Kuinka päädyin naimisiin

Elizabeth Gilbert: Tahdonko? Kuinka päädyin naimisiin (2010, alkuteoksesta Committed. A Sceptic Makes Peace With Marriage suomentanut Eija Tervonen)

Olin ollut jokseenkin tietämätön siitä, mihin menestyselokuva Eat Pray Love viittaa ja mistä se kertoo. Elizabeth Gilbertin kirjallinen maailmanvalloitus Omaa tietä etsimässä - Italiassa, Intiassa ja Indonesiassa (Eat Pray Love) oli mennyt minulta ohitse. Jostain syystä kuvittelin nimen perusteella, että kyseessä on taide-elokuva… Jonkun kirjablogin sivupalkissa huomasin Tahdonko - kuinka päädyin naimisiin  -kirjan kuvakkeen, ja kiinnostuin - kirjan nimi vaikutti jokseenkin romanttiselta ja vanhanaikaiselta. Karoliina taustoittaa ja arvioi Gilbertin molempia edellä mainittuja elämäkerrallisia teoksia täällä. Minulle selvisi, että Eat viittaa herkutteluun Italiassa, Pray henkistymiseen Intiassa ja Love rakastumiseen Indonesiassa. Lähtökohtana EPL-teokselle oli kirjailija-toimittaja Gilbertin avioero ja masennus, jotka saivat hänet lähtemään maailmanmatkaajaksi, omaa tietä etsimään. Tästä matkasta ja tuntemuksistaan hän on siis kirjoittanut niin herkullisesti, että julkaisuoikeudet on myyty useisiin maihin ja kirjaa on mennyt kaupaksi miljoonia kappaleita. 

Tahdonko - kuinka päädyin naimisiin tuli vastaan kirjaston hyllystä, joten tartuin siihen, vaikka "edeltävä osa" onkin lukematta. Kyseessä on omaelämäkerrallinen tietoteos avioliiton (ennen muuta länsimaisesta ja erityisesti amerikkalaisesta) kulttuurihistoriasta. Kimmokkeen aiheen tutkimiselle ja siitä kirjoittamiselle Gilbert sai, kun hänen rakastettunsa, Australian kansalainen, karkotettiin Yhdysvalloista, jonne pari oli halunnut asettua. Ainut mahdollisuus saada Felipelle pysyvä oleskelulupa oli naimisiin meno - vaikka Elizabeth ja Felipe olivat nimeomaan, molemmat kipeän eron kokeneina, vannoneet toisilleen, etteivät mene naimisiin. Gilbertin tapa reagoida kriisin on samanlainen kuin minullakin: ahmin aina kaiken tiedon aiheesta, mikä minua kulloinkin mietityttää - kunnes tulee eteen toinen ongelma, johon alan vuorostaan paneutua kirjastoa ja nettiä peraten.

Nautin kirjan lukemisesta, vaikka Gilbertin tyyli välillä ärsytti: "Näettehän, mitä kohti olen etenemässä? Tai siis näettehän, mitä kohti historia on etenemässä? Tarkoitan siis sitä, että lukija tuskin hämmästyy, jos käytän hetken samaa sukupuolta olevien avioliiton pohdintaan." Liian tiuhaan toistuva lukijan puhuttelu ja itsekorostus, huumorin löytäminen kehistysmaissa elävien naisten heikommasta asemasta suhteessa omaan etuoikeutettuun elämään: "Haluan tehdä selväksi, että minulla ei ollut mitään halua vaihtaa omaa elämääni yhdenkään hmongien kylässä Vietnamissa tapaamani naisen kanssa. Yksinomaan hammashuollon näkökulmasta en halua heidän elämäänsä." 

Gilbert nostaa kuitenkin mielenkiintoisia seikkoja avioliittoinstituutin historiasta. Avioliitto on ollut kautta historian ennen muuta taloudellista ja muuta turvaa tuova instituutio, ja aina kun jossain kulttuurissa avioitumisperusteeksi nousee romanttinen rakkaus, myös avioerotilastot pomppaavat. Vaikka Gilbert ei olekaan antropologi, sosiologi tai psykologi, hän on toimittaja ja kirjailija - ja sen vuoksi hän osaa nähdä avioliiton muuttuvan luonteen ja koota herkullisia avioliitto-oikeudellisia anekdootteja lukijan herkuteltavaksi. Itsekorostuksen lisäksi Gilbert taitaa itseironian, ja muutamista ärsytyksen aiheista huolimatta ihaistuin Elizabethin omaelämäkerralliseen hahmoon niin, että aion kyllä lukea myös Omaa tietä etsimässä.

