä saa usein paljon irti riippumatta siitä, kirjoittaako juuri sitä tekstilajia tai genreä, jota ajatellen opas on ensisijaisesti kirjoitettu. Tulevaisuudessa työskentelen mahdollisesti äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana esimerkiksi yläkoulussa tai lukiossa, ja tällainen opas on sekä tuki ja ideapankki kirjoittamisen ohjaamiseen että teos, jota voisin suositella oppilaille ja opiskelijoille itsekseenkin luettavaksi.

Suosittelen Kummallisen kirjoittajia kaikille proosan kirjoittajille. Vaikka artikkeleissa on spefinäkökulma ja kirjallisuusesimerkeissä viitataan spekulativisiin teoksiin – niin fantsian ja kauhun kaikille tuttuihin klassikoihin Tolkienista Shelleyn Frankensteiniin kuin aivan uusiin kirjoihin – niin perusasiat pätevät fiktiivisiin teksteihin yleensäkin.

Esimerkiksi Tiina Raevaaran (joka kirjoittaa omien sanojensa mukaan "kirjoittaa realistisia tarinoita, joissa tarinan omaan realismiin kuuluvat vaikkapa hirviöt" ja jolta olen lukenut vaikuttavan pienoisromaanin Laukaisu) kirjoitus idean tärkeydestä, Saata Henrikssonin ja Anne Leinosen kirjoitus tarinan rakenteesta ja Tuomas Salorannan artikkeli tarinan punomisesta aina suunnittelusta raakatekstin hiomiseen antavat hyviä eväitä omien novellien tai romaanisikirjoituksen työstämiseen genrestä riippumatta.

Yhtä lailla hyödyllistä luettavaa kaikille kirjoittajille, ja itselleni yksi tämän kokoelman kiinnostavimmista, on Tommi Vännin artikkeli "Lukijan Hämäämisestä". Vänni avaa J. K. Rowlingin Harry Potter -romaanien enemmän tai vähemmän onnistuneita "sumutuksia" ja tarkoituksellisia, tarinankuljetusta palvelevia epäloogisuuksia. Samalla Vänni antaa ohjeita omaa tekstiään työstävälle kirjoittajalle vastaavanlaisiin, toisinaan tuiki tarpeellisiin hämäysstrategioihin. Markku Soikkeli kirjoittaa omassa artikkelissaan tavallaan lukijan hämäämisen vastakohdasta, selittelystä, jolla tarinan maailma ja muut tekijät tehdään lukijalle näkyviksi ja ymmärrettäviksi.

Jussi Katajalan artikkeli historiallisesta spefistä ja J. S. Meresmaan artikkeli romanttisesta fantasiasta soveltuvat hyvin niillekin, jotka kirjottavat historiallista tai romanttista fitiota ilman spekulatiivisia elementtejä. Meresmaa antaa vinkkejä muun muassa tarinan romanttisen jännitteen luomiseen ja rakastavaisten dialogin kirjoittamiseen, Katajala puolestaan historiallisen taustatutkimuksen tekemiseen ja ajankuvan rakentamiseen. Näiden yleisempien vinkkien lisäksi annetaan myös "spefimpiä" ohjeita: miten luodaan vaihtoehtoista historiaa, millasia sudenkuoppia aikamatkustamiseen perustuvaan juoneen voi liittyä tai millaisia mahdollisuuksia ja haasteita paranormaali maailma antaa ihmissuhteiden kehittelylle.

Opin Kummallisen kirjoittajia lukiessani paljon, ja lisäksi viihdyin sujuvien tekstien ja kiinnostavien aiheiden äärellä (etenkin lukiessani viime yönä Heikki Nevalan artikkelia kauhutunnelman rakentamisesta samalla, kun ulkona jyrähteli ja salamoi oikein klassisen goottilaiseen tyyliin). Ihan kaikesta en tietenkään ollut kaikkien kirjoittajien kanssa aivan samaa mieltä, sisäinen teoreetikkoni rypisti otsaansa esimerkiksi joillekin genremääritelmille tai -luokitteluille. Nämä olivat kuitenkin pieniä ja merkityksettömiä yksityiskohtia, ja pääosin olen vaikuttunut kirjoittajien asiantentmuksesta ja siitä, miten he ovat saaneet sanomansa jäsenneltyä ymmärrätettävästi ja sen verran yleistajuisesti, että kaltaiseni spefigenreä suhteellisen vähän tunteva jästikin pysyy kärryillä, samoin sellaiset lukijat, jotka ovat innokkaita kirjoittajia mutta eivät ole tottuneet miettimään tekstin tai yhteiskunnan rakenteita.

