Vesa A. Korhonen: Hyvä, parempi, valmis (Kirjallista elämää)

Paulan mainion Kirjallista elämää -haasteen innostamana tutkin pari viikkoa sitten kotikuntani pääkirjaston kirjoittamisaiheista hyllyä erityisen tarkkaan. Etsin erityisesti Antti Tuurin kehuttua Kuinka kirjoitan romaanin -teosta, mutta Tuurin kirjallisen elämäkerran lisäksi halusin luettavaksi jonkin kirjoitusoppaan, joita olen lukenut viimeksi varmaankin Äidinkielen ja kirjallisuuden aineenopettajaopintoihin liittyen. Luovan kirjoittamisen opetus ja opiskelu on minusta kiehtova aihe: sanataiteen opetus on marginaalissa verrattuna esimerkiksi musiikin tai kuvataiteen opetukseen, mutta kirjoittamisen opetuksen ja ohjauksen arvostus kasvaa vähitellen ja yhä harvempi kirjailija tulee enää "pystymetsästä" - monet ovat käyneet oriveden opistonsa ja kriittiset korkeakoulunsa. Kirjoittaminen on myös monelle rakas harrastus, joka voi toimia varaventtiilinä pöytälaatikossa tai olla tavoitteellista, julkaisemiseen pyrkivää. 

Monet kirjoittajat kärsivät valkoisen paperin kammosta tai aiheen puutteesta, mutta yleinen ongelma on myös, että tekstiä kyllä syntyy, mutta valmista ei tule. Vesa A. Korhosen Hyvä, parempi, valmis - eli miten kirjoittaa se loppuun asti (Muruja-kustannus 2009) paneutuu nimensä mukaisesti viimeksi mainittuun ongelmaan. Korhosen (jonka ensimmäinen kirja tämä kirjoittamisen opas on) kirja on tarkoitettu lähinnä harrastekirjoittajille ja aloittelijoille: Tekijä kulkee kirjallisessa virrassa huomattavasti lähempänä tuota villin vallatonta rantaa. Jos se tuntuu ongelmalliselta eikä uteliaisuus tunnu kantavan, niin kenties on parempi jättää lukeminen jo tähän. Kiitos ajastasi. Sammuttaisitko valot lähtiessäsi. Korhosen teos ei keskity mihinkään tiettyyn tekstilajiin eikä edes rajaa fokusta fiktiivisten tai tietotekstien käsittelyyn, vaan tekstin työstämisestä puhutaan yleisellä tasolla.

Varmaankin tällaiselle kansantajuiselle, tulostimista, tekstinkäsittelyohjelmista ja kirjoittamisharrastuksen vuosikuluista jutustelevalle oppaalle on tilausta. Kirjoittamisen tekniikalle eli tietokoneille ynnä muille laitteille on kirjassa oma lukunsakin, jossa mainitaan muun muassa tulostimien ja värikasittien hintoja. No, julistihan Mika Waltarikin aikoinaan: "hanki kirjoituskone" klassikoksi muodostuneessa oppaassaan Aiotko kirjailijaksi? (1938), ja nykyään useimmat  Waltarin käytännön ohjeista ovat tietenkin vanhentuneita (teoksen kaunokirjallinen arvo sen sijaan ei). Nykyään tekniikka ja ohjelmistot vanhenevat todella nopeasti, enkä usko, että Korhosen kirjan liitteenä olevat Office Word 2003:n käyttöön liittyvät vinkit ovat enää kovinkaan ajankohtaisia. Kaipaan kirjallisuuten ja kirjoittamisen opetukseen hitautta ja syvyyttä, joka kestää aikaa. Kiehtovan tarinan resepti ei ole varmaan paljonkaan muuttunut vuosisatojen saatossa, mutta tavat tallentaa ja jakaa tarinaa eteenpäin aikalaisille ja tuleville kuulijoille ja lukijoille ovat tietenkin muuttuneet.

