lauantai 22. joulukuuta 2012

Joulukalenterin luukku 22: Pikku naisia I (uusi suomennos)


Louisa M. Alcott: Pikku naisia I
Little Women, suom. Sari Karhulahti.
Art House 2012 (2. painos), 293 sivua.

Jo heräsi ensimmäisenä jouluaamun harmaaseen sarastukseen. Takan reunuksesta ei riippunut lahjasukkia, ja tuokion ajan Jo oli yhtä pettynyt kuin kerran lapsena, jolloin hänen pieni sukkansa oli pudonnut, koska se oli ollut täpösen täynnä makeisia. Sitten hän muisti äitinsä lupauksen, työnsi käden tyynyn alle ja ja veti esiin pienen karmiininpunaisiin kansiin sidotun kirjan. Hän tunsi sen oikein hyvin, sillä se oli tuo vanha, kaunis kertomus parhaasta elämästä, mikä koskaan on eletty, ja hän piti sitä juuri oikeana oppaana kaikille, jotka vaeltavat kohti taivaan kaukaista valtakuntaa.

Louisa M. Alcottin vuonna 1886 ilmestynyt Pikku naisia oli ensimmäinen tyttökirja ja jo sen vuoksi klassikko ja osa kaunokirjallisuuden kaanonia. Samalla se on edelleen elävä, kiinnostava teos, johon tytöt ja naiset (ja miksi eivät pojat ja miehetkin!) sukupolvi toisesnsa jälkeen tarttuvat. Itse tutustuin Pikku naisiin ensi kerran yhdeksänvuotiaana, kun sain kummitädiltäni hänen vanhan kirjansa (vuoden  1973 punavalkokantinen painos, suom. Tyyni Haapanen, Wsoy). Jo ensimmäiset rivit tempaisivat mukaansa, ja kirjan myötä löysin paitsi Pikku naisten jatko-osat ja muut Alcottin kirjat, myös muut klassiset tyttökirjat, joiden pariin mielellään palaan vielä aikuisenakin.

Pikku naisia kertoo Marchin perheen neljästä tyttärestä, jotka kirjan alkaessa ovat 12-16 -vuotiaita. Eletään Yhdysvaltain sisällissodan aikaa, perheen isä on rintamalla ja äiti tekee kotirintamatyötä, mutta muuten sota ei juurikaan näy Pohjoisvaltioissa (ehkä Massachussettsissa) elävien tyttöjen elämässä. Tytöistä vanhin, Meg, kuvataan naiselliseksi ja lempeäksi, Jo poikamaiseksi ja hieman kapinalliseksi - kirjallisesti lahjakkaassa Jossa on eniten Louisa M. Alcottia itseään - Beth ujoksi ja herttaiseksi ja Amy hieman hemmotelluksi ja näsäviisaaksi, mutta taiteellisesti lahjakkaaksi. Pikku naisia kuvaa tyttöjen arkea ja juhlaa, työtä ja leikkiä sekä tutustumista naapurin poikaan Laurieen, hänen kotiopettajaansa herra Brookseen ja ankaraan mutta hyväntahtoiseen isoisäänsä. Pääteemana on tyttöjen kasvu ja kehitys: he vahvistavat hyviä taipumuksiaan ja lahjojaan sekä pyrkivät kantamaan "taakkansa" valittamatta.

Ensi kertaa lukiessa Alcottin kuvaamassa maailmassa, 1860-luvun Uudessa Englannissa, oli viehättävää eksoottisuutta. Oli tanssiaisia, hansikkaita Monet kulttuuriset viittaukset menivät minulta aivan ohi - minulla ei ollut aavistustakaan, keitä olivat herrat Pickwick, Snodgrass, Tupman ja Winkle, joita Marchin sisarukset esittivät leikkiessään Pickwick-kerhoa Charles Dickensin suositun romaanin innoittamana. Muutenkin Alcottin kirjassa mainitut teokset olivat minulle enimmäkseen outoja, myös John Bunyanin allegorinen kristillinen romaani Kristityn vaellusjohon viitataan monessa kohtaa ja jonka tapahtumat toimivat monien Pikku naisten episodijuonten taustalla.

