Novellihyllystä poimittua

Romaanit tuntuvat olevan blogipostauksissa huomattavasti yleisempi kirjallisuudenlaji kuin novellit - romaaneja kai yleensäkin myydään ja luetaan enemmän. Novellien lukemisesta ja siitä, miksi romaani tuntuu läheisemmältä kirjallisuudenlajilta kuin novellit, on kirjoitettu ja keskusteltu viime aikoina ainakin Anna Elinalla, Katjalla, Saralla ja oman Daniel Kehlmannin Maine-postaukseni yhteydessä. Päätin haastaa itseni lukemaan enemmän novelleja.

Tämänpäiväisellä kirjastoreissulla suuntasin päättäväisesti novellihyllylle - en oikeastaan ymmärrä, miksi novellien pitää olla eri hyllyssä kuin romaanien, varsinkin kun joidenkin teosten kohdalla rajanveto on vaikeaa. Munron Karkulaista muistan hypistelleeni pari viikkoa sitten romaanihyllyn luona, nyt kirja oli kuitenkin "oikealla" paikallaan novelleissa. Hyllyttämistä helpottamaan kirjastotädit ovatkin kirjoittaneet kirjojen selkämyksiin kuulakärkikynällä "NOVELLIT"... Toki jos tykkää lukea nimenomaan novelleja, niin helpomminhan ne omasta hyllystään löytää.

Mukaan tarttui vanhaa suosikkiani Carol Shiedsiä, jonka tuhdista novellikokoelmasta Tavallisia ihmeitä olen lukenut aiemmin osan. Myös Alice Munron Karkulaista muistelen joskus ainakin selailleeni, nyt olisi tarkoitus lukea molemmat edellä mainitut kokoelmat kokonaan! Jhumpa Lahirilta olen lukenut Tämä siunattu koti -kokoelman novelleja ja tykkäsin kyllä, joskaan en intoutunut Lahiri-faniksi asti. Nyt jatkan tähän kiiteltyyn novellistiin tutustumista kokoelman Tuore maa parissa.

Taidan olla jotenkin "syntymäkeski-ikäinen", kun nautin jo pari-kolmekymppisenä keski-ikäisten naisten kirjoittamista arjen ja naiseuden kuvauksista - itse asiassa Eeva Kilven kohdalla pidän kirjailijan myöhäistuotannosta enemmän kuin varhaisemmasta (ja Carol Shieldshän aloitti kirjailijanuransa vasta nelikymppisenä). Kesä ja keski-ikäinen nainen tarttui matkaan kesäisen nimensä ja ihanan retronvihreän kantensa takia. Postaus tästä kirjasta on luvassa pian, sillä pari novellia on jo luettu tästä edellä mainittuja tiiliskivikokoelmia huomattavasti ohkasemmasta kirjasta.

Jo aiemmin lainasin kirjastosta Tuula-Liina Variksen novellikokoelman Muotokuvamaalarin tytär, johon aion tarttua pian, niin lämpimästi kirjailijaa suosittelivat sekä Jaana että Anna Elina. Novellit sopivatkin mainiosti tämänhetkiseen elämäntilanteeseeni, sillä lukuaikaa on vähän ja se on katkonaista. Eeppiset tiiliskivet ja tuhdit lukuromaanit ovat ihania, mutta niihin haluaisi syventyä pidempiä jaksoja, ettei lukukokemuksesta tule liian hajanainen. Parhaiten kotiäidin arjen lyhyiden hetkien piristäjäksi sopisi ehkä Örkény Istvanin Minuuttinovelleja, joita Lumikko suositteli - niitä voi kuulemma lukea vaikka kananmunaa paistaessa :). 

Kesäisiä klassikkoja lapsille

Kuva: Mikko Kuhna/Flickr

Monet bloggaajat ovat keränneet kesäkirjalistoja, joista voi poimia erityisesti suvitunnelmiin sopivia lukuvinkkejä. Käykää kurkkaamassa vaikka Jennin ihana lista, ja osallistukaa kesäkirjakeskusteluun myös Café Voltairessa! Itse esittelin jokin aika sitten majakkakirjoja, jotka liitän kesään merellisen aiheensa vuoksi.

Pienten lasten äitinä kesääni kuuluu myös ääneen lukeminen alle kouluikäisille. Iltasatu on perheesseämme pääosin miehen heiniä (tällä hetkellä luennassa on Uspensin Fedja-setä ja täti Tamara), kun taas minä luen lapsille enemmän kiireettöminä päivinä kotona. Kesällä on kiva lukea lapsillekin välillä ulkona (varjossa!) ja kesäisiä tarinoita. Esittelen tässä muutaman kesäisen lastenkirjasuosikkini. Kesäisinä pidän kirjoja, joiden tapahtumat sijoittuvat ainakin pääosin kesään, mielellään vielä saaristoon, maaseudulle, metsään tai puutarhoihin ja pihoihin. Tämä lista painottuu klassikoihin ja ehkä myös vähän enemmän tytöille suunnattuihin kirjoihin, koska lukijakunta on perheessämme vielä varsin tyttövoittoista.

