torstai 3. lokakuuta 2013
Klassikkojen lokakuu
Syyskuussa kirjabloggaajat tempaisivat lukemalla sata suomalaista 2000-luvun kirjasuosikkia ja kirjoittamalla niistä sata tuoretta blogiarviota. Tuoreiden kotimaisten kirjojen vastapainoksi ajattelin lukea lokakuussa klassikkoja, etupäässä käännöskirjallisuutta. Klassikkolokakuu-idea on lähtöisin Kirjojen salainen puutarha -blogista, josta voi käydä lukemassa alkuperäisen postauksen teemasta. Koska Kirjojen salainen puutarha on toistaiseksi tauolla, ei blogiin ole tulossa listausta haasteeseen mahdollisesti osallistuvista muista blogeista, mutta jos monikin innostuu tästä teemasta, voin tehdä kuun lopussa jonkinlaisen koonnin siitä, mitä klassikoita blogeissa on lokakuussa luettu.
Klassikko-sanan voi tulkita omalla tavallaan; joskus puhutaan moderneista klassikoista ja joskus hyvinkin tuoreista teoksista voi puhua klassikkoina. Kaipaan nyt erityisesti vähän vanhempaa kirjallisuutta (vanhakin on tietysti suhteellinen käsite!), joten oma klassikkolokakuuni käsittää pääasiassa 1800-luvulla julkaistuja teoksia. Ajattelin lukea lokakuussa jonkin tai joitakin seuraavista kirjoista:
Virginia Woolf: Mrs. Dalloway (koska moni on tätä rakastanut ja koska Cunninghamin Tunnit...)
Fjodor Dostojevski: Netotska Nezvanova (olisi kiva lukea taas Dostojevskia, mutta lyhyesti, kiitos)
Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla (koska tämä must read on vieläkin lukematta!)
Aale Tynni: Tuhat laulujen vuotta (koska luen parhaillaan Aale Tynnin elämäkertaa)
Charles Dickens: Suuria odotuksia (koska tämä on jäänyt minulta joskus kesken)
Charlotte Brontë: Shirley (koska tämä on ainoa Brontën sisarusten romaaneista, jota en ole lukenut)
George Elliot: Mylly joen rannalla ja Middlemarch (koska näitäkin on kovasti kehuttu)
Saa nyt nähdä, miten tämäkin kirjalistan kanssa käy... Lähden klassikkomatkalle rennolla otteella; jos saan yhdenkin näistä ikuisuuksia to be read -listoilla keikkuneista kirjoista luettua, olen tyytyväinen!
Kaunista ja värikästä lokakuun alkua!
maanantai 30. syyskuuta 2013
Kristina Carlson: Herra Darwinin puutarhuri
Kristina Carlson: Herra Darwinin puutarhuri
Otava 2009, 179 sivua.
Ilma haisee mullalta, maatuvilta lehdiltä ja savulta. Matalapaine työntää talon piippujen savut kattoa pitkin. Harmaassa valossa kaalinpäät ja salaattikerät hohtavat vihreinä. Thomas ei tee sunnuntaina töitä, mutta hän ei tiedä minne mieluummin menisi sillä kotona ahdistaa, vaikka hän lapsia rakastaakin. Hän kävelee tietä pitkin ja kukkuloilla ja puutarhassa kuin muka pystyisi harppomaan ajatuksia nopeammin, elämisen pakkoa ei hetkeen muista jos on muutakin tekemistä.
Kristina Carlsonin Herra Darwinin puutarhuri on ollut lukulistallani iät ja ajat, olenpa merkinnyt sen myös "Sata kirjaa, jotka haluan joskus lukea" -listalleni. Tarvittiin vain pari ratkaisevaa sysäystä, jotta aikomus muuttuisi lukukokemukseksi: ensin Kujerrusten ihana Linnea lähetti kirjan minulle (kiitos!) ja sitten haalin kirjan luettavakseni kirjabloggaajien yhteishaasteen tiimoilta, josta saatte huomenna lukea lisää Kirjainten virrassa -blogista. Mutta nyt itse kirjaan!
