Kate Chopin: Herääminen

Kate Chopin: Herääminen (The Awakening 1899, suom. Raija Larvala 2009, Faros-Kustannus).

Hän käänsi kasvonsa ulapalle päin tunteakseen sen avaruuden ja yksinäisyyden, jonka meren suunnaton aava, yhtyessään kuutamoiseen taivaaseen, loi hänen kiihtyneeseen mieleensä. Uidessaan hän tunsi kurkottavansa äärettömyyteen, johon voisi sulautua.

Lumouduin Kate Chopinin Heräämisen kielestä ja kerronnasta, romaanin, joka julkaistiin Yhdysvalloissa 1899 mutta suomennettiin vasta pari vuotta sitten. Päähenkilö Edna Pontellierin ajatukset ja toiminta - ja ennen kaikkea kertojan moralisoimaton suhtautuminen niihin - hätkähdyttivät aikalaisia niin, että Chopinin lupaava kirjailijanura katkesi. 1960-luvulla toisen aallon feministiteoreetikot nostivat Heräämisen kanoniseksi tekstikseen. Feministisen luennan jälkeen Heräämistä voisi tulkita post-kolonialistisesta viitekehyksestä: Ednan omistautumisen taiteelleen ja pohdinnoilleen mahdollistaa suuri joukko mustia palvelijoita.

Nuori, älykäs ja taiteellisesti lahjakas Edna Pontellier on elänyt suhteellisen tyytyväisenä avioliitossa ("hänen avioliittonsa Léonce Pontellier'n kanssa oli sikka sattuma") ja kahden lapsen äitinä. Hän ei kuitenkaan koe olevansa äitinä omimillaan, täyttävänsä niitä odotuksia, joita hänen asemassaan olevalle naiselle asetetaan: [Äiti-ihmiset] oli helppo tunnistaa lepattamassa ympäriinsä levitetyin, suojelevin siivin, kun mikä tahansa vaara, oikea tai kuviteltu, uhkasi heidän kallisarvoista jälkikasvuaan. He olivat naisia, jotka jumaloivat lapsiaan, palvoivat miehiään ja pitivät pyhänä etuoikeutenaan häivyttää itsensä olemattomiin yksilöinä ja kasvattaa suojelusenkelin siivet. Chopinin romaanissa ei ole suurta draaman kaarta, vaan nimensä mukaisesti se kuvaa Ednan vähittäistä havahtumista elämänsä ahtaisiin rajoihin, etsimään itseilmaisua ja tilaa hengittää.

Hänen näkemänsä pieni pilkahdus kodin harmoniaa ei saanut hänessä aikaan katumusta, ei kaipausta. Sellaiset elämän olosuhteet eivät sopineet hänelle ja hän näki niissä vain kauhistuttavaa ja toivotonta ikävystymistä. Hän liikuttui eräänlaisesta myötätunnosta Madame Ratignollea kohtaan, säälistä sitä väritöntä olemassaoloa kohtaan, joka ei koskaan nostanut omistajaansa sokean tyytyväisyyden yläpuolelle, ei koskaan antanut sielun kokea tuskaa, ei koskaan antanut maistaa elämän hurmiota.

Elämän hurmio aukenee Ednalle, kun hän laiminlyö taloudenpidon, vaeltelee kaupungilla ja maalaa kunnianhimoisesti. Hän alkaa sanoa vastaan miehelleen (joka pyytää huolestuneena perhelääkärin katsomaan muuttunutta vaimoaan), löytää ensi kertaa aistillisen nautinnon ja hylkää seurapiirien vaatimukset sosiaalisesta kanssakäymisestä tuttavien kanssa. Kaiken tämän Chopin kuvaa vähäeleisesti, mutta voimakkaasti ja kauniisti. Ednan tunteiden aallokko nostaa hänet milloin onnen harjalle, milloin masennuksen pohjaan:

Hän oli vain onnellinen, kun sai elää ja hengittää, ja koko hänen olemuksensa tuntui olevan yhtä auringonvalon, värien, tuoksujen rehevän eteläisen päivän kanssa. -- Ja hänestä tuntui hyvältä haaveksia ja olla yksin ja kenenkään häiritsemättä.

Sitten oli päiviä, jolloin hän oli onneton ilman mitään syytä [--]. Sellaisina päivinä hän ei voinut maalata eikä haaveilla elähdyttääkseen ja sykähdyttääkseen sydämensä tunteita. (Herääminen, 107.)

Herääminen on sellaista kirjallisuutta, jota rakastan: kauniisti kirjoitettua, merkityksillä ladattua, ajatuksia herättävää, viehtättävällä tavalla vanhanaikainen ja toisaalta kirjoitusajankohtaansa nähden hätkähdyttävän modernia - siis ajatonta. Kiitän Saraa siitä, että hän hienolla tekstillään Heräämisestä muistutti minua tämän kirjan olemassaolosta. Sara vertasi Ednaa L.M. Montgomeryn Sinisen linnan Valancyyn, joka myös kapinoi sovinnaissääntöjä vastaan ja seuraa sydämensä ääntä. Valancyn tarina on kuitenkin paljon valoisampi kuin Ednan - sen sijaan kirjailija Montgomeryn oma elämäntarina muistuttaa kipeästi Ednan kohtaloa. Molemmat joutuivat luopumaan romanttisen rakkauden haaveistaan ja elämään epätyydyttävässä avioliitossa, molemmat tekivät lopulta epätoivoisen ratkaisun. Mutta heillä oli myös hurmion hetkensä, heillä oli silmää kauneudelle ja kykyä ilmaista sitä taiteessaan.

Lahden vesi avautui hänen edessään kimaltaen miljoonin säkenin auringossa. Meren ääni on viettelevä, lakkaamatta se kuiskii, vaatii, kohisee, kuohuu, kutsuen sielua vaeltamaan yksinäisyyden syvyyksiin, eksymään sisäisesn mietiskelyn sokkeloihin. Koko valkoisella rannalla ei ollut yhtään elävää olentoa näkyvissä. Lintu, jonka siipi oli loukkaantunut, lepatteli ilmassa horjahdellen, räpistellen, kaarrellen haavoittuneena alas veteen. (Chopin, Herääminen, 198-9.)

Polkuja eteenpäin (naiseuden ja äitiyden problematisointia, naiskirjallisuuden tutkimusta...)

Päivi Tapola: Äitini puutarhassa. Polkuja naiskirjallisuuteeen
Charlotte Perkins Gilman: Keltainen seinäpaperi
L.M. Montgomery: Selected journals
Louisa M. Alcott: Work. A Story of Experiece
Virginia Woolf: Oma huone
Pam Morris: Kirjallisuus ja feminismi
Henrik Ibsen: Nukkekoti
Maarit Leskelä-Kärki: Kirjoittaen maailmassa. Krohnin sisaret ja kirjallinen elämä.
Aino Kallaksen päiväkirjat
L. Onerva: Mirdja


Frederic Chopinin pianomusiikkia, jota Ednakin kuunteli, löytyy täältä. Musiikki kasvoi oudoksi ja satumaiseksi, mysrkyisäksi, hellittämättömäksi, haikeaksi ja anovan pehmeäksi. Varjot syvenivät. Musiikki täytti huoneen. Se leijui ulos iltaan, yli kattojen, yli joenmutkan ja hävisi lopulta yläilmojen hiljaisuuteen. (Herääminen, 116)

P.S. Korkkaan tällä kirjalla Lumikin luetuista alkaneen 10 klassikkoa -haasteen.

Anne Enright: Valvojaiset (Totally British, Irlanti)

Anne Enright, Valvojaiset (The Gathering 2007, suom. Tarja Kontro, Otavan kirjasto 2010).

Katselen aavalle aaltoilevalle merelle, ja mielessäni käväisee ajatus että niin elossa kuin olenkin tässä auringonvalossa, minulla on vähäpätöisempi elämä kuin pimeydessä pois kävelleellä veljelläni; verta ja viskiä suolaiseen mereen. Känninen Liam, vain iho erottaa hänet kaipaavasta itsestään. Hetken ajattelen että on sankarillisempaa olla olematta olemassa. 

Liam Hegarty on kävellyt mereen Brightonissa kiviä taskussaan, ja läheisin sisko Veronica matkustaa Englantiin hakemaan veljensä ruumista. Valvojaiset on pääosin Veronican monologia, hän on kertoja, joka uskoo tietävänsä, mikä tapahtuma sysäsi Liamin sille polulle, joka johti mereen ja lopulta arkkuun lapsuudenkotinsa olohuoneessa, jonne kaikki 12-lapsisen perheen elossa olevat sisarukset kerääntyvät muistelemaan veljeään. Veronican kertomat tarinat perheestä ja suvun menneisyydestä kuitenkin osoittavat, että yhtä syytä ei ole, ei myöskään yhtä syyllistä. Veronica muistelee arkisia toveruuden kokemuksia veljensä kanssa, syyttää itseään ajoittaisesta kylmästä suhtautumisestaan veljensä toilailuihin,  kuvittelee mielessään isoäitinsä Adan nuoruutta ja rakkauksia, kuvailee sisarussarjansa persoonallisuuksia ja poissaolevaa äitiään, joka ei aina muista lastensa nimiä.

Hyvä Jumala, kuinka vihaan perhettäni, näitä ihmisiä joita en koskaan itse päättänyt rakastaa mutta rakastan silti.

Surutyön keskellä Veronica punnitsee myös avioliittoaan ja suhdetta tyttäriinsä, harkitsee mahdollisuutta saada vielä poika, "se, jonka nimen minä jo tiedän". Valvojaiset vaatisi toisen lukukerran, jotta voisi ymmärtää Veronican koko tunteiden vyyhdin, jonka hän vyöryttää lukijan silmille. En ole varma, tulkitsenko Veronican kertomat asiat kaikilta osin oikein, ja Veronica itsekin kyseenalaistaa kertomansa: kuvaillessaan esimerkiksi isoäitinsä ja isoisänsä ensi tapaamista hän ei tietenkään voi tietää, mitä todella tapahtui, vaan toteaa itsekin, että tapahtumat ehkä menivät näin, tai sitten eivät. Siitä Veronica on kuitenkin vakuuttunut, että hänen isoäitinsä vuosia tai jopa vuosikymmeniä sitten tekemät ratkaisut vaikuttivat Liamin kohtaloon.

