C. S. Lewis: Ilon yllättämä

C. S. Lewis: Ilon yllättämä
Surprised by Joy, suom. Ritva Miettinen.
Kirjapaja 2013 (2. painos), 282 sivua.

Talvisena lauantai-iltapäivänä, kun nenänpäätä ja sormia nipistelevä pakkanen kiidytti odotuksen ihanuutta ajatellessani kotona odottavaa teetä ja takkavalkeaa ja koko viikonloppu lukuelämyksineen oli edessäpäin, tunsin varmasti niin suurta onnea kuin maanpäällä on milloinkaan mahdollista. Ja erityisesti jos minua vielä odotti jokin uusi, kauan toivottu kirja.

Olen lukenut (tai oikeastaan kuunnellut, ala-asteen luokanopettajan lukemana) C. S. Lewisin kuuluisasta Narnia-sarjasta vain ensimmäisen osan, Velho ja leijona, ja fantasia-genre ei ole muutenkaan se itselleni läheisin kirjallisuuden lajityyppi. Joskus toisella kymmenenellä, en muista takemmin minkä ikäisenä, löysin kuitenkin kirjaston hyllystä Lewisin omaelämäkerrallisen teoksen Ilon yllättämä ja ihastuin sen tarinoivaan muistelutyyliin ja ajankuvaan 1900-luvun alkuvuosikymmenten Englannista. Kirjan nimi viittaa Lewisin kokemukseen jostakin todella kauniista ja hyvästä, jota hän nimitti iloksi (joy) ja jonka hän aikuisiällä ateistista kristityksi käännyttyään alkoi yhdistää uskonnolliseen kokemukseen. Rakastuin kirjassa siihen, kuinka Lewis puhuu kirjoista; monessa kohtaa hän pukee sanoiksi sen, miksi kirjallisuus ja kirjat tekevät ihmisen niin onnelliseksi.

Kirjat ja mielikuvitus olivat Clive Staples Lewisille paitsi nautinto sinänsä, myös tarpeellinen pakotie välillä hyvinkin raskaasta ja ankeasta arjesta. Lewisin äiti kuoli syöpään Lewisin ollessa vain kymmenvuotias, ja aivan kuin menetyksen surussa ei olisi ollut tarpeeksi raskas taakka kannettavaksi, Clive eli Jack, kuten häntä kutsuttiin, ja hänen isoveljensä Warnie lähetettiin pian pohjoisirlantilaisesta kodista meren yli kouluun Englantiin. Koulun hierarkia, epäoikeudenmukainen simputus, suuri työmäärä ja ikävä ilmapiiri kävivät nuoren Lewisin voimille:

En muista milloinkaan – paitsi etulinjassa taisteluhaudoissa enkä aina sielläkään – tunteneeni sellaista jatkuvaa, jomottavaa väsymystä kuin Wyvernissä [Malvern College]. Miten armottomia päivät olivatkaan, miten kauhea herääminen aamulla, mikä loputon tuntien erämää ennen kuin pääsi taas nukkumaan! 

Yksi harvoista turvapaikoista koulun, asuntolan ja urheilukentän muodostamassa kehässä oli koulun kirjasto – jos sinne onnistui livahtamaan, sai olla hetken rauhassa ja silloin – kirjat, hiljaisuus, kiireettömyys, mailan ja pallon kaukaiset äänet, avoimissa ikkunoissa surraavat mehiläiset; vapaus. Kirjastossa saattoi unohtaa raadollisen todellisuuden ja uppoutua Miltoniin, Yeatsiin ja kelttiläiseen mytologiaan.

Olen yleensäkin heikkona kirjoihin, joissa ihmiset kuvaavat lukuharrastustaan: mitä he ovat lukeneet lapsena ja nuorena, mitkä kirjat ovat muodostuneet erityisen rakkaiksi, mitkä lukukokemukset ovat kenties muuttaneet elämän tavalla tai toisella, mitä kirjoja kulttuurivaikuttajat ovat aikanaan lukeneet. C. S. Lewisin Ilon yllättämä tarjoaa tätä herkkua runsain mitoin, sillä kirja on vähintään yhtä paljon "lukemiselämäkerta" kuin hengellinen elämäkerta, ja lukeminen kytkeytyy monin tavoin myös ukonnolliseen kääntymiseen. Aivan erityisesti Lewis rakasti myyttejä ja eepoksia (kuten myös ystävänsä J.R.R. Tolkien), ja pohjoismaiden jumal- ja sankaritarut olivat aivan erityisen lähellä hänen sydäntään, mutta Lewis luki paljon myös esimerkiksi englantilaista runoutta. Monet Lewisin suosikkikirjoista ja -kirjailijoista ovat minulle tuntemattomia tai ainakin lukematta, mutta Lewis osaa (hyvän ystävänsä Arthurin näkemyksiä lainaten) myös pukea sanoiksi sen, miksi pidän niin paljon esimerkiksi Jane Austenin romaaneista:

