torstai 7. elokuuta 2014

Eila Pennanen: Tornitalo


Eila Pennanen: Tornitalo
Wsoy 1952, 203 sivua.

Ainoa, mitä jäi jäljelle noista sopottavista sanoista, oli tämä: äiti oli jollakin surullisella tavalla väärässä. Ahdistavaa, unisuuden lieventämää tuskaa tuntien hän koetti kuvitella vanhempiaan alakerran vuoteisiin, sillä hänestä tuntui. että kaikki parantuisi jos he olisivat siellä. Hän rupesi kuuntelemaan taloa, kuten hän usein teki. Talo oli muka hiljaa, pieni harmaanvalkoinen talo mäen rinteenssä. Se piileskeli ruusupensaiden takana ja oli pitävinään silmiään kiinni. Ei se kyennyt Kaijaa pettämään; talo tietenkin valvoi ja pöyhisteli yön tuunnoissa.

Eila Pennasen novellikokoelma Tornitalo osui silmiini kirjaston poistokirjojen nurkassa. Oman lähikirjastoni poistohyllystä teen harvoin löytöjä, sillä kirjoja poistetaan vähän ja ne ovat yleensä sellaisilta kirjailijoilta tai genreistä, jotka eivät minua kiinnosta. Isomman kaupungin poistohylly tai oikeammin usean laatikon rivi oli puolestaan varsinainen runsaudensarvi, josta lopulta ostin kolme kirjaa – useampikin olisi houkutellut, mutta sain puhuttua itselleni järkeä ja päätin lainata loput kiinnostavat jossain vaiheessa kirjastosta. Eila Pennasen kirjassa houkutteli runollinen nimi, kaunis selkämys ja uteliaisuus kirjailijaa kohtaan. Eila Pennasen nimi on tuttu, mutta en olisi osannut nimetä häneltä yhtään kirjaa tai muutenkaan sijoittaa häntä kirjallisella kentälle. Ilmeisesti Pennanen oli aikoinaan tunnettu paitsi kaunokirjallisen tuotantonsa, myös yhteiskunnallisen ja kirjallisuuspoliittisen toimintansa ansiosta.

Tornitalo sai minut miettimään sitä, milloin kaunokirjallinen teos on vanhentunut – ja ennen kaikkea, miksi jotkut laadukkaatkin romaanit ja novellit vanhenevat, ja toiset säilyvät ikivihreinä klassikoina. Tekstin kieli vaikuttaa varmasti paljon, mutta ei selitä kaikkea. Käännöskirjallisuuden klassikot kaipaavat, toiset enemmän ja pikemmin, uutta käännöstä tai vanhan käännöksen tarkistusta, mutta alkukielisen tekstin täytyy kestää ajan hammas omin voimin. Sisältö vaikuttaa tietysti myös: mitä ilmeisemmin kirjailija rakentaa tekstinsä jonkin aatteen ehdoilla, sitä nopeammin se vanhenee – siis nimenomaan kaunokirjallisessa mielessä, kulttuurihistoriallinen kiinnostavuus on sitten oma lukunsa. Toki monet ideologisetkin kirjat saattavat säilyttää ilmaisuvoimansa, ja paljon auttaa se, että teoksen edustamat arvot ovat säilyneet tärkeinä.

Kuten näistä pohdinnoista saattaa arvata, Eila Pennasen novellit saivat minut hämmentyneeksi. Aloin jo vähän epäillä omaa kykyäni lukea novelleja, kun heti kokoelman avaavassa niminovellissa lopetus tuntui niin äkkinäiseltä ja suorastaan hassulta. Seuraava novelli, "Tien alussa" on vahvempi ja kiinnostavampi kuvatessaan kahden pienen, eri taustoista tulevan tytön ystävyyttä ja sen säröjä sekä aikuisten asenteita ja puheita, jotka ovat lapselle arvoituksellisia. Tässä novellissa Pennanen kuvaa todella eläytyvästi lapsen kokemusmaailmaa. Silti siinäkin oli jotain sellaista pinnanalaista, menneeseen aikakauteen ja arvomaailmaan viittaavaa, joka ei minulle avautunut.

Novelli "Kuoriaiskesä" aiheutti kylmiä väreitä ja meni minulta jokseenkin ohi - pystyn kyllä kuvittelemaan nuoren avioparin, Arton ja Heeben, sekä Heeben mummun ja Arton kaverin Luukkosen tarinalle jonkinlaisia tulkintoja, mutta jään silti vähän neuvottomaksi: miksi tämä tarina on kerrottu ja miksi tällä tavalla? Kokoelman novellit ovat pääosin realistista kerrontaa, mutta kaikissa on jonkin verran vertauskuvallisuutta tai henkilöiden vilkasta mielikuvituksen tai tunteiden lentoa, unia tai harhoja, joka tuo kertomuksiin ripauksen mystistä tunnelmaa.