Ihastuin Kristina Carlsonin kerrontaan ja tapaan kuvata ihmisiä ja miljöitä pari vuotta sitten lukemassani William N. päiväkirjassa. Sittemmin olen viitannut tuohon 1800-luvun lopun Pariisissa eläneeseen suomalaiseen jäkälätutkijaan muun muassa kirjoittaessani Joel Haahtelan uusimmasta romaanista Tähtikirkas lumivalkea ja toisaalta niinkin erilaisesta kirjasta kuin Mielensäpahoittaja. Minulla oli sellainen ennakkokäsitys, että Herra Darwin olisi hieman vaikeampi romaani kuin William N., ja niinhän se onkin, lähinnä kerronnaltaan ja rakenteeltaan. Tunnelmaltaan ja eetokseltaan nuo mainitut kaksi Carlsonin romaania ovat kuitenkin läheistä sukua toisilleen. Molemmissa tuoksuu multa, kummassakin luodataan ihmismieltä.
Herra Darwinin puutarhuri kertoo nimensä mukaisesti (fiktiivisestä) puutarhurista, leskimies Thomas Daviesista. Mies työskentelee herra Darwinin puutarhassa ja kenties omaksunut, luoja paratkoon, joitakin jumalattomia oppeja evoluutioon liittyen. Daviesin ja Darwinin kotikylässä Downissa mainittuihin herroihin suhtaudutaan vähintäänkin epäluuloisesti. Romaanin kertojina toimivat muutamat kyläläiset, jotka vuorottelevat Thomas Daviesin näkökulmasta kuvattujen jaksojen kanssa. Kyläläisten kerrontajaksot ovat hieman frakmentaaris´ta, lause- ja kappalejakoa rikkovaa tekstiä, muuten kerronta on samantapaista yksinkertaisen kaunista kuin William N. päiväkirjassa.
Minua miellytti tämän kirjan hitaus, sen kaunistelematon mutta kuitenkin lempeä ihmiskuva, juuret syvällä maassa. Tämä kirja oli hyvä lukea juuri nyt, syyskuun viimeisenä päivänä, kun luonto on syksyn väkevissä väreissä, puutarha tuoksuu jo jäähyväisille ja sumuinen ilma saa minut kaipaamaan brittiläistä, tai edes saarivaltakuntaan sijoittuvaa, kirjallisuutta.
Herra Darwinin puutarhurista ovat bloganneet myös ainakin Penjami (joka kirjoittaa myös historiallisista Darwinin puutarhureista) Zephyr, Jum-Jum, Marjis ja Sanna.
Kristiina Carlson kertoo romaanistaan Ylen Elävästä arkistosta löytyvässä Aamun kirjassa.
lauantai 28. syyskuuta 2013
Sirpa Kähkönen: Lakanasiivet
Sirpa Kähkönen: Lakanasiivet
Otava 2007 (4. painos), 398 sivua.
Hän oli huutanut: saatana Hujanen, sinä minut paksuks kerran toisensa jäläkeen laitat ja sitten luikahat sotimaan, sinä uljas Suomen soturi, voi perkele, piru sinut ja sen Mannerheimin vieköön, jotka itellenne näitä mehtäretkiä järjestättä!
Ja niillä sanoilla hän oli hyvästellyt miehensä, joka oli katsonut häneen hartiat valahtaneina, kasvot valkoisina. Ja sitten se poloinen, paikkapolvinen ukko oli nostanut kätensä ja koettanut sipaista hänen hikisen, huivin alta karanneen hiusliisteensä korvan taakse, ja hän oli sen ottanut kuin huomautuksena, että hän oli epäsiisti, toisenlainen kuin nuo muut naiset, toisenlainen kuin siivo Anna Tuomi, jota hänenkin miehensä salaa vilkuili, kyllä hän sen oli nähnyt.
Sirpa Kähkösen ihanan Kuopio-sarjan neljäs osa, Finlandia-ehdokkaanakin ollut Lakanasiivet, on jatkosodan kesään 1941 sijoittuva yhdenpäivänromaani. Kirjassa seurataan eri-ikäisten ja eri yhteiskuntaluokkiin kuuluvien ihmisten kohtaloita ja mielenliikkeitä sinä päivänä, kun Kuopiota pommitettiin, aamuyöstä seuraavaan yöhön.