Arthurin vaikutuksesta luin tuohon aikaan Waverleyn parhaat kirjat, kaikki Brontët, kaikki Jane Austenin romaanit. Totesin niiden tasapainottavan erinomaisesti lukuharrastustani, joka muuten suuntautui lähinnä mielikuvituksen alueelle, ja molemmat tuottivat sitäkin enemmän iloa juuri vastakohtaisuutensa vuoksi. Arthur opetti minua näkemään, että näiden kirjojen viehätys piili juuri niissä ominaisuuksissa, joiden takia minä siihen asti olin vieroksunut niitä. Sitä, mitä minä olisin sanonut niiden "raskassoutuisuudeksi" tai "arkipäiväisyydeksi", Arthur sanoi "kodikkuudeksi". Se oli hänen mielikuvitusmaailmansa avainsana. Hän ei tarkoittanut pelkkää viihtyisyyttä, vaikka se sisältyi siihen. Hän tarkoitti sellaista syvälle juurtunutta ominaisuutta, joka yhdisti nämä kirjat kaikkiin ihmisen pieniin kokemuksiin, säähän, ruokaan, perheeseen ja naapurustoon.

Juuri tuollaisesta kodikkuudesta ja "ihmisten pieniin kokemuksiin" keskittyvästä kerronnasta pidän Jane Austenin ja hänen kirjallisten tyttäriensä Carol Shieldsin ja Anne Tylerin tuotannossa. Lämmintä kodikkuutta on myös esimerksi Anni Blomqvistin, Ulla-Lena Lundbergin ja – sodan kuminasta huolimatta – myös Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjassa. Viimeksi mainituista viisikymmentä vuotta sitten kuollut englantilaiskirjailija ei luonnollisesti ollut koskaan kuullutkaan (Kalevala sen sijaan oli Lewisille tuttu!), ja muutenkin olemme lukeneet varsin erilaisia kirjoja – mutta se, miten Lewis kuvailee suhdettaan kirjallisuuteen ja sitä iloa, mitä hyvän kirjan lukeminen herättää, saa hänet tuntumaan sukulaissielulta.

Louisa M. Alcott: Pikku naisia II

Louisa M. Alcott: Pikku naisia II
Little Women IIsuom. Sari Karhulahti.
Art House 2012 (2. painos), 313 sivua.

Louisa M. Alcottin toinen Marchin perheen siskoksista kertova tyttöromaani tuli alkujaan suomalaisille tutuksi nimellä Viimevuotiset ystävämme (Wsoy), alkukielisenä se on ilmeisesti ilmestynyt sekä nimellä Little Women Part Two/Second että Good Wives. Art Housen julkaisemassa suomennoksessa kirja on nimetty Pikku naisia II:ksi. Tyttökirjan nimenä "Hyviä vaimoja" (niin hyvin kuin ilmaus kirjan juonenkulkua kuvaisikin) ei oikein tulisi kyseeseen, joten valinta tuoreen käännöksen nimeksi on luonteva – ensimmäisen Pikku naisia -kirjan jatko-osa jatkaa lähestulkoon siitä, mihin ensimmäinen kirja jäi. Välissä olleet sota- tai pikemminkin kotirintamavuodet kuitataan ensimmäisessä luvussa "Uutisia": Tämä tarina on hyvä aloittaa muutamilla uutisilla Marchin perheestä, jotta se pääsee uudelleen vauhtiin ja voi edetä sujuvasti Megin häihin. Vertailin Sari Karhulahden käännöstä vanhempaan suomennokseen kirjoittaessani Pikku naisia I -teoksesta viime vuoden joulukuussa, joten keskityn tässä postauksessa nyt käännöksen sijasta romaanin sisältöön.

(HUOM! Jos et ole lukenut Alcottin Pikku naisia -sarjan kirjoja aiemmin ja aiot ne lukea, niin kannattaa jättää tämä postaus lukematta, sillä käsittelen seuraavassa varsin paljon kirjan juonta.)

Marchin sisaruksista vanhin, Meg, avioituu siis rakkaan Johninsa kanssa teoksen alussa, ja Megistä kertovissa luvuissa keskitytään sitä myöten kuvaamaan hänen avioliittoaan ja perhe-elämäänsä. Megin "kehitystehtäviin" kuuluu lakata haikailemasta ylellisemmän elämän perään kuin mitä Johnin tuloilla on varaa, hoitaa kotia tyytyväisenä sekä oppia uudelleen huomioimaan aviomiestään ja hoitamaan liittoaan senkin jälkeen, kun jälkikasvu on meinannut varastaa lähes kaiken hänen huomionsa. Megin ja Johnin perhe-elämä on varsin idyllistä kotoisista kahnauksista huolimatta, mutta nyky(aikuis)lukija ei voi olla kiemurtelematta vaivaantuneesti, kun John nostetaan sukupuolensa perusteella jalustalle: Meg totteli aina, kun John puhui käskevään sävyyn, eikä katunut koskaan kuuliaisuuttaan.

