Kirsi Kunnas: Valoa kaikki kätketty

Kirsi Kunnas: Valoa kaikki kätketty
Wsoy 1986, 112 sivua.

Joulukuun valo on ollut hyvin kaunista. Aurinko paistaa matalalta, suoraan silmiin. Tänään on jo kolmas adventti, kynttilänvalokin kasvaa.

Kirsi Kunnaksen runokokoelma Valoa kaikki kätketty tulvii valoa, joka kurkistaa lintujen siipiaallokosta, unen rakotulesta, aamun laulavasta hetkestä. Runojen valo voi olla taikalyhdyn hetki tai pohjoisen murtovaloa, se voi olla iltapäivissä, jotka satavat pehmeää hämärää. 

Kunnaksen tuotannosta muistaa ensimmäiseksi aina tiitiäiset ja tunteelliset siilit ja jaakko vaakko vesirotat. Runoilija on kuitenkin julkaissut myös useita aikuisten runokokoelmia. Valoa kaikki kätketty kokoelmassa keskeistä on luonto – paitsi puut, järvet ja linnut, myös ihmisluonto ja ihmisen (naisen, äidin) ruumiillisuus. Osa runoista on haikumaisen tiiviitä tunnelmapaloja, osa on pidempiä ja monipolvisempia. Kaikkia sävyttää herkkyys.

Ehkäpä puut ovat täällä puhuakseen 
ja minä
                että kuuluisi niiden ääni
maan ja taivaan ja mullan ja ilman
säteilynä 
sinä.

Shari Lapena: Hyvä naapuri

Shari Lapena: Hyvä naapuri
The Couple Next Door, suom. Oona Nyström.
Otava 2017 (ennakkokappale), 316 sivua.

Joskus hyvä kirja voi olla huono, ja joskus huono kirja voi olla hyvä. Shari Lapenan Hyvä naapuri on kaunokirjallisilla kriteereillä arvioituna jokseenkin huono, enkä tiedä. voiko edes trillerigenressä antaa anteeksi sen monia puutteita, mutta kirja oli minulle hyvä juuri siihen hetkeen kun sen luin, marras-joulukuun vaihteessa, työkiireiden ja epävarmuuden keskellä.

Tänä syksynä on ilmestynyt todella paljon upeita kirjoja. Muutaman niistä olen lukenut, joistakin jopa blogannut, mutta monesta olen lukenut vain muutaman rivin ja siirtänyt sitten kirjan syrjään odottamaan parempaa lukuaikaa. Ja sitten Hyvä naapuri kurkisti kirjekuoresta, ja jäin koukkuun.

En olisi uskonut pystyväni noin vain lukaisemaan kirjaa, jossa pieni vauva siepataan kotoaan vanhempien ollessa naapurissa juhlimassa. Luulisi aiheen olevan liian rankka, mutta henkilöhahmot ovat niin ohuita ja juoni huitelee sellaisissa sfääreissä, että liiallisesta eläytymisestä ei ole pelkoa. Kirjaa voi suositella myös melko herkille lukijoille, sillä siinä ei juuri kuvata raakaa väkivaltaa ja pääjuoni etenee melko kiltisti.

Ymmärrän kyllä, että trillerit ovat juonivetoisia ja että tapahtumien ei ole välttämättä tarkoituskaan olla kamalan uskottavia tai henkilöiden samastuttavia. Trillerikin voi kuitenkin olla looginen, älykäs ja syvällinen, eikö niin? No, Hyvä naapuri menee häpeilemättä siitä, mistä naapureiden välinen aita on matalin. Ideana on langettaa epäilyksen varjo vuoronperään kunkin henkilön ylle ja hämätä epäluotettavilla näkökulmahenkilöillä, mutta se tehdään ajoittain varsin kömpelösti. Juonilankoja jää repsottamaan, yhdestä henkilöstä odotin enemmän ja varsinainen "loppuhuipennus" on suorastaan mauton.

