Tomas Tranströmer: Kootut teokset 1954-2004

Tomas Tranströmer: Kootut teokset 1954-2004 
suom. Caj Westerberg.
Tammi 2014, Keltainen kirjasto 427, 516 sivua.¨

Ulkona on kesä aluillaan.
Vehreydestä kantautuu vihellyksiä – ihmisiä vai lintuja?
Ja kukkivat kirsikkapuut halailevat kotiin saapuvia linja-autoja.


Kuluu viikkoja.
Tulee hitaasti yö.
Koiperhoset lentävät ikkunaruutuun:
pieniä kalpeita sähkeitä maailmalta.


Tartuin Tomas Tranströmerin Koottuihin teoksiin hienoisen epävarmuuden vallassa: olin jostain saanut sen käsityksen, että vuonna 2011 kirjallisuuden Nobelin palkinnon vastaanottaneen kirjailijan runot olisivat jotenkin vaikeatajuisia. Onneksi olin väärässä. Tranströmerin runot eivät tyhjene yhdellä lukukerralla, mutta säkeet kannattelevat lukijaa kuin musiikin sävelet. Tranströmerin runokuvat ovat toisinaan hyvinkin konkreettisia, runot ovat kuin pieniä tarinoita tai joskus hetken tunnelman kiteyttäviä haikuja:

Ihmislintuja.
Omenapuut kukkivat.
Suuri arvoitus.

Kootut teokset sisältää koottujen runojen lisäksi Tranströmerin muistelmatekstin "Muistot näkevät minut" sekä taidokkaan suomentajan, Caj Westerbergin saatesanoja aiempiin painoksiin. Tranströmerin lapsuusmuistot ovat jo itsessään herkullista luettavaa:

Keräsin hyönteisiä ja ennen kaikkea kovakuoriaisia yksitoistavuotiaasta suunnilleen siihen asti, kun täytin viisitoista. Silloin painoivat päälle kilpailevat intressit, lähinnä taiteelliset. Miten alakuloiselta tuntui, että entomologian täytyi antaa niille tilaa! Vakuutin itselleni, että se oli vain väliaikaista. Noin viidenkymmenen vuoden kulutta alkaisi taas kerätä hyönteisiä.

Kiitos Tomas Tranströmer, että maltoit ottaa aikaa hyönteisten keräilyiltä ja maalata sellaisia runokuvia kuin tämä:

Ja kuitenkin aurinko yhtä voimakkaasti kuin ennen.
Sen kärsimättömät siveltimet maalasivat maailman.


Tranströmerin runoista on blogannut myös Elma Ilona Tarinauttisen hämärän hetkissä. Kirsin kirjanurkasta löytyy juttu sympaattisen Nobel-kirjailijan tapaamisesta.

Haasteet: 14 nobelistin teosta, Runohaaste 2014, Keltainen kirjasto 60 vuotta.

Katriina Ranne: Ohikulkijan tuoksu

Katriina Ranne: Ohikulkijan tuoksu
Gummerus 2014, sivua.

Sinulle 
minä rakentaisin
sillan yli ruskean kuraveden
             pitkospuut loskan halki
Kutoisin kaamoksen harmaaksi huovaksi
sinun kietoutua 

Katriina Ranteen esikoisteos Minä, sisareni oli kaunis ja lyyrinen romaani. Kirjailijan toinen julkaistu teos, runokokoelma Ohikulkijan tuoksu on kaunis ja arkinen kirja, jossa mainitaan niin HTML-koodi kuin akvarellilehmukset. Lukukokemuksena Ohikulkijan tuoksu oli minulle hyvin samantapainen kuin vain vähän aiemmin lukemani Asta Honkamaan Naisen maisema: lukiessani soljun kauniiden sanojen virrassa, välillä jään makustelemaan jotakin kiinnostavaa ajatusta tai erityisen herkkää ilmaisua, kuljen tunnelmasta, tilasta ja tarinasta toiseen. Kun pääsen loppuun, en oikein tiedä, millaisella (runo)matkalla olen ollut ja mitä tästä kaikesta sanoisin.