Uskon, että Kummallisen kirjoittajien toimitustyöhön on todella panostettu, sillä usean kirjoittajan eri näkökulmia valottavat tekstit muodostavat tasapainoisen kokonaisuuden. Pidempien artikkelien langanpäät solmitaan hyvin yhteen "pähkinänkuoressa"-tyylisellä koonnilla. Useampikin kirjoittaja puhuu esimerkiksi ideoinnista tai henkilöhahmoista, mutta aina omasta käkökulmastaan niin, että häiritsevää toistoa ei tule, vain hyödyllistä kertausta ja uusia tarkastelukulmia. Suurin osa kokoelman teksteistä käsittelee tekstin työstämistä, siis kirjottamista, ja nämä artikkelit avaavat kokoelman rohkaisten ja innostaen kirjoittavaa lukijaa tekstin ääreen. Ulkokirjallisiin aiheisiin, kuten (spefi)kirjoittajan julkaisukanaviin ja kirjailijan toimeentulomahdollisuuksiin tai valmiin kirjan ulkoasuun tai markkinointiin keskittyvät artikkelit, kuten Boris Hurtan ja Irma Hirsjärven kirjoitus kaikesta teoksen liepeillä vaikuttavasta, mikä osaltaan ohjaa lukijoiden kirjavalintoja sekä Katri Alatalon pohdinnat perinteisen fantasian tulevaiuudesta nykyisillä kirjamarkkinoilla, on sijoitettu teoksen loppupuolelle – kuin vastatakseen käsikirjoituspinkkaa pyörittelevän kirjoittajan kysymykseen, että miten tästä eteenpäin.

Ilahduin siitä, miten kautta koko kirjan puhutaan monipuolisen lukemisen tärkeydestä kirjoittajalle. Aivan erityisesti siitä puhuvat Shimo Suntila kirjoituksessaan lukemisen, palautteen saannin ja palautteen annon kolmiyhteydestä, sekä Irma Hirsjärvi kokoelman päätösartikkelissa "Lue muutakin! Lyhyt johdatus siihen muuhun kirjallisuuteen". Lainaan lopuksi Hirsjärveä:

Kirjallisuus viittaa vahvasti kaikenlaisiin aikaisempiin teksteihin, ja merkittävä osa lukijan nautinnosta tulee näiden viittausten ja tehokeinojen tietoisesta tai alitajuisesta tunnistamisesta. Siksi laaja lukeneisuus on kirjoittajalle tarpeen.


Kirjasta on blogannyt myös Reta.

Asko Martinheimo: Parempi lause. Uusia vir(i)kkeitä luovaan kirjoittamiseen

Asko Martinheimo: Parempi lause. 
Uusia vir(i)kkeitä luovaan kirjoittamiseen.
Wsoy 2000, 213 sivua.

Kirjoittajan ensimmäisiä kysymyksiä on, ennen kuin hän ryhtyy tarinaansa kirjoittamaan, mitä haluan sanoa. Vauhdikas lomamatka, kommellus grillijuhlissa, traaginen onnettomuus ovat tapahtumia. Ne ovat aiheita, jotka sinänsä voivat olla kiinnostavia, kutkuttavat nauruhermoja tai herättävät myötätuntoa, mutta kirjoittaja ei ehkä tule ajatelleeksi, että muillakin voi olla samanlaisia tai vielä hurjempia kokemuksia. Pelkkä tapahtumaketjun vauhdikas kuvaus ei ehkä riitä. Aihe sinänsä ei tee tarinaa, vaan tapa, miten se on toteutettu.

Kirjoittajan helmikuu -sarja jatkuu viimeviikkoisen inspiraatio-oppaan jälkeen hieman teknisemmällä ja teoreettisemmalla oppaalla, kirjailija Asko Martinheimon Parempi lause -kirjalla. Heräte- ja harjoitustehtäviä sisältävät teos perustuu Martinheimon kokemuksiin ilmaisutaidon lukion kirjallisen ilmaisun opettajana ja Oriveden Topelius-akatemian ohjaajana, ja kirjaililalta on ilmestynyt myös varhaisempi opas, Hyvä lause (1990), johon en tutustunut. Martinheimo vertaa ohjeitaan ja harjoituksiaan kainalosauvoihin, joista voi olla apua alkuun, mutta joista täytyy uskaltaa myös päästää irti.

Harjoituksia edeltävät teoreettiset leipätekstit, jotka avaavat kulloinkin tarkastelun kohteena olevaa fiktiivisen tekstin osa-aluetta – näkökulmaa, dialogia, jännitettä, henkilöitä, tyyliä... – ovat kiinnostavia, mutta jossain määrin jaarittelevia. Samat asiat olisi voinut sanoa napakammin ja kirkkaammin (kiinnitin muuten huomiota siihen, että kirjan kustannustoimittajan Päivi Lindstedtin nimi oli mainittu kirjan nimiösivun kääntöpuolella, mikä lienee harvinaista). Tekstistä kuitenkin huokuu, että Martinheimo tietää mistä puhuu, ja koska itse tykkään lukea kirjallisuuden ja kirjoittamisen teoriaa, eivät pitkähköt johdanto-osuudet haitanneet. Niille kirjoittajille, jotka kaipaavat nimenomaan kirjoittamisen sormiharjoituksia ilman johdattelevia osuuksia, suosittelen Sini Kiuaksen Kirjoittajakalenteria.