Megin tavoin myös sisarussarjan kolmas, Beth, viihtyy kotoisissa ympyröissä. Beth ei kuitenkaan perusta perhettä eikä lähde muutenkaan lapsuudenkodistaan maailmalle. Beth samastuu kahlaajalintuihin, jotka ovat touhukkaita ja vaatimattomia luontokappaleita, jotka pysyttelevät rannan lähettyvillä ja sirkuttavat koko ajan tyytyväisesti vienolla äänellään. Beth ei ole oikein koskaan täysin toipunut aiemmin sairastamastaan kuumetaudista, ja alkaa riutua vähitellen pois, ilahduttaen kuitenkin vielä sairasvuoteeltaankin sekä omaa perhettään että ikkunansa ohi kulkevia lapsia pienillä käsitöillä ja muilla lahjoilla. Bethin tehtäväksi tulee hyväksyä elämästä luopuminen ja ymmärtää, kuinka paljon hänen ulkoisesti vaatimaton elämänsä on vaikuttanut valaisevasti hänen läheistensä elämään. Suhtautuminen kuolemaan on kirjassa varsin ylevää ja ihanteellista, se on siirtymistä Taivaan kotiin ja pääsyä sairauden kärsimyksistä lepoon.

Pikku naisia II:n varsinaiset päähenkilöt ovat Jo ja Amy, jotka molemmat haaveilevat itsensä toteuttamisesta luovassa ammatissa, Jo kirjailijana ja Amy kuvataiteilijana. Toisiksi vanhimman ja nuorimman sisaruksen kautta romaanin maailma myös avautuu uusenglantilaisesta pikkukaupungista Jon mukana New Yorkiin ja Amyn mukana Eurooppaan, "Vanhaan maailmaan" ja muun muassa Nizzan seurapiireihin.

Amyn hahmo muuttuu ja kehittyy romaanin kuluessa kenties kaikkein eniten: varsin hemmoteltu ja itsekeskeinen tyttö kasvaa herkäksi mutta lujaksi nuoreksi naiseksi, joka ei pidä unelmien toteutumista itsestäänselvyytenä mutta pitää niistä silti kiinni. Amy lähtee Euroopan-matkalle täynnä suuria suunnitelmia: "Se ratkaisee, mikä minusta tulee, sillä jos minussa piilee neurouden siemen, löydän sen Roomassa ja teen jotain mikä havahduttaa muutkin huomaamaan sen." Muutamaa vuotta myöhemmin, palattuaan Amerikkaan ja perustettuaan perheen Amyn kipinä taiteen tekemiseen on yhä tallella, mutta Alcottin romaanin läpi kulkeva eetos perheen tärkeydestä ja naisen ylimmästä tehtävästä on iskostunut häneenkin: "Minun pilvilinnastani tuli aivan toisenlainen kuin piti, mutta se ei haittaa, vaikka minäkin toivon edelleen, että tulen joskus taiteilijaksi, enkä tyydy pelkästään auttamaan niitä, jotka haluavat toteuttaa kauniit unelmansa. Olen alkanut muovata savesta lapsipatsasta, ja Laurie pitää sitä minun parhaana työnäni." Amyn tarinan rinnalla kulkee Laurien, Marchin tyttöjen ystävän ja naapurinpojan, kehitys rikkaasta vetelehtijästä vastuuntuntoiseksi ja ahkeraksi nuoreksi mieheksi.

Jo, oman tiensä kulkija ja entinen villikko, matkustaa New Yorkiin lasten kotiopettajaksi ja ompelijaksi. Samalla hän jatkaa ajanvietekertomusten kirjoittamista lehtiin ansaitakseen lisätienestiä ja kehityttyäkseen kirjailijana. Erään neworkilaislehden päätoimittajan neuvosta Jo sukeltaa suin päin jännityskirjallisuuden kuohuvaan mereen, mutta pelastautuu sieltä samassa täysihoitolassa asuvan uuden ystävänsä, professori Bhaerin, osoitettua sellaisen viihteen moraalittomuuden ja nuorisoa turmelevan vaikutuksen.

Jo on kuvitellut pysyvänsä koko elämänsä ajan naimattomana ja omistautuvansa kirjallisille pyrkimyksilleen, mutta yllättäen hänestä tuleekin eräänlaisen uusperheen äiti, kun hän menee naimisiin sisarenpoikiensa huoltajana toimivan professorin kanssa, joka ei ole nuori, komea, rikas eikä vaikutusvaltainen, mutta sen sijaan kutsuva kuin iloisesti räiskyvä valkea. Yhtä yllättäen Jo perii rikkaan tätinsä hienon vanhan talon, Plumfieldin, tiluksineen, ja perustaa miehensä kanssa sinne poikakoulun. Arki täyttyy omista ja toisten lapsista ja monista käytännön asioista huolehtiessa, ja kirjalliset ambitiot on työnnettävä hetkeksi syrjään: "Kyllä minä muistan meidän pilvilinnamme, mutta nyt minusta tuntuu, että haaveilin silloin aikoinani karusta, itsekkäästä ja yksinäisestä elämästä. Toivon yhä, että kirjoitan vielä joskus hyvän romaanin, mutta maltan kyllä odottaa, ja olen varma, että siitä on vain hyötyä, koska voin kerätä tällaisia kokemuksia ja muistikuvia." 