Valvojaiset on rankka kirja, niin kieleleltään kuin sisällöltään. Enright ei kirjoita vaikeasti, mutta julmasti ja paikoin makaaberisti, ruumiillisuutta korostaen. Kirjassa ei silti ole häivähdystäkään sensaatiohakuisuutta tai halua hätkähdyttää, sillä kaikki mitä Enright kirjoittaa ja Veronica kertoo, liittyy kipeästi Hegartyn perheen surulliseen tarinaan.

Kaiken surun, katkeruuden ja syytösten keskellä kirjassa ja Veronican elämässä on kuitenkin myös valoa ja voimaa. Veronica kuvaa tilaansa näin: Olen pudonnut omaan elämääni kuukausia. Ja nyt olen laskeutumaisillani siihen. Vaikka Veronica haluaisi jäädä ikuisiksi ajoiksi lentokenttähotelliin syömään kuivahtaneita viinereitä tarjoilukärrystä ja livahtamaan siivoojien edellä piiloon huoneesta huoneeseen, hän nousee lentokoneeseen ja palaa kotiin Irlantiin.

Mutta tyttöjä ei niin vain jätetä, he ovat aina mukanani. Painun pehkuihin ja tunnustelen Rebeccan hienoja hiuksia jotka leviävät viuhkana tyynylle, mihin hän joskus haluaa käpertyä viereeni. Hänen sisarensa kissantuijotus tarkkailee minua toisaalta huoneesta. He ovat niin kauniita. Kosketinpa mihin tahansa, voin loihtia esiin heidän hiustensa silkin ja pitää heidän olemistaan maailmassa suurenmoisena ja salaisena voittona.

Valvojaisista ovat kirjoittaneet myös ainakin anni.m ja Nora. Kirjaan Valvojaiset myös Totally British -haasteen Irlanti-kategorian ensimmäiseksi kirjaksi.

Lukuvinkki blogiystävältä -haaste (Virtuaalihaleja)

Kesän kynnyksellä erilaiset juhlat, matkat, retket ja ulkoilut - sekä tietysti puutarhanhoito ;) - verottavat niin luku- kuin bloggausaikaakin. Laitan viikonloppua vasten kiertämään tällaisen haasteen, johon mielellään saavat tarttua muutkin kuin kirjabloggaajat. Ei hätää, te useiden haasteiden uuvuttamat, tämä haaste ei edellytä lukemista, pelkkää lukemisesta haaveilua, ihanien lukukokemusten muistelua, vähän blogien selaamista/googlettamista sekä hetken aikaa linkittämiselle ;). Siitä, miksi linkittäminen on tärkeää bloggaajalle, voi lukea täältä - ja siitä, miksi linkittäminen ja kanssabloggajien huomioiminen muutenkin on kivaa, voi lukea täältä. Kirjablogien genressä linkittäminen on erityisen helppoa, koska kirjoitamme usein samoista kirjoista toistemme kanssa. Edellä olevia linkkejä lainatakseni, linkittäminen on kuin virtuaalinen halaus!

Haaste toimii näin: etsi se blogiteksti, joka on saanut sinut lukemaan, lainaamaan, ostamaan ja kirjaamaan TBR-listallesi ("To-be-read") jonkin kirjan. Erityisen kivaa on, jos pystyt kaivamaan muistin ja kaverin blogin arkistostosta jonkin jo aiemmin ilmestyneen kirjan/postauksen. Kirjoita kirjan nimi (ja kirjailija) blogiisi ja aktivoi siihen linkki, joka johtaa siihen kanssabloggaajasi blogipostaukseen, josta sait vinkin. Huom! Tarkoitus ei ole linkittää blogistanian ensimmäistä postausta ko. kirjasta tai sitä postausta, jonka google nostaa ensimmäiseksi, vaan se, josta itse sait vinkin tai vakuutuksen, että kirja kannattaa lukea. Laita hyvät lukuvinkit ja linkit kiertämään!

Itse haluan ojentaa virtuaalisen kukkapuskan seuravista kirjavinkeistä linkkien takana oleville bloggaajille: 

Jayne Anne Phillips: Äidin aika

Jean Kwok: Girl in Translation/Käännöksiä 

Charotte Perkins Gilman: Keltainen seinäpaperi

Kate Chopin: Herääminen

Daphne Kalotay: Bolsoin perhonen

Jussi Valtonen: Siipien kantamat

Joel Haahtela: Perhoskerääjä

Ann Rosman: Majakkamestarin tytär

Johan Bargum: Syyskesä

Kerstin Ekman: Tapahtui veden äärellä

Elizabeth Gilbert: Eat Pray Love ja Tahdonko

Claudie Gallay: Tyrskyt

L.M. Montgomery: A Tangled Web

Riikka Stewen: Niin kauan kuin rakastat

Pimennysverhot nousivat ylös vaimean mekaanisen huminan säestäminä ja paljastivat vähitellen aukiota ympäröivät rakennukset, joita syksyisen keskipäivän aurinko valaisi. Luentoa kuunnelleet opiskelijat keräilivät muistiinpanojaan keskustellen hiljaisella äänellä, ja vaaleanpunaiseen villapuseroon pukeutunut nuori nainen näppäili tekstiviestiä nojaten ikkunapenkkiin, taustanaan pylväsrivistön ympäröimä kirkko. (Riikka Stewen, Niin kauan kuin rakastat, s. 19)


Riikka Stewenin esikoisromaani Niin kauan kuin rakastat (Teos 2011) tarjoaa matkan maailmaan, jota rakastan ja jossa olen viihtynyt: Helsingin yliopiston päärakennuksen valoisat luentosalit ja Kansalliskirjaston pölyiset, hiljaiset parvet. Suomalaisessa kirjallisuudessa tällaisia, englanninkielisissä maissa yleisempiä "yliopistoromaaneja" (campus novels/ college novels) ei vielä kovin paljon ole; vuonna 2003 ilmestynyt Virpi Hämeen-Anttilan Suden vuosi tuntui tässä suhteessa tuoreelta. Päähenkilöinä taitelija Miriam, joka löytää museon varastosta kiehtovan, tuntemattoman maalauksen, taidehistorioitsija Iris, joka luennoi renessanssin taiteesta yliopistossa, graduvaiheen opiskelija Liisa, tutkija Matts, joka tuntee vetoa okkultismiin, sekä kansainvälisen huutokauppakamarin renessanssiasiantuntija Nicholas, liikemies-okkultisti John sekä museon johtajatar Dora. Henkilöhahmojen erilaiset motiivit suhteessa taideteoksiin ja historiallisiin henkilöihin ja tapahtumiin luo romaanin jännitteen, jota maustaa ripaus romantiikkaa.

Mietin, mistä esikoiskirjailijan nimi on minulle tuttu, ja takaliepeen kirjailijaesittely sen paljasti: Riikka Stewen on helsinkiläinen taidehistorioitsija, joka on julkaissut aiemmin tutkimusalaansa kuuluvia teoksia, kuten Hugo Simberg - unien maalari. Stewen on tutkinut erityisesti symbolismia, näkemistä ja muistia sekä keskiajan ja renessanssin murrosta, ja nämä teemat näkyvät luonnollisesti myös hänen romaanissaan.

Kirjailijan taustan huomioiden ei ole ihme, että Niin kauan kuin rakastat vertautuu mielessäni saksalaisen kirjallisuuden suomentajan ja toimittajan, Helen Mosterin esikoisromaaniin Hylky. En ole Hylkyä vielä lukenut, mutta lukuisia blogi- ja lehtiarvioita kirjasta kylläkin. Suvi Ahola kirjoittaa Helsingin sanomien kritiikissään, että Hylky on "sivistynyttä viihdettä, samantyyppistä kirjallisuutta kuin vaikkapa Virpi Hämeen-Anttilan teokset tai Kate Mossen ja Geraldine Brooksin historian ja nykyhetken välillä hyppelevät, dekkarimaiset romaanit". Riikka Stewenin romaania voisi kuvailla aivan samoin. Asetelma, jossa kuvitellaan vanhan taideteoksen mallin tarinaa ja syntyvaiheita, on tuttu myös Susan Vreelandin Sinisestä neidosta ja Tracy Chevalierin romaanista Tyttö ja helmikorvakoru.

Tällaisissa älyllisissä, historiaan ja taiteentutkimukseen nojaavissa lukuromaaneissa on omat haasteensa: miten kirjoittaa historiallisista henkilöistä niin, etteivät he ole vain nykyihmisiä epookkipuvuissa (ks. Aholan kritiikki yllä)? Miten viitata taidehistoriaan ja teorioihin niin, että maallikkolukijakin pysyy kärryillä eikä ikävysty? Riikka Stewen on ladannut romaaniinsa runsaasti (taiteen)filosofista ja historiallista tarttumapintaa, mutta kokonaisuus on tiivis ja juonen jännite ei huku teorioiden alle. Stewen tuntuu pohtivan tieteen popularisointia ja historiallisen romaanin kirjoittamista Iriksen kautta:

Osasiko hän kertoa, miten koko käsitys ihmisyydestä muuttui 1800-luvulla ja pohjautui silti renessanssiin, Iris pohti. Ymmärtäisikö Miriam, jota kiinnosti lähinnä nykyhetki, mitä hän tarkoitti? 
[-- --] // Maailmasta on tullut ahtaampi, ja kaikki tuntuu jo tehdyltä, historian kertaukselta, Iris mietti, mutta historia ei koskaan tule valmiiksi, sillä todellisuudessa se on kuvitelma nykyhetkestä. Sen tarkoitus on vastata kysymyksiin keitä me olemme? mistä me olemme tulossa? minne me olemme menossa?
// Mutta kuinka vaikeaa se onkaan! Tiedänkö todella mitä tapahtui eilen tai edes tunti sitten? Voisin kertoa siitä tuhat eri tarinaa, voisin kertoa opiskelijatytöstä joka seisoi ikkunan äärellä vaaleanpunaisessa puserossaan ja vastasi tekstiviestiin. Voisin kertoa valosta, joka lankesi niin matalalta, että kipsiveistosten varjot muodostivat aulaan abstraktin maiseman. Tai voisin kertoa miehestä, joka tarjoutui kantamaan kirjat puolestani. (NKR, 45.)

