Alice Munro: Nuoruudenystävä

Alice Munro: Nuoruudenystävä
Friend of My Youth, suom. Kristiina Rikman.
Tammi 2015, 332 sivua.

Hän oli jättänyt lapset yksin kotiin ja oven auki. Heille ei tapahtunut mitään. He eivät heränneet ja huomanneet äidin puuttuvan. Yksikään murtovaras, hiippailija tai murhamies ei yllättänyt häntä palatessa. Onnenpotku jota hän ei edes osannut arvostaa. Hän oli lähtenyt ulos ja jättänyt oven auki j valot palamaan ja kun hän palasi hän tuskin tajusi mitä oli tehnyt, vaikka sulkikin oven ja sammutti valoja ja kävi makaamaan olohuoneen sohvalle. Hän ei nukkunut. Hän makasi hiljaa aivan niin kuin pienikin liike lisäisi hänen kärsimystään, kunnes päivä alkoi valjeta ja linnut alkoivat laulaa. Hänen jäseniään kivisti. Hän nousi ja meni puhelimeen kuuntelemaan hälytysääntä. Sitten hän käveli jäykästi keittiöön ja pani vesipannun tulelle ja sanoi itselleen sanat surun halvaannuttama.

Kokoelman avaava niminovelli on varsin rujo tarina perhesuhteista, uhrautuvaisuudesta, uskollisuudesta ja petoksesta Ottawa Valleyssa, jossa talojen maalaamaattomat lautaseinät eivät koskaan harmaannu vaan mustuvat, karhut tallustelevat pihapiirissä ja vaahterasiirapissa on aivan oma makunsa. Tarina siskoksista, Florasta ja Elliestä sekä Ellien miehestä Robertista on kehystetty novellin kertojan äitisuhteen kuvauksella, suhteen joka on vahva ja repivä, joka "on ollut kaikki nämä vuodet kuin palana kurkustani" ja tulee uniin, vaikka äiti on kuollut jo vuosia sitten.

Petoksen ja huijatuksi tulemisen tunteen teema kertautuu ja varioituu kokoelman muissakin novelleissa. Keski-ikäistyvä Brenda pakenee tylsää ja rutiinien täyttämää elämäänsä kaivosonnettomuudessa loukkaantuneen miehensä puolittaisena omaishoitajana salaisiin hetkiin nuoremman Neilin kanssa, mutta huomaa tulleensa myös itse tavallaan petetyksi. Hazel matkustaa selvittämään edesmenneen miehensä nuoruuden humputteluja mutta valheiden verkko onkin kudottu erilaisista seiteistä kuin hän oli kuvitellut. Novellissa 'Toisin', joka on kenties suosikkini tässä kokoelmassa, pettäjien ja petettyjen roolit heittävät jälleen kerran volttia, mutta kipu on painaavaa, aina.

En oikeastaan tiedä, rakastanko enemmän Alice Munron tapaa kuvata ihmisiä vai hänen tapaansa kuvata paikkoja ja maisemia. Kumpaakin varmaan yhtä paljon, mutta Munron paikat painuvat sydämeen vaivihkaisemmin kuin novellien henkilöt. Munron novelleissa on ränsistyneitä maatiloja, hiljaisia lapsuudenhuoneita, pölyisiä ja seesteisiä kirjastoja ja kirjakauppoja, ruuantuoksuisia keittiötä ja puiden varjoja veden yllä. Hyvällä onnella kovia kokenut novellihenkilökin löytää näistä tiloista turvapaikkansa.

Hän ajattelee sitä miten istui iltaisin kirjakaupassa. Hän ajattelee kaduilla viipynyttä valoa, ikkunoiden monimutkaisia heijastuksia. Satunnaista kirkkautta.