Avioliiton kulttuurihistoriasta kiinnostuneille suosittelen myös Merete Mazzarellan kirjaa Uskottomuuden houkutus, jossa romanttisen rakkauden traditioita, aviollista uskollisuutta/uskottomuutta ja avioeroja käsitellään Mazzarellan akateemiseen, mutta lämpimän piikikkääseen tyylin omien elämänkokemusten ja kaunokirjallisuuden kautta.

Kathryn Stockett: Piiat // Alice Walker: Häivähdys purppuraa

Lasken silitysraudan oikein hitaasti kädestäni ja tunnen miten rinnassani kasvaa se katkeruuden siemen, se joka kylvettiin kun Treelore kuoli. Naamaani kuumottaa, kieltäni nykii. En minä tiedä mitä minun pitäisi sanoa hänelle. Tiedän vain etten sano sitä. Ja tiedän ettei sekään sano mitä haluaisi, ja tämä on aika merkillinen tapaus, sillä vaikka kumpikaan meistä ei sano mitään, me silti käymme keskustelua. (Kathryn Stockett, Piiat: emäntä miss Leefolt on juuri kertonut Aibileenille, että tämän tulee vastedes käyttää palvelijoille rakennettua erillistä käymälää pihan perällä)

Kathryn Stockettin menestysromaanista Piiat (The Help 2009, suom. Laura Beck 2010) on kirjoitettu jo niin monessa blogissa, että päätin itse käsitellä kirjaa hieman eri näkökulmasta. Käyn läpi Piikojen blogivastaanottoa ja nostan Stockettin kirjan rinnalle toisen afroamerikkalaisen naisen kokemusta käsittelevän kirjan, Alice Walkerin Häivähdys purppuraa (The Color Purple 1982, suom. Kersti Juva).

Kirjavan Kammarin Karoliina on kirjoittanut The Help -romaanista useaan otteeseen, mm. täällä, ja nostanut sen parhaaksi vuonna 2010 lukemakseen kirjaksi. Kuten Karoliina, myös anni.m on lukenut Stockettin teoksen alkukielellä ja molemmat kehuivat mustien palvelijoiden murretta. Tämä kirja olisi ollut kiva lukea englanniksi, mutta kun suomennoksen sai lähikirjaston hyllystä ilman varauksia niin saatavuus ratkaisi. Suomeksi tämä noin 450 sivuinen kirja oli todella nopealukuinen. 

Huhtikuun haasteessa monet ovat maininneet pettyneensä kirjaan, jota on kovasti hehkutettu etukäteen esimerkiksi juuri blogimaailmassa. Lumikki piti Piioista, mutta Lumikin luettuihin kirjaa kommentoinut Kirjahamsterin Réa ei. Omaan lukukokemukseeni vaikutti positiivisesti se, että olin saanut tietää kirjan olevan ns. lukuromaani eli "viihdettä". Kuten Lumiomenan ansiokkaaseen arvioon kommentoinkin, on eri asia odottaa todella hyvää Romaania kuin todella hyvää lukuromaania. Lukuromaanin, viihteen ja "korkeakirjallisuuden" välisestä rajanvedosta keskusteltiin Leena Lumen blogissa, ja vaikka kirjallisuus ei tunne rajoja, näillä kategorioilla on oma tehtävänsä lukuvalintojen ohjaajina. 

Ehkä keväästä johtuen olen viime viikkoina halunnut lukea iloisia ja keveitä kirjoja - enkä tarkoita keveällä viihdettä enkä iloisella sitä, ettei kirjassa saisi tapahtua ikäviäkin asioita - vaan sitä, että kirjassa on toiveikkuutta, positiivista elämänasennetta ja henkilöhahmoja, joihin voi samastua ja kiintyä. Piiat on juuri sellainen kirja. Vaikka se käsittelee kipeitä aiheita, kuten rasismia, köyhyyttä ja ulkopuolisuuden tunnetta, se on kirjoitettu varsin kepeästi ja viihteellisesti. Jollain toisenlaisella lukutuulella vakavien aiheiden viihteellistäminen ja mustavalkoistaminen olisi saattanut ärsyttää, mutta nyt se upposi. Tarina ja sen kolme minäkertojaa, afroamerikkalaiset kotiapulaiset Aibileen ja Minny sekä valkoisen naisen ahdasta roolia vastaan kapinoiva Skeeter imaisevat mukaansa. Myös vanhempiensa laiminlyömä, Aibileeniin hellästi kiintyvä pienokainen Mae Mobley ja valkoisen köyhälistön taustasta suuren sotkuisen talon laiskaksi emännäksi päätynyt Celia herättävät sympatiaa. Piikojen ansio on se, että se kuvaa myös muiden kuin afroamerikkalaisten henkilöhahmojen kokemaa syrjintää ja ulkopuolisuuden tunnetta: "[Celia] rypistää otsaansa minulle. 'Olen kyllä yrittänyt. En osaa edes laskea, miten monta kertaa olen soittanut niille rouville kysyäkseni voinko autta Hyväntekeväisyysjuhlissa tai tehdä jotakin kotoa käsin. Mutta he eivät koskaan soita takaisin. Ei kukaan heistä.' // Tähän en sano mitään, sillä en ole tippaakaan yllättynyt. Kun sen rinnat törröttävät sillä tavalla ja tukka on värjätty 'kultahipun' väriseksi."