Kähkönen heittää lukijan suoraan keskelle tapahtumia ja kohtauksesta toiseen liu'utaan luontevasti. Kähkönen ei varsinaisesti taustoita (sarjan aiemmista osista tuttuja) ihmiskohtaloita, mutta henkilöiden tavoitteita ja ratkaisuja ohjaavat aiemmat tapahtumat ja tulevaisuuden haaveet: Mizzy haluaisi New Yorkiin tai edes vielä lavalle laulamaan, vaikka sitten jossakin pienessä kaupunkipahasessa (kuten Kuopiossa!), Helvi Martiskainen kaipaa takaisin menetettyyn Karjalaan, Heiskanen haluaisi Helvin vaimokseen, Juho haluaa tutustua uuteen kiinnostavaan tyttöön, tohtori Kelo yrittää katsoa eteenpäin menetysten jälkeen ja auttaa siinä muitakin. Sota on poikkeusaikaa, jolloin monet sydämet särkyvät, unelmat on siirrettävä syrjään ja poikien pitää kasvaa miehiksi liian aikaisin.
Kähkösen kuvaileva, herkkä mutta kaunistelematon kieli piirtää työntäyteiseen arkeen limittyvät kohtalokkaat hetket kirkkaasti näkyviin. Kerronta luonnostelee erilaiset henkilöt eläviksi, saa kiintymään uusiin tuttavuuksiim ja rakastamaan entistä enemmän vanhoja tuttuja henkilöhahmoja. Anna Tuomi, jonka nuoruuden kehitystarinasta koko Kuopio-sarja alkoi, tosin esiintyy romaanissa mielestäni aivan liian vähän. Etualalle nousee sen sijaan laulajatar Mizzy, joka tahtoisi pyyhkiä menneet pois hahmostaan, mutta tietää tummien silmiensä lopulta paljastavan itsensä.
Kähkönen kuvaa mieshenkilöitään herkästi ja herkiksi, mutta sodan mielettömyys konkretisoituu ennen kaikkea naisten mielissä. Naiset kannattelevat niin sotaväen kuin siviilienkin elämää tekemällä rintamalla olevien miesten työt, ainakin välttämättömimmät, omiensa lisäksi, luovuttamalla verta haavoittuneille, raapimalla ateriat kokoon jostakin sekä huolehtimalla vanhuksista ja lapsista – vaikka ei ole tietoa, onko lapsille enää tulevaisuutta jäljellä. Elsa Hujasen raadolliset tunnot hänen katsellessaan nukkuvaa lastaan ja silitellessä jo uuden vauvan kätkemää vatsaansa pysäyttävät. Millaista on kantaa sisällään lasta läpi pommitusten, itkun ja pelon?
Olen joskus aiemminkin verrannut Kähköstä toiseen suureen suosikkiini, Ulla-Lena Lundbergiin, ja teen sen taas. Lakanasiipien kaikkitietävä, henkilöitään lempeästi ja armollisesti mutta kaunistelematta seuraava kertoja tuo mieleen Lundbergin Marsipaanisotilaan ja Jään kertojat, sota-ajan kuvauksen vuoksi ennen muuta ensinmainitun. Lundbergin kertojat ovat humoristisempia kuin Kähkösen, mutta molempien äänet ovat lämpimiä ja katse tarkka.
Lakanasiivet muissa blogeissa: Sallan lukupäiväkirja, Amman lukuhetki, Täällä toisen tähden alla, Booking it some more, Kirjojen keskellä,
torstai 26. syyskuuta 2013
David McKee: Elmeri, Roosa ja Super-Esko
David McKee: Elmeri, Roosa ja Super-Esko
Elmer, Rose and Super El, suom. Terhi Leskinen.
Mäkelä 2013, 32 sivua.
David McKeen Elmeri-kirjat ovat meidän lasten, erityisesti kolmivuotiaan, suosiossa. Elmeri on jo jonkin sortin kuvakirjaklassikko; tarinoita kirjavasta norsusta oli tarjolla suomeksikin jo omassa lapsuudessani. Värikkäitä Elmeri-kirjoja ilmestyy yhä, ja kuvitust jaksaa ihastuttaa aikuisenkin silmiä. Sen sijaan tarinat alkavat jo mielestäni toistaa itseään. Elmerin kirjava olemus on jo arkipäiväistynyt eikä herätä enää ihmetystä muissa viidakon asukkaissa, lukijoista puhumattakaan, joten jutun juuri on keksittävä muualta. Edellinen kirja oli nimeltään Elmeri ja Super-Esko, ja uusin, viime keväänä ilmestynyt puolestaan Elmeri, Roosa ja Super-Esko.