Art House julkaisi Alcottin teokset Little Woman ja Good Wives (aiemmin suomennettu nimellä Viimevuotiset ystävämme) Sari Karhulahden uudelleen suomentamina muutama vuosi sitten, molemmat nimellä Pikku naisia (I ja II). Muistan katselleeni niitä tuolloin kirjakaupassa, mutta amerikkalaisen imelät piirroskannet eivät houkutelleet. Nyt kirjoista on otettu uusintapainokset, joiden kannen ja esilehtien kuvat ovat 1800-luvun puupiirroksista.

Olen ehkä hieman jäävu arvioimaan uutta suomennosta, sillä luin Tyyni Haapasen (alunperin vuonna 1916) suomentaman Pikku naiset tyttöiässä lukuisia kertoja. Monet sanamuodot ovat piirtyneet mieleeni ja tuntuvat nostalgian vuoksi "ainoilta oikeilta". Tyyni Haapasen suomennos onkin kestänyt aikaa yllättävänkin hyvin (sitä on varmaankin jonkin verran tarkisteltu ja uudistettu vuosien varrella, vaikka asiasta ei kirjan kansilehdellä mainitakaan), ja sen perusteella mitä olen Little Womeniin verrannut, myös varsin uskollinen alkutekstille. Tyyni Haapanen (tunnetaan myös nimellä Tyyni Tuulio) oli pitkän linjan suomentaja ja itsekin kirjailija, ja hänen Pikku naisia -käännöksensä on vivahteikas ja sujuva.

Klassikoiden uudet suomennokset ovat kuitenkin paikallaan, sillä osittain niiden ansiosta yhä uudet sukupolvet kiinnostuvat vanhoista teoksista eivätkä ainkaan vanhahtavan kielen takia jätä niitä lukematta. Nykysuomentalla on usein myös käytössään enemmän tietoa kirjan kirjoittamisajankohdan ja -kulttuurin tavoista ja historiasta, joten monille sanoille ja ilmauksille löytyy tarkempi ja autenttisempi suomennos. Sari Karhulahden suomennos on huolellista työtä, ja sisällissodan aikainen amerikkalainen kultttuuri tuntuu uudessa suomennoksessa tulevan lähemmäs. Paikoin tarkkuus tuntuu kuitenkin ylikorostuvan tekstin sujuvuuden kustannuksella, ja monet lauseet kasvavat hieman pitkiksi ja kömpelöiksi. Toisaalta olen iloinen, että kaikki Alcottin tarkoittamat asiat käyvät nyt ilmi tekstistä - huomasin, että Haapanen (tai joku ensimmäisen suomennoksen muokkaajista) on hieman lyhentänyt joitakin kohtia (lähinnä kuvauksia) kirjasta.



Nykylukija pitää Pikku naisten välittämää kuvaa naisen rooleista helposti vanhanaikasena, sillä kodinhoidollisia velvollisuuksia korostetaan ja poikamainen Jo "kehittyy" muuttumalla naisellisemmaksi ja lempeämmäksi. Ilmestymisajankohtanaan Marchin tytöt ovat kuitenkin olleet melko moderneja: he käyvät töissä (toki taloudellisesta pakosta ja perinteisissä töissä seuraneiteinä ja kotiopettajina), käyvät koulua ja lukevat paljon vapaa-aikanaan. Kaksi heistä, Jo ja Amy, luo jopa jonkinlaista taiteellista uraakin (tästä kerrotaan jatko-osissa, erityisesti kirjassa Plumfieldin pojat). Alcottilla oli aikanaan varsin radikaalejakin ajatuksia naisten oikeuksista ja rooleista, mutta tyttökirjoihinsa hän kirjoitti näkemyksiään siloitellummin. Alcottin aikuistenromaani Work - A Story of an Experience on ollut lukupinossani jo kauan; nyt Pikku naisten uudelleenlukemisen innoittamana ajattelin tarttua siihen joululomalla.