Minulle Stockettin esikoisromaanin paras anti oli sen huumorissa ja juonenkäänteissä, luin Piikoja eräänlaisena naisten veijaritarinana. Hieman lukukokemusta häiritsi se, miten romaanin ajankohtaa ja tapahtumapaikkaa (1960-luvun Missisippi) selitettiin auki sen sijaan, että sitä olisi kuvattu. Viitteellisemmällä kerronnalla romaania olisi saatu tiivistettyä ilman, että mitään olennaista olisi jäänyt pois. 

Jos Stockettin romaanin aihepiiri jäi mietityttämään, niin lue kolmisenkymmentä vuotta aiemmin ilmestynyt Häivähdys purppuraa. Alice Walkerin romaanissa kuvataan rotuerottelua ja nuoren, köyhän afroamerikkalaisen naisen kokemaa sortoa karusti ja viiltävästi. The Color Purplen olen lukenut myös alkukielellä; sekä alkutekstissä että Kersti Juvan taitavassa suomennoksessa päähenkilö Celien kieli kuvaa hänen taustaansa ja asemaansa yhteiskunnassa. Raadollisista tapahtumista huolimatta tästäkin kirjasta huokuu toivo, ja tässäkin voima kumpuaa naisten välisestä ystävyydestä ja rakkaudesta.

Minkä takia meillä on aina suku tapaaminen heinäkuun neljäntenä, Henrietta kysyy suu mutrulla. On niin kamalan kuuma. 

Valkoiset juhlii niin kovasti sitä kun ne pääsi ittenäisiks englantilaisista heinäkuun neljäntenä ja monet mustat saa lomapäivän, Harpo sano. Me voidaan käyttää päivä siihen että juhlitaan toisiamme. (Alice Walker, Häivähdys purppuraa)

Koska luin Walkerin kirjan vuosia sitten ja nyt vain selailin kirjaa, linkitän Ahmun tuoreen blogikirjoituksen kirjasta. Piiat-romaanista ovat postanneet aiemmin mainittujen lisäksi ainakin Kirjapeto, Satu ja Jossu.

P.S. Walkerin ja Stockettin romaanien lukeminen rinnakkain havainnollistaa myös Romaanin ja lukuromaanin välisiä vivahde-eroja. 

Dodie Smith: Linnanneidon lokikirja (haasteet: siskos-, nostalgia- ja Totally British)

Dodie Smith: Linnanneidon lokikirja (2002 suom. Marja Helanen-Ahtola, alkuperäisteos I Capture the Castle ilmestyi 1948. Julkaistu suomeksi ensimmäistä kertaa jo 1949 nimellä Rauniolinna)

Olen juuri todennut Roselle, että meidän tilanteemme on oikeastaan aika romanttinen - kaksi tyttöä tässä omituisessa ja syrjäisessä talossa. Hän vastasi, että hänen mielestään ei ole lainkaan romanttista olla loukussa murenevissa raunioissa liejumeren keskellä. Täytyy myöntää, että meidän kotimme on aivan järjetön asuinpaikka. Silti minä rakastan sitä. 

Englantilaisen Dodie Smithin (1896-1190) esikoisromaani Linnanneidon lokikirja sopii mainiosti ensimmäiseksi (uudelleen)lukemakseni kirjaksi Karoliinan siskoshaaste -listalta. Oma kappaleeni kirjasta oli nimittäin noin seitsemän vuotta lainassa siskollani. Tänä aikana me ehdimme molemmat muuttaa pois lapsuudenkodistamme - Lokikirja muutti siskoni mukana. Nyt teki mieli lukea kirja uudestaan, mutta ensin se kiersi vielä toisen siskoni kautta. Hänkin piti siitä, mutta palautti kirjan heti luettuaan :). Terveisiä siskoille, jos eksytte tätä lukemaan!