En ihastunut Tornitaloon ikihyviksi ja tunsin aikalailla vieraantumista sen kertomusten äärellä. Joillakin novelleista - oikeastaan kaikilla - oli kuitenkin hetkensä, jokin oivallus tai selkäpiihin asti käyvä kuvaus tai tunnelma. Uteliaisuuteni kirjailijaa kohtaan pikemminkin kasvoi kuin tuli tyydytetyksi tämän kokoelman myötä, mutta en koe suurta into lukea ihan heti lisää Pennasta, pikemminkin haluaisin lukea muiden tulkintoja tai tutkimusta hänen tuotannostaan, saada jotakin taustaa näille novelleille.

5 kommenttia:

  1. Pennanen on nimenä tuttu, ja on kyllä tätä "kirpputorin murheenkryynit" -joukkoa: kirjojaan tulee paljon kirppikselle mutta ei niitä taida kukaan ostaa, valitettavan epämuodikas ainakin tällä hetkellä.

    Mieleen tuli että kun tuolla murheenkryyni-osastolla naiset tuntuvat olevan yliedustettuina, minkä verran vaikuttaa kirjailijan tai lukijan sukupuoli. Lähdetään siitä usein esitetystä ajatuksesta että mieslukijat lukevat miesten kirjoittamia kirjoja ja naislukijat sekä miesten että naisten (yksinkertaistus jonka variaatioita on voinut seurata vaikkapa kirjablogeista, mutta kuitenkin), sekä siitä että harrastelukijoista suurempi joukko taitaa olla naisia...

    Jossain vaiheessa tuli juteltua romanttisesta viihdekirjallisuudesta, nk "hömpästä" jossa tuo vanheneminen on hyvinkin jyrkkää, vanhempaa hömppää ei lueta, että minkä verran vaikuttaa ihan vaan se että kannessa olevalla naisella on kasarimeikki ja -vaatteet ja muutenkin kirja ulkonäöllisesti henkii epämuodikkuutta niin ei sitä lueta vaikka sinänsä ihmisen rakkauspsykologiassa ei niin radikaaleja muutoksia olekaan tapahtunut...
    Mutta onko tuota muissakin kirjallisuusgenreissä, ovatko naiset ylipäänsä "muotitietoisempia" lukijoita ja näkyykö naisten lukemisissa enemmän trendejä että tämä kirjailija, aihe, genre tms. on nyt in ja tuo toinen out, siinä missä miehet lukevat aina vaan niitä Letväslaihojaan ja mitä nyt sitten lukevatkaan.

    Anekdotaalisia vastaesimerkkejä toki löytyy mutta jos tätä voisi tilastoida niin näkyisikö jotain...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiinnostavia pohdintoja, hdcanis! (Ja jännä kuulla, että Pennanen on kirpputorien murheenkryyni; tuolla kirjaston poistohyllyssäkin hänen kirjojaan oli useampi, onneksi en kuitenkaan ostanut kuin tämän yhden. Voihan olla, että Pennasen teokset tulevat jossain vaiheessa taas muotiin esim. uusintapainosten myötä, mutta en jää henkeäni pidätellen sitä odottamaan...)

      Pennasen tapauksessa suosion heilahtelussa on varmaan kyse aika lailla siitä, että hän on ollut aikanaan suosittu osin ulkokirjallisista syistä, siis esim. julkisen ja yhteiskunnallisen toimintansa ansiosta. Ja teoksensakin ovat sitten ankkuroituneet aikakauden kysymyksiin... En itse juurikaan lue romantiikkagenreä, mutta voin todella uskoa, että kyseisen lajityypin kirjat vanhenevat nopeasti ja etenkin kirjojen ulkoasun suhteen, kuten sanoit. Toisaalta sitten tarpeeksi vanhat hömppäkirjat ovat jo nostalgisia ja viattomuudessaan viehättäviä, itse ainakin luen mieluummin Hilja Valtosta kuin nyky-chikkeriä. Romanssijuoni on tainnut tosiaan pysyä varsin muuttumattomana Bronten Jane Eyrestä lähtien :)

      Poista
    2. Tuli vielä mieleen sellainen aasinsilta Pennasen tuotannon ja romanttisen hömpän välille, että aikoinaan yliopistolla, katolisen romaanin kurssilla eräs opiskelutoveri luki Eila Pennasen Pyhän Birgitan ja harmitteli jälkeenpäin, että ei arvannut sen olevan "niin harlekiini" :)

      Poista
  2. Eila Pennasen nimi on ollut minulle tuttu lähinnä suomentajana, mutta googlettu paljasti, että onpa hänellä ollut laaja oma kirjallinen tuotanto!

    Hauskoja tällaiset löydöt.

    (P.S. Ihanaa, että kirjotit Atkinsonista. <3 )

    VastaaPoista
  3. Katja, Pennasella oli tosiaan laaja ja aikanaan ilmeisesti varsin luettu ja arvostettu tuotanto, harmi että kirjailija on nykyään aikalailla unohdettu - ja vielä harmillisempaa, että ehkäpä vähän syystäkin...

    Ja mitä kirjoja Pennanen suomensikaan, mm. Tolkienin trilogian kaksi ensimmäistä osaa ja Märta Tikkasta (tuli sellainen muistikuva, että Tikkanen olisi kommentoinut Pennasen suomennostyötä jotenkin teoksessaan Kaksi, mutta en nyt muista tarkemmin).

    (Elämä elämältä on ihana kirja <3 )

    VastaaPoista