Stewenin romaanin keskiössä olevat ystävykset Iris ja Mirjam ovat kuin taiteilja Magnus Enckellin (1870-1925) taiteen askeettinen, harmaan ja ruskean sävyttämä nuoruuskausi ja myöhempi, värikylläinen tuotanto: "-- Mirjam rakasti jännittäviä värejä ja Iris pukeutui mahdollisimman sovinnaisesti"(44). Varsin perinteisesti taiteilija-Mirjam on boheemi, joka kulkee rispaantuneessa villapaidassa ja saa villejä ideoita, joihin ruskeaan jakkupukuun pukeutunut analyyttisempi tutkija-Iris lähtee mukaan hetken harkittuaan.

Nykypäivän Helsingissä vaikuttavien ystävysten - ja muidenkin - mielenkiinnon kohteeksi nousee tuntemattoman taiteilijan vuosisatoja aiemmin maalaama muotokuva, jossa nainen näytti unohtaneen kirjeen hetkeksi; hän oli kääntänyt päänsä katsojaa kohti ikään kuin hämmästyneenä, lukemisen keskeyttäen. Miriamista tuntui että nainen oli juuri huomannut hänet itsensä ja hän värähti ajatellessaan, miten läsnä olevalta nainen, joka ehkä oli elänyt vuosisatoja aiemmin, saattoi tuntua. (s. 28.) Lukijat saavat kurkistaa myös taiteilija Marcus Ekvallin (vrt. Magnus Enckell) ja hänen rakastettunsa Sergein elämään 1800- ja 1900-lukujen vaihteen eurooppalaisissa kulttuurikaupungeissa. Kaiken kaikkiaan Stewenin romaani hengästyttää teemojensa, viittaustensa, henkilöhahmojensa ja juonikuvioidensa runsaudella - mutta hengästyttää nautittavalla tavalla.

Kriittisempiä äänenpainoja: Helsingin sanomat ja Kauppalehti.

Kirjallisia polkuja eteenpäin:

Romaaneja taide- tai yliopistomaailmasta; historian ja nykyhetken limittymistä jonkin taideteoksen tai kirjallisuuden kautta; akateemisten ihmisten arkea:

A.S. Byatt: Riivaus
Tracy Chevalier: Tyttö ja helmikorvakoru
Siri Hustvedt: Kaikki mitä rakastin
Virpi Hämeen-Anttila: Suden vuosi, Alastonkuvia
Helen Moster: Hylky
Daphne Kalotay: Bolsoin perhonen
Matti Larjavaara: Ketunmorsian
Riikka Pulkkinen: Totta
Carol Shields: Rakkauden tasavalta, Pikkuseikkoja
Zadie Smith: Kauneudesta
Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin
Susan Vreeland: Sininen neito


Taiteentutkimusta:

Harri Kalha: Tapaus Magnus Enckell
Anna Kortelainen: Virginie! Albert Edelfeltin rakastajattaren tarina
Riikka Stewen: Hugo Simberg - unien maalari

Ärsyttävät juonikuviot

Uusromanttinen linna Torontossa/Flickr.

Jenni pohti tänään, mikä kirjoissa ärsyttää. Jennin aloituksessa ja kommenteissa tuli esiin paitsi teoksesta itsestään nousevia seikkoja, kuten että kirja yrittää liikaa tai tulee liian lähelle, myös sellaisia ulkokirjallisia seikkoja kuten se, että kirjaa on hehkutettu liikaa tai että kirjailija antaa ärsyttäviä haastatteluja. Tuo kirjan hehkuttaminen liikaa etukäteen on siinä mielessä inhottavaa, että se saattaa vaikuttaa ostopäätöksiin. Itse ostin muutama vuosi sitten omaksi Diane Setterfieldin romaanin The Thirteenth Talen (Kolmastoista kertomus), koska sitä hehkutettiin mediassa (Hesaria myöten), ja sain sen käsityksen, että se on jonkinlainen must-read kaikille Brontëa, Dickensiä, Austenia ja ylipäätään englantilaista (viktoriaanista) kirjallisuutta rakastaville. Setterfieldin kirja oli ihan viihdyttävä ja nautittava, mutta paljon vähemmän kuin olin odottanut. Hehkutus tuntuu olevan erityisen amerikkalainen ilmiö: jos katselee englanninkielisten pokkarien kansia kirjakaupassa, joka ainoa kirja on "astonishing", "thrilling" ja "capturing" (lehtikritiikeistä kirjan kanteen painettujen otteiden mukaan). Kirjabloggaamiseen (siis tällaiseen "epäammatilliseen", jossa ei kirjoiteta varsinaisia kritiikkejä) hehkutus mielestäni jossain määrin jopa kuuluu, silloin kun bloggaajasta siltä tuntuu.

Itse mainitsin Jennin keskustelussa ärsyttäviksi kirjoiksi rakastettujen klassikkoteosten "jatko-osat", joissa  1900-luvun kirjailija hyödyntää sumeilematta 1800-luvun kirjailijan henkilöhahmoja omassa romaanissaan, tavoittamatta kuitenkaan alkuperäisteoksen henkeä saati henkilöhahmojen todellista persoonallisuutta, pahimmillaan saaden viktoriaaniset sankarittaret käyttäytymään kuin nykyaikaiset naiset. Yleensä en tuollaisiin rahastusromaaneihin koske, mutta pakko tunnustaa poikkeuksena Alexandra Ripleyn Scarlett, joka minun oli pakko lukea - siksi, että halusin Margaret Mitchellin Tuulen veimän Scarlettin saavan Rhettin vielä omakseen... Sen sijaan Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo päättyy kuten pitääkin, jättäkää siis Elizabeth ja Darcy rauhaan Pemberley'hin!

Joskus pidän kirjasta kaikin puolin muuten, mutta ärsyynnyn jostain yksittäisestä juonkuviosta. Juoni saattaa olla hyvin kulunut (jostain syystä Tolstoin Anna Kareninan, Minna Canthin Salakarin, Juhani Ahon Papin rouvan ja Flaubertin Rouva Bovaryn samana toistuva kuvio ei kuitenkaan ärsytä). Eniten ehkä ärsyttävät tahallisen raflaavat tai epäuskottavat juonenkäänteet. Joskus kirjan tapahtumissa ärsyttää yksinkertaisesti "epäoikeudenmukaisuus", siis se, että rakastamalleni henkilöhahmolle käy huonosti. Tässä muutamia juoni-inhokkejani (joista jotkut saattavat esiintyä lempikirjoissani, toiset taas eivät):

* Pariskunta on jo vuosia yrittänyt saada lasta, siinä onnistumatta. Sitten pariskunnan toinen osapuoli menee ja pettää puolisoaan, jolloin raskaus alkaa heti, jopa yhdestä ainoasta kerrasta. (epäsuskottavat juonet; epäoikeudenmukaiset juonet; kliseiset juonet)

* Romaanin alussa minäkertoja tunnustaa olleensa osallisena jonkun toisen henkilön kuolemaan. Kertoja alkaa selvittää, miten tähän on tultu. (epäoikeudenmukaiset juonet: kuolleet eivät voi puolustautua; kliseiset, liian paljon käytetyt juonet)

* Romaanin alussa minäkertoja vihjaa, että joku lapsi tai nuori, kertojan sisko, serkku tai ystävä (yleensä tyttö), on kuollut salaperäisissä olosuhteissa. Lopussa jää yleensä (osittain) avoimeksi, mikä koitui tytön kohtaloksi. (liian paljon käytetyt juonet)

* Päähenkilö/minäkertoja saa salaperäisen perinnön, yleensä talon, kartanon tai jopa linnan, joka sitten alkaa paljastaa salaisuuksiaan (liian paljon käytetyt juonet)

Tuleeko mieleen kirjoja, joissa esiintyy yllä mainittuja juonikuvioita? Millaiset juonet sinua ärsyttävät?

P.S. Tällä hetkellä minua ärsyttää se, että Bloggeri ei anna minun lisätä kuvaa tuohon ylös...

Johan Bargum: Syyskesä

Kuva markus/Flickr.

Istun kuistilla kirjoittamassa näitä rivejä, yksin. Suuri vanha huvila on tyhjennyt ihmisistä. Kaikki ovat menneet, kaupunkiin, ulkoimaille; eräs on lähtenyt lopullisesti ja kohoaa kohta savuna ilmaan. On tullut hiljaista ja rauhallista.


Johan Bargumin pienoisromaani Syyskesä (Sensommar 1993, suom. Rauno Ekholm) kertoja, nelikymppinen Olof, on palannut lapsuutensa kesähuvilalle ja samalla muistoihinsa: lapsuuden valtataisteluihin pikkuveljensä Carlin kanssa, mustasukkaisuuteen äidistä, joka rakasti enemmän kuollutta isää, veljeä ja Tom-setää; kolmeen rakkauden ja onnen täyttämään vuorokauteen nuoruudessa, jolloin aika pysähtyi: Lehtiä ja postia, jota kertyi eteisen lattialle. Tapaamisia, luentoja, joita en edes perunut, vaan joilta jäin muitta mutkitta pois. Verhot ikkunoiden edessä. Puhelin irti. En ollut tiennyt, että sillä lailla voi lumoutua.


Pelko ja syyllisyys ovat kuitenkin pitäneet Olofia niin otteessaan, että rakkaudesta huolimatta hän on jäänyt yksin ja kokee elämänsä merkityksettömäksi, itsensä ikuiseksi häviäjäksi. Kun Olof, Tom-setä ja Carl-veli Klara-vaimoineen ja poikineen kokoontuvat vanhalle huvilalle Sipoon saaristoon, jonne veljesten äiti on halunnut palata viimeisiksi päivikseen, kuolemaan, nousevat vanhat kivut pintaan. Molempien poikien suhde äitiin, jota kuvataan lähinnä muistojen kautta, paljastuu hyvin kompleksiseksi. Myös veljesten suhde toisiinsa on hyvin raadollinen. Bargum kirjoittaa kauniisti ja eleettömästi, paljastaen kuitenkin pinnan alaiset kuohut ja pitänen jännitteen yllä kuin kuumana elokuun päivänä, joka enteilee ukonilmaa.