Ensi kerran luin 17-vuotiaan Cassandran ja hänen 21-vuotiaan siskonsa Rosen haaveista ja sydänsuruista muistaakseni ylioppilaskeväänäni tai ensimmäisenä opiskelukeväänä. Alunperin lainasin kirjan hyvältä ystävältäni, mutta lopulta oli pakko ostaa oma kappale. Tämä sympaattinen ja vähän erikoinenkin kirja sykähdytti silloin, ja sykähdyttää yhä, vaikka elämäntilanne on aivan eri. Hykerryttävä aloituslause "Kirjoitan tätä keittiön pesualtaassa", kolahtaa erityisesti nyt, kun kirjoitan tätä blogitekstiä keittiön saarekkeen ääressä.

Yksioikoista romanssijuonta Lokikirjasta ei löydy, vaikka nuorten siskosten naapuriin muuttaakin kaksi varakasta nuorta miestä. Asetelma tuo mieleen Jane Austenin Ylpeyden ja ennakkoluulon tai Kasvattitytön tarinan, mutta Linnanneidon lokikirjan tyyli on lähempänä Austenin goottilaisen romanssin parodiaa Neito vanhassa linnassa, vaikka Smithin romaani ei varsinainen parodia olekaan. Kirjailijanurasta haaveilevan Cassadran päiväkirjanomaisesti kertomassa tarinassa on kuitenkin kosolti huumoria, erikoisia hahmoja (muun muassa menestyneen esikoisromaanin jälkeen kirjailijana vaiennut isä ja hänen taiteilijoiden mallina toimiva boheemi vaimonsa) ja hieman yllättävästi myös kokeellisen kirjallisuuden pohdintaa. Linnan tunnelmassa on jotakin samaa kuin Montgomeryn Runotyttöjen Uudessa kuussa tai Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaanin Thornfieldissa.

Klassiseen siskoskirjatyyliin (vrt. Lindgrenin Marikki ja Liisa, Alcottin Pikku naisten Jo ja Meg, Virtasen Seljan tyttöjen Virva ja Rita, aiemmin mainitun Ylpeyden ja ennakkoluulon Elizabeth ja Jane sekä Laura Ingalls Wilderin Pieni talo preerialla -kirjojen Laura ja Mary) Linnanneidon lokirjan minäkertoja Cassandra kuvailee sisarensa Rosen itseään kauniimmaksi: "Rose näyttää tavattoman suloiselta tulenkajossa, sillä hän on vaaleanpunerva ihminen: hänen ihonsa hehkuu punervana, ja hänen hiuksensa ovat punervan kullankeltaiset, hyvin vaaleat ja höyhenkeveät. Vaikka olen varsin tottunut häneen, tiedän hänen olevan kaunotar. -- Minä en ole kaunotar, mutta minulla on somahkot kasvot". Miksiköhän tyttökirjoissa ja naisten romaaneissa (kirjallisesti lahjakas tai muuten älykäs) sankaritar usein kuvataan vähemmän kauniiksi kuin sisarensa tai ystävättärensä? Vähintäänkin kauneus on, Montgomeryn Emilian tapaan, sellaista hienostuneempaa laatua, jota vain hyvän maun omaavat ihmiset osaavat arvostaa.

Siskosteemaa käsitellään Linnanneidon lokikirjassa hyvin perinteisen ystävyys/kateus/mustasukkaisuus/kilpailuteeman kautta, "tyttökirjatyyliin" - ei siis uida syvissä vesissä kuten samoja teemoja hyvinkin viiltävästi kuvaavassa Susan Fletcherin Meriharakoissa (joka on itselläni vielä kesken, mutta kurkkaa, mitä Opuscolo kirjoittaa kirjasta, tai Naakku). Linnanneidon lokikirja on hyvää mieltä tuottava, mutta myös liikuttava ja juoneltaan koukuttava romaani. Sitä on vaikea lokeroida - ja miksi pitäsikään - mutta jos pidät Montgomerysta, Austenista, Alcottista ja Brontësta, niin pidät luultavasti Linnanneidon lokikirjastakin!

P.S. Koska itse olen kirjaan varauksettoman ihastunut, linkitän tasapuolisuuden vuoksi Satun vähemmän innostuneen arvion kirjasta. Kuten Satukin postauksen keskustelussa todetaan, kirja on hämmästyttävän moderni (ja minusta myös hämmästyttävän vähälle huomiolle jäänyt) kirja ollakseen julkaistu jo 1940-luvulla.

P.P.S. Merkkaan tämän näin jälkikäteen Susan Nostalgian jäljillä -haasteen vastaukseksi :).

Ann Rosman: Majakkamestarin tytär

Ann Rosman: Majakkamestarin tytär (Fyrmästarens dotter, suom. Anu Koivunen, Bazar 2011).