Tässä kirjassa riittää suloisen vaalenanpunaisia norsuja, kun Elmerin vanha ystävä Roosa juhlii Nestorin syntymäpäiviä ystäviensä ja sukulaistensa kanssa. Pahaksi onneksi päivänsankari on asettunut hieman turhan huteraan paikkaan vastaanottamaan onnitteluja. Kun lauma vaaleanpunaisia norsuja tömistelee iloisesti juhlakalua kohti, pettää kallionjyrkänne Nestorin alta. Roosa juoksee hakemaan apua, ja lentotaitoinen norsu Super-Esko tarttuu toimeen.
Pienille lukijoille kirjassa on siis riittävästi vauhtia ja jännitystä, mutta itse olen tykännyt enemmän vanhemmista Elmeri-tarinoista, joissa jännitys on hienovaraisempaa ja eläinten väliset suhteet monisyisempiä. Mutta herttainen on tämäkin kirja, ja kuten sanottu, kuvitus on mainio.
![]() |
| Elmeri, Roosa ja Super-Esko -kirjassa seikkailee myös vanha tuttu shakkiruudullinen norsu, Viljami. |
keskiviikko 25. syyskuuta 2013
Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja
Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja
Wsoy 2010, 130 sivua.
Minä ehdotan [ystävänpäivän] tilalle Pitäydytään omissa asioissa -päivää. Lähetetään naapurille, sukulaisille, kierteleville kaupustelijoille, Volvo Markkaselle, puhelinmyyjälle ja nuorisohurjastelijoille hyvissä ajoin kortti taikka mikä sähkökirje se nykyisin on. Siinä kerrotaan ne päivät, jolloin on turha tulla koputtelemaan, eli aina. Ihan turha soitella taikka vilkutella taikka puhutella etunimellä, vaikka ei varmasti olla koskaan nähty. Ja sama takaisin, että minä annan olla rauhassa jos sinä annat olla. Minä aion hakea tälle EU-rahaa.
Nyt minäkin olen viimein lukenut Tuomas Kyrön suursuosion saavuttaneen Mielensäpahoittaja-kirjan. Kaikki muut ovatkin jo tainneet lukea sen, ja Hesarin Paras 2000-luvun romaani -äänestyksessäkin se nousi sijalle 24 (jatko-osa Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike sijalle 81). Sysisuomalainen valittaja oli toki tullut tutuksi muun muassa Helsingin sanomien kolumneistaan ja lukuisista sitaateista, joita viljeltiin pari vuotta sitten esimerkiksi sosiaalisessa mediassa (radiokuunnelmia en ole kuunnellut). Olen myös lukenut viime vuotisen Kirjan ja ruusun päivän "ruusukirjan", Tuomas Kyrön Miniän, jossa vanhakantaista jukuripäätä tarkastellaan pojan vaimon näkökulmasta.
Mielensäpahoittaja koostuu omalaatuisista mielipidekirjoituksista, joissa seitsemänkymppinen, yksin asuva mies kirjoittaa paikallislehteen. Mielensäpahoittaja toteaa veriarvojensa parantuneen olennaisesti sen jälkeen, kun hän alkoin valittamaan. Kun paras (ja ainoa) ystävä Yrjänä on hiljattain kuollut ja vaimo joutunut hoitokotiin, voi ottaa kynän käteen ja puhutella tekstien välityksellä topakasti niin liian kovaa kaahaavia autoilijoita kuin oletettua katiskavarastakin.
Mielensäpahoittajan luettuani en ihmettele, että jotkut vertasivat Kristiina Carlsonin William N. päiväkirjaa Kyrön kirjaan. Vaikka tyylilaji on eri, Carlsonin erakkoluonteisessa ja epäluuloisessa päähehnkilössä on paljon samaa kuin Kyrön karvahatussa. Hahmoja yhdistää myös "piilohumaanisuus"; kärkkäistä mielipiteistään huolimatta heissä on lämpöä ja ihmisystävällisyyttä. Etenkin mielensäpahoittajassa – hän on päältä katsoen vanhakantainen jäärä, mutta puhuu monien modernien, humaanien ja ekologisten arvojen puolesta, vastustaen kiirettä, kerskakulutusta ja maahanmuuttovastaisuutta ja kannattaen lähiruokaa, hidastamista, lähimmäisen kunnioittamista ja virheetöntä suomen kielioppia.