Vanha valkoinen huvila, tapahtumien näyttämö, on kuin yksi päähenkilöistä. Olof suree taloa, jonka hänen uudistusintoinen veljensä on perivä: Vaellan huoneesta toiseen. Tuntuu kuin liikkuisin jo menneessä ajassa. Vuoden kuluttua tästä kaikesta ei ole mitään jäljellä. Se jää muistiini, mutta ei kaipaukseeni. Olen jo jättänyt sen taakseni, niin kuin lapsuuden jättää taakseen, hivenen hämmästyneenä sen viattomuudesta, mutta surutta, koska tietää ettei paluuta ole.


Yhtä elävästi ja melankolisesti Bargum kuvaa loppukesäistä saariston tunnelmaa: Näinä syyskuun päivinä, viimeisinäni täällä, vallitsee lauha ja hiljainen jälkikesä. Kesävieraat ovat lähteneet. Linnut ovat vallanneet takaisin maiseman, uikut ja koskelot tutkiskelevat kaislikkoa, suuret rastasparvet pyrähtelevät mustikanvarpujen seassa vahvistamassa itseään ennen pitkää matkaa. Oih, tahdon lukea Tove Janssonin Kesäkirjan pian uudelleen!

Kuten Joel Haahtelan Perhoskerääjä, Johan Bargumin Syyskesä on kirja, jonka haluaisi lukea heti uudestaan, tai edes joskus. Nauttiakseen kielestä ja tunnelmasta, mutta myös siksi, että ymmärtäisi paremmin. Bargum, kuten Haahtelakaan, ei selitä kaikkea auki, vaan antaa lukijan tulkita ja oivaltaa. Olen lukenut Bargumilta aiemmin novellikokoelman Jäähyväisiä, josta pidin mutta joka ei lumonnut samalla tavalla kuin Syyskesä - nyt aion ehdottomasti lukea lisää Bargumia.

Joskus blogeista saadut kirjasuositukset käyvät todeksi nopeasti: vasta toissapäivänä luin Syyskesästä ihanasta Sanasulkia -blogista (joka oli saanut vinkin Vuoroveden Katjalta). Nyt olen kirjan lukenut, ja annan viestin eteenpäin: lukekaa Johan Bargumia, lukekaa Syyskesä vaikka elokuussa, kun illat alkavat jo pimetä, mieluiten ukkosella, tai tähtien tuikkeessa:

Jotkut kaikista näistä tähdistä ovat ehkä jo sammuneet. Kestää vuosisatoja ennen kuin huomaan sen.



P.S. Koska Syyskesä on julkaistu jo lähes kaksikymmentä vuotta sitten, vastaan kirjalla Amman Retro toukokuu -haasteeseen :). Luen vielä lisää kirjoja vuodelta 1993, mutta tuskin toukokuun aikana ehdin...

Louisa M. Alcott: Sireenien alla (Apiloita, omenankukkia ja nostalgiaa)

Jalavakujan puut olivat kasvaneet liian pitkiksi, iso portti oli aina kiinni ja vanhan talon ovet olivat useamman vuoden olleet lukossa. Mutta kuitenkin kuului sieltä ääniä ja sireenit kumartelivat korkean aidan yli ikään kuin sanoakseen: "Jos meitä haluttaisi, voisimme kertoa somia salaisuuksia", ja portin luona kasvava elämänlanka koetti kasvaa avaimenreikään asti, jotta se voisi vilkaista pihalle ja nähdä mitä siellä tapahtui. 


Näin viehättävästi alkaa Louisa M. Alcottin nuortenromaani Under the Lilacs Martta Räsäsen suomentamana vuoden 1951 painoksessa. Pienten koulutyttöjen, Babin ja Bettyn, rauhalliset nukkejen syntymäpäiväkutsut keskeytyvät, kun sireenien alle juoksee iloinen sirkuskoira Sancho. Pian tytöt tutustuvat myös koiran nuoreen isäntään, sirkuksesta karanneeseen nuoreen Ben-poikaan. Vaikka kirjassa kuvataan surullisiakin asioita, idylli ei järky, ja kirja päättyy sanoihin: Suljettu portti, jonka vieressä pieni matkalainen kerran makasi, olisi nyt auki.

Louisa M. Alcott tunnetaan Suomessa ennen kaikkea klassisesta tyttöromaanistaan Pikku naisia (Little Women) ja sen jatko-osista Viimevuotiset ystävämme, Pikku miehiä ja Plumfieldin pojat. Suomeksi on käännetty myös nuortenkirjat Kahdeksan serkusta, Kun ruusu puhkeaa, Tytöistä parhain ja Sireenien alla, josta viimeksi mainittu on painunut unohduksiin, koska siitä ei ole vuosikymmeniin otettu uusia painoksia. Koulutyttönä ahmin kaiken, mitä vain sain luettavakseni L. M. Montgomerylta, F. H. Burnettilta ja Louisa M. Alcottiilta, ja Sireenien alla löytyi onnekkaasti antikvariaatista. Muistan sen kihelmöivän jännityksen, jota koin alkaessani lukemaan suosikkikirjailijani kirjaa, josta en etukäteen tiennyt yhtään mitään. Tämä tapahtui ennen kuin osasin englantia riittävän hyvin lukeakseni suosikkejani alkukielellä, ja kauan ennen kuin tutustuin nettikirjakauppoihin, googleen ja Project Guttenbergiin, josta alkuteoksen Under the Lilacs voi käydä lukemassa ilmaiseksi. Itsekin päätin tämän kirjan uudelleenlukemisen myötä joko ostaa alkuteoksen pokkarina verkkokirjakaupasta tai koettaa lukea sen ruudulta, sillä suomalainen laitokseni on "kolmas, lyhennetty painos". Kenties sodanjälkeisessä Suomessa oli tarve säästää paperia ja painomustetta, muuten en pysty tällaista lyhentämistä ymmärtämään. Alcottin teoksen kohtalo ei tosin ole harvinainen; myös mm. Montgomeryn Anna-kirjoja on suomennettu lyhentäen. Aiheesta voi lukea lisää Sallan lukupäiväkirjasta.

Huhtikuun haasteen yhteydessä mainitsin Sireenien alla "aliarvostettuna kirjana". Varsinaisesti kirja ei ole aliarvostettu, vaan aika tuntematon nykyään. Toivoisin, että joku suomentaja ja kustantaja tarttuisivat Louisa M. Alcottin suomentamattomiin tai puutteellisesti (lyhentäen) suomennettuihin teoksiin kuten Sisko Yli-Martimo ja Minerva-kustannus ovat tehneet Montgomeryn kohdalla julkaistessaan suomeksi mm. Pat-romaanit. Muutama vuosi sitten ilmestyi Helmen kustantamana ja Inkeri Koskisen suomentamana Alcottin aikakauslehtinovellien kokoelma Naamion takana, mutta minua kutkuttaisi enemmän tietää, mitä suloisia tyttökirjoja minulla on vielä Alcottin tuotannosta löytämättä...

Sireenien alla ei ole varsinainen tyttökirja eikä oikein nuortenkirjakaan, vaikka käytän siitä niitä nimityksiä paremman puutteessa. "Lasten romaani" olisi ehkä osuvin ilmaisu kirjalle, jonka päähenkilöt eivät ole vielä teini-iässä ja joka ei ole saturomaani, mutta ei tapahtumiltaan kovin arkirealistinenkaan. Sireenien kohdeyleisö on hieman nuorempi kuin Pikku naisten; oikeastaan vertaan kirjaa mieluiten Pikku miehiin, jonka lukija voi samaistua sekä poika- että tyttöhahmoihin ja nauttia kotoisten puuhien ja hauskojen kommellusten kuvailusta. Sireenien alla -kirjassa on kuitenkin myös selkeä draaman kaari, jossa kodittoman Ben-pojan kohtalo ratkeaa onnellisesti.

Nautin Sireenien lukemisesta, etenkin niinä hetkinä, kun sain lukea kirjaa auringonpaisteisella pihalla (sireenejä meillä ei tosi valitettavasti kasva, mutta tuomen tuoksu on lähes yhtä hurmaava). Alcott kirjoittaa kauniisti ja lämpimästi, mutta Pikku naisten kaltainen klassikko Sireenien alla ei ole. Kirja on selvästi kärsinyt myös lyhentämisestä: kohtauksesta toiseen hypätään liian nopeasti ja monet isotkin tapahtumat kuitataan lyhyesti. Aikuisena ja pienten lasten äitinä huomioni kiinnittyy myös siihen, kuinka suuresti lasten asema on muuttunut Alcottin ajasta: Kaksitoistavuotias Ben ei ole koskaan saanut käydä koulua ja hänet on sirkuksessa pakotettu vaarallisiin temppuihin - ja kun hän pääseen äidillisen rouva Mossin hoiviin, häntä kohdellaan toki hyvin, mutta hän joutuu yhä tekemään töitä lehmiä paimentaen ja halkoja hakaten. Rouva Mossin tyttäret Bab ja Betty käyvät kyllä koulua, mikä kertoo lasten olleen eriarvoisia sen mukaan, oliko heillä omat vanhemmat heistä huolehtimassa (toki sukupuoli ja ikäkin vaikutti siihen, millaista osallistumista kodin askareisiin tai kodin ulkopuolisten ansioiden hankintaan lapselta odotettiin). Pikku naisia -sarjan kirjoissa lapsilla on enemmän vapautta leikkiin ja koulunkäyntiin, ottihan Plumfieldin koulun johtajatar Jo orvot ja köyhätkin lapset siipiensä suojaan. Kodin ja hyväntahtoisten aikuisten antamaa suojaa korostetaan Sireeneissäkin. Kirjan sanoma kiteytyy Bettyn ja Babin tai sireenien alla odottavaan taloon muuttavan neiti Celian järjestämiin aurinkoisiin "teeillatsuihin", joihin toivotetaan sydämellisesti tervetulleiksi myös kutsumattomat ja vähän erikoiset, resuisetkin vieraat, kunhan nämä ovat rehellisiä ja kohteliaita.

Suosittelen Sireenien alla -romaania niille, jotka pitävät Burnettin Pikku prisessasta, Pikku lordista ja Salaisesta puutarhasta sekä Anni Swanin nuortenkirjoista, sellaisista kirkasotsaisista ja romanttisista kertomuksista kuin Pikku pappilassa, Tottisalmen perillinen ja Iris rukka, joissa perhe on tärkeä ja orpolapsetkin löytävät kodin lämmön.

