perjantai 27. kesäkuuta 2014

Katja Kaukonen: Kohina


Katja Kaukonen: Kohina
Wsoy 2014, 216 sivua.

Aavistelin, mitä saaressa tapahtui. Harmaa oli ympäröinyt talon, koko maisema oli valuvaa savea. Saari pieneni. Sen törmät sortuivat ja valuivat suolaiseen veteen. Keskipisteen hiekka kulki sateen mukana lähemmäs rantaa, aallot olivat korkeita ja haroivat kiinteää luokseen, jauhoivat ja vetivät mukaansa. Hiljalleen saari vajoaisi syvemmälle veteen, katoaisi lopulta kokonaan, eikä se tuntunut painajaiselta.

Katja Kaukosen esikoisromaani Odelma ja sitä seurannut novellikokoelma Vihkivedet herättivät monissa lukijoissa ihastusta - eniten muistan lukeneeni kehuja Kaukosen omintakeisesta, kauniista kielestä sekä tunnelmista. Siinä missä Kaukosen aiemmat teokset herättivät varovaista mielenkiintoa mutta ovat minulta edelleen lukematta, Kohina kuulosti jo aiheensa ja teemojensa puolesta sellaiselta, että halusin lukea sen pian. Kirja olikin minulle yksi tämän vuoden parhaista lukuelämyksistä (ja millainen kotimaisen kaunokirjallisuuden vuosi onkaan jo tähän mennessä ollut, Kytömäkineen ja Kinnusineen!!), ennen kaikkea upean kielen, mutta myös vähäeleisen jännitteisen ja sopivan arvoituksellisen tarinansa ansiosta.

Kohinan kerronta alkaa syksystä, ja siksi se sopikin tunnelmaltaan täydellisesti kesäkuun koleisiin ja sateisiin päiviin. Arkkitehti Alvar Malmberg on asettunut syrjäiselle saarelle, kuin paeten jotakin. Voisi ajatella, että hän on tullut myös selvittämään ajatuksiaan, mutta viattomien arkisten tapahtumien ja esineiden, kuten hillopurkin, esiin nostamat mielleyhtymät ja muistot saavat Alvarissa aikaan voimakasta torjuntaa. Syvimmät haavat juontavat lapsuuteen, siihen etteivät vanhemmat rakastaneet, eivät toisiaan eivätkä poikaansa.

Alvarissa on jotain samaa kuin Kristiina Carlsonin William N. päiväkirjan erakkomaisessa jäkälätutkijassa tai Joel Haahtelan Tähtikirkkaan, lumivalkean melankolisessa kertojassa. Jokin tunnelmassa tuo mieleen Tove Janssonin teokset (ei niitä, missä muumimamma tarjoaa marjamehua aurinkoisella kuistilla vaan ne, joissa kävellään sateisilla saarilla ja tuulisilla rannoilla) tai Bo Carpelanin vaeltamassa lapsuutensa lyyrisissä huoneissa ja kotikaupungin kaduilla, paitsi että Carpelanin lapsuusmuistoissa on valoa, kun taas Alvarin lapsuus on synkkä ja täynnä ikäviä yllätyksiä.

Fiktiivisten henkilöiden diagnosoiminen ei ole kovin mielekästä, mutta jäin pakostakin miettimään, onko Alvar lievästi autistinen, kenties asperger-piirteinen, vai onko hänen käytöksensä puhtaasti oiretta lapsuuden traumaattisista kokemuksista. Se, mikä Alvarin vanhempia – isä-Alvaria ja Ilse-äitiä – vaivaa, en tohdi edes arvailla. Isä kaipaa yksinäisyyttä ja rauhaa, äiti haluaa Venetsiaan, ja pikku-Alvar saa kuihtua ja vajota näkymättämiin siinä väissä.

Kaukonen kuvaa pakahduttavan herkästi mielenliikkeitä, surua, lapsen toivoa ja pettymyksiä, aikuisen estoja ja tunnekylmyyttä, yksinäisyyttä ja pelkoja. Säätä ja meren voimaa Kaukonen kuvaa niin, että voi melkein tuntea meren pärskeet kasvoillaan – vai oliko se sittenkin sadepisara, tai kyynel?