Esimerkkejä Paremman lauseen kirjoitusharjoituksista:

• Kirjoita lyhyt kertomus tuoksusta, joka sai sinut tekemään toisin, kuin olit ajatellut.

• Kirjoita näkemäsi uni niin tarkkaan kuin kykenet unesi muistamaan. Oliko unella jokin erityinen merkitys? Liittyikö se johonkin tapahtumaan tai mieltäsi askarruttaneeseen asiaan?

• Kirjoita fantasiatarina omakohtaisesta kokemuksesta, minkälaisesta tahansa. Ota mukaan oikeita ihmisiä, mutta anna heille uusi hahmo. He voivat olla kääpiöitä, maahisia, velhoja, ritareita, linnanneitoja tai heidät voi taikoa eläimiksi, korpeiksi tai vaikka susiksi. Älä unohda taikaesineitäkään. Pura rohkeasti mieltäsi painavia asioita, tai anna haaveesi toteutua.

• Kokeile puhdasta tajunnanvirtaa tilanteessa, jossa henkilö kuuntelee vaikuttavaa musiikkiesitystä (urkumusiikkia, sinfoniaa, kuoroesitystä). Voit halutessasi nimetä sävelteoksen. Pyri tavoittamaan hänen kokemansa tunnereaktiot, mitä ne saavat hänessä aikaan, minkälaisia mieli- ja muistikuvia musiikki synnyttää. Yritä saada esiin elämys.

Paremman lauseen vahvuus on mielestäni ennen kaikkea siinä, miten se esittelee ja kuvaa tekstin rakennetta sekä kerronnan ja tyylin keinoja, kuten erilaisia dialogin lajeja, eläytymisesitystä sekä ennakointia ja takaumaa. Martinheimo antaa työkaluja muokata omaa tekstiä kaunokirjallisemmaksi kiinnittämällä huomiota siihen, miten eri tavoin tarinan voi kertoa.

Katarina Kuick & Ylva Karlsson: Kirjoittamisen ihanuus

Katarina Kuick ja Ylva Karsson: Kirjoittamisen ihanuus. Nuoren kirjoittajan opas.
Skriv om och igen, suom. Sirkka-Liisa Sjöblom.
Karisto 2010, 144 sivua.

Kirjoittamisen ihanuus - nuoren kirjoittajan opas on sanalla sanoen ihana. Se on inspiraatiokirja ja kirjoittajan työkalupakki, sisältäen niin tiukkaa asiaa kuin rentoa hullutteluakin. Ulkoasultaan ja rakenteeltaan kirja muistuttaa vähän aikakauslehteä: siinä on kirjailijoiden ja kouluikäisten kirjoittajien haastatteluja valokuvineen, runsaasti piirroskuvitusta ja eri tavoin ladottuja lyhyehköjä tekstejä. Teos on selkeästi suunattu nuorille (alle parikymppisille) kirjoittajille, mutta aikuinenkin voi löytää siitä vinkkejä ja inspiraatiota.

Kirjoittamisen ihanuus on kahden ruotsalaisen nuortenkirjailijan koostama kirjoitusopas, jossa on hyödynnetty runsaasti sekä ammattikirjailijoiden että nuorten kirjoittajien haastatteluja ja tekstinäytteitä, esimerkiksi runoja. Erityisesti nuoret kirjoittajat, jotka kertovat harrastuksestaan, tarjoavat opasta lukeville teineille tarpeellisia samastumiskohteita - nuori saattaa olla ainoa kirjoittamisesta innostunut omassa kaveriporukassaan tai luokallaan, mutta maailmassa on kuitenkin paljon ikätovereita, jotka jakavat kirjoittamisen palon.

Ammattikirjailijat puolestaan ovat nuorille esikuvia, joilta voi saada vinkkejä kirjoitusvireen ylläpitämiseksi ja ideoiden kehittelemiseksi. Kirjailijahaastattelut antavat myös tilaisuuden kurkistaa kirjailijoiden - kenties jopa nuoren oman lempikirjailijan - työrutiineihin, siihen arvoitukselliseen prosessiin, jossa lukijoita viihdyttävät ja koskettavat teokset syntyvät.

Kirjoittamisen teoriaa ja käytäntöä - muun muassa juonen suunnittelua, henkilöhahmojen luonnostelua, kielen verryttelyä vivahteikkaammaksi ja tekstin hiomista - ei käsitellä yksitotisena leipätekstejä vaan erilaisten kaavioiden, miellekarttojen, sarjakuvien ja kollaasien kautta. Kirjan esipuheen "lukuohjeessa" kehotetaan lukemaan opasta sieltä täältä, ei kannesta kanteen, ja ohje onkin hyvä - sivujen värikylläisyys ja erilaiset fontit virkistävät ja innostavat pieninä annoksina, mutta puuduttavat liiaksi nautittuna. Myös kirjan "jee kirjoittaminen on kivaa, kokeilepas muuten tällaista juttua, kirjoita kirjoita!" -tyyli tahtoo jossain kohden häiritä minua, mutta en tiedä, miten tyyli uppoaa nuoriin.