P.S. Vastaan Sireenien alla -kirjalla kahteen haasteeseen: Satun touko-kesäkuun minihaasteeseen Apiloita ja omenankukkia sekä Susan Nostalgian jäljillä -haasteeseen.

Haastavaa bloggaamista

Uusia, ihania haasteita tuntuu nousevan kirjablogimaailmaan kuin kukkia englantilaiseen puutarhaan. Kaikkiin ei millään ehdi osallistua, mutta ainakin löytyy jokaiselle jotakin! Minulle kirjablogimaailma on eräänlainen virtuaalinen lukupiiri, jossa ei aina lueta samoja kirjoja samaan aikaan, mutta lukukokemuksia voi jakaa, saada uusia lukuvinkkejä, rakentaa siltoja teoksesta toiseen... aivan kuten kirjatkin keskustelevat keskenään (minua kiehtoo intertekstuaalisuus, se, miten kirjat viittaavat toisiin kirjoihin teemojen, henkilöhahmojen tai kielen tasolla). On hauska lukea samoista teemoista blogikavereiden kanssa, ja siihen haasteet ovat kiva väline.

En pidä itseäni suorituskeskeisenä ihmisenä; olen enemmän sellainen hidastaja ja downshiftaaja luonteeltani. Jostain syystä tämä ei päde opiskeluun ja lukemiseen, sekä lukiossa että yliopistossa haalin liikaa kursseja lukujärjestykseeni ja olin sitten ihan pulassa viimeistään yliopiston kirjallisuusaineiden lukulistojen kanssa. Nyt huomaan, että kirjabloggailun myötä olen joutunut samaan suohon: lukulistat ja kirjapinot vain kasvavat... Onneksi täällä ei kuitenkaan ole tenttipäiviä eikä esseiden (blogikirjoitusten) deadlineja: vaikka useimmissa haasteissa lukuaika on rajattu esim. vuoden loppuun, ei niistä tarvitse ottaa paineita (paitsi jos tiedossa on arvontapalkinto haasteen suorittaneiden kesken :P). Tärkeintä on lukeminen ja ne kommentti- ja linkkirihmastot, jotka näiden haasteiden myötä syntyvät blogien välille.

Tässä "muutama" haaste, joihin olen ilmoittautunut mukaan. Itselleni tärkeimmät haasteet, jotka ainakin aion suorittaa, ovat Satun minihaaste touko-kesäkuulle, Paulan Kirjallista elämää -haaste sekä Karoliinan Siskoskirja- ja Keskiluokan arki -haasteet. Käytännössä tulen varmasti suorittamaan ainakin jonkin alakategorian myös Karoliinan Totally British -haasteesta, koska olen tänä vuonna jo lukenut muutaman siihen sopivan teoksen, ja useita brittikirjoja on myös lähiaikojen lukulistalla tai jo hyppysissä. Muiden haasteiden osalta katson, miten aika ja innostus riittävät.

Satun Apiloita ja omenankukkia -minihaaste, jossa luetaan touko-kesäkuun aikana yksi kirja, jonka nimessä esiintyy jokin kasvi. Itse aion lukea jonkun/jotkut seuraavista:
Louisa M. Alcott: Sireenien alla (olen lukenut lapsena, sopisi siis myös Nostalgia -haasteeseen
Rauha S. Virtanen: Luumupuu kukkii
Kajsa Ingemarsson: Keltaisten sitruunoiden ravintola (kiitos kirjasta Marja-Leenalle!)


Niille, jotka haluavat osallistua Satun haasteeseen ja Totally British -haasteeseen, niin tässä olisi kaksi kärpästä yhdellä iskulla (itse luin viime syksynä, joten en lue nyt uudelleen, mutta mielellään keskustelisin kirjasta muiden kanssa:
Mary Wesley: Kamomillapiha

Paulan Kirjallista elämää -haaste, jossa luetaan vuoden loppuun mennessä vapaavalintainen määrä kirjoja, "jotka käsittelevät kirjailijoiden elämää, heidän luomistyötään ja muita kirjoittamisen kysymyksiä tai jotka kertovat jotakin muuta kirjoittamisesta, kirjoittamalla elämisestä tai kirjallisuudesta itsestään""

Rakastan kirjailijaelämäkertoja ja -muistelmia melkein yhtä paljon kuin romaanja, joten olen aivan innoissani tästä haasteesta. Itse aion lukea ainakin

Kari Levola (toim.): Kirjailijan työmaat
John Curran: Agatha Christien salaiset muistikirjat (sopii myös Totally British -haasteeseen)

Suosittelen:
Maarit Leskelä-Kärki: Kirjoittaen maailmassa. Krohnin sisarten kirjallinen elämä (myös Siskoshaaste)
Hannu Raittila: Kirjailijaelämää
Mika Waltari: Aiotko kirjailijaksi
Ritva Haavikko: Mika Waltari - kirjailijan muistelmat
Claes Andersson: Luova mieli
Boel Westin: Tove Jansson
Humprey Carpenter: J. R. Tolkien
Merete Mazzarella: Fredrika Charlotta os. Tengström. Kansallisrunoilijan vaimo

Kuva Amman lukuhetki -blogista

Amman Retro-haasteessa valitaan esim. oma syntymävuosi ja luetaan yksi tai useampi kyseisenä vuonna ilmestynyt (tai suomennettu) kirja. Idea lähti versomaan Jorilta, joka kirjoittaa Kaiken voi lukea! -blogia.
Itse taidan päätyä lukemaan kirjoja omalta syntymävuodelta, menee muuten liian mielivaltaiseksi. Olen syntynyt samana vuonna kuin Amma, mutta valitsen eri kirjat ;). Jahka kerkiän, aion hakea kirjastojärjestelmän haulla kirjoja ilmestymisvuoden mukaan, ja palaan aiheeseen.

Kuva Järjellä ja tunteella -blogista

Susan Nostalgian jäljillä -haaste on sukua Retrohaasteelle, sillä siinäkin tehdään aikamatkoja. Tarkoituksena on lukea uudestaan kolme vähintään viisi vuotta sitten lukemaansa ihanaa kirjaa ja katsoa, onko kirjan lumo vielä tallella. Tähän haasteeseen liitän jo tänä vuonna uudelleenlukemani Dodie Smithin Linnanneidon lokikirjan (ks. Totally Britsh- ja Siskoshaasteet) sekä toivottavasti pian uudelleenlukemani Alcottin Sireenien alla (ks. Apiloita ja omenankukkia -haaste).

Kuva Lumikin luetut -blogista

Lumikin 10 klassikkoa -haasteessa luetaan nimensä mukaisesti kymmenen klassikkoa vuoden loppuun mennessä. Kirjastosta tarttui eilen matkaan
F. Dostojevski: Kaksoisolento.
Lisäksi haluaisin vihdoinkin korjata aukon sivistyksessäni seuraavat kirjat lukemalla:
Henry James: Naisen muotokuva (Sopii myös Totally British -haasteeseen)
Thomas Hardy: Tessin tarina ja Sininen silmäpari (Sopii myös Totally British -haasteeseen)
Leo Tolstoi: Anna Karenina (loppuun siitä, mihin se jäi vuosia sitten)
Mika Waltari: Johannes Angelos ja Nuori Johannes

Kuva Karoliinan blogista

Karoliinan Totally British -haaste on niin laaja, etten esittele sitä sen enempää tässä, mutta ohjeet ja monipuoliset kirjailijavinkit löytyvät Kirjavasta kammarista. Itse olen lukenut ja blogannut tänä vuonna seuraavat kirjat (suluissa alahaaste, johon kirja ainakin sopii):
Daphne Kalotay: Bolsoin perhonen (Commonwelth; kirjailija kanadalaissyntyinen)
Carol Shields: Pikkuseikkoja (Commonwelth; Kanada)
Mary Ann Shaffer: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville (Modern Women Writers)
Dodie Smith: Linnannedon lokikirja (Modern Women Writers; sopii myös Siskoshaasteeseen)
J.M. Barrie: Peter Pan (Children's Writers tai Maybe British, Never English (Skotlanti), tästä en laske itselleni pisteitä, koska en lukenut Peter Pania itse, vaan mieheni luki sen lapsillemme ääneen)

Aion lukea ainakin
Anne Enright: Valvojaiset (Éirinn go Brách! eli irlantilaiset kirjailijat/Irlantiin sijoittuvat kirjat
Susan Fletcher: Noidan rippi (Modern Women Writers)
John Keats: Yönkirkas tähti. 99 viimeistä kirjettä. (Silver Fork Novels?)
Anne Michaels: Routaholvi (Commonwelth; Kanada)
sekä mahdollisesti
Alice Munron novelleja
Sarah Waters: Vieras kartanossa
Evelyn Waugh: Mennyt maailma (odottanut omassa kirjahyllyssäni lukuvuoroaan muutaman vuoden...)

Kuva Karoliinan Kirjavasta kammarista

Suomalaisen keskiluokan arki -haaste lukulistoineen löytyy Kirjavasta kammarista. Olen vastannut haasteeseen seuraavilla kirjoilla:
Jussi Valtonen: Siipien kantamat
Merete Mazzarella: Ensin myytiin piano
Saadakseni haasteeseen kuuluvat viisi kirjaa kokoon aion lukea vielä
Monika Fagerholm: Ihanat naiset rannalla
Pirjo Hassinen: Suistola
Essi Tammimaa: Paljain käsin (sopii myös Siskoshaasteeseen)

Kuva Kirjavasta kammarista

Niin ikään Karoliinan aloittaman Siskoshaasteen ohjeet ja kirjalista löytyvät täältä. Olen kirjoittanut siskoskirjoista blogissani aiemmin ja saanut haasteen kirjalistasta lukusuosituksia täällä. Listalta olen jo lukenut tänä vuonna
Dodie Smith: Linnanneidon lokikirja (myös Nostalgian jäljillä- ja Totally British -haasteet)
ja aion lukea
Essi Tammimaa: Paljain käsin
Audrey Niffenegger: Hänen varjonsa tarina
Rauha S. Virtanen: Kiurut laulavat (sekä ehkä Tuletko sisarekseni)
Susan Fletcher: Meriharakat tai Mary S. Lovell: Mitfordin tytöt (myös Totally British)


Huh, tässäpä sitten luettavaa loppuvuodelle! Kiitos haasteiden sorvaajille ja muille ihanille kirjablogiystäville, jotka tartutte haasteisiin tai haahuilette kirjojen maailmassa omia polkujanne!