Ja kuitenkin, en kyräile Hyvää naapuria yhteisten iltahetkiemme jälkeen. Muistelen hyvällä sen kepeyttä, koukuttavuutta ja pakoa arjesta. Haluaisin suorastaan löytää lisää yhtä "huonoa" luettavaa. Toisaalla vinkattiin ainakin Paula Hawkinsin trilleriä Nainen junassa (jota kesällä aloittelinkin, mutta joka jäi kesken pääasiassa siksi, että oli e-kirjalaina kirjastosta) ja Joël Dickeriä (jonka esikoisromaania olen vähän lukenut ja joka ei mielestäni ole tarpeeksi huonoa eikä koukuttavaa kirjallisuutta). Mitä sinä ehdottaisit?

Hyvä naapuri toisaalla: Rakkaudesta kirjoihin, Lukutoukan kulttuuriblogi, Leena Lumi, Ullan luetut kirjat, Pihin naisen elämää

Karl Ove Knausgård: Syksy

Karl Ove Knausgård: Syksy
Om høsten, suom. Jonna Joskitt-Pöyry.
Like 2016, 217 sivua.

Sen minä olen puutarhanhoidosta kokemuksen kautta oppinut, että on aivan turha varoa tai pelätä, sillä elämä kestää kyllä, se ryöpsähtelee esiin sokeana viheriöivänä, mikä voi joskus pelottaa, koska me ihmisetkin olemme eläviä mutta elämme tavallaan kontrolloiduissa olosuhteissa ja pelkäämme siksi kaikkea sokeaa, villiä ja kaoottista, kohti aurinkoa kurkottavaa mutta useimmiten kaunista, ja se pelko on hyvin kokonaisvaltaista, kaikki aistit kattavaa, sillä multa haisee mädältä ja pimeydeltä ja kuhisee vipeltäviä kovakuoriaisia ja kouristelevia matoja, kukkien varret pursuavat mehua, teriöt tuoksua, ja ilma, kylmä ja pureva, lämmin ja kostea, täynnä auringonsäteitä tai sadepisaroita, liimautuu sisätiloihin tottuneelle iholle kuin tungetteleva kääre.

Huh. Tuskin on Taistelusta selvitty, kun Knausgård vyöryttää monipolvisia lauseita "Vuodenaika-sarjan" sivuilla. Neliosainen sarja on omaelämäkerrallisesta romaanisarjastaan tunnetun Karl Oven pitkä kirje tyttärelle, joka kirjoitusajankohtana vielä kasvoi äitinsä, kirjailija Linda Boström Knausgårdin, vatsassa.

Vuodenaikasarjassa ideana on, että isä selittää maailmaa syntymättömälle lapselleen. Knausgård käy läpi erilaisia käsitteitä, kuten hiljaisuus tai lehdet, ja antaa tajunnan virrata. Toki keski-ikäisen miehen näkökulma erilaisiin asioihin on varsin kaukana lapsen maailmasta, joten kirjan ideaa ei tarvitse ottaa ihan kirjaimellisesti. Kirjailija kirjoittaa aina laajalle yleisölle, tähyää tulevaisuuteen: "ehkä [lukija] luet näitä sanoja monta vuotta näiden kirjoittamisen jälkeen ja minä olen jo kuollut".

Eihän Syksy ihan Taisteluni-kirjojen veroinen elämys ole, mutta minä pidin. Kirjassa on aitoknausgårdimaista rujon ja kauniin vuoropuhelua ja viipyilyä ohikiitävissä hetkissä. Tänään on syksyn viimeinen päivä, ja tuntuu hyvältä viipyä kirjan tunnelmissa juuri nyt.

Syksy toisaalla: Lumiomena, Ullan luetut kirjat,

Ihana kirjamessulauantai

Vietin tänä(kin) vuonna kirjamessuilla vain yhden päivän, mutta sitäkin täydemmän ja virkistävämmän. Ison messuhallin hulina ei tunnu omimmalta, mutta nautin pienemmistä tilaisuuksista, joissa pystyy keskittymään siihen, mitä sanottavaa kirjailijoilla tai kirjanystävillä on.

Hannu Mäkelä, Riitta Jalonen, Claes Andersson, Anja Snellman ja Tuula-Liina Varis.

Aamiaisella kirjailijoiden kanssa

Bonnierin järjestämä lauantain bloggariaamiainen on jo perinne. Mikä olisikaan parempi tapa aloittaa virikkeitä täynnä oleva messupäivä kuin etsityä etäällä hälinästä sijaitsevaan kokoustilaan, nauttia aamupalaa, tavata tuttuja ja uusia blogikasvoja ja kuunnella kirjailijahaastatteluja!