Kirjoittamisen prosessia käsittelevässä luvussa Korhonen antaa vinkkejä tekstin työstämiseen. Liiallisten rönsyjen karsimiseen hän rohkaiseen osuvasti: "Poistaminen ei ole tuhoamista, pikemminkin varastoimista myöhempää käyttöä varten." Jokin tekstinpätkä, henkilöhahmo, teema tai juonenkäänne ei ehkä mahdu juuri työn alla olevaan käsikirjoitukseen, mutta johonkin toiseen tekstiin se saattaa kuulua.  Kirjoittajan "jumia" tai "blokkia" Korhonen pitää normaalina työhön kuuluvana vaiheena, joka paljastaa kirjoitustyön laajuuden ja vaativuuden. Lääkkeeksi "tekstipöhöön" hän ehdottaa kunnollisen tauon pitämistä, kuitenkin niin, että kaikki sekavatkin tekstin jatkoa koskevat ideat kirjataan talteen vaikkapa ranskalaisilla viivoilla - sitä hetkeä varten, kun tekstiin jaksaa taas tarttua.

Laajin oma kirjoitusprojektini on ollut gradu, joka on yhä - no, kesken. Sitä kirjoittaessani toimin poistojen kanssa juuri niin kuin Korhonenkin kehottaa tekemään: perustin poistoille oman tiedoston, jossa tekstifragmentit olivat tallessa, jos niitä joskus johonkin kaipaisi (oppiaineemme professori kutsui joskus tällaisten hylättyjen tekstinosien hyödyntämistä kannibalisoinniksi). Tekstin karsiminen on Korhosen mukaan hyvä keino myös silloin, jos "teksti lähtee omille teilleen". Tekstin harharetket ovat toisaalta myös hyvä merkki, joka kertoo siitä, että teksti elää. Joskus alkuperäisen tekstin turhilta tuntuvat 

rönsyt ovat uuden tekstin versoja. Silloin, kun uusia teksti-ideoita suorastaan pursuaa, ei kannata harhautua keskeneräisestä tekstistä liiaksi sivupoluille vaan 

Hyvä, parempi, valmis sisältää myös tarinan omasta synnystään, eräänlaisen "tapaustutkimuksen" Korhosen kirjoitusprosessista. Lopuksi lainaan vielä Korhosen kiteytyksen kirjansa sanomasta, "johtopaatoksen": Opi työstämään tekstiäsi ankarasti ja sitä kautta saamaan jotakin valmiiksi. Kaiken muun, lukijat, tekstin lajit, tyyli- ja tehokeinot, julkaisemisen kiemurat, voit omaksua ja oppia sitten myöhemmin. Uskon, että Korhosen teoksesta aloitteleva kirjoittaja löytää rohkaisua ja käytännön vinkkejä, mutta minkään tietyn tekstilajin ongelmien kanssa kanssa kamppailevalle tai syventäviä kirjoitustaitoja etsivälle tämä kirja ei ole se oikea.

P.S. Verkossa surffaillessani löysin mielenkiintoisen kirjoittajablogin, Kirjoita romaani. Blogi on kesän ajan tauolla, koska sen kirjoittaja keskittyy käsikirjoitukseensa, mutta odotan innolla jatkoa syksyllä!

Antti Tuuri: Kuinka kirjoitan romaanin (kirjallista elämää -haaste)

Kuva bcostin/flickr

Ensimmäinen romaanin taso on sen kertomus, juoni, joka kirjassa kerrotaan; tapahtumien taso. Se voi tapahtua vaikka kuussa. Sen tärkein päämäärä on houkutella lukija lukemaan kirja läpi. Lukeminen on aika vaikea henkinen ponnistus, monille mahdotonkin. Siinä täytyy kirjoitetusta lauseesta herätä mielikuvia, jotka ovat lukijan omia kokemuksia ja havaintoja, omia mielikuvia, mutta ne heräävät eloon toisen ihmisen tarinaa lukiessa. 


En ole ikinä lukenut Antti Tuurin romaaneja - minulla on sellainen ennakkokäsitys, että Tuurin romaanien aiheet, kerrontapa ja henkilöhahmot eivät kiinnosta minua. Tuurin "kirjallisen muistelman" Kuinka kirjoitan romaanin (Art House 2004) lukeminen vahvisti käsitystä: kirjan luvussa "Ideoiden maailma" Tuuri kertoo kirjoittaneensa muun muassa omista armeijakokemuksistaan, työkokemuksistaan tehtaissa ja selkkauksista sahalaitoksissa. Toisaalta kiinnostuin "kirjoittajapankista" kertovasta romaanista Vuodenajat maaseutukaupungissa, käännöskirjan ylijäämäkappaleiden myynnistä kertovasta romaanista Viisitoista metriä vasempaan ja Pohjanmaalta lähteneiden Amerikan-siirtolaisten kohtaloista tarinoivasta Ameriikan raitti. 