Joel Haahtela: Perhoskerääjä

Kuva: Chris Campbell/Flickr.

Tuskin kukaan voi mitään sille, että muistot alkavat kerrostua toistensa päälle, sekoittua toisiinsa, kunnes on mahdoton erottaa mikä omasta elämästä on ollut muiden kertomaa, muille tapahtunutta, mikä luettua, mikä valokuvista muistettua ja mikä todella omaa. 


Perhoskerääjässä kertoja, nimettömäksi jäävä mies, saa yllättäen perinnön Henri Ruzickalta, tuntemattomalta saksalaissyntyiseltä mieheltä. Henriltä on jäänyt mittavat perhoskokoelmat sekä talo, joka ei tarjoa vastauksia kuolleen miehen arvoitukseen vaan sysää vanhan kirjeen kautta kertojan pitkälle matkalle Eurooppaan ja myös omaan lapsuuteensa. Kaikki arvoitukset eivät ratkea, mutta kertojan ja Henri Ruzickan tarinoista löytyy leikkauspisteitä, jotka pakottavat muistamaan.

Olin valvonut koko edeltävän yön, ja nyt hämärän hiipuessa aamuksi aika tuntui kuluvan hyvin hitaasti, se kulki tasaisena virtana ilman ihmisen tekemää keinotekoista jaksotusta, se ei tikittänyt, vaan oli äänetön, kuin murtuma, joka eteni sentti sentiltä, halkaisi kaikessa hiljaisuudessa pöydät, mursi kiven, tienreunuksen, haki muistoista salaisimman muotonsa, se oli kiinni ihossa, sydämessä, sisälläni rapisevissa luissa.

Joel Haahtelan Perhoskerääjä on tiivis pieni romaani, jossa ei ole sanaakaan liikaa. Silti se liikkuu takaumien ja kertojan matkojen kautta ajallisesti ja paikallisesti laajalla alueella; 1900-luvun alkupuolelta nykypäivään ja Itä-Saksasta Kreetan saarelle. Kirjan kieli on kuulasta, tarina hauras kuin perhosen siipi, tunnelma melankolinen. Kuitenkin muistot viiltävät aidosti ja olennainen tiivistyy käsinkosketeltavaan hetkeen. Lukijakin haluaa uppotua kertojan ja Henrin rakastetun, Annan, muistoihin. Haahtela on kirjailija, jota haluan lukea kiireettä. Perhoskerääjä on myös romaani, jonka haluan lukea vielä joskus uudestaan.

Olen lukenut Haahtelalta aiemmin, vuosia sitten, romaanit Naiset katsovat vastavaloon ja Elena. Haahtelasta minut sai uudelleen innostumaan Lumiomenan Katja, joka kirjoittaa Perhoskerääjästä kauniisti täällä. Myös Penjami ja Satu ovat kirjoittaneet kirjasta. Minulla on jo hyllyssä Haahtelan uusin romaani, Katoamispiste - maltan tuskin odottaa!

Taannoisen kirjastoreissu -postaukseni yhteydessä Joel Haahtelan faneiksi tunnustautuivat ainakin Naakku, joka kirjoittaa Katoamispisteestä täällä ja Pekka, joka kirjoittaa Haahtelasta Poplaarissaan, sekä Kirsi, Leena Lumi ja tietenkin Katja. Katoamispisteestä kiinnostuneiden kannattaa pistäytyä myös Kirjainten virrassa, ja Elenasta äskettäin kirjoittanut Susa.

Teemojensa (kipeä historia, muistot, vanhan talon tarinat) puolesta Perhoskerääjä toi mieleeni tyyliltään niinkin erilaiset kirjat kuin Bolsoin perhonen ja Omenansiementen maku. Viimeksi mainitun luin vähän ennen omaa blogia, mutta kurkkaapa vaikka mitä anni.m on siitä kirjoittanut.

Nämä kirjat jäivät lukematta

Kuten tunnustin täällä, että minulla on taipumusta rohmuta kirjoja kirjastosta. Kaikkia en tietenkään ehdi lukea, ja jotkut kirjat osoittatuvat lähemmin tutustuessa sellaisiksi, joita en edes halua lukea. Helmet-kirjastotietokannassa on hauska lainaushistoria-toiminto, johon tallentuvat kaikki Helmet-kirjastoista tehdyt lainat. Nykyisessä lähikirjastossani ei tällaista palvelua ole, joten päätin kirjata lukematta jääneitä kirjoja tänne blogiin.

Damaskoksen rakastavaiset on Lähi-itään sijoittuva Romeo ja Julia -tarina. Tämä kiehtoi kovasti ja olisi sopinut samaan teemaan juuri lukemani Leo Afrikkalaisen kanssa, mutta järkälemäinen sivumäärä ja takakansitekstin antama vaikutelma varsin sotaisasta sisällöstä sai palauttamaan kirjan tällä erää hyllyyn. Ehkä lainaan tämän uudestaan, kun olen lukenut hyllyssä odottavan Elif Safakin Rakkauden aikakirjan.

Anniina Holmergin omaelämäkerrallinen Kaiku jäi yksinkertaisesti muiden lainojen jalkoihin, joten senkin aion vielä lainata (ja lukea!). Teemoina teatterimaailma, roolit, sisaruus ja äitiys.

Lukematta jäi myös Anna-Liisa Haakanan Ruman tytön rakkaus, vaikka se oli suht lyhyt kirja. Alku vaikutti kiinnostavalta, mutta ei kuitenkaan imaissut niin voimakkaasti mukaansa, etteikö tämäkin olisi jäänyt hyllynperukoille hautumaan. Ehkä joskus sitten...

Terttu Autereen Sininen hatturasia löytyi harvoin koluamaltani romanttisen viihteen osiosta, josta etsin Kirsti Ellilän romaaneja. Tässä yhdenpäivänromaanissa on houkutteleva kansi, mutta muutaman sivun perusteella ei herättänyt tarpeeksi voimakasta mielenkiintoa. Sininen hatturasia on itsenäinen jatko-osa jollekin toiselle kirjalle, ehkä pitäisi lukea ensin se ja kokeilla sitten tätä, kun henkilöhahmot ovat tulleet tutuiksi.

Oliko näissä kirjoissa sellaisia, joille ehdottomasti pitäisi antaa toinen mahdollisuus?

Millaisessa kirjakaupassa viihdyt?

Täällä Suomessa me voimme vain haaveilla sellaisista kirjakaupoista, joissa voi vajota nojatuoliin tai sohvaan juomaan teetä ja selailemaan kirjoja tai lehtiä kaikessa rauhassa, ilman ostovelvoitetta. Täällä "kirjakauppa" tarkoittaa yleensä liikettä, jossa myydään lähinnä askartelutarvikkeita ja kaikenlaista rihkamaa. Koristeena on muutama hyllyllinen kalliita uutuuskirjoja ja bestseller-pokkareita.

Parhaassa tapauksessa tällaisistakin kaupoista löytyy hyviä kirjoja kohtuuhintaan. Olen kirjaston suurkuluttaja, mutta ostan kirjoja myös omaksi. Suosikkikirjailijoiden uutuudet tai uudet suomennokset haluan tuoreeltaan saada omaan hyllyyn ja luettavaksi. Suosin verkkokirjakauppoja, koska ne ovat huomattavasti edullisempia kuin kaupat ja koska kirjakauppaan pitää näiltä kulmilta varta vasten lähteä autolla tai bussilla. Täsmäostot verkkokaupasta eivät kuitenkaan korvaa kirjakaupassa haahuilua, jossa saattaa tulla vastaan löytöjä.

Kävin eräänä päivänä pikkukaupungin Suomalaisessa kirjakaupassa, joka oli kivan kokoinen ja viihtyisästi sisustetuu. Krääsät eivät hyökänneet silmille heti ovensuussa; sen sijaan jumiuduin heti ensimmäisen kirjapöydän ääreen, johon oli koottu tarjouksessa olevia Keltaisen kirjaston kirjoja. Jenni hehkutti jokin aika sitten löytäneensä Kerstin Ekmanin Sudentalja-trilogian Kampin Suomalaisesta kympillä per kirja, ja samaan hintaan niitä myytiin myös tässä Suomalaisessa. Minäkin harkitsin sarjan ostamista, selailin sitä ja Jayne Anne Phillipsin Äidin aikaa, jonka kuitenkin päätin lainata kirjastosta. Amos Ozin Tarinan rakkaudesta ja pimeydestä halusin omaan hyllyyni, mutta selailin ja harkitsin muitakin Keltaisia kaupan ostoskori käsivarrellani.

Havahduin kirjahaaveistani, kun myyjä tuli iloisesti kysymään, etsinkö jotain erityistä. Hämmentyneenä sanoin etsiväni postikorttia, jota alunperin olin tullut kaupasta hakemaankin. Nappasin Ozin ostoskoriini ja seurasin myyjää toiselle puolelle kauppaa. Keltaisen kirjaston pöydän ääreen en enää palannut.

Tämänkaltainen "palvelu" ärsyttää minua. Jos luen kirjojen takakansi- ja lievetekstejä, näytänkö siltä, että etsin jotain erityistä? Olisi pitänyt vastata, että "etsin elämän tarkoitusta laadukkaan käännöskirjallisuuden sarjasta. Pohdin tässä juuri, onko elämä tarina rakkaudesta ja pimeydestä, vai olisiko Doris Lessingillä vastaukset? Vai pitäisikö elämään syöksyä Michael Fraynin mukaan Päistikkaa?" Ilman myyjän kysymystä olisin saattanut sortua ostamaan Keltaista kirjastoa enemmänkin. Olisi pitänyt ihan periaatteesta jättää Ozinkin kirja ostamatta. Tuollainen palvelu ei edistä myyntiä. Yksittäistä myyjää en syytä, olen varma, että heitä on ohjeistettu toimimaan noin. Eihän myyjän sovi seisoskella tyhjän panttina  kaupassa - saati sitten asiakkaan. Mutta jotain tilannetajua voisi odottaa myyjältäkin. Kaupassa kiertelevä asiakas ehkä etsii jotain erityistä, mutta ei sellainen, joka lukee kirjojen lievetekstejä. Kortit olisin kyllä löytänyt itsekin.