Jotkut Ranteen runoista tuntuvat rakkausrunoilta (itseasiassa kirjan takakannen mukaan "Ohikulkijan tuoksun jokainen runo on rakkausruno", mutta perinteisemminkin tulkittuna moni on sitä), säkeiltä tuntemattomalle, joka kaadat maitoa kahviisi juuri kun / minä olen avannut maitotölkin / viereisessä asunnossa / ja minä nostan tölkin kevyempänä. Toiset runot tarttuvat selväsanaisesti elämän varjopuoliin ja maailman epäkohtiin: Joka kahdeksas sekunti / yksi lapsi kuolee puhtaan veden puutteeseen. Runot ovat romanttisia ja täynnä kohtalontunnetta, mutta niitä keventää hienoinen ironia, kuin ikkunaverhojen välistä häilähtävä valo.

Ohikulkijan tuoksu kertoo joitakin kutkuttavia tarinoita, kuten Jokainen mies, jonka kerran tapaan, elää kaksi elämää / Toisessa emme enää kohtaa, hän kulkee pohjoiseen, / katselee tundraa, kerää yökiitäjiä. Miehen kädet kovettuvat. / Hän ei tiedä toisesta elämästään, jossa hieroo jasmiiniöljyä / minun selkääni, jossa hänen kosketuksensa virtaa lävitseni tai Hätä on tämän näköinen: / juokset kurassa ja hiessä pysäkille, matkalaukun / kahva hajoaa, nouset väärään junaan. Joku / on vienyt kenkäsi. Räntäsade on vaakasuoraa. Palaan siihen, mitä tämän postauksen alussa hapuilin: Katriina Ranteen romaanin vahvuus oli kieli ja hänen runojensa vahvuus ovat tarinat. Nautinnollista lukea. 

Teetä juodessa elämä on huulia vasten.
Mutta vasta vanhat teelehdet, kaikkensa antaneet
hylätyssä, juomalasiin työnnetyssä siivilissä
hehkuvat lämpöä joka kirjoo lasin sisäpinnan
hitaalla höyryllä, herkällä ja kauniilla
maailmalta unohtuvalla.

Muissa blogeissa sanottua: P.S. Rakastan kirjoja, Kirjakaapin avain, kirjailijan oma blogi Aarteidenkerääjä

Haasteet: Runohaaste 2014

Mary Oliver: Joutsen

Mary Oliver: Joutsen. Runoja ja proosarunoja
Swan: Poems and Prose Poems,
suom. Pertti Nieminen ja Tuulia Toivanen.
Basam Books 2013, 88 sivua.

 Runoilija uneksii vuoristosta

Joskus minä väsyn päiviin, kaikkiin niiden oikkuihin ja puuskiin. 
Minä tahdon kiivetä jotakin vanha, harmaata vuorta 
                                                         hitaasti, käyttää
siihen loppuelämäni, levätä usein, nukkua
mäntyjen alla tai niiden yläpuolella, paljailla kallioilla. 
Tahdon nähdä, kuinka monta tähteä on vielä taivaalla
jonka me olemme nyt sammuttaneet vuosiksi, 
                                                         vähintään vuosisadaksi.
Tahdon katsoa taakseni kaikkeen, antaa anteeksi kaiken, 
tyynesti, tiedänhän kaiken sen, mitä tarvitsee tietää.
Kaikki tuo kiire! Ei maailma sellainen ole!
Miten hiljaiset ovat puut, niiden runous on vain niissä itsessään.
Tahdon ottaa hitaita askelia ja ajatella
                                              tarkoituksenmukaisia ajatuksia. 
Kymmenessä tuhannessa vuodessa, kenties, pala vuorta luhistuu.


Pulitzer-palkittu Mary Oliver (s. 1935) oli minulle tuntematon runoilija, ennen kuin luin hänen runoistaan parista kirjablogista. Oliverin runoista poimituissa sitaateissa minua viehätti kerronnallisuus, luonnon kunnioitus ja elämänviisaus. Kotimaassaan Oliver on rakastettu runoilija ja esseisti, ja hänen viimeisin kokoelmansa ilmestyy suomeksi Pertti Niemisen ja Tuulia Toivasen kääntämänä.