Brunssilla on usein ollut jonkinlainen teema: viime vuonna saimme tavata erityisesti esikoiskirjailijoita, jonakin vuonna oli enemmän käännöskirjailijoita ja muutama vuosi sitten oli useampi nuortenkirjailija. Tänä vuonna kaikki kirjailijavieraat olivat tunnettuja ja arvostettuja konkarikirjailijoita: Hannu Mäkelä, Riitta Jalonen, Claes Andersson, Anja Snellman ja Tuula-Liina Varis. "Kirjailijakattaus" herätti jo ennakkoon aikamoista pöhinää bloggarien keskuudessa, sillä joukkoon mahtuu monen lempikirjailijoita. Itsekin olen kaikkien viiden tuotantoa lukenut ja tunnustan tässä nyt vienosti, että erityisesti Riitta Jalosen ja Hannu Mäkelän tuotanto on ollut jo pitkään sydäntä lähellä.

Bloggaribrunssia emännöivät Anna-Riikka Carlsson, Tuuli Leppänen ja Nora Varjama. Kirjailijoita haastateltiin ensin kutakin erikseen Tammen ja Wsoyn edustajien toimesta, ja lopuksi oli vapaampaa keskustelua kirjailijoiden ja bloggaajien välillä.

Claes Anderssonilta on tänä vuonna ilmestynyt teos Hiljaiseloa Meilahdessa, joka on jatkoa viitisen vuotta sitten ilmestyneelle Oton elämälle. Anderssonin haastattelusta minulle jäi mieleen erityisesti vastaus kysymykseen kirjallisuuden merkityksestä nykymaailmassa: "Jos ei sanalla voi vaikuttaa maailmaan, niin millä sitten?"


Myöhemmin haastateltu Anja Snellman kertoi ihailleensa Claes Anderssonia jo nuorena ja hakeutuneensa osittain kirjailija-psykiatrin jalanjäljissä lukemaan kirjallisuutta ja psykologiaa. Snellmanin tuorein teos Lähestyminen kertoo muun muassa kirjoittamisesta ja kreetalaisen kylän asukkaista.

Hannu Mäkelä puhui kirjoittamisen vaikeudesta: "Joskus on vain mentävä suon yli vaikka millä keinoin." Kaikessa vaikeudessaan ja kurinalaisuudessaankin – Mäkelä kirjoittaa  säännöllisesti aamuneljästä kahdeksaan – kirjoittaminen on palkitsevaa kirjailijalle. Vaikka palkkatyössä Otavalla oli säännölliset tulot, iso työhuone ja työsuhdeauto, oli Mäkelä kuitenkin onnellisempi jättäydyttyään vapaaksi kirjailijaksi, mistä hän kertoo muistelmiensa tuoreimmassa osassa Vapaa. (Olen blogannut Muistan-sarjan aiemmasta osasta Elämän oppivuodet ja muutkin osat olen lukenut, viimeksi Otavan ajan ihan hiljattain.)


Tuula-Liina Varikselta kysyttiin syksyllä ilmestyneen Huvila-romaanin miljöön ja henkilöiden mahdollisia innoittajia ja esikuvia. Huvilan taiteilija on kuulemma saanut hieman piirteitä Tšehovilta,  taiteilijan puolisossa Rakelissa taas on jonkin verran kirjailijaa itseään. 1930-luvusta kirjoittaminen kiehtoi kirjailijaa muun muassa siksi, että se on hänen vanhempiensa nuoruusaikaa.


Riitta Jalosen uusiseelantilaisesta kirjailijasta, Janet Framesta, kertova romaani Kirkkaus on ehtinyt tehdä vaikutuksen jo moneen lukijaan. Jalosen romaanit Todistaja Brigitin talossa ja Kuka sinut omistaa sekä yhdessä Kristiina Louhen kanssa tekemät lastenkirjat, kuten Aatos ja Sofia-kirjat, ovat olleet minulle tärkeitä, ja sen perusteella mitä olen Kirkkautta ehtinyt lukea, tulen rakastamaan sitäkin. Nämä Jalosen sanat painoin haastattelusta mieleeni: "Kirjoittaessa sanat eivät lähde pelosta tai vihasta, ne lähtevät toivosta. Sanojen voima pitää elossa."