Onnelin ja Annelin kootut kertomukset sisältää teokset Onnelin ja Annelin talo, Onnelin ja Annelin talvi, Onneli, Anneli ja orpolapset sekä Onneli, Anneli ja nukutuskello. Maija Karman kuvittamat Marjatta Kurenniemen tarinat ovat minulle tuttuja jo lapsuudesta, ja kohtaus, jossa Onneli ja Anneli ensi kertaa tutustuvat omaan taloonsa ja löytävät sieltä kaikenlaista ihanaa leikkihuoneineen ja leluineen, lumoaa vieläkin. Meillä on juuri tämä Kootut kertomukset lastenkirjahyllyssä, mutta nyt aloitin lukemisen kirjasta Onneli, Anneli ja orpolapset, koska kaksi aiempaa kirjaa olemme lukeneet jokin aika sitten. Kuten Onnelin ja Annelin talo, myös Orpolapset alkaa kesäisissä tunnelmissa. Tarinassa on sopivasti jännitystä, mutta onnellinen loppu ja turvallinen perustunnelma. Toivoisin vielä löytäväni jostain Onnelin ja Annelin pienen ystävän, Putti Vaaksanheimon seikkailuihin keskittyvät kirjat Putti ja pilvilaivat sekä Putti Puuhkajasaarella, joista ei ole otettu uusintapainoksia aikoihin. Kurenniemeltä löytyy runsaasti ihanaa luettavaa lapsille, mutta vasta äskettäin kuulin Kurenniemen ainoasta nuortenkirjasta nimeltä Kesälintu, josta Katja kirjoittaa täällä.

Hieman Kurennniemen saturomaaneja realistisempi, mutta silti idyllinen ja turvallinen lastenkirja on Astrid Lindgrenin Meidän Marikki, joka sisältää kirjat Marikki sekä Marikki ja kesäkummun Tuikku. Tämä Ilon Wiklandin mustavalkokuvittama kirja on säilynyt omasta lapsuudestani, mutta sivuja on irtoillut siihen malliin, että aion ostaa uuden lukukappaleen tyttäriäni varten. Jo Marikin kotitalon nimi Kesäkumpu liittää Marikki-kirjat kesään, ja kirjat kuvaavat ihanan arkisia tapahtumia, turvallista perhe-elämää ja Marikin ja pikkusisko-Liisan (Tuikun) hauskoja kommelluksia. Marikki-kirjoista ovat kirjoittanut ainakin Jenni. Lindgenin ja kuvittaja Ilon Wiklandin kädestä on lähtöisin myös useita  kuvakirjoja, joista kesäisiin tunnelmiin kuljettaa ainakin Osaa Lottakin ajaa, josta on kirjoittanut hiljattain Reeta Karoliina.

Astrid Lindgrenin tuotannosta kesään kuuluvat ilman muuta myös Saariston lapset ja Ronja ryövärintytär, joista ensinmainittu on aurikoinen perhekuvaus Laivuri-koirineen ja ketunpoikasineen, jälkimmäinen tummasävyisempi kertomus ystävyydestä, rakkaudesta metsään ja luontoon sekä pelon voittamisesta. Ronja kokee voimakkaasti kaikki vuodenajat, mutta hurmaantuu erityisesti keväästä. Kuten Meidän Marikki, myös Ronja ryövärintytär on säilynyt omasta lapsuudestani - muutamat sivut ovat irronneet siitäkin.

Varsin kesäisiä ovat myös Vaahteranmäen Eemelin seikkailut, jonka toilauksille on naurettu meilläkin. Eemeli-kirjojakin löytyy useita, myös kuvakirjoina, sekä kokoelma Eemelin kootut metkut. Eemelistä tulee minulle mieleen Aleksis Kiven Seitsemän veljestä: sekä Eemeli että Jukolan veljekset toilailevat nuoruudessaan, mutta kasvavat lopulta kunnon kansalaisiksi! Toki Eemeli on kiltti ja hyväsydäminen jo lapsena: "ei metkuja keksitä", ne vain tapahtuvat, Eemeli selittää pikkusiskolleen Iidallekin.

Kurenniemen ja Lindgrenin rinnalle nousee vielä yksi lastenkirjailijaklassikko, Tove Jansson. Janssonin muumiromaaneista kesäisiä ovat ainakin Taikurin hattu ja Vaarallinen juhannus, myös Muumipappa ja meri assosioituu minulla merellisen aiheensa takia kesään, vaikka itse tarinassa on enemmän syksyisen melankolisia sävyjä. Vaarallinen juhannus -kirjassa viitataan Shakespearen kesäiseen näytelmään Kesäyön unelma, ja muumit pääsevät itsekin esiintymään teatterilaivan näyttämölle.

Edellä esiteltyjen kolmen kirjailijan kirjoja on perheessämme luettu paljonkin, siispä haastan itseni lukemaan tänä kesänä lapsille myös muita (mielellään kotimaisia) lastenkirjahelmiä. Kesään ja merellisiin tunnelmiin sopisi ainakin Elina Karjalaisen rakastettu Uppo-Nalle, jota minulle luettiin lapsena ja johon voisi nyt omien lasten kanssa palata.

