Kyllikki ja Saara Villa: Äidin lokikirja
Like 2013, 363 sivua.
20/6 Maanantai, Englannin kanaalissa, iltapäivällä
Sivuutamme parhaillaan Kanaalin saaria. Laiva keinuu hiukan, miellyttävästi. Istuin puolisen tuntia yläkannella tuulensuojassa – tuulenhenki on niin viileä, että villatakit ja huivit ovat tarpeen. Katselin välillä saarten profiileja, välillä istuin silmät ummessa ja ajattelin. Yhä selvemmin tunnen kuinka oikea lääke tämä matka on minulle viime talven lamaannuksen jälkeen. Elämä maistuu taas. Ennen kaikkea: huomaan ajattelevani uusia asioita, en lainkaan vanhoja. Näen mahdollisuuksia, toivo ja voimat heräävät. Olen särkenyt ympyräni, murtautunut taas kerran ulos. Olen erityisen onnellinen että tällä laivamatkalla on kaikki niin kuin on, juuri tämä on minulle sanomattoman hyvä.
Suomentaja-kirjailija Kyllikki Villa (1923–2010) eli 1960–70 -luvulla varsin epätavallista yksinhuoltajaäidin elämää: hän hankki elantonsa freelancerina (Villa halusi omien sanojensa mukaan "myydä työtään, ei aikaansa"), matkusteli tyttärensä kanssa eri puolilla maailmaa ja käänsi maailmankirjallisuutta hotellin parvekkeella samalla kun Saara-tytär leikki rantahiekalla paikallisten lasten kanssa. Poikkeuksellista oli myös se, miten Villa dokumentoi ja arkistoi elämäänsä: päiväkirjoja, kirjeenvaihtoa, matkapäiväkirjoja ja valokuvia kertyi vuosikymmenten ajalta. Villa julkaisi eläessään matkoistaan kirjat Vanhan rouvan lokikirja ja Myrskyssä; postuumisti ilmestynyt Äidin lokikirja sisältää Kyllikki Villan päiväkirjamerkintöjen lisäksi Saara Villan taustoituksia ja tarkennuksia.
Kyllikki Villa kirjaa matkapäiväkirjoihinsa vaikutelmiaan ja tunnelmiaan, kertoo ilon- ja ärsytyksenaiheistaan, väsymyksestään ja innostuksestaan, näläntunteesta ja herkullisista aterioista, käännöstyön etenemisestä ja matkan varrella luetuista kirjoista. Monet merkinnät keskittyvät matkan tekemiseen, konkreettisesti: kuinka laivat myöhästyvät tai matkalaiset itse myöhästyvät junasta; kuinka tärkeää on saada asemalla kantaja matkalaukuille, rahan vaihtamisesta, täysistä hotelleista, höyrylaivan savupiipusta tupruttavasta noesta, tympeistä asiakaspalvelijoista. Toki myös upeista maisemista, kiehtovista kaupungeista, viehättävistä herrasmiehistä ja sydämellisistä rouvista, kohdemaan taiteilijoista ja kirjailijoista.
Pakko tunnustaa, että ajoittain matkapäiväkirjamerkintöjen yksityiskohtaisuus ja toisteisuus, esimerkiksi jatkoyhteyksien ja muuttuvien aikataulujen kertaaminen tuntui lukiessa hieman puuduttavalta. Toki merkinnät kuvaavat hyvin sitä, kuinka matkanteko – tai kommunistisessa Puolassa oleskeluun – kuuluun paljon odottelua, jonottamista, rutiineja ja käytännön järjestelyjä, mutta kieltämättä olisin mieluummin lukenut enemmän Kyllikki Villan mielenliikkeistä kuin niistä. Näistä pienistä napinoista huolimatta rakastan Kyllikki Villan maanläheistä tyyliä kertoa matkoistaan ja kokemuksistaan sekä siitä, kuinka Saara-tytär kasvaa vuosien kuluessa, ollen heti alusta saakka reipas ja rakastettava matkakumppani.
Monina hetkinä tuntuu aivan epätodelliselta että olen täällä Saaran kanssa. Ison iloisen vahvan viisaan lapsen kanssa, josta minulla ei ollut aavistustakaan kun viimeksi olin tääällä. Merkillinen sekoitus haikeutta ja onnea.
P.S. Toisen ihanan matkailevan rouvan, Vivi-Ann Sjögrenin, matkoista voi lukea muun muassa kirjasta Mustaa kahvia, keksinmuruja.