Olisipa tällainen opas aikuisillekin! Kirjoittajan helmikuu -sarjaan lukemistani oppaista Kirjoittajakalenteri on eniten samanhenkinen raikkaudessaan, rentoudessaan ja ideoidensa runsaudessa. Kirjoittajakalenterissa on kuitenkin lähinnä vain päivittäiset kirjoitustehtävät, ei kirjoittamisen teoriaa, kirjoittaja- ja kirjailijahaastatteluista puhumattakaan. Ulkomailla ilmestyy erilaisisa "writing magazine" -lehtiä (joihin en ole tutustunut, mutta joista K-blogin Jenni on kirjoittanut - onkohan tässä Kuickin ja Karssonin oppaassa käytetty niitä esikuvana?

Anne Leinonen (toim.): Kirjoita kosmos. Opas spekulatiivisen fiktion kirjoittamiseen

Anne Leinonen (toim.): Kirjoita kosmos. 
Opas spekulatiivisen fiktion kirjoittamiseen.
Suomen Tieteiskirjoittajat ry. ja
Turun yliopiston tieteiskulttuurikabinetti ry 2006 (toinen painos), 139 sivua.

En tiedä, mitä muut tähän kirjaan kirjoittavat, mutta tuskin mitään sellaista mistä ei olisi hyötyä romaanin teossa. Lue siis tämä kirja, lue kirjoitusoppaita, muistelmia ja teoksia tyyliin "miten kirjani ovat syntyneet". Niitä riittää loppuiäksesi, mutta joku raja sentään. Saaamasi ohjeet ovat ristiriitaisia. Mieti mikä sopii sinulle tai ole eri mieltä kaikkien kanssa. [--] Kirjoita novelleja, artikkeleita, runoja, mitä hyvänsä. Yritä saada niitä julkisuuteen. Älä pihtaa nerouttasi mestarillista läpilyöntiromaaniasi ajatellen. (Boris Hurtta: "Vai aiot sinä romaanikirjailijaksi!")


Calendula-blogin Stazzy suositteli Anne Leinosen toimittamaa Kirjoita kosmos -kirjoitusopasta Kirjoittajan helmikuu -sarjan aloituspostauksessa. En lue spekulatiivista fiktiota kovinkaan paljon - viimeksi varmaan Laura Lähteenmäen nuorille suunnatun dystopian Niskaan putoava taivas ja sitä ennen toisen dystopian, Emmi Itärannan upean Teemestarin kirjan. Ajatus tiettyyn genreen keskittyvästä kirjoitusoppaasta kuulosti kuitenkin kiinnostavalta: sellainen sisältää todennäköisesti konkreettisia kirjoitusohjeita, ei pelkkää ympäripyöreää rohkaisua ja fiilistelyä, jollaisella on toki paikkansa silläkin.

Kirjoita kosmos -oppaan tekijöinä on joukko spefi-kirjailijoita ja -tutkijoita, osa myös suurelle yleisölle (nykyään) tuttuja. Kirjan avausluvussa "Mitä on spekulatiivinen fiktio" Vesa Sisättö pyrkii antamaan joitakin määritelmiä fantasialle, tieteiskirjallisuudelle, kauhulle ja maagiselle realismille - vaikka spekulatiivinen fiktio on hyvä yleiskäsite, myös alalajeja kuvaavia käsitteitä tarvitaan. Ylipäätään Sisättö puolustaa kirjallisuuden genrejä. Jotkut kokevat lajityypit rajoittavina samalla tavoin kuin kirjallisuuden ikäluokituksetkin, mutta Sisätön mielestä ne palvelevat paitsi kirjoittajaa, jonka on helpompi markkinoida tekstiään eteenpäin määrittelemällä sitä myös genren kautta, myös ennen kaikkea lukijaa:

Lajityyppi helpottaa kaikkien kirjallisuuden kentän toimijoiden elämää. Lukija tietää sen avulla nopeasti, mitä kirjalta ehkä on odotettavissa. Jos hän on pitänyt yhdestä scifiromaanista, toisen löytäminen helpottuu, kun kirjan kansi ja sijoittelu kirjastossa tai kirjakaupassa kertoo sen lajityypin.

Pasi (Ilmari) Jääskeläinen antaa vinkkejä pahimpien kliseiden ja mauttomuuksien välttämiseksi ja hyvien ideoiden kehittelemiseksi artikkelissaan "Ideasta tarinaksi". Mitään täysin omaperäistä ei kirjallisuudessa ole enää juuri mahdollista keksiä, mutta yhdistelemällä ideoita ja kasvattamalla niitä tarinoiksi voidaan luoda jotain uutta ja kiinnostavaa:

Koska uusia tarinoita ei ole, on siis siepattava vanha tarina kadunkulmasta, paettava paikalta ja tuunattava se uuden näköiseksi. Kirjoittajalla on oltava polkupyörävarkaan sielu.