Ihan ensin luin Leena Lumen innostuneen esittelyn lumoavalle Marstrandin saarelle sijoittuvasta Ann Rosmanin esikoisdekkarista Majakkamestarin tytär. Sitten huomasin, että Lumikko (jonka useimmat tuntevat parhaiten ihanasta Meijerielämää-blogista), oli kirjoittanut kirjasta aiemmin Dekkarimania-blogissaan. Lumikko on myös haastatellut kirjailija Ann Rosmania Ruumiinkulttuuri-lehteen, ja lähetti ystävällisesti jo lukemansa kirjan minulle! Kiitos vielä, Lumikko! (Paketin Pikku Myy -tarratkin ilahduttivat, tyttäreni nappasi ne leikkeihinsä :))

Majakkamestarin tytärtä voisi luonnehtia hyvän mielen dekkariksi. Siinä on runsaasti sympaattisia henkilöitä, joista monista saamme varmasti kuulla jatkossakin, kun Rosman jatkaa rikostutkija Karin Adlerista kertovaa dekkarisarjaansa. Jään mielenkiinnolla odottamaan jatkoa, mutta toivon, ettei Rosmann ala toistaa samaa kaavaa kuten toinen idyllisestä saaresta kirjoittava ruostalainen dekkaristi, Mari Jungstedt. Jungstedtin Gotlantiin sijoittuvat, ihmissuhteistakin kertovat dekkarit kiehtoivat aluksi, mutta lopetin niiden lukemisen paitsi toiston (kuinka monta sarjamurhaajaa saarelle oikein mahtuu?), myös yhä shokeeraavampien loppu"huipennusten" takia.

Toki Rosmaninkin romaanissa jännitys tiivistyy loppua kohden, eikä kellarista löydetty, yli neljäkymmentä vuotta vanha ruumis jää ainoaksi. Suhteellisen laveasti (335s.) kerrottu tarina on kuitenkin pitkälti ihmissuhteiden kuvausta ja tarinan taustoitusta. Välillä seurataan "majakkamestarin tyttären" Elinin ja Arvidin rakkaustarinaa ja kohtaloa takaumina 1960-luvulta. Kerronta on sujuvaa ja pitää otteessaan, mutta eräs epätasaisuus häiritsi: välillä mutkat oiotaan suoriksi ja lukijalle vain ilmoitetaan, ilman mitään pohjustusta, eräiden henkilöiden väisistä syvemmistä tunteista - välillä selitetään liiankin suoraan henkilöiden tunteita ja ajatuksia sen sijaan, että niiden annettaisiin käydä ilmi esimerkiksi dialogin kautta.

Hämmentävästi Rosmanin, kuten Jungstedtinkin, henkilögalleria tuo mieleen englantilaisen dekkarikuningattaren P.D. Jamesin Dalgliesh-tarinat. Adam Dalglies/Anders Knutas -hahmoa Rosmanilla ei ole, mutta itsenäinen, hieman juureton, sympaattinen sinkkunaispoliisi Karin Adler (vrt. Kate MIskin/Karin Jacobsson) ja hänen läheinen työtoverinsa Robban (vrt. Robbie/toimittaja Johan) . No, tämäntyyppisistä hahmoista on viihdyttävää lukea, ja Majakkamestarin tyttären perusteella ennustan, että Karinin taustasta tulee paljastumaan jotain mielenkiintoista ja että tuleva poikaystäväkandidaatti on jo esitelty...

Suosittelen tätä kirjaa kesälukemiseksi, erityisesti jos on onni viettää kesäpäiviä saaristossa tai muuten meren äärellä. Sopii myös kaltaisilleni heikkohermoisille, sillä uskalsin lukea Majakkamestarin tytärtä myös myöhään illalla.

Hanna on kirjoittanut Kirjainten virtaansa Majakkamestarin tyttärestä ja tapaamisestaan Ann Rosmanin kanssa. Käy myös lukemassa Dekkarimaniasta artikkeli "Kodikas mysteeri", jos sinulle on dekkarissa tärkeää leppoisa tunnelma!

Rintamamiestalot - rakentajien muistikuvia

Rintamamiestalojen toteutuksesta voi ottaa oppia nykyäänkin. Talon ja rakenteiden toimivuus, materiaalien kierrätys ja kekseliäs käyttö sekä pakonkin sanelema toteutuksen ekologisuus ovat edelleenkin tavoiteltavia asioita. Kirja avaa lukijalle ikkunan jälleenrakennuskauden ponnisteluihin ruohonjuuritasolla. Se antaa myös ajankuvaa elämästä, jolloin lähes kaikesta muusta oli puutetta paitsi lapsista.