Vanhemmista lastenkirjaklassikoista haluan nostaa esille Anni Swanin Sadut, Aili Somersalon saturomaanit Päivikin satu ja Mestaritontun seikkailut sekäTopeliuksen Valtterin seikkailut ja Vattumadon. Topeliuksen Valtterissa on samaa poikamaista toilailuhenkeä kuin Lindgrenin Eemelissä, vaikka Valtteri seikkaili kaarnalaiva Lukentuksensa kanssa jo 1800-luvulla. Aili Somersalon Mestaritontun seikkailujen jännittävän tunnelman muistan vieläkin lapsuudestani: pelastuukohan prinsessa, joka kehrää kultalankaa velhojen vankina? Anni Swanin saduissa puolestaan on ihanaa runollisuutta, metsän ja kukkien taikaa.

Mitkä kesäiset kirjat kuuluivat teidän lapsuuteenne tai mitä aiotte lukea lapsillenne tänä kesänä?

Arvostelukappaleita kirjabloggareille

Ihania uutisia bloggaajille, jotka haluavat lukea ja arvioida kotimaisen kirjallisuuden uutuuksia tuoreeltaan:
Kirjailija Kirsti Ellilä, jonka Kirjailijan häiriöklinikka on monille tuttu, jakaa arvostelukappaleita kirjoistaan Eksyneet näkevät unia ja Ristiaallokkoa. Eksyneet näkevät unia on nuortenfantasiaa, mutta sopii kirjailijan mukaan "kaikille, jotka tietävät mitä on kaipaus". Ristiaallokkoa puolestaan on Ellilän humoristisen pappistrilogian päätösosa. Pappia kyydissä- ja Pelastusrenkaita- romaaneista voi lukea vaikkapa Kirsin kirjanurkasta. 


Lähettäkää siis kirjailijalle sähköpostia osoitteeseen kirsti.ellila(at)gmail.com!

Daniel Kehlmann: Maine

Daniel Kehlmann: Maine. Suom. Ilona Nykyri. Tammen Keltainen kirjasto 2011. Alkuteos Ruhm 2009.

Olin ottanut vain askelen toisensa jälkeen, en kertaakaan suurta enkä vaikeaa, mutta yllättäen olin siinä niin syvällä, etten löytänyt enää ulospääsytietä. Silloin suljin silmät, makasin hiljaa ja jättäydyin hyytävän kylmänä mieleeni  nousevan paniikin valtaan. Mutta kun päivällä ryhdistäydyin ja uppouduin kulloiseenkin rooliini kuin minulla ei muuta olisikaan, kaikki vaikutti taas helpolta ja lähes normaalilta.

Daniel Kehlmannin Maine ilahdutti minua jo kirjaston uutuushyllyssä: Keltaisen kirjaston (laadun tae) kirja kirjailijalta, josta en ole aiemmin kuullut, ja vieläpä suhteellisen ohut (alle 200 sivua), mikä on ehdottomasti hyvä puoli silloin, kun lukuaikaa on vähän ja yöpöydällä lainehtii jo tarpeeksi kesken jämähtäneitä tiiliskiviä, jotka ottavat aikaa enemmän kuin antavat sisältöä.

Maine on novellikokoelma, jonka kaikki novellit kertovat jotain pettymyksistä ja ihanteista, kommunikaatiosta ja eri todellisuuksista. Kokoelman nimi viittaa mielestäni siihen, kuinka eri novellien henkilöhahmot rakentavat kuvaa itsestään suurelle yleisölle tai vain lähipiirilleen, usein tietotekniikan tuomia hämäämisyrityksiä hyödyntäen: yksi rakentaa identiteettiään internetin keskustelupalstoilla, toinen ylläpitää kaksoiselämää sähköpostin ja tekstiviestien avulla. Todellisia ja pysyviä paikkoja tilassa - niitä oli, kunnes meille tuli nämä pienet langattomat viestimet ja aloimme kirjoittaa kirjeitä, jotka ovat perillä samalla hetkellä kun ne lähetetään.

Koska olen pohjimmiltani enemmän romaanin kuin novellin ystävä, pidin siitä, että kokoelman novellit linkittyivät toisiinsa paitsi teemojen, myös henkilöhahmojen kautta. Lukijana oli antoisaaa saada tarkastella henkilöitä eri näkökumista, nähdä heidän maineensa taakse. Kukaan hahmoista ei herättänyt minussa erityistä kiintymystä, mutta myötätuntoa kylläkin: Kehlmannin kuvaamat ihmiset kokevat häpeän, pelon, himon, katumuksen ja toivottomuuden tunteita niin kouriintuntuvasti, että novellien jännite säilyy (joskus avoimeen) loppuun asti.