Jääskeläinen kannustaa spefikirjoittajaa lukemaan paljon, myös sitä genreä, jota haluaa itsekin kirjoittaa. Myös valtavirtakirjallisuuden klassikot ovat tärkeitä, sillä "spekulatiivinen fiktio ei elä kirjallisuuden ulkopuolella, vaan sen sisäpuolella, vaikka marginaaliin usein tuleekin sysätyksi tai vetäytyneeksi". Huiminkin idea on vain lähtökohta, ja oikotietä kiinnostavaan tarinaan ei ole: täytyy rakentaa henkilöhahmoja, juonta, taustoja ja teemoja, jotta lukijan mielenkiinto saataisiin heräämään ja pysymään.

Mari Saario antaa omassa artikkelissaan vinkkejä uskottavan fantasiamaailman luomiseen: miten kirjoittaa maailma, joka riittävän erilainen ja kiehtova, mutta kuitenkin johdonmukainen. Liisa Rantalaiho opastaa siitä eteenpäin, käsitellen ympäristön ja toiminnan suhdetta. Irma Hirsjärvi neuvoo käyttämään tieteiskirjallisuuden kliseitä hyödyksi niin, että ne eivät ole enää pelkkiä kliseitä. Boris Hurtta antaa isällisiä ohjeita sille, joka kokee spekulatiivisen romaanin omimmaksi kirjallisuudenlajikseen.

Eniten hyötyä sellaiselle kirjoittajalle, joka ei kirjoita erityisesti spekulatiivista fiktiota, on ehkä Anne Leinosen (novellin tekniikka), Sari Peltoniemen (tyyli ja kielioppi), Petri Salinin (konflikti novellin moottorina) ja Jenny Kangasvuon (tekstin viimeistely). Luin erityisellä mielenkiinnolla Leinosen ja Salinin novelleja käsittelevät artikkelit, sillä tämä vuosi on novellin juhlavuosi ja olen novelleja lukiessani miettinyt, mikä (pituuden lisäksi) erottaa ne romaaneista. Leinonen kirjoittaa:

Novellin tarinalla on oltava selkeä tähtäyspiste, johon kaikki sen osaset kurottavat. Novelli kuvaa vain yhtä hetkeä, siivua elämästä, ja sen on kokonaisena oltava hallittu, tiivis ja keskitetty. Siksi novelli ei tarvitse alkulauseita tai loppuhäivytyksiä, vaan se on muodoltaan hyvin tiukasti rajattu leikattu.

Suosittelen Kirjoita kosmosta myös sellaisille kirjoittajille, jotka kirjoittavat realistista fiktiota, sillä monet ohjeet soveltuvat yleensäkin fiktiivisten maailmojen, henkilöhahmojen ja tekstin rakenteen hahmotteluun. Spefin kirjoittajalle tämä on aivan mahtava työkalupakki, ja olisi hauska lukea vastaavanlainen kirjoitusopas myös jostakin muusta genrestä. Nuortenkirjallisuuden kirjoittajille on Terhi Rannelan Kirjoita nuorille, mutta onko (suomeksi) ilmestynyt vaikkapa chic lit -kirjoitusopasta tai opasta historiallisen fiktion kirjoittajalle?

Käykää lukemassa myös spefi-genreen minua paremmin perehtyneen Morren postaus kirjasta.

Julia Cameron: Tyhjän paperin nautinto

Julia Cameron: Tyhjän paperin nautinto. Tie luovaan kirjoittamiseen.
The Right to Write. Suom. Juha Ahokas.
Like 2004, 295 sivua.

"Suhtaudu rakkaudella kaikkeen, mitä kirjoitat", sanoin Reginelle. "Hyväksy kirjoittaminen pysyväksi asiaksi, kuin ihmiseksi johon olet rakastunut ja jolla on hyviä ja huonoja päiviä, ärtyisiä ja haltioituneita hetkiä. Anna kirjoittamisen olla oma itsensä. Anna hänelle rakkautta, ja hän yllättä sinut."

Suhtauduin Julia Cameronin Tyhjän paperin nautintoon toisaalta suurin odotuksin, toisaalta hieman epäluuloisesti. Kirjaa ja Cameronin oppeja yleensäkin ovat toisaalta kehuneet monet fiksut ihmiset ja taivavat kirjoittajat, toisaalta olin jostakin lukenut kirjan olevan periamerikkalaisen self-help -tyylinen. Odotin kirjan olevan samaa tyylilajia kuin Natalie Goldbergin Luihin ja ytimiin, ja olin oikeassa: molemmissa rohkaistaan antamaan omalle luovalle energialle lupa virrata, antamaan aikaa itselle ja kirjoittamaan joka päivä sisäisestä kriitikosta välittämättä.