Kohinaa ovat kuunnelleet myös Suketus (jota kiitän kirjasta!), Omppu, JonnaMinna, Mustikkakummun Anna HennaMarika, Krista, TuijaMari A., Sanna, UllaHesarin Jukka Koskelainen

14 kommenttia:

  1. Minullekin tuli tarve diagnosoida päähenkilöä... en kuitenkaan pitänyt tästä ihan niin paljon kuin Odelmasta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minna, aion ehdottomasti lukea Odelman myös, saa nähdä mitä tykkään :)

      Poista
  2. Kiitos arviosta, Maria! Vertauksesi Tove Janssoniin sai vihdoin kiinnostumaan tästä kirjasta, jota olen blogeista jo kuikuillut. Kuulostaa hyvältä kirjalta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elina, kiva kuulla että kiinnostus Kohinaan sen kun kasvoi :) Kaukonen on taitava, odotan sekä aiempien teostensa lukemista että tulevia kirjoja!

      Poista
  3. Kirjoitat Kohinasta todella kauniisti, ja vertaus Janssoniin on osuva.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Jonna – mietin "uskallanko" verrata Janssoniin, kiva että vertaus ei mielestäsi ollut liian kaukaa haettu :)

      Poista
  4. Minä taas pidin tästä enemmän kuin Odelmasta. Syy hieman hävettää: tämä oli helpompi kuin Odelma. Odelma on niin pakahduttavan arvoituksellinen muotonsa ja kielensä puolesta, että lopulta jäi tunne, etten pystynyt avaamaan sen arvoitusta. Tämän kanssa en joutunut niin koville.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirsi, vähän tuollaisen käsityksen olin saanutkin Odelmasta arvioiden perusteella ja ymmärtänyt, että Kohina on selvästi realistisempi. Mystinen Odelma kiehtoo ja herättää uteliaisuuden, mutta yleensä ottaen minua lähelle tulevat kirjat ovat enemmän "realismiin" kallellaan – poikkeuksiakin kyllä on.

      Poista
  5. Maininta Bo Carpelanin "lapsuuden lyyrisistä huoneista" on kyllä ihan napakymppivertaus. Mukavaa, että sinäkin tykkäsit kuunnella Kohinaa. Hieno, arvoituksellinen ja mysteerinen teos.

    VastaaPoista
  6. Mulle tämä oli liian erilainen kuin aiemmat Kaukosen teokset ja pidin niistä aiemmista enemmän. Oikeastaan mua vaivasi se, että en päässyt kirjan ideaan mukaan, kun odotin jotain, mitä niissä aiemmissa kirjoissa oli. Hyvä kirjahan tämä oli, ja miten kamala lapsuus kirjan henkilöllä.

    VastaaPoista
  7. Tämä on oli herkkä kirja, joka ei kuitenkaan minua koskettanut. Ihanasti huomasi kuitenkin sen rakkauden kieleen tässä, sitä oli upeasti käytetty. Ehkä "liian" kaunis ja etäiseksi jäi.

    VastaaPoista
  8. Kiva, että pidit tästä – kirja sai siis hyvän kodin. Minä en niin ihastunut, tarina jäi jotenkin etäälle. Ehkä luin huolimattomasti. Mutta miljöö kirjassa on upea, syksyinen saaristo, ah!

    VastaaPoista
  9. Tämä kirja on ensi talven lukulistalla... Kiitokset mukavasta arviostasi :)

    VastaaPoista
  10. Maria, kirjoitit aivan ihanasti - enkä voinut kuin silmäillä tekstiäsi, sillä omani on vielä kirjoittamatta. :) Luin kirjan keväällä, ja laillasi rakastin sitä. <3 Yritän saada tästä kirjoitettua lähipäivinä, ja palaan sitten tänne.

    VastaaPoista