Novellista "Kuinka minä valehtelin ja kuolin" tuli minulle juonensa (johtavassa asemassa oleva mies pyrkii ylläpitämään kaksoiselämää perheen ja rakastajattaren puristuksissa, työn toimiessa alibina) puolesta mieleen Emmanuel Carreran tositapahtumiin perustuva pienoisromaani Valhe. Toisaalta minäkertojan pohdinnat tuovat mieleen Richard Yatesin amerikkalaisen keskiluokan tragediaa kuvaavan romaanin Revolutionary Road Frank Wheelerin: Kaikki pilkkaavat virkamiehiä, byrokraatteja, niuhottajia ja paperitiikereitä. Mutta itsehän me niitä olemme! Joka ainoa toimistorotta kokee itsensä taiteilijaksi ja anarkistiksi, vapaaksi sieluksi, salaiseksi hurjapääksi, joka viis veisaa pakosta ja normeista.

Vakavista aiheista ja surullisista ihmiskohtaloista huolimatta Kehlmannin kirja on humoristinen ja novellien tapahtumat saavat välillä absurdeja piirteitä. Myös kerronnan taustalla kulkeva metafiktiivisyys, se, että novellit puhuvat myös novellien kirjoittamisesta, etäännyttää henkilöhahmoista ja heidän kohtaloistaan, niin ettei kirja tunnu raskaalta: "Romaani jossa ei ole keskushenkilöä? Ymmärrätkö? Rakenne, yhteydet, kaari, mutta ei päähuenkilöä, ei varsinaista sankaria." Näin intoilee kirjailija Leo Richter novellissa "Vaarassa"; novellissa "Keskustelupuheenvuoro" kertojana on puolestaan nettimaailmaan uppoutunut Mollwitz, joka haluaa palavasti henkilöksi Richterin romaanin tavatakseen siellä ihannenaisensa, Laran.

Saksalainen Daniel Kehlmann (s. 1975) on palkittu kirjailija, jolta on ilmestynyt suomeksi aiemmin romaani Maailman mittaajat (Tammi 2007).


Kurkkaa myös Kirjainten virrassa ja Nora Exlibris.

P.S. Tätä olisikin pitänyt lukea romaanina, ei novellikokoelmana (kirjan lieveteksti: "Maine on kertomuskokoelman muotoon kirjoitettu oivaltava romaani"). Millä perusteella tämä oli romaani? Siksikö, että romaanit myyvät paremmin?

Rauha S. Virtanen: Kiurut laulavat (siskoshaaste)

Rauha S. Virtanen: Kiurut laulavat. WSOY 1959.

Rakastin Rauha S. Virtasen 1950-60 -luvuilla julkaistua Selja-sarjaa lapsena, ja luin myös sarjassa 2000-luvulla ilmestyneet jatko-osat sydän pamppaillen. Selja-kirjoissa on ihanaa nostalgiaa, mutta teokset ovat kestäneet myös hyvin aikaa. Kris, Rita, Virva ja Dodo tuntuvat edelleen eläviltä hahmoilta, ja kaikissa sarjan kirjoissa tapahtuu jännittäviä, kiehtovia ja surullisiakin asioita niin, että kaiken taustalla on kuitenkin turvallinen arki.

Muita Virtasen nuortenkirjoja en sitten olekaan lukenut, vaikka useita olen aloittanut. Aion kyllä tarttua uudelleen ainakin nuortenromaaneihin Ruusunen ja Lintu pulpetissa, joista edellinen kuvaa abiturienttitytön ihastumista vanhempaan, varattuun mieheen, jälkimmäinen puolestaan koululaisten poliittista heräämistä. Nyt kuitenkin luin Kiurut laulavat, osittain kesän, osittain siskoskirjahaasteen innostamana. Siskoskirjoista minua olisi enemmän kiinnostanut Virtasen Tuletko sisarekseni, mutta sitä ei lähikirjastosta löytynyt ja Kiurut puolestaan on odottanut jo muutaman vuoden lukemistaan hyllyssä.

Jos olisin lukenut Kiurut laulavat kouluiässä, olisin varmaan pitänyt siitä aika paljon. Nyt kirja ei onnistunut koukuttamaan: henkilöt jäivät etäisiksi, ja tapahtumat tuntuivat kaavamaisilta: keskiössä on vastikään Pohjanmaan lakeuksille muuttanut kuusilapsinen Savelan perhe, jonka lapset leikkivät "reiluilla", itse piirtämillään paperinukeilla jännittäviä näytelmällisiä leikkejä ja palavat halusta tutustua uuteen naapuriinsa, kauniiseen Ruusuun, jonka äiti topakka opettajaäiti on hiljattain kuollut auto-onnettomuudessa ja jonka isä on "taivaanrannan maalari", toisin sanoen taiteilija, joka ei ole pitänyt yhtään näyttelyä tai myynyt teoksiaan. Boheemius ja jännitys on ulkoistettu Ruusun perheeseen, kun taas Saveloilla on ahkera, joskin ankara ja "liikaa" koulunkäyntiä vastustava isä ja puuhakas, lukemista rakastava ja lapsiaan hellivä äiti. Savelan lapsista lukutoukka Leena nousee ehkä hieman etualalle, lisäksi  Suvista syntyy käsitys järkevänä toiminnan ihmisenä ja Anusta haaveilijana. Veljet keikkuvat kuvioissa mukana, mutta jäävät kuitenkin vähän syrjään.