Itse asiassa Cameronin ja Goldbergin kirjoissa on niin paljon yhtäläisyyksiä, että tuntuu suorastaan hämmentävältä, etteivät kirjailijat viittaa toisiinsa (paitsi Cameron mainitsee ystävänsä Goldbergin ja sanoo tämän tekevän pitkiä kävelyretkiä autiomaahan). Kumpi siis on alunperin keksinyt taiteilijatreffit, yksinäiset retket kahvilaan, taidenäyttelyyn, puistoon tai vaikka lankakauppaan inspiraation herättämiseksi? Entä aamusivut, tavan kirjoittaa joka aamu käsin muutama sivu mitä tahansa tekstiä, mikä mieleen juolahtaa? Ovatko Cameron ja Goldberg kehitelleet näitä metodejaan yhdessä, vai ovatko ne osa laajempaa kirjoittamisen kulttuuria, jotka nämä tunnetut kirjoittajagurut vain ovat nimenneet ja nostaneet puheenaiheeksi suosituilla teoksillaan?

Yksi Cameronin teeseistä on, että me kaikki olemme kirjailijoita ja että kirjoittamisen pitäisi olla yhtä lailla luonnollista ja jokapäiväistä toimintaa kuin syöminen ja hengittäminen. Cameron ajattelee siis tavallaan päinvastoin kuin Marguerite Duras, joka korostaa omakohtaisessa teoksessaan Kirjoitan myyttiä yksinäisestä taiteilijasta ja sitä, että on niitä jotka kirjoittavat, ja niitä jotka eivät kirjoita. Itse olen sitä mieltä, että kaikki ovat kirjoittajia ja että ihmisiä pitäisi kannustaa kirjoittamaan enemmän, mutta että esimerkiksi eheän romaanin sommittelu henkilöhahmoineen, jännitteineen ja tarinan kaarineen ei onnistu keneltä vain, vaikka kirjoittaisikin joka päivä. Myös sellaisen lyriikan kirjoittaminen, jonka säkeet todella elävät ja koskettavat, on varmasti vaikeaa. Kirjassa on muutamia Cameronin kirjoittamia runoja, ja pakko tunnustaa, että ne olivat minun mielestäni huonoja. Vanha vitsi siitä, että jos ei osaa jotakin, kannattaa opettaa sitä, ei ehkä kuitenkaan päde Cameroniin, sillä hän on julkaissut monipuolisesti ja tehnyt paljon muun muassa elokuvakäsikirjoituksia (runous ei ehkä kuitenkaan ole hänen vahvin lajinsa).

Cameronin mielestä pitää antaa itsensä kirjoittaa myös huonoa tekstiä; sitä voi myöhemmin muokata paremmaksi tai sen voi unohtaa (jälleen yhtymäkohta Goldbergin ajatteluun). Inspiraatiota ei pidä jäädä odottamaan, ja usein "huonossa vireessä" kirjoitettu teksti osoittautuukin myöhemmin onnistuneeksi ja toisin päin. Itse asiassa silloin, kun teksti tuntuu virtaavan paperille vimmalla, on erityisen tärkeää pitää taukoa ja käydä taitelijatreffeillä imemässä uusia vaikutteita, jotta "luovuuden lähde" ei tyhjentyisi.

Cameronille kirjoittaminen on (oman sisimmän) kuuntelua ja asioiden muistiin merkitsemistä, ei uuden keksimistä. Kirjoittaja on ikään kuin välikappale jollekin, joka tahtoo tulla kirjoitetuksi hänen kauttaan. Parhaat, myös lukijoita koskettavat teokset ovatkin varmaan syntyneet niin, että kirjailija on palavasti halunnut kertoa jonkin mieltään polttelevan tarinan, pikemminkin kuin "juonen keksimisellä".

Tyhjän paperin nautinto on hyvää inspiraatiokirjallisuutta ja lempeää rohkaisua kirjoittajalle. Koska kirjassa on paljon anekdootteja ja omakohtaisia kokemuksia, sitä oli viihdyttävä lukea. Suosittelen kirjaa niille kirjoittajille, joiden on vaikea päästä alkuun tai uskoa itseensä - ne, jotka haluavat hioa kertaalleen kirjoitettuja tekstejään eteenpäin, voivat myös saada kirjasta tsempitystä mutta hyötyvät ehkä enemmän teknisemmistä oppaista, joita koetan esitellä Kirjoittajan helmikuun puitteissa ensi viikolla.

Meidän on luotava luova rutiini, työjärjestys, jokapäiväinen käytäntö, johon voimme aina palata. Itse kirjoitan kolme sivua käsin joka aamu. Se ei vie kauan, mutta se vie minut kauas.

Marguerite Duras: Kirjoitan

Marguerite Duras: Kirjoitan
Ranskankielinen alkuteos Écrire, suom. Annika Idström.
Like 2005, 95 sivua.

Yksinäisyyttä ei löydetä, se luodaan. Yksinäisyys luo itse itsensä. Minä loin sen. Koska olin päättänyt että täällä minun on oltava yksin, että minun täytyy olla yksin voidakseni kirjoittaa. Niin siinä kävi. Olen ollut yksin tässä talossa. Sulkeuduin tänne - pelkäsin myös, totta kai. Ja sitten aloin rakastaa taloani. Tästä tuli kirjoittamisen talo. Kirjani lähtevät täältä, tästä valosta myös, puutarhasta. Valosta joka heijastuu lammesta. Tarvitsin kaksikymmentä vuotta ennen kuin pystyin kirjoittamaan, minkä äsken sanoin.

