Kyllikki ja Saara Villa: Äidin lokikirja

Kyllikki ja Saara Villa: Äidin lokikirja
Like 2013, 363 sivua.

20/6 Maanantai, Englannin kanaalissa, iltapäivällä

Sivuutamme parhaillaan Kanaalin saaria. Laiva keinuu hiukan, miellyttävästi. Istuin puolisen tuntia yläkannella tuulensuojassa – tuulenhenki on niin viileä, että villatakit ja huivit ovat tarpeen. Katselin välillä saarten profiileja, välillä istuin silmät ummessa ja ajattelin. Yhä selvemmin tunnen kuinka oikea lääke tämä matka on minulle viime talven lamaannuksen jälkeen. Elämä maistuu taas. Ennen kaikkea: huomaan ajattelevani uusia asioita, en lainkaan vanhoja. Näen mahdollisuuksia, toivo ja voimat heräävät. Olen särkenyt ympyräni, murtautunut taas kerran ulos. Olen erityisen onnellinen että tällä laivamatkalla on kaikki niin kuin on, juuri tämä on minulle sanomattoman hyvä.

Suomentaja-kirjailija Kyllikki Villa (1923–2010) eli 1960–70 -luvulla varsin epätavallista yksinhuoltajaäidin elämää: hän hankki elantonsa freelancerina (Villa halusi omien sanojensa mukaan "myydä työtään, ei aikaansa"), matkusteli tyttärensä kanssa eri puolilla maailmaa ja käänsi maailmankirjallisuutta hotellin parvekkeella samalla kun Saara-tytär leikki rantahiekalla paikallisten lasten kanssa. Poikkeuksellista oli myös se, miten Villa dokumentoi ja arkistoi elämäänsä: päiväkirjoja, kirjeenvaihtoa, matkapäiväkirjoja ja valokuvia kertyi vuosikymmenten ajalta. Villa julkaisi eläessään matkoistaan kirjat Vanhan rouvan lokikirja ja Myrskyssä; postuumisti ilmestynyt Äidin lokikirja sisältää Kyllikki Villan päiväkirjamerkintöjen lisäksi Saara Villan taustoituksia ja tarkennuksia.

Kyllikki Villa kirjaa matkapäiväkirjoihinsa vaikutelmiaan ja tunnelmiaan, kertoo ilon- ja ärsytyksenaiheistaan, väsymyksestään ja innostuksestaan, näläntunteesta ja herkullisista aterioista, käännöstyön etenemisestä ja matkan varrella luetuista kirjoista. Monet merkinnät keskittyvät matkan tekemiseen, konkreettisesti: kuinka laivat myöhästyvät tai matkalaiset itse myöhästyvät junasta; kuinka tärkeää on saada asemalla kantaja matkalaukuille, rahan vaihtamisesta, täysistä hotelleista, höyrylaivan savupiipusta tupruttavasta noesta, tympeistä asiakaspalvelijoista. Toki myös upeista maisemista, kiehtovista kaupungeista, viehättävistä herrasmiehistä ja sydämellisistä rouvista, kohdemaan taiteilijoista ja kirjailijoista.

Pakko tunnustaa, että ajoittain matkapäiväkirjamerkintöjen yksityiskohtaisuus ja toisteisuus, esimerkiksi jatkoyhteyksien ja muuttuvien aikataulujen kertaaminen tuntui lukiessa hieman puuduttavalta. Toki merkinnät kuvaavat hyvin sitä, kuinka matkanteko – tai kommunistisessa Puolassa oleskeluun – kuuluun paljon odottelua, jonottamista, rutiineja ja käytännön järjestelyjä, mutta kieltämättä olisin mieluummin lukenut enemmän Kyllikki Villan mielenliikkeistä kuin niistä. Näistä pienistä napinoista huolimatta rakastan Kyllikki Villan maanläheistä tyyliä kertoa matkoistaan ja kokemuksistaan sekä siitä,  kuinka Saara-tytär kasvaa vuosien kuluessa, ollen heti alusta saakka reipas ja rakastettava matkakumppani.