Lasten leikkien, sisarus- ja ystävyyssuhteiden ja arkisten askareiden kuvaus tuo mieleen paitsi Seljan tytöt  (jossa arjesta hieman vieraantunut taiteilija on tyttöjen oma isä, kirjailija Rikhard Selja), myös Anni Swanin nuortenromaanit, erityisesti kirjat Arnellin perhe, Pikkupappilassa ja Ulla ja Mark. Myös Louisa M. Alcottin Pikku naisia "Pickwick-kerhoineen" sekä erityisesti sen jatko-osa Pikku miehiä ja itsenäinen teos Sireenien alla ovat samanhenkisiä lapsuudenkuvauksia, joissa ei ole kovinkaan voimakasta yksittäistä juonta ja jossa leikit ja mielikuvitus ovat pääosassa. Unohtamatta L. M. Montgomeryn iki-ihania teoksia Sateenkaarinotko ja Sara tarinatyttö! Kiurut laulavat ei minulla nouse ihan edellä mainittujen klassikkojen tasolle (toisin kuin Selja-sarja), mutta viehttävä, turvallinen ja vanhanaikainen kesäkirja se on.

Ihanaa kesäistä sunnutaita kaikille lukijoille!

Imperiumin perilliset. Esseitä brittiläisestä nykykirjallisuudesta

Englantilaisia pidetään teen ystävinä, mutta Café Voltaire -henkinen kahvilakulttuuri on elänyt pitkään myös Britanniassa. Euroopan ensimmäiset kahvilat avattiin Oxfordiin ja Lontooseen jo 1960-luvun alussa. Brittiläiseen coffee house -kulttuuriin liittyi jo tuolloin poleeminen ja poliittinen keskustelu. [-- --] Naisilla ei tunnetusti 1600-luvun Englannissa ollut pääsyä julkiseen kahvilakulttuuriin, vaan heille jäi kodin yksityinen maailma. Virginia Woolfin kaltaisten brittiläisten naisajattelijoiden ansiosta nykyisin onneksi myös naiset voivat osallistua maailmanmenoa koskevaan keskusteluun kahviloissa ja teehuoneissa ja pubeissa - ja tietenkin myös kirjojensa kautta. (Imperiumin perilliset, 12.)

Päivi Kosonen, Päivi Mäkirinta ja Eila Rantonen (toim.): Imperiumin perilliset. Esseitä brittiläisestä nykykirjallisuudesta. Café Voltaire -sarja, Avain 2009.

Imperiumin perilliset on yleistajuisesti kirjoitettu tietoteos kaikille brittiläisestä nykykirjallisuudesta kiinnostuineille. Esseiden kirjoittajat ovat suomalaisia kirjallisuuden ja kulttuurin vaikuttajia; professoreita, tutkijoita, kirjailijoita, toimittajia ja opettajia, joilla on omakohtainen suhde esittelemäänsä kirjailijaan. Päivi Kososen, Päivi Mäkirinnan ja Eila Rantosen toimittama teos on tekijälähtöinen: se nostaa keskusteluun sellaisia brittiläisiä nykykirjailijoita, jotka tarjoavat lukijoille ajattelemisen aihetta taidokkaasti ja omaäänisesti. Osa brittiläisistä nykykirjailijoista sijoittaa tarinansa toiseen aikaan (esim. Kazuro Ishiguron Pitkän päivän ilta) tai paikkaan (esim. Alexander McCall Smithin Mma Ramotswe-dekkarit), mutta yhtä kaikki heidän teoksensa heijastelevat kirjoitusajankohdan ja -kulttuurin arvoja ja asenteita.

Kirjan nimi, Imperiumin perilliset, viittaa käsitykseen, että 1980-luvulla ja sen jälkeen julkaisseet kirjailijat elävät ja kirjoittavat suhteessa toisen maailmansodan perintöön. Britannian valta-asema maailmanpolitiikassa horjui ja siirtomaa-aika päättyi viimeistään Hong Kongin palautuessa Kiinalle vuonna 1997. Brittiläisestä nykykirjallisuutta ei kuitenkaan leimaa alakulo ja menneen kaipuu, vaan ennemminkin on kyse siitä, että omaa identiteettiä ja menneisyyttä peilataan lähihistoriaan. Entisistä siirtomaista muuttaneet ja heidän jälkeläisensä tuovat brittiläiseen kirjallisuuteen uudenlaista monikulttuurisuutta, ja puhutaan jopa "uuden romaanin aikakaudesta", jota edustavat esimerkiksi Salman Rushdie, Ian McEwan, Martin Amis ja Hanif Kureishi. Imperiumin perillisiä eivät siis ole vain Isossa-Britanniassa syntyneet, vaan myös maahanmuuttajat. Erilaisista taustoista tulevia kirjailijoita yhdistää kysymys brittiläisen identiteetin tulevaisuudesta globaalissa maailmassa.