Aluksi Kyllä minä niin mieleni pahoitin -alkuisten sutkausten lukeminen pidempinä teksteinä tuntui jotenkin hassulta, enkä ihan heti päässyt tunnelmaan. Kirjan edetessä minulle kävi kuten monelle muullekin: nauroin ääneen ja kiinnyin Mielensäpahoittajan hahmoon. Kaunokirjallisesti teos ei ole mikään erityinen helmi, mutta viihdyttävää, sujuvaa ja ajatteluttavaa luettavaa Mielensäpahoittaja tarjoaa.
tiistai 24. syyskuuta 2013
Linda Boström Knausgård: Helioskatastrofi
Linda Boström Knausgård: Helioskatastrofi
Helioskatastrofen, suom. Petri Stenman.
Like 2013, 138 sivua.
Minä nukahdin taas. Minä näin unen tulevan ja se oli kuin vihreät sormet kurottautuisivat päähän ja syvemmälle ruumiiseen. Minä en pystynyt liikkumaan. Minä vajosin läpi patjan ja makasin sängyn alla hyvän tovin ja katsoin sängyn lautapohjaa ja pölytukkoja ennen kuin nousin uudestaan ja leijuin katonrajaan. Minä katsoin alas Ulfiin, joka istui edelleen vierelläni. Minä näin itseni suljettuine silmineni ja yritin päästä alas sinne missä minä olin. Näinhän minä sen, että minä makasin siellä. Vihreys veti minut takaisin ja hyppäsin itseeni kuten sukelletaan mereen.
Helioskatastrofi on Linda Boström Knausgårdin, puolisonsa Karl Ove Knausgårdin omaelämäkerrallisesta Taisteluni-romaanisarjasta tutun runoilijan ja novelistin ensimmäinen romaani. Auringonhehkuisesta nimestään huolimatta romaani piirtyi mieleeni pikemminkin lumenhohtoisena ja kylmän säkenöivänä. Olen lukenut jonkin matkaa niin ikään tänä syksynä Likeltä ilmestynyttä esikoisromaania, Sarianna Vaaran Huomenkellotyttöä, ja huomaan kirjoissa samoja teemoja ja talvisia kuvia. Näitä teemoja ovat ainakin mielenterveyden rajat sekä nuoren tytön kasvu epävakaissa oloissa.
Jostain syystä – ehkä siksi, että romaani alkaa surrealistisella kuvauksella siitä, kuinka tyttö syntyy isänsä päästä kypärässä ja haarniskassa – olin kuvitellut Helioskatastrofin paljon kryptisemmäksi, vaikeammaksi ja kokeilevammaksi romaaniksi kuin mitä se oli. En kuitenkaan missään nimessä pettynyt kirjaan; se ei ole yksiulotteinen kurjuuskertomus, vaan koskettava ja väkevä, runollinen ja surullinen nuoren tytön kasvutarina mielisairauden ja uskonnollisen hurmoshenkisyyden ristipaineessa. Linda Knausgård kirjoittaa kuulasta, tiivistä tekstiä, jossa arkiset hetket ja mielen harhailut rytmittyvät hengästyttävästi mutta sulavasti.
Helioskatastrofin minäkertoja on kaksitoistavuotias tyttö, jonka isä sairastuu skitsofreniaan ja viedään sairaalaan. Sosiaaliviranomaiset ottavat tytön hoiviinsa, nimeävät hänet uudelleen Anna Bergströmiksi ja sijoittavat hänet perheeseen, johon on jo kauan toivottu tyttöä. Anna päätyy asumaan pohjoisruotsalaiseen pikkukylään, jossa vaikuttaa kaksi voimakasta liikettä: helluntaikirkko ja raittiusliike. Annan kasvatti-isä Sven toimii raittiusliikkeen johdossa, ja Annakin laitetaan kasvattiveljiensä Ulfin ja Urbanin kanssa levittämään täysraittiin ja liikunnallisen elämäntavan sanomaa talosta taloon (tässä kohtaa ajattelin Olli Jalosen Poikakirjan poikia myymässä poliittisin iskulausein koristeltuja tulitikkuja). Anna halutaan mukaan myös helluntaiseurakunnan toimintaan. Hänen uskotaan pystyvän puhumaan kielillä, ja tarpeeksi tiukassa tilanteessa Anna puhuukin.