Monina hetkinä tuntuu aivan epätodelliselta että olen täällä Saaran kanssa. Ison iloisen vahvan viisaan lapsen kanssa, josta minulla ei ollut aavistustakaan kun viimeksi olin tääällä. Merkillinen sekoitus haikeutta ja onnea. 


P.S. Toisen ihanan matkailevan rouvan, Vivi-Ann Sjögrenin, matkoista voi lukea muun muassa kirjasta Mustaa kahvia, keksinmuruja.

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Toinen kirja

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Toinen kirja.
Min kamp. Andre bok, suom. Katriina Huttunen.
Like 2012, 638 sivua.

Kaupunki tuikki ympärillämme kun kävelimme kotia kohti, hän valkoisessa takissa jonka olin antanut hänelle lahjaksi tuona aamuna, ja kun kävelin siinä käsikkäin hänen kanssaan, keskellä tätä kaunista, minulle vielä vierasta kaupunkia, ilo sykki minussa. Olimme edelleen täynnä halua ja intoa, sillä elämämme oli kääntynyt, ei kevyesti kuin ohimenevä tuuli vaan perusteellisesti. Suunnittelimme lapsen hankkimista. Emme voineet kuvitellakaan, että meitä odotti muu kuin onni. En ainakaan minä. Niissä kysymyksissä jotka eivät liittyneet filosofiaan, kirjallisuuteen, taiteeeseen tai politiikkaan vaan elämään sellaisenaan, minussa ja ympärilläni, en koskaan ajatellut. Minä vain tunsin, ja tunteeni määräsivät teot. Sama koski Lindaa, ehkä vieläkin enemmän.

Karl Ove Knausgårdin Taisteluni on niitä kirjoja, joihin tuskin olisin tarttunut ilman toisten kirjabloggaajien suosituksia. Ensinnäkin nimi on kamala, kirjoittaja on tuntematon norjalaiskirjailija (tosin luettuani esim. Gaute Heivollia ja luettuani blogiarvioita Per Pettersonin kirjoista olen alkanut pitää norjalaisuutta aikamoisena etuna kirjailijalle). Kustantamon esittelykään ei vakuuttanut: kuusiosainen Taisteluni-sarja, josta on tähän mennessä ilmestynyt suomeksi kaksi ensimmäistä osaa (ja kolmas on tiedossa syyskuussa!) sisältää kirjailijan omakohtaista tilitystä muun muassa traumaattisesta suhteesta alkoholisoituneeseen ja väkivaltaiseen isään sekä bipolaarista mielialahäiriötä sairastavaan vaimoon. Kirjablogikamut alkoivat kuitenkin suhista kirjasarjan ympärillä facebookissa ja myöhemmin blogeissaan – ja kirja, josta sekä Pekka, Katja, Susa, Siina, Karoliina, Reeta ja Nanna ovat tykänneet (toiset varauksettomasti, toiset pienin varauksin), on pakko hankkia omaankin hyllyyn. Löysin kuitenkin ensin edullisesti sarjan Toisen kirjan, joten alkoitin Knaurgårdin elämään sukeltamisen siitä. Oikeastaan minua myös kiinnosti tämä toinen osa enemmän, sillä Ensimmäinen kirja kertoo enemmän Knausgårdin lapsuudesta ja nuoruudesta kun taas Toinen kirja käsittelee enemmän kirjailijan avioliittoa ja perhe-elämää, joista kertovia kirjoja haluan lukea aina, mutta erityisesti nyt Avioliittojuonia-haasteen ollessa käynnissä.