Voi että. Vaikka näin aikuisiällä näen selvästi, kuinka vahvasti Louisa M. Alcottin aikanaan varmaan varsin moderni naiskuva on tämän päivän valossa vanhentunut ja yksioikoinen, en voi olla viehättymättä aikuistuvien Pikku naisten maailmasta. Bethin kuolema saa minut jälleen kyyneliin, Amyn ja Jon rakkausasioiden kehittyminen jännittää, vaikka tiedänkin lopputuleman, ja lopun alcottmainen "sadonkorjuujuhlatunnelma" riemastuttaa. Alcottin tyttökirjatuotanto ei ole kestänyt aikaa niin hyvin kuin toisen suursuosikkini L. M. Montgomeryn tyttöromaanit, mutta Marchien lämpimään, ihanteeliseen maailmaan oli ihana uppoutua pitkästä aikaa.


Muissa blogeissa sanottua: Villasukka kirjahyllyssä, Jokken kirjanurkka, Kirjan viemää,

Suvi Ahola: Lukupiirien aika

Suvi Ahola: Lukupiirien aika
Avain 2013, 246 sivua.

Kaikkia näitä eri aikojen yhteenliittymiä yhdistää juuri se, että on kokoonnuttu kirjan ympärille. On luettu yhdessä, on keskusteltu. On luettu, jotta voitaisiin ja osattaisiin keskustella. On luettu, jotta sivistyttäisiin ja kehityttäisiin ihmisinä. 

Kyse on lukupiireistä, joilla on aikojen saatossa ollut muitakin nimiä: lukuseura, lukukerho, lukurengas, kirjallinen yhdistys, kirjallisuuskerho. Yksityisten ihmisten vapaaehtoisissa yhteenliittymissä luetaan yhdessä valittuja kirjoja ja keskustellaan niistä.

Helsingin sanomien kirjallisuuskriitikkona tunnetun Suvi Aholan Lukupiirien aika on kiinnostava katsaus suomalaisten lukupiirien historiaan ja siihen, millaisia lukupiirejä Suomessa nykyään (tarkemmin sanottuna tutkimuksen tekovuonna 2009) toimii. Ketkä perustavat yhdessä lukupiirin, missä kokoonnutaan, mitä lukupiirissä tehdään ja mitä kirjoja luetaan?

Ahola pyrkii osoittamaan, että suomalaiset lukupiirit muodostavat jatkumon 1700-luvulta tähän päivään.
Edellytyksenä lukuharrastuksen leviämiselle laajempiin kansankerroksiin oli tietysti yleinen lukutaidon paraneminen sekä uudenlainen huokea painopaperi, jonka myötä kirjat halpenivat – silti lukupiireissä luettiin pitkään usein samaa kirjaa vuorotellen ja kalliista kirjoista hankittiin vain osuuksia. Suomen ensimmäisenä lukupiirinä voi pitää 1700-luvun Pohjanmaalla toiminutta muutaman miehen muodostamaa "kirjasosieettia". Myöhemmin perustettiin erilaisia kirjallisia salonkeja, joita emännöivät naisetkin, muun muassa Minna Canthin Kuopion-kotiin kokoontui joukko nuoria kirjailijoita.

Nykyajan lukupiirien osallistujat ovat varsin samankaltaista porukkaa kuin kirjabloggaajat: tyypillinen lukupiiriläinen on keskiluokkainen ja keski-ikäinen (tai keski-ikäistyvä), suhteellisen hyvinkoulutettu nainen. Yhteisöllinen lukeminen, lukukokemusten jakaminen ja vapaamuotoinen ajanviettotapa tuntuu olevan erityisen tärkeää naisille, kun taas miehet kaipaavat asiakeskeisempää ja tavoitteellisempaa otetta lukemiseen ja kirjallisuuskeskusteluun – Ahola tosin ennustaa, että tämä olisi muuttumassa ja entistä useammat miehetkin löytäisivät taas tiensä lukupiireihin.

Suvi Ahola vieraili tutkimusta tehdessään lukuisissa suomalaisissa lukupiireissä, ja Lukupiirien aika esittelee niistä muutamia. Ihastuin erityisesti kuvaukseen ystäväpariskunnista koostuvan "Tapanilan työväen murheilijat" -lukupiirin illasta, johon oli saatu vieraaksi Sirpa Kähkönen kertomaan historiateoksestaan Vihan ja rakkauden liekit. Lukupiiri-illan aikana keskusteltiin Kähkösen teoksen herättämistä ajatuksista monipuolisesti ja sopivasti rönsyillen, syötiin borssikeittoa ja esitettiin kirjailijalle kiinnostuneita kysymyksiä.

Lukupiirien aika perustuu Suvi Aholan viime keväänä julkaistuun väitöskirjaan, joka löytyy sähköisessä muodossa E-thesis -palvelusta.

Kirjasta on kirjoittanut myös K-blogin Jenni.