Imperiumin perillisissä kirjailijat on ryhmitelty alaotsikoiden alle sen mukaan, miten ne tätä brittiläistä identiteettikriisiä käsittelevät. Luvussa "Yhteiskunnan ja historian kerroksia" fokuksessa ovat kirjailijat, jotka ovat tuotannossaan käsitelleet erityisesti lähihistoriallisia tapahtumia ja traumoja tai brittiläisen nyky-yhteiskunnan piirteitä. "Nykykulttuurin me ja muut" esittelee kirjailijoita, joiden teoksissa on kyse ennen kaikkea toiseudesta, identiteetistä ja monikulttuurisuudesta. "Brittiläinen populaarikulttuuri" -luvussa pohditaan, miten englantilaisuus ja brittiläisyys rakentuvat populaarikirjallisuuden kautta. "Tarinaperinteen tuulettajat" puolestaan ovat kirjailijoita, jotka identiteettiä, lähihistoriaa ja vastakulttuuria  työstäessään kiinnittävät erityistä huomiota kieleen, tapoihin esittää asioita ja muodostaa merkityksiä.

Olen ehtinyt lukea vasta Imperiumin perillisten johdantolukuja ja pari kirjailija-artikkelia, mutta erityisesti  minua kiinnostavat seuraavat esseet: "Ian McEwan - Euroopan trauma, pahuus ja perhe" (kirjoittanut Aino Mäkikalli), "Zadie Smith - juurikanavia ja sattumanvaraisia pakkomielteitä" (Johanna Matero), "Colin Dexter - Oxford, Morse ja naiset" (Leena Laaksonen), "Helen Fielding Jane Austenin jalanjäljissä" (Heta Pyrhönen), "Angela Carter - siivoton satutäti" (Joonas Säntti), "Jeannette Winterson - hurmoksellisia rajanylityksiä" (Mari Verho) sekä "Sarah Waters - vaihtoehtoisia romansseja ja muita tarinoita" (Päivi Kosonen). Useista artikkeleista koostuva johdantoluku on myös kiehtovaa luettavaa, sillä siinä tutkaillaan muun muassa "englantilaisen romaanin historiallisia reittejä".

Imperiumin perilliset ilmestyi Avaimen kustantamana jo vuonna 2009, mutta minä löysin teoksen vasta nyt, vastikään avatun Café Voltairen myötä. Päivi Brinkin (ent. Mäkirinta), Hanna Meretojan ja Päivi Kososen emännömä blogi on avoin kaikille nykykirjallisuudesta kiinnostuneille lukijoille, vieraileville kirjoittajille ja kommentoijille. Käykäähän kahvittelemassa!

Suosittelen Imperiumin perillisiä kaikille kirjallisuuden ystäville, erityisesti niille, jotka ottavat osaa Kirjavan kammarin Totally British -haasteeseen! Kuten monet muutkin kirjabloggarit, minäkin loin tuolle laajalle haasteelle oman alasivunsa, jonne kirjaan haasteen puitteissa lukemani kirjat (myös Imperiumin perilliset) sekä lukusuunnitelmia ja -vinkkejä.

Maistiaisia Imperiumin perillisissä käsitellyistä kirjailijoista (sulkeissa linkkejä kirjabloggaajien lukukokemuksiin): 

"Yhteiskunnan ja historian kerroksissa"

Doris Lessing (Anki, Jenni)

Ian McEwan (Linnea, Susa P., Naakku, Jori, Leena Lumi, Sanna, Morre, Katja, Paula...)

Kazuo Ishiguro (Hanna, Anna Elina, Jaana, Ilse, Zephyr) 

"Nykykulttuurin me ja muut"

Hanif Kureishi (Ina)

Zadie Smith (penjami)

"Brittiläinen populaarikulttuuri"

Alexander McCall Smith (Reeta Karoliina)

Helen Fielding (Susa)

J. K. Rowling (Salla)

"Tarinaperinteen tuulettajat"

Angela Carter (Satu)

Jeannette Winterson (Zephyr, Satu)

Sarah Waters (Kirsi, Susa, Sonja, Salla, Karoliina, Satu)

Kuten linkkilistoista huomaa, erityisesti Ian McEwanin, Kazuo Ishiguron ja Sarah Watersin teokset ovat viime aikoina kuuluneet kirjabloggaajien suosikkilukemistoon. Ian McEwania oli lukenut niin moni, etten millään pystynyt linkittämään kaikkia. Sarah Watersin Vieras kartanossa puhuttaa juuri nyt paljon, mutta löysin arviot myös Yövartiosta ja Silmänkääntäjästä.

Imperiumin perillisistä on kirjoitettu myös Kokolailla kirjallisesti -blogista, ja kirjan kritiikki Kiiltomadosta. Avaimen Café Voltaire -sarjassa on julkaistu myös kirjat Tarinoiden paluu. Esseitä ranskalaisesta nykykirjallisuudesta (2008) ja Muistijälkiä. Esseitä saksalaisesta nykykirjallisuudesta (2010). Syksyllä 2011 ilmestyy Esseitä venäläisestä nykykirjallisuudesta ja ensi vuodeksi lupaillaan Esseitä unkarilaisesta nykykirjallisuudesta.