Teoksessa on suomentajien esipuhe, jossa kerrotaan Mary Oliverin elämästä, tuotannon teemoista ja valaistaan myös joitakin runojen kääntämisessä vastaan tulevia haasteita: kun Oliver kirjoittaa runossaan ("Kuljen kesannon ohi") rikkaporkkanasta, joka on englanniksi "Queen Anne's lace" eli "Kuningatar Annen pitsi" ja sommittelee runonsa typografisesti pitsimäiseen muotoon, ei suomennoksessa ole mahdollista tavoittaa kaikkia nyansseja. Onneksi näitä merkityksiä on kuitenkin avattu esipuheessa, samoin kuin Oliverin tuotannon kantavia teemoja – luontoa, uskoa ja mielikuvitusta.

Oliverin runoissa pienet tavanomaiset yksityiskohdat saavat uusia merkityksiä, arjessa on taikaa ja  joki sisältää keskeneräisen tarinan, kettu tuntee kaipuun jonka nimeä emme tiedä, kolibrilla on pesäpaikka kirjahyllyn nurkkauksessa, rikkaporkkana hankaa valkeita kasvojaan auringon rievulla ja kirjoituskone on humisemassa, valmiina lähtöön. Runot ovat usein pieniä tarinoita tai tuokiokuvia. Yksi suosikkirunoistani on "Joka puolella taloa, varhain aamulla", jossa runoilija katsoo koiranpennun onnellisia silmiä ja pelargonin lehtiä, syö aamiaista ja avaa uuden paketin lumivalkoista kirjoituspaperia, valmiina työhön.

Suosittelen Mary Oliverin runoja myös "runokammoisille", sillä nämä runot ovat syvällisiä olematta vaikeatajuisia ja monimerkityksellisiä olematta monimutkaisia. Oliverin tavasta kirjoittaa vanhenemisestaan ja luontosuhteestaan tulee mieleen rakastettu suomalaisrunoilija Eeva Kilpi.

Mary Oliverin runoihin on ihastuttu myös Peilikirjoitusta ja Pinon päällimmäinen -blogeissa.

Haasteet: Runohaaste 2014

Asta Honkamaa: Naisen maisema

Asta Honkamaa: Naisen maisema
Books North 2014, 41 sivua.

Asta Honkamaan esikoisteos Naisen maisema kertoo pitkistä kesäpäivistä mökillä, saunomisesta samoilla lauteilla äitien ja äidinäitien kanssa kun viisikymmentä vuotta on päällekäin kulumassa samanaikaisesti, pitkistä aamukahveista sillä aamukahvissa pysyttely pysäyttää ajan ja nainen elää novellihetkiään, elokuvahetkiään Kokoelmassa matkustetaan Alavudella ja New Yorkissa, nautitaan ja ahdistutaan ruuasta, seistään yöllä yksin rautaisella puutarhapöydällä tyllihameessa.

Aivan ensimmäiseksi huomioni kiinnittyy siihen, keitä ovat kokoelman alkupuolen runojen he, jotka tuntevat toistensa hengityksen hajun ja tuntevat toistensa tavan nostaa suortuvat kasvoilta. Ovatko he rakastavaisia, siskoksia, ystäviä vai kenties serkuksia? Toinen mieleen nouseva kysymys oli, että ovatko nämä tekstit runoja ja jos ovat, niin miksi? Osa kokoelman teksteistä onkin nimetty tarinoiksi, joitakin tekstejä voisi luonnehtia proosarunoiksi, mutta osa teksteistä on asettelultaan kuin perinteistä säkeisiin jaettua runoa, jossa ei kuitenkaan ole lyyristä rytmiä.

Naisen maisema on lempeä maisema, mutta se on myös karu maisema. Teksteissä on leppeää kesätuulta ja raivoisaa kiihkeyttä. Honkamaa kirjoittaa kauniisti ja rujosti, tunnelmat vaihtelevat kuin painostavan helteisenä kesäpäivänä.


Naisen maisemaa ovat katselleet myös ainakin Jenni, Mari A ja kirsimaarit

Haasteet: Runohaaste 2014