Laura Kokko (toim.): Volter ja Hilja

Laura Kokko: Volter ja Hilja
Volter Kilven ja Hilja Vanhakartanon kirjeenvaihtoa
Kirjapaja 2013, 341 sivua.

En ole lukenut Alastalon salissa -järkälettä, mutta olen lukenut Volter Kilven Bathseban ja Antinouksen ja ihastunut niiden kauniiseen kieleen ja intensiiviseen tunnelmaan. Kirjekokoelmat, etenkin kirjailijoiden ja kulttuurivaikuttajien sellaiset, herättävät aina mielenkiintoni, ja Laura Kokon toimittaman Volter ja Hilja -teoksen houkuttelevuutta lisäsi sekin, että sen taustalla on vahva rakkaustarina.

Volter Kilpi (1874–1939) ja Hilja Vanhakartano (1884–1927) tapasivat asuessaan samassa täysihoitolassa Helsingin Katajanokalla vuonna 1904. Syvempi ystävyys ja rakkaus syntyi ennen kaikkea kirjeiden välityksellä, ja vaikka Hiljan vanhemmat suhtautuivat nuoreen kirjailijaan penseästi, ei se estänyt Volteria ja Hiljaa astumasta avioon vuonna 1907.

Volter Kilven ja Hilja Vanhakartanon kirjeenvaihto oli tavattoman laaja ja se on säilynyt kokonaisuudessaan – kuten myös suuri määrä Kilven muuta kirjeenvaihtoa. Volter ja Hilja -kokoelmaa on rajattu niin, että se kattaa seurustelu- ja kihlausajan kirjeenvaihdon (1905–1907), alkaen ensimmäisestä pidemmästä erosta tutustumisen alkuvaiheessa ja päättyen siihen, kun Hilja lähtee lapsuudenkodistaan avioituakseen Volterin kanssa.

Volter Kilpi oli kirjeenvaihdon alkaessa jo julkaissut kirjailija. Pääteos Alastalon salissa syntyi vasta vuosikymmeniä myöhemmin, mutta muunmuassa tajunnanvirtamaiset pienoisromaanit Bathseba, Parsifal ja Antonius oli jo julkaistu. Hilja Vanhakartano, joka opiskeli ensimmäistä vuotta lääketiedettä Volter Kilpeen tutustuessaan, julkaisi hänkin myöhemmin – Hilja Kilven nimellä – näytelmiä ja muita tekstejä.

Tällaisten upeiden kirjekokoelmien (tai tarkemmin sanottuna valikoimien, onhan Volter ja Hiljakin valikoitu kirjeenvaihdon runsaudesta) äärellä tuntee usein surua siitä, että vastaavaa ei tule säilymään meidän ajastamme. Vaikka nykyäänkin on varmasti joitakin innokkaita (paperi)kirjeiden kirjoittajia, eivät varmaankaan edes vuosia eri maissa asuvat pariskunnat tulisi kirjoittaneeksi toisilleen näin paljon, kun vaihtoehtoisia viestintäkanavia ja nopeita kulkuyhteyksiä on tarjolla. Seurustelukulttuurikin on muuttunut, ja sellainen toisen tunteita arasti tunnusteleva riiustelu, jota etenkin Volterin kirjeistä välittyy, ei useinkaan jatkuisi niin kauan. Volterin kirjeet ovat tunteellisia, korkealentoisia ja kauttaaltaan kaunista kieltä, ja ajoittai teksti yltyy todella lyyriseksi:

Katselisin minä sinua ja merta, ja sulaiseitte mielessäni yhdeksi säkenöinniksi, josta tuntuisi kuin kirpoilevia sinkoilevia tähtiä mieleeni, ja valkea koskematon riemu säihkyisi minussa. Ohjaisin purteni sitte jonkun korkean saaren suojaan, jonka sannalle nousisimme, ohjaisin sinua kädestä jyrkkää vuorenrinnettä ylös, ja kun viimein pääsisimme laelle jäisit sinä riemusta hykähtyneenä seisomaan, toisella puolellasi näkisit raikkaan, kovan, rajattoman meren, joka pingottuisi silmien eteen, kuin valkeasti ja sinisesti säteilevä äärettömyys, toisella puolellasi näkisit luikertavia salmia, jotka säteilevät ja säkenöitsevät auringossa ja raikkaassa tuulessa, ja jotka kiemurtelevat vehreitten lempeitten saarien lomitse kuin heleät silkkirihmat. (Volter Hiljalle 23.6.1907)

Hiljan varhaisimmissa kirjeissä on jonkin verran selittelyä siitä, että hän ei ole kasvotusten kyennyt näyttämään Volterille tunteitaan vaan on vaikuttanut tylyltä ja umpimieliseltä. Hiljan lapsuudenperheessä ei ilmeisesti ollut tapana näyttää tunteita, ja Hilja oli ilmeisesti myös hieman ujo ja pidättyvä luonteeltaan. Hiljan kirjeet ovat kuitenkin hyvin rehellisiä ja vilpittömiä, kuten Volterinkin, ja nuoresta naisesta löytyy kosolti itsenäisyyttä ja määrätietoisuutta, uskallusta määrätä itse omasta elämästään:

Muussa tapauksessa täytyy meidän toimia heidän kiellostaan huolimatta, vaikka se katkeralle tuntuisikin. Sillä vanhemmilla ei ole oikeutta väkisanalla ja keinolla määrätä lastensa tulevaisuutta; heillä on ainoastaan oikeus ja velvollisuuskin neuvoa ja ohjata, kun huomaavat ja elämää enemmän kokeneena käsittävät, ettei asia ole heidän lapsilleen hyödyksi ja onneksi; mutta enempää ei heillä ole valtaa. – (Hilja Volterille 12.12.1906)

Myöhemmin Hilja tosiaan uhmasi vanhempiensa vastustusta ja meni naimisiin Volterin kanssa. Sitä ennen lukuisat kirjeet olivat kulkeneet tiuhaan rakastavaisten välillä. Kaipauksesta, ihailusta ja rakkaudesta puhutaan näissä kirjeissä paljon, mutta niissä jaetaan myös arkisia tapahtumia, kerrotaan ystävien ja sukulaisten kuulumisia ja puhutaan rakkaudesta kirjoihin ja kirjallisuuteen – ilmaiseepa Volter kauniisti myös sen, miksi tärkeimmät kirjat kuuluu pitää aina saatavilla: Et tiedä, millä hyväilevällä rakkaudella toisinaan katselen kirjojani. Siellä lepää Goethe, johonka silmäni vaan tarvitsee hipaista, jotta tunnen semmoisen omituisen suloisentyyneen väristyksen rinnassani.

Volter ja Hilja -teoksen lopussa onkin paitsi tavanomaiset lähdeluettelot sekä tiedot Volterin ja Hiljan omasta kirjallisesta tuotannosta, myös tietoa kirjeissä mainituista henkilöistä ja kirjoista, joita Volter ja Hilja aikanaan lukivat. Laura Kokkoa on kiittämien kirjan laadukkaasta toimitustyöstä, ja myös kirjan kaunis ulkoasu ja selkeä typografia tekevät Volterista ja Hiljasta miellyttävän lukukokemuksen. Olen lukenut useita hienoja kulttuurihistoriallisia ja elämäkerrallisia teoksia tänä vuonna, mutta Volter ja Hilja ei joudu yhtään häpeään tuossa seurassa, vaan säkenöitsee yhtenä kirjavuoteni helmistä.

Saara Viljamaa & Mirkka Syrjälä: Koira ja kirahvi

Saara Viljamaa (teksti) ja Mirkka Syrjälä (kuvitus): Koira ja kirahvi
N-Y-T-NYT 2013, 40 sivua.

Koira hyppäsi ulos ja murisi. Kirahvi säikähti ja yritti karkuun, mutta koira oli jo saanut hampailla kiinni hänen jalastaan. 

–Päästä irti, huusi kirahvi. Koira päästi irti ja kysyi: 
–Miksi sinä varastit evääni?
–No, kun minä olen karannut sirkuksesta ja minulla oli nälkä, kirahvi sanoi.
–Nyt mennään viemään sinut takaisin, koira sanoi kirahville.

Saara Viljamaan ja Mirkka Syrjälän Koira ja kirahvi on iloinen ja värikäs kuvakirja, mutta myös osa Oulun yliopiston TelLis-tutkimushanketta. Kirjan taustalla on tutkimus siitä, miten lapset kertovat omista tunteistaan ja hyvinvoinnistaan kotona, päiväkodissa ja koulussa, ja Koira ja kirahvi raportoi osaltaan tutkimustuloksista. Saara Viljamaa osallistui tutkimukseen ja kuvittaja Mirkka Syrjälä teki yhteistyötä niin Saaran kuin tutkijoidenkin kanssa.

Kirjan tavoitteena on paitsi välittää tietoa tutkimuksesta, myös innostaa sitä kuuntelevia lapsia kertomaan, tarinoimaan ja kuvittelemaan itse lisää, tavalla tai toisella: Voit jutella, kirjoittaa tai piirtää. Vai haluaisitko maalata ja askaroida? Tai ehkä sinun kertomisesi on laulua, tanssia ja liikettä. Voi sitä haaveilla ja kuvitella mielessäänkin, ihan hiljaa.

Sisäkannen kuvitusta kirjasta Koira ja kirahvi, Mirkka Syrjälä.

Saara Viljamaa kirjoitti Koiran ja kirahvin tarinat "Koira ja kirahvi" ja "Koira ja kirahvi Afrikassa" ollessaan 8–9 -vuotias. Juoni polveilee iloisesti ja tarinoissa on lukuisia käännekohtia. Lasten kerronnalle tyypilliseen tapaan paikasta ja hetkestä toiseen siirrytään lennossa. Omat 5-, 6- ja 8-vuotiaat lapseni tykkäävät sanella minulle omia tarinoitaan, joita kirjoitan muistiin (tokaluokkalainen tosin kirjoittaa nykyään itse, mutta saan usein lukea tekstit), ja lasten kerronnan vauhdikkaat käänteet ovat tulleet tutuksi sitäkin kautta. Saara Viljamaan koira ja kirahvi ovat milloin Afrikassa pelastamassa leijonaa pinteestä, milloin talvisessa Suomessa paistamassa piparkakkuja.