Koskaan ennen en ollut tuntenut kuten tunsin nyt, kirkossa joka oli täynnä minusta tulevia sanoja, syvimmältä sisältäni.
Ne tulivat ja maalasivat kaiken ympäriltäni siniseksi. Ne pyörähtelivät ja minä sukelsin aaltoihin. Minä näin tytön makaavan sängyssä nukkumassa, hänen hiuksensa olivat hajallaan tyynyllä. Kumarruin hänen päälleen silittääkseni hänen poskeaan. Silloin hän avasi silmänsä. Minä putodin tunnelin läpi ja heräsin siihen, että makasin lattialla. Pastorin pojat ja Ulf kumartuivat päälleni.
– Minähän sanoin että hän osaa, Ulf sanoi.
Boström Knausgård kirjoittaa raadollisistakin asioista kauniisti ja kirkkaasti, ja alkuteokseen tutustumattakin voin sanoa, että Petri Stenmanin suomennos on hyvin onnistunut. Helioskatastrofi on hyisen kirkas pieni romaani siitä lähes näkymättömästä rajasta, joka erottaa "hullut" "meistä muista" ja kuinka sen rajan taakse työnnetään.
Osallistun tällä kirjalla Tea with Anna Karenina -blogin lukuhaasteeseen Mieleni on rajaton.
maanantai 23. syyskuuta 2013
Ainekirjoitushaaste: Mikä meitä yhdistää
Pudonneiden omenoiden Liina ideoi muutama viikko sitten Ainekirjoitushaasteen, jonka ajatuksena on, että haasteeseen osallistuvat bloggaajat kirjoittavat blogiinsa samasta aiheesta, samaan aikaan. Ainekirjoitusotsikon keksijä arvotaan edelliseen kirjoituskierrokseen osallistuneiden joukosta, ja tämänkertaisen otsikon "Mikä meitä yhdistää" on keksinyt Leopardikuningatar. Leopardikuningatar ajatteli otsikkoa sorvatessaan erityisesti parisuhteita, ja noudatan tehtävänantoa tältä osin. Sen sijaan olen nolosti myöhässä, sillä unohdin haasteen täysin, postailin aiemmin tänään ihan muusta ja muistin ainekirjoituksen vasta nähdessäni kuuden aikaan useita samanlaisia otsikoita blogivirrassani. En myöskään ollut kotona koneen ääressä asian huomatessani, mutta parempi myöhään jne... Vaikka vähän jo kurkin muiden kirjoituksia, vannon etten plagioi ketään ;). Mutta asiaan ja aiheeseen siis:
Mikä meitä yhdistää?
Meitä yhdistää vihkiminen, lapset, koti ja asuntolaina. Varsin yleisiä "virallisia syitä" yhdessä pysymiselle, ja kaksi ensin mainittua ovat ihan oikeita syitä välttää eroa viimeiseen asti. On tärkeää pitää kiinni siitä mitä on luvannut, niin isoissa kuin pienissäkin asioissa, ja jaettu vanhemmuus olisi varsin haastavaa, jollei asuisi saman katon alla. Uskon kuitenkin, että olisimme ja pysyisimme yhdessä, vaikka meillä ei olisikaan noita alussa mainittuja, sinänsä hyvin tärkeitä yhdistäviä tekijöitä.
Meitä yhdistää arki. Pidämme pitkälti samanlaisesta arjesta, johon kuuluu työtä ja lepoa, sopivasti kotona oleilua ja kyläilyä, luontoa ja retkiä, uintia ja kävelylenkkejä, yhdessäoloa ja omaa aikaa. Kumpikaan ei halua olla koko ajan menossa, mutta emme toisaalta ole mitään täysin kotihiiriäkään, varsinkaan mies. Onneksi saan välillä jäädä kotiin yksin tai osan lapsista kanssa, jos en jaksa tai halua lähteä jonnekin. Haluamme tehdä paljon asioita koko perheellä, vaikka joskus on mukava jakautua pienempiin ryhmiin.