Löysin kaunokirjallisuuden hyllystä vielä kauniin kirjan John Keatsin 99 viimeisen kirjeen kokoelman Yönkirkas tähti. Ärsyynnyin lisää, kun yli kolmenkymmenen euron ostokseni eivät riittäneet myyjälle vaan hän lateli nauhalta selvästi velvollisuudekseen määrätyn litanian kassalla olevista tyrkytystuotteista, Puutarha-lehdestä ja yrttiruukusta. Viimeksi kun kävin Suomalaisessa kirjakaupassa, olisi pitänyt ostaa keittokirja. Kuinkakohan usein asiakas päätyy kassalla ostamaan tuon "kuukauden tyrkyn"? "Niin tässäkö on siis kaikki mitä ostat tällä kertaa?" myyjä vielä varmisti, kun en myöntänyt tarvitsevani viiden euron ruukkua, jossa on "kaikki valmiina" oreganon kasvatukseen.

Anteeksi vuodatus :). Millaisessa kirjakaupassa sinä haluaisit käydä, ehkä jopa viipyä?

Kirjastoreissun satoa

Tänään palautin kiltisti kirjastoon ison osan niistä 72 nimekkeestä, jotka minulla oli lainassa. Tilanne ei kuitenkaan sanottavasti parantunut, sillä mukaan tarttuivat muun muassa nämä teokset:

Uutuushyllyyn jäivät vielä polttelemaan Turkka Hautalan Paluu sekä Susan Fletcherin Noidan rippi, joita on paljon kehuttu - mutta päätin jättää muillekin lainaajille jotain...

Unohtui mainita tämä, jota päätin kokeilla uudestaan (pari vuotta sitten kirja jäi kesken ajanpuutteen vuoksi) Sanakirjan Laura P.:n suosituksesta:

Amin Maalouf: Leo Afrikkalainen

Taas kerran minua kantaa aalloillaan tämä meri, joka on nähnyt kaikki retkeni ja vie nyt sinua, poikani, ensimmäiseen maanpakoosi. Roomassa sinä olit "Afrikkalaisen poika", Afrikassa sinusta tulee "rumin poika". Missä sitten oletkin, haluavat jotkut aina tutkia mitä sinussa on pinnan alla ja miten rukoilet. Varo myötäämästä heidän odotuksiaan, poikani, varo taipumasta siihen mitä enin osa ajattelee! Ovat he sitten muslimeja, juutalaisia tai kristittyjä, on heidän otettava sinut sellaisena kuin olet tai menetettävä sinut. Jos ihmiset tuntuvat sinusta ahdashenkisiltä, muista että Jumalan maailma on avara ja että Hänellä on suuret kädet ja suuri sydän. Älä pelkää lähteä kauas, älä pelkää jättää taaksesi kaikkia meriä, kaikkia rajoja, kaikkia asuinmaita, kaikkia uskomuksia.

Valvoin Amin Maaloufin Leo Afrikkalaista (Léon L'Africain 1986, suom. Anna-Maija Viitanen 2011) lukien parina yönä pikkutunneille, kunnes pääsin tarinan loppuun. Usein luen arkisiseen elämänpiiriin sijoittuvia kotoisia tarinoita, joissa jännitävä juoni ei ole pääosassa. Hieman epäröiden tartuin Amin Maaloufin romaaniin, joka on ilmestynyt alunperin ranskaksi jo vuonna 1986. Teos liikkuu ajallisesti, paikallisesti ja historiallisesti niin laajalla - ja omasta elinpiiristäni kaukaisella - alalla, että pelkäsin siitä puuttuvan samastumiskohteita ja tarttumapintaa. Tarina alkoi kuitenkin koukuttavasti, minäkertoja-Hasanin muistellessa lapsuuttaan arabien kansoittamassa Granadassa, ja kirjan alussa on useita jaksoja, joissa kertojana toimiikin Hasanin äiti Salma pojan muistellessa äitinsä tarinoita. Aluksi isä, äiti, äitipuoli Warda ja sisarpuoli Maryam ovat Hasanin koko maailma, jota järisyttävät lähinnä isän kiukunpuuskat. Jo muistelmiensa alussa Hasan kuitenkin viittaa tuleviin tapahtumiin, joissa valtakunnat kukoistavat ja kukistuvat, kolme kirjan kansaa ottavat mittaa toisistaan ja Hasanista itsestään tulee uskomattomien vaiheiden kautta katolinen käännynnäinen, Paavi Leo X:n ottopoika Leo Afrikkalainen.

Oli nautinnollista tempautua eeppisen tarinan virtaan, jossa liikuttiin sellaisissa lumoavakaikuisissa paikoissa kuin Granada, Alhambra, Konstantinopoli ja Damaskos. Juonenkäänteistä ei puutu dramatiikkaa, mutta välillä Hasan kuvailee elämänsä tyveniä vaiheita tai rakastumisiaan (aina molemminpuolista rakkautta ensi silmäyksellä...) ensin Hibaan, sitten Nuriin ja lopulta Maddalenaan. Taistelujen ja vallankaappausten kuvaukset luin nopeasti ja poissaolevana läpi, jännitin vain Hasanin/Leon ja hänen läheistensä puolesta. Maaloufin kirja on romanttinen romaani siinä merkityksessä, että päähenkilöä ohjaavat tulisten tunteiden ohella korkeat ihanteet ja historian vaiheet nähdään kohtalonomaisina. Luonnonilmiöillä, kuten tulvilla ja lumimyrskyillä, on yhteys historian tai päähenkilön oman elämän käännekohtiin.

Maaloufin kerronnan kieli on hyvin runollista ja kaunista:

Darrojoki, joka yleensä virtasi laaksossaan rauhaisasti kohisten, oli muuttunut hillittömäksi vuolteeksi, joka tempaisi mukaansa kaiken, tuhosi puutarhoja ja viinitarhoja, kiskoi juuriltaan tuhansia puita, mahtavia jalavia, satoja vuosia vanhoja pähkinäpuita, saarnia, mantelipuita ja pihlajia, tunkeutui kaupungin sydämeen, vei mukanaan sen voitonmerkit kuin tataarivalloittaja, saartoi keskustan korttelit, tuhosi satoja taloja, myyntikojuja ja varastoja, pyyhkäsi tieltään silloille rakennetut asumukset, kunnes roju illansuussa tukki joenuoman ja valtava vesilammikko nielaisi suuren moskeijan pihan, kauppiaiden qaisariyyan ja niin korukauppiaiden kuin seppienkin suqin.

Maaloufin romaani jakautuu neljään kirjaan, jotka on nimetty tapahtumapaikkojen mukaan Granadan, Fèsin, Kairon ja Rooman kirjaksi. Hasan/Leo on todellinen kosmopoliitti, joka löytää ystäviä kaikista uskontokunnista ja heimoista. Kokemuksensa ja matkansa Hasan kirjaa muistiin kilpaa kovaa vauhtia vyöryvien muutosten kanssa:


Sinä vuonna minä viimeistelin Afrikan-kuvaukseni. Sitten, pitämättä välissä ainoatakaan lepopäivää, päätin käydä käsiksi elämäni vaiheisiin ja kaikkeen siihen missä olen saanut olla osallisena. Nähdessään millaisella vimmalla työskentelin Maddalena alkoi aavistella pahaa. "Tuntuu kuin aikamme olisi vähissä." Olisin halunnut rauhoittaa häntä, mutta minunkin mieltäni piinasivat pahat aavistukset: Rooma sammuu, elämäni Italiassa päättyy pian enkä tiedä milloin taas koittaa sellainen aika, että voin kirjoittaa. 

Leo Afrikkalainen toi mieleen Mika Waltarin historialliset romaanit; tapahtuma-ajan ja -paikkojen puolesta erityisesti Johannes Angeloksen (josta Salla kirjoittaa täällä). Amin Maaloufilta on aiemmin suomennettu romaani Samarkand, josta ovat kirjoittaneet  ainakin Leena Lumi, Satu ja Sanna. Samarkand pääsee pitkälle lukulistalleni, niin kiehtovia maailmoja hän onnistui jo Leo Afrikkalaisessa maalaamaan.

Kaarina Davis: Irti oravanpyörästä

Luin Kaarina Davisin kirjan Irti oravanpyörästä (2010) viime syksynä, joten en voi tarjota tuoreen lukukokemuksen tunnelmia. Kirja palasi mieleeni, kun Jenni kirjoitti Henry Thoreaun klassikkoteoksen Walden. Elämää metsässä (suom. Antti Immonen 2010, alkuteos Walden 1854) uudesta suomennoksesta. Elämää metsässä toimi Davisille eräänlaisena oppaana, kun hän jätti uupuneena sairaanhoitajantyönsä ja muutti mummonmökkiin Hämeenkyrön Mahnalaan.

Davisin kirjan lukeminen osui minulle otolliseen hetkeen, sillä olin juuri muuttamassa Helsingistä - jos en nyt maalle, niin maaseutumaisen kunnan taajamaan, vanhaan remonttia kaipaavaan ja lapsiperheen asunnoksi kohtuullisen pieneen taloon. Ikkunanäkymät vaihtuivat kerrostalon seinästä metsikköön ja vanhoihin rakennuksiin, ja ympäröivä, monta vuotta (vuosikymmentä?) hoitamattomana ollut puutarha tarjoaa yllin kyllin haastetta kaltaiselleni kaupunkilaistytölle. Davis käsittelee kirjassaan muun muassa ruokakasvien viljelyä ja luonnonmukaisen pihapiirin toteuttamista.

Kaarina Davis kritisoi kirjassaan työelämää, joka imee ihmisistä viimeisetkin mehut, palkan kuluessa suurelta osaltaan työssäkäynnin aiheuttamiin kuluihin. Davisin filosofia on, että kasvattaessaan tai kerätessään itse suurimman osan ruuastaan ja tekemällä itse polttopuunsa hänen ei tarvitse käydä töissä ansaitakseen rahaa ruoan ostoon ja lämmitykseen. Davis voi tehdä asioita, joista nauttii, kuten havainnoida luontoa kotinsa ympärillä. Vähään tyytyminen antaa paljon.