Kuinka kirjoitan romaanin syntyi sittemmin edesmenneen Paavo Haavikon toivomuksesta. Tuuri ei halunnut kirjoittaa kirjoittamisopasta; hän ei ole itse kirjoittajakouluja käynyt ja kyseenalaistaa jossain määrin kirjailijakoulutuksen ja -oppaiden mielekkyyden. Tuuri kirjoittikin pikemminkin kirjallisen muistelmateoksen kuin romaaninkirjoitusoppaan; kirjan siitä, kuinka juuri Antti Tuuri on romaaninsa kirjoittanut. Tällainen kirja onkin kiinnostavaa luettavaa kaikille kirjallisuudesta kiinnostuneille (varmasti erityisesti Tuuri-faneille), kun se sisältää pohdintaa kirjallisuuden olemuksesta yleensäkin, lukemisen merkityksestä ja luovan työn tekemisestä. Nautin suunnattomasti näistä kirjailijan työtä kuvaavista kirjoista, ja suosikkini genressä on ehdottomasti Mika Waltarin Aiotko kirjailijaksi? jonka käytännön vinkkejä on aika ja tekstinkäsittelytekniikan kehitys syönyt, mutta jonka kirjallinen arvo ja sanoma on ennallaan. Tuuri ei ollut ainkaan Kuinka kirjoitan romaanin -teoksensa kirjoittamisaikana Waltarin kirjaa lukenut, mutta Waltarin tapaan Tuuri korostaa lukemisen ja omien elämänkokemusten merkitystä kirjailijaksi kehittymisessä.

Tuuri käsittelee kirjassaan romaaniaiheiden löytymistä, materiaalin keräämistä, kirjoittamisprosessia ja kysymystä romaanin olemuksesta ja hahmosta. Minulle viimeksi mainittu aihe, siis luku "Mikä romaani on" on kaikkein antoisin. Pidin Tuurin pohdinnoista, hän kirjoittaa muun muassa näin:

Romaanikirjailija ei ole opettaja eikä saarnaaja, hän on etsijä, ja lukija voi etsiä hänen mukanaan; suunnilleen niin sanoi Leo Tolstoi kirjailijan työstä. 
  Pidän romaanin kirjoittamista tutkimusprosessina, jossa tutkimusvälineinä ovat kirjailija itse, hänen kokemuksensa ja käsityksensä maailmasta, ja lukija. Lukija vertaa ja yhdistää omia kokemuksiaan ja käsityksiään niihin, jotka kirjailija on kirjaan kirjoittanut. Siitä syntyy kuva maailmasta, jossa me elämme, sen menneisyydestä, nykypäivästä ja tulevaisuudesta. 


Tällainen metakirjallisuus, jossa pohditaan kirjallisuuden syvempiä merkityksiä ja tasoja, on aidosti ravitsevaa luettavaa maailmassa, jossa kirjapainot jauhavat kiihtyvään tahtiin miljoonapainoksia sisällyksettömistä best-sellereistä samaan aikaan, kun kirjastoista poistetaan liian harvoin lainattuja laaturomaaneja ja klassikkoja ja kirjablogien houkuttelevinta antia tuntuvat olevan arvonnat. Lämmin ajatus kaikille kirjojen kirjoittajille ja lukijoille, pidetään kirjallisuus hengissä lukemalla sekä kirjoittamalla ja keskustelemalla lukemastamme.

Kuva Timothy K. Hamilton/Flickr

Ihanaa kesää!

P.S. Laura Proust antoi minulle tämän postauksen kommenteissa vinkin lukea Kuinka kirjoitan romaanin, kiitos Laura!
Vastaan tällä kirjalla Paulan Kirjallista elämää -haasteeseen.