Koira ja kirahvi valmistelevat ja viettävät kirjassa myös joulua!

Mirkka Syrjälä kuvittaa koiran ja kirahvin riemukkaita seikkailuja, mutta kuvitus kertoo myös toista tarinaa. Toisessa tarinassa lapset ja aikuiset elävät päiväkotiarkea aamupiireineen, ulkoiluineen, taidetuokioineen, satuhetkineen ja päiväunineen. Nämä kaksi maailmaa leikkautuvat kiinnostavasti yhteen kun joku lapsista kuiskuttaa koirasta ja kirahvista vierustoverilleen, toinen piirtää niistä kuvan ja kolmas näkee ystävyksistä unta.

Omat 1–8 -vuotiaat lapseni tykkäsivät kuunnella kirjan tarinaa ja selvästi inspiroituivat kuvituksesta, kuten yleensäkin sellaisista kuvista, joissa on paljon yksityiskohtia ja jotka kutsuvat päättelemään eri kuvien, tai kuvan ja tekstin, välisiä yksityiskohtia. Tykästyin tähän lämminhenkiseen, ystävyyden ja yhdessä puuhailun puolesta puhuvaan kirjaan itsekin!

Koiran ja kirahvin tarinan viimeinen sivu on aivan ihana, kun teksti sanoo yhtä ja kuva kertoo lämmittävän yllätyksen:

Joskus kirahvilla kyllä paleli, koska hänellä ei ollut kaulahuivia. Kuka nyt niin pitkää kaulahuivia rupeaisi tekemään!

Kirjasta toisaalla: Värikäs päivä, Sininen keskitie, Oulu-lehti, Elina Viljamaan väitöskirja Lasten tiedon äärellä, TelLis-hankkeen blogi, kustantajan sivut.

Britta Teckentrup: Muistojen puu

Britta Teckentrup: Muistojen puu
The Memory Tree, suom. Tuula Korolainen.
Lasten Keskus 2013, 24 sivua.

Kului päiviä, viikkoja ja kuukausia, ja eläimet muistivat yhä uusia tarinoita Ketusta. 

Surusta raskaat sydämet kevenivät. 

Mitä enemän ne muistivat, sitä suuremmaksi, korkeammaksi ja kauniimmaksi puu kasvoi. Pian se oli metsän korkein puu. Rakkauden ja muistojen puu. 

Britta Teckentrupin Muistojen puu kiinnotti huomioni kauniilla kannellaan ja runollisella nimellään. Muistojen puu olikin ihana löytö, todellinen kuvakirjahelmi. Tarina on surullinen, mutta kuitenkin lohdullinen ja herkkävireisesti kerrottu niin tekstin kuin kuvituksenkin tasolla.

Kettu on tullut vanhaksi, ja pitkän onnellisen elämän jälkeen se vaipuu ikuiseen uneen. Ketun ystävät, metsän eläimet surevat: on vaikea kuvitella elämää ilman kilttiä ja auttavaista Kettua. Suru helpottaa, kun kukin vuorollaan muistelee hyviä hetkiä Ketun kanssa ja jakaa muistonsa muillekin. Samaan aikaan muistojen kertomisen kanssa alkaa maasta nousta pieni taimi, joka vähitellen kasvaa ja vahvistuu suureksi puuksi:

Ketun puu oli niin suuri ja vahva, että se antoi suojaa kaikille eläimille. Se aivan kuhisi elämää. Linnut rakensivat pesänsä sen lehvästöön, ja Pöllö kasvatti lapsenlapsiaan sen oksilla. Orava löysi kotoisen kolon sen rungosta, ja Karhu, Kauris ja Jänis nukkuivat sen varjossa. Puu antoi voimaa jokaiselle, joka oli rakastanut Kettua.

Kirjan kuvitustyylissä on jotain etäisen tuttua, jopa retroa. En usko aiemmin törmänneeni Brita Teckentrupin kuvituksiin, sillä Muistojen puu on ilmeisesti ensimmäinen häneltä suomeksi ilmestynyt kirja. Kuvien väripaletti on ihana, kettuun viittaavan punaoranssin hehkuessa kirkkaimmin.

Muistojen puun tarina on varsin perinteinen, mutta niin se tällaisen vaikean aiheen ollessa kyseessä saakin olla. Tavat selvitä surusta ja menetyksestä ovat pohjimmiltaan aina samat: keskitytään siihen, mikä on (ollut) hyvin, jaetaan tunteita ja muistoja toisten kanssa, annetaan vanhasta versoa jotakin uutta.

Muistojen puusta on kirjoitettu myös Hemulin kirjahyllyssä.