Työelämän oravanpyörässä juosseiden maallemuutto ja vapaampaan toimeentuloon ja rauhallisempaan elämänrytmiin siirtyminen liittyy suuntaukseen, josta käytetään nykyään termiä hidastaminen tai downshiftaus. Kuten kaikki pinnalla olevat ilmiöt, myös hidastaminen on valjastettu kaupalliseen käyttöön ja sen tiimoilta on ilmestynyt runsaasti lehtijuttuja ja elämäntaito-oppaita. Irti oravanpyörästä ei nimestään huolimatta ole elämäntaito- tai itsehoito-opas, vaan rehellinen ja tervejärkinen kohtuullisen, ekologisen ja onnellisen elämän kuvaus, joka saa lukijan punnitsemaan myös omia valintojaan.

Irti oravanpyörästä on tavallaan jatkoa vuonna 2007 ilmestyneelle kirjalle Rankka kutsumus, jossa Davis kuvaa loppuunpalamistaan ja sairaanhoitajan työn mahdottomuutta alimitoitettujen resurssien keskellä. Irti oravanpyörästä on valoisa ja mullantuoksuinen kirja, jossa luonto ja itse tekeminen kuvataan keskeisiksi ihmisen mieltä ja kehoa parantaviksi voimiksi.

Kaarina Davisin kotisivut löytyvät täältä.

Hidastamista käsitteleviä blogeja:
Meijerielämää
Pientä elämää etsimässä
Pellon pientareella
Downshifter Molly 

Versatiilinen bloggari

Susa P. muisti minua The Versatile Blogger -tunnustuksella, lämmin kiitos Susan kirjastoon! Piti oikein tarkistaa, mitä tuo versatile tarkoittaa, ja nettisanakirjan mukaan se on monipuolinen, mukautuva, monikäyttöinen ja muuttuvainen. Joka tapauksessa tunnustukseen kuuluu tunnustaa seitsemän asiaa itsestään, joten "härifrån tvättas":

1. Olen lainannut tänä vuonna lähikirjastostamme 568 nidettä, siis kirjaa (lasten ja aikuisten), lehteä (enimmäkseen sisustus-, remontti- tai yleisaikakauslehtiä, muutaman perhelehden) ja videota. Tällä hetkellä minulla on lainassa 72 nidettä.

2. Saan aina päänsärkyä tai muuten tukalan olon matalapaineesta.

3. Kevät on suosikkivuodenaikani. Tai sitten kesä. Tai syksy.

4. Luen kaikenlaisia kirjoja. Lähes kaikenlaisia: en ikinä ole lukenut yhtään vampyyrikirjaa enkä koskaan tule lukemaankaan. Pelkkä ajatuskin puistattaa. Kaikella kunnioituksella niitä kohtaan, jotka ko. genrestä pitävät :).

5. En osaa tehdä käsitöitä.

6. Haaveilen puutarhasta, mutta en ole mikään viherpeukalo. Oikeastaan ihannepihani olisi niitty täynnä luonnonkukkia, muutamalla omenapuulla ja marjapensaalla höystettynä.

7. Huh, ottipa koville keksiä nämä asiat, jotka ilkeän tunnustaa :). Taitaa uni jo painaa...

Haluaisin kuulla seitsemän tunnustusta seuraavilta versatiileilta bloggareilta (pahoittelen, jos joku on jo tunnustanut mielestään jo ihan liikaa :))

Anna Elinalle (Vielä yksi rivi...), jonka blogin nimi viittaa hauskasti sekä lukemiseen että käsitöihin.
Reeta Karoliinalle (Kertomus jatkuu), joka kirjoittaa kirjapostauksensa ajatuksella ja kiireettä.
Kirsille (Kirsin kirjanurkka), joka kirjoittaa monipuolisesti erilaisista kirjoista ja ajankohtaisista kirjamaailman aiheista.
Marialle (Mamman uuni), joka tarjoaa tunnelmapaloja ihanasta arjestaan.

Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville

Paras kertoa ettemme aluksi olleet todellinen kirjallinen piiri. Elizabethia, rouva Maugerya ja kenties Bookeria lukuun ottamatta useimmat meistä eivät olleet oikeastaan tarttuneet kirjoihin sitten kouluvuosien. Kun otimme kirjat rouva Maugeryn hyllystä, pelkäsimme että tärvelemme hienot opukset. Itselläni ei ollut tuolloin mitään intoa lukemiseen. Vasta keskitettyäni ajatukseni komendanttiin ja vankilaan sain itseni avaamaan kirjan kannen ja aloittamaan. 


Mary Ann Shafferin kirjoittama ja hänen sisarentyttärensä Annie Barrowsin viimeistelemä Kirjallinen piiri omenankuoripaistoksen ystäville (2010, alkuteoksesta The Guernsey Literary and Potato Piel Pie Society suomentanut Jaana Kapari-Jatta) on lämmin ja humoristinen kirjeromaani lukupiiristä, joka toimii saksalaisten miehittämällä Guernseyn kanaalisaarella toisen maailmansodan aikana. Kirjallinen piiri saa alkunsa verukkeena, kun salaisilta porsaspäivällisiltä palaava seurue joutuu perustelemaan saksalaisille sotilaille ulkonaliikkumiskiellon rikkomista. Joukko eri-ikäisiä ja -taustaisia, mutta ystävyydessä uskollisia saarelaisia alkaa kokoontua joka toinen viikko kertomaan toisille lukemastaan kirjasta ja keskustelemaan niistä. Jotkut eivät ole eläessään avanneet kirjaa ennen lukupiiriä, mutta kaikille lukeminen tuo lohtua. Piiriin ovat tervetulleita kaikki (paitsi ne, jotka lukevat nälkiintyneille piiriläisille ääneen reseptikirjaansa), mutta kaikki eivät katso sekalaista seurakuntaa suopeasti:

Niin kutsuttu kirjallinen piiri on kaiken kukkuraksi skandaali. Täällä Guernseyllä on aidosti sivistyneitä ja kulturelleja ihmisiä eivätkä he osallistu tähän hullutukseen (vaikka saisivat kutsun). Piiriin kuuluu vain kaksi kunniallista jäsentä: Eben Ramsey ja Amelia Maugery. Muut jäsenet: lumppuri, hairahtunut mielitautilääkäri joka ryyppää, änkyttävä sikopaimen, ylimyksenä esiintyvä lakeija ja Isola Pribby, noituuden harjoittaja, joka oman tunnustuksensa mukaan tislaa ja myy taikajuomia. He poimivat ajan myötä mukaan muutaman muun kaltaisensa, ja heidän "kirjalliset iltansa" voi vain kuvitella. 


Teidän ei pidä kirjoittaa näistä ihmisistä eikä heidän kirjoistaan - luoja ties mitä he katsovat sopivaksi lukea!

Näin kirjoittaa guernseylainen neiti Adelaide Addison lontoolaiselle kirjailijalle Juliet Ashtonille, joka on sattuman kautta alkanut kirjeenvaihtoon usean kirjallisuuspiiriläisen kanssa ja on suunnittelee lehtiartikkelin kirjoittamista Guerneyseyn kirjallisesta piiristä perunankuoripaistoksen ystäville. Suunnitelma muuttuu aikeeksi kirjoittaa kirja, ja Juliet matkustaa Guernseyhyn tapaamaan ystäviään. Kirja sijoittuu vuoteen 1946, kun monet perheet ovat sodan jälkeen yhdistyneet, mutta monet rakkaat ovat kuolleet taisteluissa tai pommituksia - ja toisten kohtalo, kuten saksalaisten vangitseman ystävällisen ja älykkään Elizabethin, on vielä epäselvä.

Romaani, jossa puhutaan kirjoista, on herkullinen lähtökohta - siksi kai näitä lukupiiriaiheisia romaaneja ilmestyy säännöllisin väliajoin. Kirja on juuri sitä, mitä hempeän vaalenvihreä kansi silkkinauhalla sidottuine kirjeineen antaa odottaakin. Sodan ja miehityksen kauhuista kerrotaan, mutta hyvin viitteellisesti. Shafferin kirjassa on jotain hyvin englantilaista ja vanhanaikaista: pieni kyläyhteisö, jonka jäsenet juoruavat toisistaan hyväntahtoisesti tai vähemmän hyväntahtoisesti, huolehtivat toisistaan ja nauravat selän takana niille yhteisön pakollisille jäsenille, kärttyisille moraalinvartijoille. Tarinoivassa tyylissä ja henkilögalleriassa on jotain samaa kuin Linnanneidon lokikirjassa.

Ainoa mikä minua tämän hyvänmielen kirjan lukemisessa häiritsi, oli kirjeromaanin muoto, joka ei täysin toiminut. En jaksa edes laskea, kuinka moni kirjan henkilöistä osallistui kirjeenvaihtoon, mutta kirjeen kirjoittajia ja vastaanottajia oli paljon. Jos kaikissa kirjeissä olisi edes ollut kirjan keskushenkilö Juliet joko lähettäjänä tai vastaanottajana, olisi ollut helpompi pysyä kärryillä. Kaiken lisäksi kirjoittajaäänet eivät erottuneet toisistaan juuri lainkaan - välillä piti pysähtyä muistelemaan, lukiko lontoolaisen naiskirjailijan vai yhden kirjan eläissään lukeneen saarelaismiehen kirjettä. Varsinaisen pääjuonen (kirjallinen piiri ja saarelaisten ja Julietin ystävyys) lisäksi kirjassa on useita sivuojuonia, joita toisissa kirjessä käsitellään. Monet näistä sivujuonista ovat kokonaisuuden kannatalta tarpeettomia ja tekivät lukemisesta aluksi turhan raskasta, kun yritin hahmottaa, kuka on kuka.

Lukukokemus parani kirjan edetessä, kun henkilöt tulivat tutuiksi ja mielenkiintoisemmat juonet ja henkilöiden väliset suhteet alkoivat hahmottua. Kirjan alku oli kuin perunankuoripaistoksen rapeankuiva pinta, jonka jauhettuaan pääsee nauttimaan lempeänpehmeästä täytteestä. Mikään huikaseva makuelämys  kirja ei ole, mutta oikein maittava kirjallinen välipala.

Perunankuoripaistoksesta ovat kirjoittaneet ainakin Naakku, Satu,  Sanna, Penjami, Leena Lumi, Jenni, Joana, Laura, Lumiomena ja anni.m