En itse asu rintamamiestalossa, mutta kaikki vanhat (rv. ennen 1960) talot, niiden remontoimisesta ja sisustamisesta kertovat blogit sekä kirjat (ihanaa ja hyödyllistä Tuuma-lehteä unohtamatta) kiehtovat. Rintamamiestalot. Rakentajien muistikuvia (toim. Jouko Taskinen, Rakennustieto oy 2006) on sympaattinen kirja, sillä kirjan nimen mukaisesti ääneen pääsevät rintamamiehet tai heidän läheisensä, jotka ovat itse rakentaneet tai likeltä seuranneet rintamamiestalon rakentamista.

Köyhinä sodanjälkeisinä vuosina monet nuoret talonrakentajat olivat riippuvaisia edullisista tai vastikkeettomista rintamamiestonteista ja aravalainoista, joiden saamiselle oli tiukat edellytykset: "Koko kesän odotimme vastausta aravalaina-anomukseemme. Vastaus tulikin, mutta vihkitodistus puuttui ja uusi anomus piti toimittaa lokakuun ensimmäiseen päivään mennessä. Näin tuli kiireiset häät 29.9.51." (Brunberg, "Nuoren avioparin talo Helsingin Laajasaloon"). Kunnioitusta monissa tarinoissa herätti itse tehdyn työn ja ahkeruuden määrä: valoisaan kesäaikaan työtä tehtiin rakennuksilla lähes vuorokauden ympäri, betonia pyöritettiin myllyllä, "tiilen poltto oli kylätapahtuma", kaivuutyöt tehtiin lapiotalkoilla...

Jälleenrakennuskauden taloihin on sitoutunut paljon yhteiskunnan ja perheiden historiaa ja tunteita. Suomea ja tulevaisuutta rakennettin konkreettisesti uusiksi. Erään rintamamiehen tytär muistelee:

Talolle piti olla nimi, kun kauppakirjat tehtiin. Äitini antoi nimeksi Suoja. Lämmin ja turvallinen Suoja olet ollutkin, monta vaihetta olet kokenut. Voit olla ylpeä itsestäsi. Sinun ei tarvitse hävetä, että ympärilläsi on paljon suurempia ja uudempia taloja. Sinä tuoksut puhtaalta ja annat lämpösi edelleen. Olen ylpeä sinusta. Olet ollut minun lapsuuteni koti ja pitänyt meistä huolta. (Virtanen, "Ylistys rintamamiestalolle")

Eniten minua kosketti Viljo Helinin kirjoitus "Rintamamiehen talo Tampereelle 1965-1969", joka alkaa näin: "Omakotitalo pitää olla perheellä! Niin oli minun kotinikin ollut. Kun olin pieni poika, rakensi isäni pienen pirtin Kiikan pitäjän Vakkalan kylään, ja siellä totuin omakotiasumiseen. // Olin 18-vuotias joutuessani lähtemään sotahommiin tammikuussa 1942. Siinä sitten meni melkein kolme vuotta, joista suurin osa Kannaksella etulinjassa." Opintojen ja perheen perustamisen jälkeen alkaa mieli palaa rakentamiseen, mutta sopivaa tonttia ei tahtonut saada: "Tein tontista ostoanomuksen. Mutta voihan p... ja v... En saanut tonttia. Apulaistonttipäällikkö sanoi, että rintamamiestonttia ei anneta konttorityössä kuukausipalkalla olevalle. Joskus myöhemmin lainasin kirjastosta asiaa koskevan lakikirjan ja totesin, että minulla olisi ollut täysi oikeus tonttiin." Tontti löytyy lopulta, mutta rakentaja kokee vielä monia vastuksia ja viivytyksiä ennen kuin talo on valmis:

Näin olin vuosina 1965-1969 rakentanut talon. Oliko se sitten rintamamiestalo? Tontti ei ollut rintamamiestontti, ja lainaakin olin ottanut työnantajan huoltokonttorista enkä rintamamiesten asutusrahastosta. Rintamamies sen kuitenkin teki itse suurimmaksi osaksi. 


Rintamamiestalot -kirja ihmiskohtaloineen kiinnostaa niitäkin, jotka eivät ole raketamisesta teknisesti niin kiinnostuneita (minullakaan ei pysy vasara kädessä). Kurkistus suomalaiseen lähi- ja mikrohistoriaan tämä ainakin on. Rintamamiestalon entisöimisestä ja sisustamisesta kiinnostuneiden kannattaa vilkaista myös Laurakaisan blogiin Talo, jossa pohditaan muun muassa asumisen filosofiaa.

P.S. Sain tänään kivaa postia Elma Ilonalta. Hänen blogissaan voi käydä kurkkaamassa, onko vaihtarikirjoja vielä vapaana :). Traktorien lyhyestä historiasta kirjoitan blogiini, kun olen sen lukenut.

