Johan Bargum: Syyskesä

Kuva markus/Flickr.

Istun kuistilla kirjoittamassa näitä rivejä, yksin. Suuri vanha huvila on tyhjennyt ihmisistä. Kaikki ovat menneet, kaupunkiin, ulkoimaille; eräs on lähtenyt lopullisesti ja kohoaa kohta savuna ilmaan. On tullut hiljaista ja rauhallista.


Johan Bargumin pienoisromaani Syyskesä (Sensommar 1993, suom. Rauno Ekholm) kertoja, nelikymppinen Olof, on palannut lapsuutensa kesähuvilalle ja samalla muistoihinsa: lapsuuden valtataisteluihin pikkuveljensä Carlin kanssa, mustasukkaisuuteen äidistä, joka rakasti enemmän kuollutta isää, veljeä ja Tom-setää; kolmeen rakkauden ja onnen täyttämään vuorokauteen nuoruudessa, jolloin aika pysähtyi: Lehtiä ja postia, jota kertyi eteisen lattialle. Tapaamisia, luentoja, joita en edes perunut, vaan joilta jäin muitta mutkitta pois. Verhot ikkunoiden edessä. Puhelin irti. En ollut tiennyt, että sillä lailla voi lumoutua.


Pelko ja syyllisyys ovat kuitenkin pitäneet Olofia niin otteessaan, että rakkaudesta huolimatta hän on jäänyt yksin ja kokee elämänsä merkityksettömäksi, itsensä ikuiseksi häviäjäksi. Kun Olof, Tom-setä ja Carl-veli Klara-vaimoineen ja poikineen kokoontuvat vanhalle huvilalle Sipoon saaristoon, jonne veljesten äiti on halunnut palata viimeisiksi päivikseen, kuolemaan, nousevat vanhat kivut pintaan. Molempien poikien suhde äitiin, jota kuvataan lähinnä muistojen kautta, paljastuu hyvin kompleksiseksi. Myös veljesten suhde toisiinsa on hyvin raadollinen. Bargum kirjoittaa kauniisti ja eleettömästi, paljastaen kuitenkin pinnan alaiset kuohut ja pitänen jännitteen yllä kuin kuumana elokuun päivänä, joka enteilee ukonilmaa.

Vanha valkoinen huvila, tapahtumien näyttämö, on kuin yksi päähenkilöistä. Olof suree taloa, jonka hänen uudistusintoinen veljensä on perivä: Vaellan huoneesta toiseen. Tuntuu kuin liikkuisin jo menneessä ajassa. Vuoden kuluttua tästä kaikesta ei ole mitään jäljellä. Se jää muistiini, mutta ei kaipaukseeni. Olen jo jättänyt sen taakseni, niin kuin lapsuuden jättää taakseen, hivenen hämmästyneenä sen viattomuudesta, mutta surutta, koska tietää ettei paluuta ole.


Yhtä elävästi ja melankolisesti Bargum kuvaa loppukesäistä saariston tunnelmaa: Näinä syyskuun päivinä, viimeisinäni täällä, vallitsee lauha ja hiljainen jälkikesä. Kesävieraat ovat lähteneet. Linnut ovat vallanneet takaisin maiseman, uikut ja koskelot tutkiskelevat kaislikkoa, suuret rastasparvet pyrähtelevät mustikanvarpujen seassa vahvistamassa itseään ennen pitkää matkaa. Oih, tahdon lukea Tove Janssonin Kesäkirjan pian uudelleen!

Kuten Joel Haahtelan Perhoskerääjä, Johan Bargumin Syyskesä on kirja, jonka haluaisi lukea heti uudestaan, tai edes joskus. Nauttiakseen kielestä ja tunnelmasta, mutta myös siksi, että ymmärtäisi paremmin. Bargum, kuten Haahtelakaan, ei selitä kaikkea auki, vaan antaa lukijan tulkita ja oivaltaa. Olen lukenut Bargumilta aiemmin novellikokoelman Jäähyväisiä, josta pidin mutta joka ei lumonnut samalla tavalla kuin Syyskesä - nyt aion ehdottomasti lukea lisää Bargumia.

Joskus blogeista saadut kirjasuositukset käyvät todeksi nopeasti: vasta toissapäivänä luin Syyskesästä ihanasta Sanasulkia -blogista (joka oli saanut vinkin Vuoroveden Katjalta). Nyt olen kirjan lukenut, ja annan viestin eteenpäin: lukekaa Johan Bargumia, lukekaa Syyskesä vaikka elokuussa, kun illat alkavat jo pimetä, mieluiten ukkosella, tai tähtien tuikkeessa:

Jotkut kaikista näistä tähdistä ovat ehkä jo sammuneet. Kestää vuosisatoja ennen kuin huomaan sen.



P.S. Koska Syyskesä on julkaistu jo lähes kaksikymmentä vuotta sitten, vastaan kirjalla Amman Retro toukokuu -haasteeseen :). Luen vielä lisää kirjoja vuodelta 1993, mutta tuskin toukokuun aikana ehdin...