Loppukevennykseksi ohjaan teidät P.S. Rakastan kirjoja -blogiin nauttimaan Saran Lontoon-matkan kuvista ja sanoista!

P.S. Osallistun tällä kirjalla myös Paulan Luen ja kirjoitan -blogin Kirjallista elämää -haasteeseen.

Majakkakirjoja kesään

Merelliset kirjat kuuluvat kesään - ainakin minun mielestäni, kun olen lähes koko ikäni meren tuntumassa asunut ja lomaillut useita kertoja Ahvenanmaalla. Nykyään asun kauempana merestä, niinpä nautinkin suunnattomasti suolaisesta merituulesta tänään, kun teimme oman perheen ja sisarusteni kanssa retken Korkeasaareen. Alkavan kesäkuun kunniaksi tarjoilen maistiaisia majakka-aiheisista kirjoista, joista muutamat ovat pyörineet monien bloggaajien ja lukijoiden käsissä tänä keväänä, toiset taas ovat klassikkoja.

Virginia Woolf: Majakka To the Lighthouse 1929, suom. Kai Kaila 1977, Tammi, Loisto-pokkarina 2003)

Tämä modernin kirjallisuuden klassikko on edelleen lukematta, vaikka se löytyy omasta kirjahyllystäni. Siksi ohjaan teidät Lukuhetkiin lukemaan Sonjan kokemuksen kirjasta, joka alkaa näin:

Kyllä, tietysti, jos huomenna olisi kaunis ilma, rouva Ramsay sanoi. Mutta sinun täytyy nousta ylös yhtä aikaa auringon kanssa, hän lisäsi. 
 Hänen poikaansa nämä sanat riemastuttivat, aivan kuin olisi päätetty että retki tehtäisiin ja ihme jota hän oli odottanut, vuosikausia kuten hänestä tuntui, olisi käden ulottuvilla yön pimeyden ja päivän purjehduksen päässä.

Olen lukenut Virginia Woolfilta vain Oman huoneen, joka pohtii kiinnostavasti naisten omaa kirjallista perinnettä, naisena kirjoittamista, ja sitä kiistämätöntä tosia-asiaa, että "naisella täytyy olla omaa rahaa ja oma huone, jos hän aikoo kirjoittaa". Hyllyssäni odottaa lukuvuoroaan myös Mrs. Dalloway. Kesän kunniaksi ensin kuitenkin Majakka, joka takakannen mukaan "vaatii lukijaa pysähtymään, miettimään ja maistelemaan tarinaa sen edetessä". Olen saanut sellaisen kuvan, että Majakalle tulisi edetä hitaasti, jokaisesta tajunnan virran aallosta nauttien.

Tove Jansson: Muumipappa ja meri (Pappan och havet 1965, suom. Laila Järvinen)
Muumipappa ja meri on yksi suosikeistani Janssonin muumiromaanien joukossa. Tarinan primus motor on Muumipappa, joka janoaa seikkailuja ja haluaa suojella perhettään vaarojen keskellä. Ensin on kuitenkin jätettävä Muumilaakson aurinkoinen idylli. Muumit purjehtivat majakkasaarelle, jossa he tapaavat muun muassa erakoituneen entisen majakanvartijan ja asettuvat asumaan majakkaan. Muumipappa ryhtyy majakanvartijaksi, mamma kaipaa puutrhaansa ja maalaa kukkaloistoa majakan seinälle, pikku Myy taistelee pisimuurahaisia vastaan ja Muumipeikko pelkää Mörköä ja ihastuu merihevosiin. Meri on kirjassa outo voima, ja koti-ikävä vaivaa itse kutakin.

Tarinan melankoliaa korostaa se, että Jansson ei koskaan kuvaa muumiperheen paluuta majakkasaarelta Muumilaaksoon: sen sijaan viimeinen muumiromaani, Muumilaakson marraskuu kertoo homsu Tuhdon, Vilijonkan, hemulin ja Mymmelin tyttären yksinäisestä syksystä Muumilaaksossa, poissaolevia muumeja kaivaten.

Jenni on tehnyt ihanan postauksen Tove Janssonista ja kirjailijan rakkaudesta mereen, omaan saareensa Klovharuun ja purjehdukseen.

Jeannette Winterson: Majakanvartija (Lighthousekeeping 2004, suom. Mervi Sainio, Bazaar 2005)

Wintersonin Majakanvartija tarttui mukaani kirjastosta pari vuotta sitten, mutta jäi kesken siitä kuuluisasta syystä, että ei temmannut tarpeeksi mukaansa jotta olisi kiilannut lukulistan kärkeen. Vakaa aikomukseni on kuitenkin vielä joskus lukea kirja, sillä pidin Wintersonin aiemmista teoksista Oranges Are Not the Only Fruit (Appelsiini ei ole ainoa hedelmä) ja Ihoon kirjoitettu (Written on the Body), ja Taidetta ja valheitakin (Art and Lies) kiinnostaisi. Suosittelen erityisesti Appelsiini-kirjaa, jos haluaa aloittaa tutustumisen tähän hienoon brittikirjailijaan.