Haastavat siskot (lukusuosituksia kaivataan)

Karoliinan ihana siskoshaaste tuottaa minulle päänvaivaa - syystä, että olen lukenut suurimman osan kattavasta ja monipuolisesta siskoskirjalistasta, jonka voi lukea täältä. Olen lukenut listalta seuraavat: 

• Louisa May Alcott: Pikku naisia
• Hellevi Arjava: Swanin tytöt
• Jane Austen: Järki ja tunteet
• Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo
• Laura Esquivel: Pöytään ja vuoteeseen
• Laura Honkasalo: Siskoni, enkelinluinen tyttö
• Emma Juslin: Frida ja Frida
• Maarit Leskelä-Kärki: Kirjoittaen maailmassa. Krohnin sisaret ja kirjallinen elämä
• Astrid Lindgren: Marikki
• Astrid Lindgren: Marikki ja Kesäkummun Tuikku
• Katriina Ranne: Minä, sisareni
• Regina Rask: Ei millään pahalla

• Dodie Smith: Linnanneidon lokikirja
• Alice Walker: Häivähdys purppuraa
• Rauha S. Virtanen: Selja-sarja
• • Seljan tytöt
  • Tapaamme Seljalla
  • Virva Seljan yksityisasia
  • Tuntematon Selja
  • Seljalta maailman ääreen
  • Seljan Tuli ja Lumi
• Maria Gripe: Varjo-sarja
• • Salaisuus varjossa
  • ... ja metsän valkeat varjot
  • Varjojen lapset
  • Varjojen kätkö

• Kaikki ovat hienoja kirjoja, mutta suosittelen erityisesti Juslinin Frida ja Fridaa sekä Smithin Linnanneidon lokikirjaa. Jos tutkimuskirjallisuus ei pelota, myös Leskelä-Kärjen Krohnin sisaret kannattaa lukea. Kulttuurihistoriaa vähän populaarimmassa muodossa on Arjavan Swanin tytöt.
• Listasta löytyisi toki minullekin vielä paljon mielenkiintoista, mutta kirjavalintani rajoittuvat pitkälti lähikirjastomme valikoimiin. Kahdeksankymmenen sentin varausmaksu pelkästään oman kunnan alueella ei juuri innosta varaamaan muuta kuin todella must read -osastoa, kun hyvää luettavaa löytyy hyllystäkin. Listalla mainittuihin kiinnostaviin englanninkielisiin kirjoihin pääsisin käsiksi lähinnä omaksi  ostamalla. Kohtuullisen helposti saatavilla olevista minua kiinnostaisivat ainakin nämä (linkit vievät blogiarvioihin, Meriharakat Leena Lumin linkkikoontiin kirjan lukeneista bloggaajista: 

• • • Mary S. Lovell: Mitfordin tytöt (lisää linkkejä arvioihin täällä)
    • Susan Fletcher: Meriharakat (odottaa lukuvuoroaan hyllyssäni kirjastosta lainattuna, Valkoisen kirahvin uunituore arvio löytyy täältä)
    • Audrey Niffenegger: Hänen varjonsa tarina
    • Essi Tammimaa: Paljain käsin
    • Anton Tsehov: Kolme sisarta
  • 
    

Meriharakoita lukuunottamatta kaikki mainitut edellyttävät varaamista tai retkeä oikein kirkonkylälle asti ;). Kuulisin mielelläni mielipiteitä noista kirjoista ja ennen kaikkea vinkkejä muista Karoliinan listaamista, mitä en tässä mainitse. 


P.S Olin jo lainannut kirjastosta haastetta varten Ulla-Maija Paavilaisen Sokerisiskot, joista Morre kirjoittaa täällä, mutta totesin, että se ei ole minun kirjani. 

Huhtikuun haaste 1-8

Parempi myöhään kuin ei milloinkaan ;)

1. Paras viime vuonna lukemani kirja:
Ulla-Lena Lundberg, Kuninkaan Anna (1983, alkuteos Kungens Anna 1982, suom. Kaija Kauppi)

Minun oli hieman vaikea muistaa, mitä kaikkea luin viime vuonna, koska minulla ei silloin vielä ollut blogia :). Kuninkaan Annan kuitenkin muistin niin koskettavana elämyksenä, että minun oli pakko ostaa se omaksi luettuani kirjaston kappaleen. En ollut aiemmin lukenut Ulla-Lena Lundbergia, paitsi aloittanut Marsipaanisotilaan (ks. Morren kirjoitus) joskus lukiossa ja jättänyt sillä erää kesken (Kuninkaan Annan luettuani päätin kokeilla Marsipaanisotilastakin uudelleen). Kuninkaan Annassa on jotain samaa kuin Anni Blomqvistin Myrskyluoto-romaaneissa - tuo kansitekstissäkin mainittu "merenraikkaus", Kökarin karu kalastajaelämä ja sankarittarena suoraselkäinen, fyysisesti raskasta työtä tekevä nainen.