Kirjoitan on kirjailija Marguerite Durasin (1914-1996) kaunokirjallinen testamentti, jonka hän saneli rakastajalleen Yann Andréalle 78-vuotiaana, kolme vuotta ennen kuolemaansa. Liken suomeksi julkaistustu nide sisältää kaksi tekstikokonaisuutta, "Kirjoitan" ja "Nuoren englantilaisen lentäjän kuolema", joista jälkimmäinen kertoo Durasin surusta, jota tämä tuntee veljensä vuonna 1942 tapahtuneen kuoleman johdosta. Myös jälkimmäisessä esitetään joitakin huomioita kirjoittamisesta ja kirjallisuudesta, mutta keskityn tässä postauksessa "Kirjoitan" -tekstin herättämiin ajatuksiin.

Durasin teksti on vimmaista ja intohimoista. Suurin intohimon kohde on kirjoittaminen; miehiäkin on riittänyt mutta he ovat harvoin saaneet lukea Durasin kirjoituksia, eikä Duras ole puhunut teksteistään tai kirjoittamisestaan heidän kanssaan. Kirjoittaminen on Durasille yhtä kuin yksinäisyys. Kirjoittaminen myös pelastaa hänet juomiselta; Duras on alkoholisti, mutta tekstin työstäminen on syy olla juomatta. Duras edustaa perinteistä kirjailijamyyttiä, joka ei kirjoita rahasta tai mistään muustakaan ulkoisesta motiivista vaan kirjoittamisen pakosta. Duras ajattelee, että on niitä, jotka kirjoittavat ja niitä, jotka eivät kirjoita - kirjoittaminen kirjoittamisen ilosta tai kenen tahansa päivittäisenä rutiinina on hänelle vieras ajatus. Kirjoittaminen on kaikkein tärkeintä, mutta valmis, julkaistu kirja tuntuu etäiseltä.

Kirjailija on outo olento. Hän on ristiriita ja mielettömyys. Kirjoittaminen on myös sitä, ettei puhu. Se on huutamista ilman ääntä. -- Kirja etenee, kasvaa, kulkee suuntiin jotka luulisi tutkituiksi; kulkee kohti omaa kohtaloaan ja tekijänsä kohtaloa, ja sitten julkaiseminen hävittää sen: kirjailijan ero kirjasta, uneksitusta kirjasta joka on kuin kuopuksena syntynyt lapsi, aina kaikkein rakkain.

Kirjoittaminen on Durasille pelastus, mutta se on myös sairaus, "kirjoittamisen hulluus". Kirjailija kantaa tuntematonta sisällään ja etsii sitä kirjoittaessaan; hän ei itsekään tiedä, mitä aikoo kirjoittaa, ennen kuin on sen kirjoittanut.

Jos tietäisi jotain siitä, mitä aikoo kirjoittaa ennen kuin siihen ryhtyy, ennen kuin kirjoittaa, ei kirjoittaisi koskaan. Se ei maksaisi vaivaa.


Durasin Kirjoitan -teoksesta löytyy asiantunteva arvio Kiiltomadosta, ja siitä löytyy postaus myös Leena Lumen blogista.



Luen ja kirjoitan -blogin Paula vinkkasi minulle tästä Durasin kirjasta Kirjoittajan helmikuu -teeman aloituspostauksessa. Toisin kuin suurin monet muut tässä sarjassa esittelämäni kirjat, Kirjoitan ei ole kirjoitusopas, mutta siitäkin voi saada inspiraatiota omaan kirjoittamiseen ja heijastuspintaa omille kirjoittamista koskeville ajatuksilleen.

P. S. Minua hymyilytti, kun Duras sanoo, että Jacques Lacanin tulkinnat hänen Lol V. Steinin elämä -romaanistaan jäivät kirjailijalle itselleen hämäriksi. Osallistuin melko tuoreena kirjallisuudenopiskelijana Janne Kurjen pitämälle kurssille "Lacan ja kirjallisuus", enkä ymmärtänyt mitään. Tiesin toki jo aiemminkin, etten ole ainoa, joka ei ymmärrä Lacanin teorioita, mutta oli hauska kuulla, että ne eivät ole  kirjailijallekaan avautuneet.

Natalie Goldberg: Luihin ja ytimiin - kirja kirjoittajalle

Natalie Goldberg: Luihin ja ytimiin. Kirja kirjoittajalle.
Writing Down the Bones. Freeing the Writer within.
Suom. Niina Hakalahti ja Jyrki Tuulari.
Kansanvalistusseura 2004, 221 sivua.

Tunnen itseni hyvin rikkaaksi, kun minulla on aikaa kirjoittaa, ja hyvin köyhäksi, kun saan säännöllistä palkkaa, mutta minulla ei ole aikaa varsinaiselle työlleni.