Meitä yhdistää juhla. On ihanaa rakentaa pikku hiljaa omia juhlaperinteitä ja osallistua yhdessä kummankin suvun ja ystäväpiirin pieniin ja suuriin juhliin. Reissut ja lomamatkat yhdistävät, luovat erityisiä muistoja. Pienet huomionsoitukset – kun leivon pullaa miehen ollessa töissä tai mies tuo minulle töistä tullessaan kukkia – tuovat juhlan arjen keskelle.
Meitä yhdistävät tavoitteet ja unelmat. Kun menimme yhteen, halusimme samoja asioita: avioliiton, lapsia, (oma)kotitalon. Nyt meillä on ne, ja niistä ei tarvitse enää haaveilla, mutta työ on vasta alussa: lasten kasvatus, talon remontti ja ylläpito – ja avioliittoakin toivottavasti vielä muutama vuosikymmen edessäpäin. Toteutumattomiakin unelmia on tietysti vielä, yhteisiä ja kummankin omia, jotka toinen hyväksyy, joissa tukee ja kannustaa.
Meitä yhdistävät arvot. Kannatamme molemmat niin sanottuja pehmeitä arvoja. Raha ja status eivät ole meille tärkeitä, vaikka rahaakin toki tarvitaan eikä sitä tuhlailla holtittomasti. Pieniä kauniita, ihania turhuuksia voi silti suoda itselleen, toiselle ja lapsille. Luonto on tärkeää, samoin kulttuuri (lukeminen, teatteri, tanssi, musiikki...) Perhe on kaikista tärkein.
Meitä yhdistää sovinnollisuus. Yhteisiin vuosiin on mahtunut myös riitoja, erimielisyyksiä, loukattuja tunteita ja väärinymmärryksiä. Niistä on kuitenkin selvitty, emme osaa olla pitkään epäsovussa. Joistain asioista on väännetty kättä yhä uudelleen ja uudelleen, mutta lopulta niissäkin on löydetty yhteisymmärrys. Emme ole pitkävihaisia. Pyydämme ja annamme anteeksi.
Meitä yhdistää kymmenen yhdessä vietettyä vuotta, ja tulevat vuodet, jotka vietämme yhdessä. Yhteiset muistot liittävät meidät yhteen, luovat me-henkieä, kantavat eteenpäin. Varmuus siitä, että haluamme olla yhdessä vastaisuudessakin, tuo turvaa ja onnentunnetta.
Meitä yhdistää rakkaus. Keskinäinen vetovoima toi meidät yhteen, ja se myös pitää meidät yhdessä. Hellyys, halaukset ja suukot kuuluvat kiireiseen ja väsyneeseenkin päivään.
Vaikkei tämä olekaan aineistopohjainen aine, haluan lainata tähän Helmet-kirjaston facebook-sivulta tänään bongaamani Arvo Turtiaisen runon:
Oli ranta ja meri
yhdessä ainoassa silmänräpäyksessä
oli länsituuli ja aurinko
yhdessä ainoassa silmänräpäyksessä
oli levien tuoksu ja lokkien kirku
yhdessä ainoassa silmänräpäyksessä.
Ja kultahiuksinen tyttö laiturilla
ja poika kosketti kädellään tytön hiuksia
ja tyttö leimahti liekkiin kuin soihtu
ja aurinko räjähti tuhansiksi sirpaleiksi
yhdessä ainoassa silmänräpäyksessä
ja poika paloi liekissä, hänestä tuli mies
yhdessä ainoassa silmänräpäyksessä.
Ja tuli ilta ja aamu, arkipäivä.
Sitä kesti neljäkymmentä vuotta
yhdessä ainoassa silmänräpäyksessä.
Tuli syksy, keltaiset lehdet yhdessä ainoassa silmänräpäyksessä.
Erityisesti runon viimeinen säkeistö koskettaa. Aika kuluu hirmuisen nopeasti, myös tavallinen arki. Tai ehkä etenkin juuri ne tavallisen ihanat ja ihanan tavalliset päivät. Nautitaan niistä, yhdessä.
P.S. Kuten Siina, minäkin aivan liikutuin tätä kirjoittaessani. Snif! Käykäähän lukemassa muitakin ainekirjoituksia, niitä löytyy goolella ja myöhemmin koosteena Leopardikuningattaren blogista. Edellisen ainekirjoitusotsikon tuottama postaussato löytyy Pudonneista omenoista.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)