Mitä kirjailijat sitten itse lukevat juuri nyt tai ovat äskettäin lukeneet? Hannu Mäkelä kertoi lukeneensa vieressään istuvan Riitta Jalosen Kirkkaus-romaanin ja kehui sitä kovasti. Riitta Jalonen puolestaan oli mainitsi Christina Wallinin runokoelman (oliko kyseessä uusin, Valon paino, vai joku aikaisempi, ei jäänyt minulle mieleen). Claes Andersson ihailee Karl Ove Knausgårdin laveaa ja koukuttavaa Taisteluni-romaanisarjaa, Anja Snellman on viime aikoina syventynyt tutkimuskohteensa Pentti Saarikosken runouteen. Tuula-Liina Varis oli vaikuttunut Joyce Carol Oatesin upeasta, mutta sekä aiheeltaan että rakenteeltaan raskaasta romaanista Sisareni, rakkaani.

Atenan esikoiskirjailijat

Kaksi Atenan esikoiskirjailijaa, joiden teoksia yhdistävät Volvo ja menneisyys: Soili Pohjalainen ja Tiina Lifländer.

Konkarikirjailijoiden parista siirryin kuuntelemaan kahta esikoiskirjailijaa, joilla tosin heilläkin oli jo pitkä tausta kirjoittajina: Tiina Lifländeria ja Soili Pohjalaista. Atenan järjestämää lämminhenkistä bloggaritilaisuutta emännöi kustannustoimittaja Kanerva Eskola-Hirvanen.

Tiina Lifländerin Kolme syytä elää -romaanin luin elokuussa ja kirjailijan jo yhdeksän vuoden ikään ehtinyttä Rooibos kirjoittaa -kirjoittamisblogia olen seurannut viitisen vuotta. Soili Pohjalaisen Käyttövehkeitä-romaani odottaa kännykässä e-kirjalainana, ja pitkään toimittajana ja sanataideopettajana toimineen kirjailijan Kirjasta tulee totta -blogin lisään nyt lukulistalleni.

Hauskasti molempien kirjailijoiden esikoisteoksessa sekä Volvo että menneisyys ovat tärkeitä. Ilmeisesti tyylilaji on kuitenkin erilainen: Kolme syytä elää on runollinen ja haikea romaani, kun taas lukemieni arvioiden perusteella Käyttövehkeitä koostuu muun muassa lakonisista lauseista ja mustasta huumorista.

Pohjalaisen mukaan kirjoittaminen on kuin avantoon menemistä: "kauheaa, mutta koskaan ei kaduta jälkikäteen." Lifländerin mielestä taas kirjoittaminen on ennen kaikkea kivaa. Pohjalainen tunnustautuu perfektionistiksi kirjoittamisen suhteen ja hioo jokaista blogipostaustaankin kauan ja hartaasti, Lifländer sen sijaan kirjoittaa blogiin spontaanisti ja editoimatta.

Teoksen kirjailijat: faktaa ja fiktiota menneisyydestä

Kirjailija Kari Hukkila, Teoksen toimitusjohtaja Nina Paavolainen sekä kirjailijat Katarina Baer ja Leena Parkkinen.

Tiina Lifländerin Kolme syytä elää sijoittuu osin 1950-luvulle, ja samalle vuosikymmenelle sijoittuvasta romaanista keskusteltiin myös Teoksen bloggaritilaisuudessa myöhemmin lauantaina. Teoksen toimitusjohtaja Nina Paavolainen haastatteli kolmea kirjailijaa, joiden uusimpia teoksia yhdisti hänen mukaansa historian taju.

Kari Hukkilalta on vastikään ilmestynyt teos Tuhat ja yksi, jota voisi luonnehtia esseeromaaniksi. Teoksessa keskustellaan, liikutaan eurooppalaisissa kaupungeissa ja käsitellään myös pakolaisuutta. Hukkila kertoi, miten häntä kiehtovat todellisuudet, joihin ei hakukoneilla pääse, miten kirjallisuus syntyy matkoista ja muistiinpanoista ja miten 1300-luvun teos voi puhutella – miten ylipäätään kirjallisen tradition kieli on jotain niin paljon rikkaampaa kuin nykyään keskusteluissa vallitseva talouden kieli.