En joutunut pettymään, sillä nautin Toisen kirjan lukemisesta todella paljon. Vaikka saatoin arvata tyylin olevan jokseenkin vatuloivaa (tähän mennessä ilmestyneet kuusi Taisteluni-kirjaa käsittävät yhteensä noin 3500 sivua), olin silti hieman yllättynyt siitä, että suhdetta toiseen aviovaimoon Lindaan aletaan kuvata kunnolla vasta parinsadan ensimmäisen sivun jälkeen. Toisaalta kirja käy suoraan asiaan, sillä se alkaa kolmilapsisen Knausgårdin perheen arjen kuvauksella, selontekona siitä, kuinka vaikeaa on kesälomailla ailahtelevaisen vaimon ja kolmen vilkkaan pienokaisen kanssa silloin, kun haluaisi vain  tehdä töitä, kirjoittaa. Kirja kertookin paitsi ihmissuhteista, myös Knausgårdin suhteesta kirjoittamiseen ja – kyllä vain – kirjailijuuteen. Knausgård pohtii asemaansa kirjallisuuden kentällä, suhdettaan runouteen, sitä antaisiko haastattelun sille ja sille lehdelle vai ei, sitä mitä kirjoittaisi seuraavaksi, sitä millaisen vastaanoton ensimmäinen romaani on saanut, sitä miten saisi kirjoitusrauhan, sitä mitä muut norjalaiset tai ruotsalaiset kirjailijat hänestä ajattelevat... Aikamoista oman navan kaivelua ja myös hieman neuroottista toisten ihmisten havainnointia ja tulkintaa, mutta ah miten kiehtovasti, koskettavasti ja jotenkin mukaansaupottavasti kirjoitettua!

Knausgård kertoo tarinaa siitä, kuinka hän muutti kotimaastaan Norjasta Ruotsiin kolmikymppisenä, laitettuaan juuri vireille avioeron ensimmäisestä vaimostaan Tonjesta. Hän asettuu Tukholmaan, asuu ensin Norjasta niin ikään muuttaneen kirjailijaystävänsä Geirin luona, etsii asuntoa ja palloilee ympäriinsä vähän eksyneenä ja norjankielisyytensä vuoksi ajoittain väärinmmärrettynä. Muukalaisuus, vierauden kokemus maassa joka on pitkälti kuin Norja, mutta kuitenkin aivan erilainen, onkin yksi Toisen kirjan teemoista. Tärkeämmäksi nousee kuitenkin ristiriita yhteyden kokemisen ja erillisyyyden, läheisyyden ja etäisyyden, asioiden jakamisen ja yksityisyyden, elämän ja taiteen välillä. Tämä ristiriita on osa Knausgårdin olemusta, mutta se ilmenee ennen kaikkea suhteessa Lindaan, johon Knausgård on ollut rakastunut jo aiemmin, mutta jonka hän tapaa uudelleen Ruotsiin muutettuaan ja jonka kanssa tapailu syvenee seurusteluksi, tiivistyy avioliitoksi ja kiristyy perhe-elämäksi, joka on aikamoista kriisiä mutta johon kuuluu myös aitoa rakkautta, hyviä hetkiä ja syvästi rakastetut lapset.

Karl Ove Knausgårdin vaimo Linda Boström on miehensä tavoin kirjailija ja sairastaa kaksisuuntaista mielialaäiriötä. Masennuskausinaan hän ripustautuu tiukasti Karl Oveen, joka rakastaa Lindaa mutta ei pysty kirjoittamaan, jos ei saa olla yksin. Elämä ja parisuhde on vuoristorataa: Päivät saattoivat alkaa hyvin, kuten silloin kun kävimme Eiffel-tornissa, rakennuksessa jonka 1800-luvun hehku oli voimakkain minkä olin nähnyt, ja sitten pudota johinkin mustaan ja hillittömään, tai alkaa huonosti ja päättyä hyvin, kuten silloin kun kävimme tapaamassa Lindan Pariisissa asuvaa ystävätärtä ja sen jälkeen viereisellä hautausmaalla jonne Marcel Proyst oli haudattu. Parisuhteen molemmat osapuolet ovat herkkiä ja siinä missä Karl Ove on hieman kömpelö tunteidensa ilmaisemisessa niin Linda ei useinkaan kykene hillitsemään sen enempää raivoaan kuin läheisyyden tarvettaankaan.