Juuri päähenkilö Anna jäi mieleeni niin voimakkaasti. Hänessä on samanlaista moraalista voima Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaanin Jane Eyressa. Anna on nuori ja viaton tutustuessaan taidemaalari Staffaniin, joka tulee ikuistamaan saariston karua luontoa mutta rakastuukin saaristolaistyttöön. Anna säilyttää konstailemattoman luonteensa ja rehellisyytensä myös asuessaan Staffanin kanssa Tukholmassa. Luettuani Kuninkaan Annan loppuun halusin palavasti tietää lisää Annan vaiheista, mutta jatko-osa Kökarin Anna ei tehnyt yhtä syvää vaikutusta, vaikka sekin on hyvä romaani.

2. Kirja jonka olen lukenut useammin kuin kolmasti: 

Jane Austen: Kasvattitytön tarina (Mansfield Park) Tämä teos on jäänyt Ylpeyden ja ennakkoluulon ja Järjen ja tunteiden varjoon, eivätkä kököt elokuvasovitukset tee oikeutta hienostuneelle kirjalle ja sen vaatimattomalle, mutta viisaalle päähenkilölle, Fannylle. Nautin suunnattomasti kirjan kiireettömistä kävelyretkien ja keskustelujen kuvauksista ja jännitän joka kerta todella paljon, miten sankarittarelle ja hänen rakkaudelleen käy.

3. Suosikkikirjasarjasi: Maria Gripe, Varjo-sarja (Salaisuus varjossa, ...ja metsän valkeat varjot, Varjojen lapset, Varjojen kätkö). Ruotsinkielestä suomentanut Eila Kivik'aho, ilmestyneet 1980-luvulla.

Olisin voinut mainita tässä Montgomeryn Annat ja Runotytöt, mutta toisin kuin Gripen teokset, ne ovat jo saaneet tässäkin haastessa useita mainintoja. Gripekin kirjoitti nuortenromaaneja, mutta en löydä vertailukohtaa hänen tyylilleen tai juonenkehittelylleen. Neliosaisen Varjo-sarjan kirjat ovat realistista kerrontaa, johon sekoittuu goottilaisia ja romanttisia elementtejä. Carolinin, Bertan, Arildin ja Rosildan tarinan arvoitukset selviävät vähitellen, mutta joitakin kysymyksiä jää myös avoimeksi. Jännittäviä, mutta syvällisiä nuortenkirjoja.

4. Suosikkisarjasi lempikirja: ...och de vita skuggorna i skogen. Sarjan toisessa osassa arvoitusten jännitteet ovat parhaimmillaan, Bertan ja Carolinin sisarussuhdetta kuvataan paljon ja Rosengåvan linnan asukkaineen tulee mukaan tarinaan tuoden mukaanaan kauhuromanttisia elementtejä.

5. Kirja joka tekee sinut onnelliseksi: L. M. Montgomeryn Sininen linna, josta kirjoitin lyhyesti täällä.

6. Kirja joka tekee sinut surulliseksi: Hélène Berr: Päiväkirja 1942-44 (Journal d'Helene Berr). Karoliina on kirjan ilmestymisvuonna kirjoittanut kirjasta täällä.

Luru mainitsee Anne Frankin Nuoren tytön päiväkirjan postauksessaan Kirja joka saa minut surulliseksi. Hélène Berrin päiväkirjoilla on sama surulliseksi tekevät tausta: Hélène oli ranskanjuutalainen, joka, kuten saksalainen Anne Frank, kuoli perheineen keskitysleirillä. Hélène on nuori, musikaalinen ja älykäs englannin kielen kirjallisuuden opiskelija, joka on kirjoittaa päiväkirjaa pitkäksi kirjeeksi sulhaselleen Jean Morawieckille. Juutalaisvainot tekevät elämän yhä hankalammaksi, mutta hän jaksaa uskoa parempaan ja pohtii onko oikein vai väärin pitää takissa keltaista tähteä. Yksi kaunis elämä monien muiden joukossa, jotka tuhottiin holokaustissa.

7. Aliarvostettu kirja: Louisa M. Alcott on suomessakin tunnettu, mutta harva faneistakaan on lukenut hänen suloista kirjaansa Sireenien alla - eikä ihme, sillä suomennoksesta ei ole otettu uusintapainoksia vuosikymmeniin. 

8. Yliarvostettu kirja: Voisin vastata kuten Mari A. tai kuten se, joka mainitsi Da Vinci -koodin (laitan linkin jos löydän ko. blogin)