Toimittajana tunnettu Katarina Baer kertoi isovanhemmistaan ja heistä kertovasta kirjastaan He olivat natseja. Baerille selvisi vasta isoäidin 1980-luvulla tapahtuneen kuoleman jälkeen, että hänen isovanhempansa olivat olleet aktiivisia kansallisosialistisia, pitäen muun muassa Mein Kampf-lukupiiriä. Baerin mukaan Saksa on yhteiskuntana käsitellyt natsimenneisyyttä, mutta perheet ovat vaienneet asiasta. Isovanhempiensa kirjeenvaihdon ja saksalaisissa arkistoissa säilyneiden asiakirjojen avulla Baer sai rakennettua kuvan siitä, millaisia tavalliset, keskiluokkaiset ihmiset natsiliikkeen piirissä olivat.

Leena Parkkisen uusin romaani Säädyllinen ainesosa tosiaan sijoittuu 1950-luvulle, ja Parkkiselta kysyttiinkin, miten hän rakensi romaaninsa ajankuvaa ja miljöötä. Parkkinen kertoo oppineensa historiallisen romaanin kirjoittamisesta paljon Kaari Utriolta ja opettavansa nykyään itse historiallisen fiktion kirjoittamista. Säädyllisen ainesosan maailmaan Parkkinen eläytyi muun muassa lukemalla gradun siitä, miltä Helsingissä haisi 1920-luvulla ja kuvittelemalla, miten kaaliruuat, harvakseltaan tapahtunut peseytyminen ja hiililämmitys vaikuttivat 1950-luvun helsinkiläismiljöössä.

Messulauantaini kului muuten blogiystäviä moikkaillessa sekä perheen kanssa messuosastoja kierrellessä. Kävin totta kai myös Boknäsin osaston Bloggaripisteellä, josta poimin mukaani Pihin naisen elämää -blogin Leilan paketoiman ihanan yllätyskirjapaketin, kiitos! Pakettikortti lupaa lukumatkaa Grönlantiin, ja luulenpa, että säästän tämän aarteen jouluun. Lunastin messuilla myös oman kappaleeni kirjabloggaajien heimon tunnusta, Kirjabloggaaja-rintanappia, kiitos Yöpöydän kirjat -blogin Niinalle asiaan liittyvistä järjestelyistä!

Kyllä se on niin, että Kirjmessut ovat vähän kuin kirjabloggaajan joulu!

Tänään sunnuntaina olen selaillut messujen kirjasaalista ja katsonut HS-tv:stä suoria messulähetyksiä, muun muassa Hesarin esikoispalkintoehdokkaiden haastattelun. Ehdolla on muun muassa Minna Rytisalon ihana Lempi, ja muista ehdokaskirjoista aion lukea ainakin Aura Nurmen, Tuomas Juntusen, Inkeri Markkulan, Aino Kiven ja Hanna Weseliuksen teokset. Onnea kaikille upeille ehdokkaille!


❤️ Kiitos ihanille blogikollegoille, teitä oli ihana nähdä, vaikka monia niin harmillisen pikaisesti! ❤️

Eppu Nuotio & Pirkko Soininen: Nainen parvekkeella

Eppu Nuotio ja Pirkko Soininen: Nainen parvekkeella
Bazar 2016, 299 sivua.

Päivä on lyhyt ja valo karkaa käsistä. Sisälle huoneeseen valo ei enää kunnolla yllä. Edelfelt käskee Thérèsen seisomaan parvekkeelle. Thérèse on kuumissaan, hän ei ehdi riisua hattuaan eikä hansikkaitaan, ei juoda edes lasillista vettä vaikka häntä janottaa. Hän näkee, ettei taidemaalarilta kannata juuri nyt kysyä yhtään mitään. Thérèse menee parvekkeelle, hengittää syvään ja alkaa riisua käsineitään. 