Knausgård kirjoittaa välillä melko triviaaleistakin arjen tapahtumista ja saattaa kuvata esimerkiksi baari-illan tai lastenkutsujen kulkua hyvinkin seikkaparäisesti, kuljettaen lukijaa mukanaan lähes askel askeleelta. Knausgård havainnoi ihmisiä ja omaa epävarmaa rooliaan erilaisissa ryhmissä ja seurapiireissä, ja saattaa palata aiemmin kertomaansa keksittyään tapahtumille tai toisten sanomisille jonkin uuden tulkinnan. yksityiskohtainen kuvaus tuntui kiinnostavalta tai vähemmän kiinnostavalta osittain sen mukaan, mistä kulloinkin on puhe; juhlimisesta jälkiseuraamuksineen en olisi välittänyt lukea niin yksityiskohtaisesti mutta monet muut Knasun elämän pienet suuret hetket luin mielenkiinnolla. Kiinnostavaa on se, miten Knausgård havainnoi ympäristöänmja kanssaihmisiään: omasta erityisestä näkökulmastaan, hieman vinosti, mutta kuitenkin niin, että moneen tuntemukseen ja ajatukseen voi eläytyä. Kuten Karl Oven ystävä Geir toteaa: Helppohan sinun on, voit kirjoittaa kaksikymmentä sivua vaikka vessassa käymisestä ja saat heidän silmänsä kostumaan.

TTT: Blogin aikana luettujen Top10 Kirjan ja ruusun päivänä

Hyvää Kirjan ja ruusun päivää blogisiskot, -veljet ja lukijat! Lukuviikon kunniaksi (ja koska Valkoinen kirahvi  ja Liisa haastoivat minut!) listaan Top Ten Tuesdayssa "kymmenen parasta" blogin aikana lukemaani kirjaa. Inspiraationa toimivat vastaavat listat muissa kirjablogeissa; ja ainakin Jaanalla, Anna Elinalla, Saralla ja Karoliinalla on useampikin sama kirja listallaan. Tarkemmin listaa tutkailtuani totesin, että suurin osa kirjoista on vieläpä sellaisia, joihin olen kiinnostunut jonkin kirjabloggaajan suosituksesta. Kiitos siis kaikille teille, armaat kollegat!

Olen pitänyt kirjablogia vähän yli kaksi vuotta, joten tässä mainitsemani kirjat ovat sellaisia, jotka olen lukenut viimeisen parin vuoden aikana, eivät (välttämättä) kaikkien aikojen suosikkeja. Jonakin toisena päivänä lista saattaisi näyttää hieman erilaiselta, mutta nämä ihanat, tärkeät kirjat haluan mainita nyt.

1. Johan Bargum: Syyskesä

2. Bo Carpelan: Lehtiä syksyn arkistosta

3. Kate Chopin: Herääminen

4. Gaute Heivoll: Etten palaisi tuhkaksi

5. Emmi Itäranta: Teemestarin kirja 

6. Riitta Jalonen: Todistaja Brigitin talossa

7. Sirpa Kähkönen: Hietakehto

8. Ulla-Lena Lundberg Jää

9. Carol Shields: Pikkuseikkoja

10. Märta Tikkanen: Kaksi. Kohtauksia eräästä taiteilija-avioliitosta


P.S. Kannattaa seurata HelMet-kirjastojen Facebook-sivuilla lukuviikon ajan pyörivää "Tämä kirja muutti elämäni" -kampanjaa, jossa kirjabloggaajat kertovat "elämänsä kirjoista". 

Anneli Kanto & Noora Katto: Veera Virtanen ja esikoulu

Anneli Kanto (teksti) ja Noora Katto (kuvitus): Veera Virtanen ja esikoulu
Viisi villiä Virtasta -sarja, Karisto 2013.

Anneli Kannon ja Noora Katon Viisi villiä Virtasta -sarjasta olin lukenut lapsille aiemmin kirjat Vilma Virtanen ja uimataito sekä Paavo Virtanen ja tyttöjen tavarat. Kirjojen huumori ja värikäs kuvitus vetoavat lapsiin, ja bonuksena Virtasten sisarussarja on lukumäärältään (vaan ei aivan sukupuolijakaumaltaan) kuin meidän pesue, joten jokaiselle löytyy helposti oma samaistumiskohde. Toisiksi vanhin lapseni on menossa syksyllä eskariin, ja asiaan orientoituminen oli mukava aloittaa tuttujen Virtasten matkassa.

Veera Virtanen on perheensä esikoinen, jolla on etuhampaiden paikalla tyhjä kolo ja joka osaa paljon asioita, jotka ovat nuoremmille sisaruksille liian vaikeita. Esikoulun aloittaminen on Veeralle erityisen jännittävää siksi, että hän on päiväkodissa ensimmäistä kertaa. Ihana esikouluope toteaa kuitenkin, että kaikki ovat eskarissa ensimmäistä kertaa. Päivään mahtuu monenlaisia kommelluksia, mutta myös onnistumisen ja ystävyyden iloa.