Pikku naisia on raikkaassa viattomuudessaan, hiljaisessa viisaudessaan ja lämpimässä huumorissaan täydellinen kirja joulunaikaan, ja oli nostalgista palata Marchin tyttöjen seuraan ensi kertaa moneen vuoteen. Kirja kuvaa vuoden ajanjaksoa, joulusta jouluun, ja molemmat joulut ovat omalla tavallaan idyllisiä. Ensimmäisenä jouluna tosin kaivataan poissaolevaa isää, mutta oman jouluaamiaisen aamiaisen lahjoittaminen köyhälle perheelle ja naapuruston nuorisolle järjestetty teatteriesitys pitävät mielialan korkealla. Toisena jouluna isä on juuri palannut kotiin ja Beth parantunut vaikeasta sairaudesta, mutta lapsuuden perheen yhteiseloa ja jatkuvuutta uhkaa - Jon mielestä - vanhimman sisaren kihlaus.

Herra ja rouva March muistelivat rinnakkain, miten heidän oma rakkaustarinansa oli alkanut parikymmentä vuotta aikaisemmin. Amy piirsi Megiä ja Brookea, jotka istuivat omassa ihanassa maailmassaan kasvot kylpien niin kaunissa valossa, ettei pieni taiteilija osannut sitä ikuistaa. Beth makasi omalla paikallaan sohvalla ja rupatteli iloisesti herra Laurencen kanssa, ja vanha herra piteli hänen pientä kättään aivan kuin löytäsi sen johdattamana sille rauhalliselle tielle, jolla hän asteli. Jo lekotteli matalalla lempituolillaan kasvoillaan se totinen ja levollinen ilme, joka teki hänen kiharaisen päänsä tasalla ja suu mitä lempeimmässä hymyssä ja nyökkäsi hänelle seinällä riippuvan korkean peilin kautta. 

Niin olivat ryhmittyneet Meg, Jo, Beth ja Amy, kun väliverho laskeutuu. Pikku naisia -nimisen kotoisan teatterikappaleen ensimmäisen näytöksen suosio ratkaisee, nouseeko verho vielä jonakin päivänä.



12 kommenttia:

  1. Maria, tämä kirja on niin iki-ihana. Minusta tuntuu, että ihailin villiä Jo -poikatyttöä eniten. Tämän kirjan lukemisesta on todellakin aikaa, sillä toisin kuin Salainen puutarha, Pikku naisia ei ole vielä tullut uudelleen lukuun - minulla. Onneksi omeistan niin Annat, Runotytöt, Pikku naisia, kuin Plumfiledin pojatkin, joten voin palata milloin haluan nostalgisille lapsuuden poluille.

    ***

    Lumen lumoa, tähtien taikapölyä, joulun iloa, sinulle♥ Jään kunnon joululomalle...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Leena, minäkin ihailin Jo:ta eniten (vaikka olen ehkä luonteeltani enemmän Meg, tosin Jonkin kanssa on monia yhteisiä piirteitä, ei vähiten lukutoukkamaisuus :), ja hän on henkilöhahmona ehdottomasti Pikku naisista kiinnostavin. Minullakin on kaikki klassiset tyttökirjat omana, niihin on ihana palata välillä.

      Kiitos Leena, lumoavaa ja tunnelmallista joulua sinullekin, Leena <3

      Poista
  2. Kiitos Maria näiden klassikoiden (tai oikeastaan Pikku naisia-kirjan) esittelystä. Minulle ovat Louisa M. Alcottin kirjat tuttuja lapsuudesta asti. Ihan hyvää ja puhdashenkiosytä lukemista ne ovat uusillekin sukupolville.

    Ihanaa joulunaikaa sinulle, Maria!<3333

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aili-mummo, olen samaa mieltä: klassisia tyttökirjoja voi vilpittömästi suositella nykynuorillekin, ja toivon niiden säilyvän saatavilla kirjastoissa ja kirjakaupoissa uusien painosten ja suomennosten myötä.

      Ihanaa joulunaikaa sinullekin, Aili mummo!

      Poista
  3. Hieno esittely. Pidin etenkin käännösten vertailusta, ajatella, että teoksia saatetaan lyhennellä ja muokkailla tuohon tapaan. Tässä tuli minulle paljon uutta tietoa, kuten nuo viittaukset muihin teoksiin. Hyvää joulunaikaa sinulle!