Nainen parvekkeella – kuka hän on? Albert Edelfeltin rakastajatar ja moneen tauluun, muun muassa Nainen parvekkeella -luonnokseen, ikuistettu malli Virginie, jonka kohtalon jäljille moni tutkija on yrittänyt turhaan päästä? Vai Thérèse Lainville, niin ikään Edelfeltin malli, joka päätyi valmiiseen Nainen parvekkeella -maalaukseen? Vaiko kenties dokumenttielokuvia tekevän nuoren Salomen biologinen äiti, jonka kohtalo tuntuu heijastelevan Virginien kohtaloa?

Nainen parvekkeella on pääosin kirjeromaani, jossa sähköpostit kulkevat tiuhaan nuoren Salomen ja tätä kiehtovan Edelfeltin taulun omistavan iäkkään A. S. Joenmaan välillä. Kerrontaan tuovat vaihtelua Joenmaan pojan Tuomaksen kertomat osuudet ja 1880-luvun Pariisiin sijoittuvat, portinvartija Hortensen näkökulmasta kuvatut jaksot. Kokonaisuus on hieman sillisalaattimainen, ja etenkin ärsyttävä Tuomas tuntui pitkään varsin turhalta hahmolta muutenkin moneen eri henkilöön fokusoituvassa tarinassa.

Tekijät, kymmenien kirjojen konkari Eppu Nuotio ja Murretut päivät -runokokoelmalla debytoinut Pirkko Soininen, luonnehtivat teostaan taidemysteeriksi. Kyseessä on siis varsin lempeä ja humoristinen dekkari tai trilleri, joka kiertyy Edelfeltin arvoituksellisen Nainen parvekkeella -teoksen ja etenkin sen kadonneiden luonnosten ympärille. Nuotion ja Soinisen teos on luonnollisesti fiktiota, vaikka se pohjautuu monelta osin faktoihin Albert Edelfeltin elämästä ja taiteesta. Kuten arvata saattaa, teoksen alussa on kiitokset taidehistorioitsija ja tietokirjailija Anna Kortelaiselle, jonka teos Virginie! on innoittanut Nuotiota ja Soinista ja joka on myös auttanut faktojen tarkistuksessa.

Viihdyin Nainen parvekkeella -teoksen (niiden kaikkien!) parissa hyvin, mutta parantumattomana romantikkona ja historian ystävänä olisin viihtynyt enemmänkin 1800-luvun Pariisissa ja vähemmän 2000-luvun paikoin varsin vauhdikkaiksi yltyvissä kiemuroissa. Romaani on suhteellisen lyhyestä mitastaan huolimatta aikamoinen vyyhti lankoja, vaikka ne solmitaankin somasti yhteen.

Kirjailijoiden blogit: Eppu Nuotion blogi, Pirkko Soinisen Tuulen naapurina.

Romaanista toisaalla: Kirsin Bookclub, Hemulin kirjahylly, Assyriologi, Lumiomena, Kirja hyllyssäni, Kirjapolkuni.

Albwert Edelfeltin Nainen parvekkeella (luonnos, 1880-1884)

Michael Cunningham: Villijoutsenet ja muita kertomuksia

Michael Cunningham: Villijoutsenet ja muita kertomuksia
A Wild Swan and Other Tales, suom. Kristiina Drews.
Kuvittanut Yoko Shimizu.
Gummerus 2016, 150 sivua.

Mikä vielä odottamattomampaa...prinssi oli niin hermostunut ja epävarma, että ei osannut kuvitella itseään kuninkaaksi, vaikka se, että hänestä jonain päivänä tulisi kuningas, oli yhtä vääjäämätöntä kuin kuolema itse. Kaiken tämän hän tunnusti vaimolleen heti hääyönä. Hänelle ei ilmeisesti pälkähtänyt päähän, että pelon voi sivuuttaa vaitiololla, että ahdistuksen voi salata ja peittää.

Eilen vietettiin Satupäivää, ja jatkan teemalla vielä tänään – tällä kertaa tosin on vuorossa aikuisten satuja. Muun muassa ihanasta Tunnit-romaanistaan tunnetun Michael Cunninghamin Villijoutsenet on kokoelma kertomuksia siitä, mitä tapahtui sadun onnellisen lopun jälkeen. Kirjailijan viimeisin
romaani, Lumikuningatar (jota en ole lukenut) lainaa nimensä ja ilmeisesti osan tematiikastaan H. C. Andersenin sadusta, Villijoutsenten kertomukset taas perustuvat hyvinkin selvästi tiettyihin vanhoihin satuihin, kuten Tähkäpää tai Kaunotar ja hirviö.