Pidän Kannon ja Katon lämminhenkisestä tavasta kuvata lapsia: eskarilaiset ovat vielä niin pieniä, että heille voi sattua monenlaisia vahinkoja ja meno voi karata välillä vähän villiksi (!). Ärrä ja ässä saavat olla vielä vähän hakusessa ja oman nimen kirjaimet horjua. Erilaisten kokemusten myötä Veeran luottamus omaan pärjäämiseensä kasvaa:

Veera päättää mennä huomennakin esikouluun. Nyt hän jo tietää, mitä siellä tehdään ja miten siellä ollaan, ja hänen paras kaverinsa Kirsti on siellä myös. 

Rachel Elliot & Valeria Docampo: Seikkailulle!

Rachel Elliot (teksti) ja Valeria Docampo (kuvitus): Seikkailulle!
The Adventures, suom. Tanja Kanerva.
Aurinko-kustannus 2012.

Seikkailulle! kiinnitti huomioni kauniilla, vauhdikkaalla kannellaan, eikä kuvakirjan sisältö tuottanut pettymystä. Kirja kertoo lapsen uskomattomasta mielikuvituksesta: talvisena päivänä, takkatulen lämmössä, Lapsi kokoaa lelut ympärilleen ja karauttaa keinuhevosellaan Seikkailulle! Jokaista mielikuvitusmatkan vaihetta kuvataan kahdella, värikylläisellä ja ilmeikkäällä aukeamalla, jolla on vain vähän tekstiä.

Luin kirjan ääneen lapsille, ja ainakin vanhin heistä hoksasi heti kirjan idean: jokainen seikkailukohde saa inspiraationsa jostakin lelusta. Lelukameli vie aavikolle, Merirosvo aavalle merelle, Emiirielefantti viidakkoon ja lumihiutalepallo pingviininen maahan rakentamaan iglua.

Kaikissa Valeria Docampon kuvissa on elämää ja liikettä, usein jännitystäkin, sillä seikkailullahan voi törmätä vaikka lumimieheen tai lampunhenkeen. Perusvire niin tekstissä kuin kuvituksessakin säilyy kuitenkin iloisena ja turvallisena. Seikkailun jälkeen on ihana nukahtaa kodin lämpöön lumihiutaleiden leijaillessa äänettömästi ulkona.

TTT: Ihanimmat kirjalliset pariskunnat

Olen yleensä napannut Top Ten Tuesday -postauksen idean joko omasta päästäni tai muiden blogeista kurkkimalla, enkä ole seurannut meemin aloittajablogista Broke and the Bookish löytyvää listaa. Nyt kävin kurkkimassa listasta inspiraatiota, mutta tämän tiistain teemana olikin listata jonkun aiemman, välistä jääneen aiheen pohjalta. Valitsin listalta aiheen Favourite Fictional Couples in Books eli listaan tänään kymmenen fiktiivistä "suosikkipariskuntaani". Kaikkien rakkaustarinat eivät välttämättä ole kovin onnellisia tai harmonisia, mutta sitäkin kiinnostavampia.

1. Anna ja Lassi Tuomi (Sirpa Kähkönen: Kuopio-sarja)

• tämä pariskunta joutuu kokemaan kaikenlaista, mutta yhteys on silti jäljellä

2. Brenda ja Jack Bowman (Carol Shields: Sattumankauppaa)

• onnellinen avioliitto, mutta ei täysin ilman pinnanalaisia kuohuja

3. Elizabeth Bennet ja Fitzwilliam Darcy (Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo)

• itsestäänselvyys – täydellinen pari!

4. Frida ja Emil (Tua Harno: Ne jotka jäävät)

• tämä sai kyyneliin

5. Jane Eyre ja Edward Rochester (Charlotte Brontë: Kotiopettajattaren romaani)

• klassinen "kaunotar ja hirviö" -asetelma – vaiko pikemminkin Tuhkimo- tai Siniparta –tarina?