Ina Lange: Kertomuksia Suomesta

Ina Lange: Kertomuksia Suomesta
Berättelser från Finland, suom. Ulla Hänninen.
Faros-kustannus 2013, 165 sivua.

Oliko Lotalla ikävä Lassea? Oliko hän onneton? Hän ei tiennyt, saiki olla onneton tai tyytymätön, kun oli ruokaa ja muutakin. Hän ei ajatellut. Hän vain eli, synnytti ja hoiti lapsensa ja teki työt.

Vain raskaan ja vaivalloisen työpäivän jälkeen, riehumisen ja rauhattomuuden loputtua, kun aurinko oli laskemassa ja päivän toimet tehty, silloin Lotta ajatteli samalla kun lepäsi... ajatteli menneitä. (novellista "Illan tullen")

Ina Lange (1846–1930) oli suomalaissyntyinen, mutta suuren osan elämästään ulkomailla asunut pianisti, musiikkihistorioitsija ja kirjailija. Pari vuotta sitten suomeksi ilmestyneen "Huonompaa väkeä" -teoksen arviossa Turun sanomien kriitikko luonnehtii Ina Langea "pikkuklassikoksi": hän ei ole ollut samalla tavalla tunnettu ja arvostettu kuin esimerksi Minna Canth tai Teuvo Pakkala, mutta kirjallisuushistoria mainitsee hänet varhaisena suomalaisena naiskirjailijana sekä realismin ja naturalismin edustajana.

Realismin ja naturalismin konventioiden mukaisesti monet Kertomuksia Suomesta -kokoelman

tarinoista ovat varsin surullisia; etenkään köyhille, naisille ja lapsille ei useinkaan käy hyvin. Sekä yksittäisten novellien sisällä että eri novellien välillä syntyy voimakkaita kontrasteja, kun rikas rouva matkustaa ulkomaille ylelliseen kylpylään hoidattamaan hermosairauksiaan (novellissa "Kun lehmukset kukkivat") ja köyhän perheen heiveröinen tyttö toivoo hartaasti työnhakureissulla tulevansa kutsutuksi illallispöytään (novellissa "Hopeasydän"). Juuri "Hopeasydän"-novellin Liisan kohtalo särkee sydämen; kauheaa ei olen vain vanhempien suuri köyhyys vaan myös heidän kylmyytensä ja rakkaudettomuutensa sitä lasta kohtaan, joka ei heikkoutensa vuoksi pysty tekemään paljoa yhteisen elannon eteen. Hieman samantapainen kylmä isä ja hyljeksitty lapsi -asetelma on myös novellissa "Isä ja poika", mutta vaikka sekin on varsin sentimentaalinen kertomus, ei se kosketa aivan samalla tavalla kuin Liisan dramaattinen ja lohduton tarina.

Myös novellien "Illan tullen" ja "Yö" päähenkilön Lotan tarina kuvaa naisten ja yhteiskunnan vähäosaisten vaihtoehtojen vähyyttä. Lotan kohtalo on tuttu erilaisina variaatioina Canthin, Pakkalan, Juhani Ahon ja maailmankirjallisuuden realistien teoksista. Nuori, piikana työskentelevä nainen rakastuu "ylöspäin", saa vastakaikua ja haaveilee ihanasta tulevaisuudesta, mutta hänet määrätään ylhäältäpäin avioliittoon oman säätynsä mukaisen miehen kanssa. Lotan elämä on kovaa työtä, toistuvia synnytyksiä ja yksinäisyyttä ajurina työskentelevän Lasse-miehen ollessa työssä. Pahinta on kuitenkin se, että puolison taholta ei heru rakkautta, kunnioitusta tai ymmärrystä.

Hän mietti, josko mies ymmärsi ystävällisin sanoin saattaa Lotan mielen hyväksi kaiken jälkeen ja arvostiko hän puoliksikaan niin paljon tervettä ja upeaa, nuorta vaimoaan kuin hevosta, jonka höyryävää, hikistä päätä hän juuri hellästi hyväili. (novellista "Illan tullen")

Novelli "Illan tullen" päättyy alavireisiin tunnelmiin: Lotta kokee hyvin vahvasti yksinäisyytensä ja sen, että raskaaseen, ilottomaan elämään ei ole tulossa muutosta tai parannusta. Yllättäen Lotan tarina kuitenkin jatkuu seuraavassa novellissa "Yö", jonka sävyt ovat vielä astetta synkempiä ja tapahtumat traagisempia.

Ina Langen novelleissa on paljon luonnonkuvauksia, joita vasten dramaattiset tapahtumat, toisinaan rujot ihmishahmot ja kaunistelemattomat kuvaukset köyhyydestä piirtyvät vahvasti. Ulla Hännisen käännös tuntuu (alkuteosta tuntematta)toimivalta ja kieli on kaunista. Langen novellit ovat ohjelmallisuudessaan ja ajoittaisessa mustavalkoisuudessaan oman aikansa tuotteita, mutta kirjailija on onnistunut punomaan koskettavia tarinoita ja sanomaan usein jotain terävääkin niiden läpi.