Idea perinteisten satujen uudelleentulkinnoista ei tietenkään ole uusi. Vaikkapa Angela Carterin Verinen kammio (Bloody Chamber 1979, suom. 1994) kertoo esimerkiksi Punahilkka-sadun uusiksi paljastaen alkuperäisen tarinan vangitsevat sukupuoliroolit ja asenteet. Cunningham on pitkälti samalla asialla: hänen tarinansa ovat pikemminkin rujoja kuin ruusunpunaisia, prinsessa voi olla hääyönä kaikkea muuta kuin neitsyt ja niin sankareiden kuin sankarittarienkin motiivit, toiveet ja pelot ovat huomattavasti monisyisempiä kuin klassikkosaduissa.

Satuja kuvittavat Yoko Shimizun mustavalkoiset piirrokset ovat upeita. Kaiken kaikkiaan Villijoutsenet on tyylikäs paketti kaunista ulkoasua ja Kristiina Drewsin laadukasta suomennosta myöten. Moni tulkinta on herkullinen, ja kieltämättä klassikkosadut tuulettivat jälkeen kerran. Kuitenkin Cunninghamin kertomukset jäivät minulle hieman etäisiksi, kuin katsoisi nukkuvaa prinsessaa lasin läpi.


Villijoutsenet toisaalla: Kaisa Reetta T., Kirja vieköön,  Mummo matkalla, Maailmankirjat,

Stefanie Dahle: Lilia, pieni keijukaisprinsessa

Stefanie Dahlen kuvitusta kirjaan Lilia, pieni keijukaisprinsessa.

Stefanie Dahle: Lilia, pieni keijukaisprinsessa
Lilia, die kleine Elbenprinszessin, suom. Maarit Varpu.
Aurinko-kustannus 2016.

Lempeää Satupäivän iltaa! Kirjoitin eilen Salla Simukan ja Saku Heinäsen Sisarla-saturomaanista, joka ammentaa rikkaasta satuperinteestä H. C. Andersenin Lumikuningattaresa F. H. Burnettin Salaiseen puutarhaan. Stefanie Dahlen kuvakirjan Lilia, pieni keijukaisprinsessa kohdeyleisö on nuorempi kuin parhaiten ehkä kouluikäisiin kolahtava Sisarla, mutta sekin nojautuu satuperinteiseen ja varsin klassisiin hahmoihin ja elementteihin. Mukana on keijuja, metsänpeikkoja ja vanha viisas paju, mutta virkistävästi myös aivan Dahlen omia luomuksia, kuten mesiäisiä, joilla on mehiläisen vartalo mutta pupun korvat ja norsun kärsä!

Nelivuotiaan koelukijan (kuuntelijan) mielipide kirjasta oli, että "ei ollut niin kiva, koska siinä ei ollut mitään jännittävää", mutta suloinen kuvitus kolahti. Hämmennystä nuoressa lukijassa aiheutti myös se, että Lilialla ei näytä olevan siipiä – voiko se siis olla oikea keiju?

Lilian tarina on ehkä tosiaan turhan tasainen ja hitaasti etenevä. jotta jännite säilyisi. Lilia ihmettelee, miksi hänen ystävänsä Fea-nymfi on niin surullinen. Fea itkee, koska pelkää joutuvansa jäämään pois keijukaisjuhlista. Nymfillä ei ole lupa poistua lammesta silloin, kun lumpeet eivät kuki. Yleensä Fea saa lumpeet kukkimaan soitollaan, mutta nyt nymfin huilu on katkennut. Lilia lähtee etsimään keinoa saada lumpeet jälleen kukkimaan ja kiertää kysymässä neuvoa monilta isommilta keijukaisilta, mutta ratkaisu löytyykin lopulta aivan läheltä.

Stefanie Dahlen tarkasti piirretyt hahmot ja utuisat maisemat kuvittavat herkästi tarinaa. Mitään rosoa tai särmää ei löydy sen enempää tekstistä kuin kuvituksestakaan, vaan Lilia johdattaa lempeän lämpimään satumaailmaan.