6. Maija ja Janne (Anni Blomqvist: Myrskyluoto-sarja)

• sielujen sympatiaa syrjäisellä luodolla

7. Mona ja Petter Kummel (Ulla-Lena: Jää)

• kahden erilaisen, mutta yhteen hioutuneen ihmisen ihanaa arkirakkautta

8. Molly Gibson ja Roger Hamley (Elizabeth Gaskell: Wifes and Daughters)

• se hetki, kun Roger vihdoin tajuaa rakastavansa Mollya!

9. Minea ja Sinuhe (Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen)

• lopetin Sinuhen lukemisen siihen, kun minulle selvisi Minean kohtalo

10. Naoko ja Toru (Haruki Murakami: Norwegian Wood)

• Katkeransuloinen rakkaustarina

Mitkä fiktiiviset (kirjalliset, elokuvalliset, näytelmälliset...) rakkaustarinat tai pariskunnat saavat sinun sydämesi sykkimään?

Marisha Rasi-Koskinen: Valheet

Marisha Rasi-Koskinen: Valheet
Wsoy 2013, 337 sivua.

Aloitin Marisha Rasi-Koskisen Valheet-romaanin myöhään sateisena huhtikuun iltana, muun perheen jo mentyä nukkumaan. Kuuntelin sateen ropinaa (vai oliko se vain räystäiltä tippuvaa sulamisvettä ja tuulen huminaa?) ja upposin heti ensi riveiltä kirjan maisemaan:

Se ei ole mikään tavallinen sade. Ei äkillinen kuuro, joka tuossa tuokiossa täyttää pihoille unohtuneet astiat ja ämpärit ja jonka jälkeen aurinko tulee esiin ja asfaltti höyryää. Se ei ole myöskään hidas ja pitkä sateinen jakso, joka saa betonista valetut kanavat tulvimaan, tukkii sadevesiviemärit ja lopulta nostaa autot kellumaan avuttomina kuin epälukuisen joukon hylättyjä leikkikaluja.

Oikeastaan se ei ole sade ollenkaan.

Valheet on niin vahvatunnelmainen, tummasävyinen ja vaikuttava kirja, että sen lukeminen yöllä ei ollut hyvä idea. Romaanin henkilöt – jotka pääsevät vuoron perään ääneen, kertomaan tarinaansa – ovat kuka sekaisin, kuka peloissaan, kuka yksinäinen. Monet onnettomat kohtalot kutoutuvat toisiinsa. Kirja ei ole tyystin vailla valoa, mutta sen maailma on hyvin harmaa ja tunnelma uhkaava.

Valheet koostuu toisiinsa ketjuuntuvista tarinoista; toisen tarinan kertoja on ensimmäisen osan kertojan puhuttelema "sinä" ja niin edelleen. Ensinmäisen tarinan kertoja on nainen, joka pakenee "lapsia varastavia ihmisiä" ja kertoo hiljaisen tyttärensä nukkuvan takapenkillä. Peruskuvio selviää lukijalle varsin nopeasti, mutta romaanissa on silti kiehtovaa arvoituksellisuutta ja tilaa erilaisille juonitulkinnoille. (Jos kirja tuntuu liian kryptiseltä, kannattaa käydä tämän postauksen loppuun linkittämissäni blogeissa, erityisesti K-blogin lukupiirissä, etsimässä johtolankoja tulkinnoille.)

Aihepiirinsä ja synkkyytensä puolesta Valheet ei ole ominta kirjallisuuttani, mutta olrn aivan mykistynyt siitä, miten hyvin Rasi-Koskinen kirjoittaa. Hän hallitsee kerrotaratkaisut, henkilöiden vaivihkaiset luonnehdinnat ja ennen kaikkea kielen.  Kauniin, omintakeisen kielen ja tiiviisti kudotub tunnelman houkuttelemana aion ehdottomasti lukea myös Rasi-Koskisen esikoisteoksen Katariina.

Koko lailla kirjallisesti -blogissa voi käydä lukemassa ja kommentoimassa kirjasta käytävään lukupiirikeskusteluun. Kirjasta ovat bloganneet myös ainakin Kirjakaupantäti, Liisa, Hanna, Sanna, Katri