Tuntui sopivalta aloittaa kirjoitusoppaisiin tutustuminen Natalie Goldbergin kirjasta Luihin ja ytimiin, sillä se jos mikä on kirja, joka auttaa kirjoittajaa pääsemään työn alkuun. Kirjasta on turha etsiä vinkkejä tekstin editoimiseen ja hiomiseen (vaikka Goldberg kannustaakin jatkokehittelemään muistikirjaan kritiikittömästi raapustettuja rivejä), sillä tärkeintä on "harjoittaa kirjoittamista" vähän zen-filosofian hengessä, tehdä siitä mieluiten jokapäiväinen rutiini ja vaientaa sisäinen kriitikko, jotta luovuus pääsisi virtaamaan käden kautta paperille.

Natalie Goldberg on Uudessa Meksikossa asuva runoilija, kirjailija ja kirjoittamisen opettaja. Hänen "opettajanlaatunsa" on ainakin kirjojensa perusteella enemmän lempeän ja kannustavan ohjaajan ja tuutorin kuin tekstin yksityiskohtiin tarttuvan ateljeekriitikon. Goldberg kirjoittaa rennosti, humoristisesti  ja pistäen itsensä likoon. Hän korostaa, että kirjoitusharjoittelu on lämmittelyä siinä missä urheilijankin verryttely, sitä muuta varten, mitä vielä haluaa kirjoittaa ja julkaista. Jos ei tekstiä muuten tahdo syntyä, voi sopia ystävänsä kanssa kirjoittamistreffit tai lahjoa itseään suklaalla. Kirjoittamisen paikalla ja mielentilalla on merkitystä, samoin välineillä - Goldberg ei usko tekstinkäsittelylaitteisiin ensimmäisellä kirjoituskierroksella, vaan kokee tekstin virtaavan vapaammin kynästä paperille:

Muistikirjakin on tärkeä. Muistikirjat ja kynät ovat kirjoittajalle työkaluja kuten vasara ja naulat puusepälle. Kirjoittaja on onnenpekka - vähällä rahalla työssä kiinni.

Olin juuri innostunut (uudelleen) muistikirjoista ja käsin kirjoittamisesta, kun aloin lukea Luihin ja ytimiin -kirjaa. Goldbergin suhde muistikirjoihin on varsin intohimoinen, mutta kaikkea muuta kuin ryppyotsainen: hänen tavoitteensa on kirjoittaa yksi muistikirja täyteen kuukaudessa, mutta muistikirja ei saa missään tapauksessa olla liian hieno, vaan mieluiten vaikka Mikki Hiiri -kannella varustettu, jotta kirjoittaja ei ottaisi itseään turhan vakavasti. Goldberg täyttää muistikirjoja sellaista tahtia, että on hukkua niihin ja lahjoittaa niitä huolettomasti vaikka naapurilleen, mutta toisaalta hän myös työstää niihin kirjoittamistaan päiväkirjanomaisista riveistä ja runonsäkeistä tekstiä julkaistavaksi.

Goldberg rohkaisee kirjoittajaa ammentamaan omista kokemuksistaan, tunteistaan ja ajatuksistaan, sillä niistä versoo kaikkein elinvoimaisinta tekstiä. "Olemme kokemustemme komposteja -- . Tästä maasta puhkeavat runot ja tarinat. Mutta tämä kaikki vaatii aikaa." Goldbergille kirjoittaminen on elämänmittainen matka, ja hän kehottaa kirjoittajaa kärsivällisyyteen. Työhön - kirjoittamiseen - on ryhdyttävä heti, mutta näkyviä tuloksia on lupa odottaa kauan:

On hyödyllistä antaa itselleen aikaa ennen kuin päättää kirjoittaa merkkiteoksia. On hyvä opetella luottamaan oman äänen voimaan. Tämä luonnollisesti herättää tarpeen kirjan kirjoittamiseen, mutta motivaatio syntyy eri pohjalta. Kirjoittaminen ei ole pikaruokaa. Kypsentäminen on hidasta.

Pohjimmiltaan Goldbergin sanoma on hyvin yksinkertainen: Kirjoita. Pidä käsi liikkeessä ja kirjoita paljon. On turha asettaa kirjoittamiselleen psykologisia esteitä ajattelemalla, että ei osaa. Kirjoittamaan oppii vain kirjoittamalla.

Jos haluaa kirjoittaa romaanin, niin kirjoittaa romaanin. Jos taas haluaa luoda esseitä tai novelleja, niin kirjoittaa sitten niitä. Kirjoittamisen prosessissa oppii, miten kirjoittaa. Saa olla varma, että vähitellen omaksuu sen tekniikan ja taidon, jonka tarvitseekin.

Goldbergilta on suomennettu myös teokset Avoin mieli, Lukeva mieli ja Hyvä kaukainen ystävä.


Kirjoittajan helmikuu -sarjan seuraavassa postauksessa tutustumme kirjaan, joka kannustaa - Goldbergin tapaan - kirjoittamaan joka päivä, mutta antaa siihen myös konkreettisia virikkeitä.