Majakanvartija kertoo Hopea-nimisestä tytöstä, joka sijoitetaan äitinsä kuoleman jälkeen  majakanvartija Pew'n luo. Hopea ei ole koskaan tavannut isäänsä, joka poikkesi maihin pohjoisskotlantilaiseen satamakaupunkiin, jossa Hopea syntyi yhdeksän kuukautta myöhemmin. Majakanvartija Pew'n kertomista tarinoista "muodostuu Hopealle kartta, jonka avulla suunnistaa mielen pimeissä huoneissa ja kurottautua kohti majakoita, jotka tuovat valoa pimeyden keskelle" (Bazar-kustantamon kuvaus).

Käykää kurkkaamassa, mitä Tarinautti Elma Ilona on kirjoittanut Majakanvartijasta lokikirjaansa!

P.D. James: Majakka (The Lighthouse 2005, suom. Jaakko Kankaanpää 2006, Otava)

P.D. Jamesin yhteiskunnallisissa, laajoissa ja viehättävällä tavalla vanhanaikaisissa dekkareissa kahvi jauhetaan myllyssä juuri ennen keittämistä ja illataisin nautitaan punaviiniä joko hyvässä seurassa tai yksin klassista musiikkia kuunnellen. Erityisesti pidän niistä romaaneista, joissa murhia selvittävät runoilija-ylikomisario Adam Dalgliesh ja rikoskomisario Kate Miskin. Majakka on suljetun piirin dekkari: murha on tapahtunut syrjäisellä majakkasaarella, joten murhaajakin löytyy saarelaisten pienen yhteisön joukosta ja lähes kaikki romaanin tapahtumat sijoittuvat sinne. Teoksessa viitataan luonnollisesti Woolfin Majakka-romaanin.

Raili Mikkanen ja Tiina Holmberg: Majakat ohoi! (Schilds 2009) on tuhti tietopaketti Suomenlahden majakoista lapsille. Kirjassa seikkailevat Moona-lokki ja Ville-hylje, jotka pohtivat matkallaan myös merten suojelua ja ystävyyttä. Raili Mikkanen on palkittu lasten- ja nuortenkirjailija, jonka tänä vuonna ilmestynyt Suomen lasten linnakirja on luettu monessa blogissa. Itse aion lukea kirjailijalta seuraavaksi aikuisten historiallisen romaanin Meren ja ikävän kiertolaiset, Leenan suosituksesta.

Claudie Gallay: Tyrskyt (Les Déferlantes, suom. Titia Schurman, Avain 2009)

"Tyrskyt tutustuttaa lukijat ranskalaisen syrjäkylän sulkeutuneisiin mutta kiehtoviin asukkaisiin. Lintujen tutkija ajautuu selvittelemään neljänkymmenen vuoden takaisen haaksirikon arvoitusta. Oliko majakka sammuksissa haaksirikkoyönä?" (katkelma takakansiteksistä)

Ranskalaisen Claudie Gallayn Tyrskyjä on kehuttu erityisesti tiiviistä tunnelmastaan, runollisesta kerronnastaan ja oivaltavan tarkasta henkilökuvauksestaan. Lintuja tutkiva nainen, joka ei haluaisi katsoa menneisyyteen, tapaa normandialaisen La Haguen, tuulten ja meren saartaman kylän, satamaravintolassa miehen, joka haluaa selvittää kauan sitten tapahtuneita asioita.

Tämä kirja on kulunut monien bloggajien käsissä, käy lukemassa vaikka tämä järjellä ja tunteella kirjoitettu arvio. Myös Naakun mukaan kaikkien pitäisi lukea tämä upea kirja - toivon todella, että ehdin pian tarttua Tyrskyihin, jotka vyöryvät yöpöydälläni toisten lukemistaan odottavien kirjojen aallonharjalla!

Ann Rosman: Majakkamestarin tytär (Fyrmästarens dotter, suom. Anu Koivunen, Bazar 2011)


Majakkamestarin tytär on ihan hyvä dekkaridebyytti, mutta nautin kirjassa ennen kaikkea Bohuslänin saariston ja Marstrandin pikkukaupungin merentuoksuisesta kuvauksesta ja sympaattisista henkilöistä, jotka tapaamme onneksi vielä tulevissa Karin Adler -dekkareissa. Majakkamestarin tytär on hyvänmielen dekkari, vaikka kirjan loppupuolella otetaankin tyypilliseen dekkarityyliin "kierroksia". Kirjan kiehtovuutta lisää se, että se tarina liikkuu myös 1960-luvun rakkaustarinan tunnelmiin. Olen postannut kirjasta aiemmin täällä.

Nyt kun vielä pääsisi jollekin syrjäiselle majakkasaarelle kaikkien lukemattomien majakkakirjojen kanssa! Iltaisin voisin kuunnella tätä.