    VastaaPoista
  4. Kirjanainen, monien tyttökirjojen vanhoja suomennoksia on lyhennetty paljon enemmän. Osittain ehkä, pula-aikana, paperin säästämiseksi, mutta ehkä myös luettavuuden kannalta. Tyyni Haapsen Pikku naisia (ainakin siis tuota painosta mikä minulla on ja mikä taitaa olla Wsoy:lla vieläkin uusina painoksina saatavilla) on nähdäkseni lyhennetty vain vähän, esim. jonkun henkilön ulkonäköä kuvattu lyhyemmin, ja tuo postaukseni viimeinen kappale ("Niin olivat ryhmittyneet...") joka on siis myös kirjan viimeinen kappale, puuttuu siitä kokonaan.

    Ihanaa joulunaikaa sinullekin!

    VastaaPoista
  5. Minua tuo kirjailijan tapa kuvata tilannetta "selitellen" ja kuin tarkastellen tilannetta ulkoapäin hieman häiritsee (esim. Plumfeldin poikien selitykset, kuinka haluaisi maanjäristyksen nielaisevan joukon tai jotain sellaista), Pikku naisia jatko-osineen on kylläkin ehdottomasti niitä kirjoja, jotka haluaisin autiolle saarelle mukaani. Jo on kyllä kirjojen johtohahmo, mutta itse kyllä samaistuin hyvinkin kaikkiin neljään tyttöön, heissä on tavallaan tyttönä ja naisena olemisen kaikki puolet. Alcotmaista tuoreutta ja nykyaikaisuutta kuvaa myös jatko-osissa Megin tytär, joka haaveilee näyttelijän urasta, ei kovinkaan perinnäisen sovinnainen uravalinta.

    VastaaPoista
  6. Aino, ymmärrän mitä tarkoitat. Kertojan korostunut läsnäolo häiritsee joskus tarinaan uppoutumista, mutta Pikku naissa noita kohtia on aika vähän ja enimmäkseen aika huomaamattomasti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin ja hyvin sanottu, että tytöt edustavat ikään kuin naisena olemisen eri puolia! Minäkin samastun vähän kaikkiin, mutta eniten kahteen vanhimpaan ja vähiten Amyyn, joka tosin on jatko-osissa vähemmän rasittava :). Ja tosiaan, näyttelijäksi aikova Josie ja lääkäriksi opiskeleva Nan, seuraavan sukupolven edustajat, ovat jo varsin itsenäisiä ja omaehtoisia nuoria naisia!

      Poista
  7. Maria, nyt ehdin kunnolla lukemaan tämän kiinnostavan postauksesi Pikku naisien uudesta suomennoksesta! Täytyy sanoa, että nuo lainaukset, jotka otit esille tuntuvat todella vierailta, kun vertailee niitä Tyyni Haapasen suomennokseen (johon on tottunut) ja varsinkin tuo viimeinen kappale yllätti! Välittyykö tunnelma samalla lailla tai vaikeahan sitä on verrata, kun sinäkin olet lapsuudesta tottunut tuohon vanhempaan versioon. Ehkäpä kuitenkin jonain päivänä lueskelen tätäkin versiota ihan mielenkiinnosta, mitä sieltä tulee uutta esiin... tai parastahan olisi tietenkin lukea ihan alkuperäisellä kielellä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sara, kyllä tästä uudesta suomennoksestakin välittyi se rakas "Pikku naisia -tunnelma", vaikka ei samalla tavoin kuin Haapasen tutuksi tulleista sanamuodoista. Vanha suomennos on sikälikin helppolukuisempi, että siinä kappaleet on pätkitty lyhyemmiksi, tämä uusi suomennos noudattaa (sikäli kun vertasin) alkutekstin kappalejakoa.

      Sikäli tuo viimeinen kappale ei tunnu niin yllättävältä, kun muistelee Plumfieldin poikien (siis suomennoksenkin) loppuja, jossa sanottiin jotenkin tähän tapaan "-- ja laskeutukoon esirippu Marchin perheen eteen."

      Poista
  8. Rakastan tätä kirjaa<3
    Elisabeth oli paras henkilö ja itkin, kun hän kuoli:'(

    VastaaPoista