Linda Boström Knausgård: Helioskatastrofi
Helioskatastrofen, suom. Petri Stenman.
Like 2013, 138 sivua.
Minä nukahdin taas. Minä näin unen tulevan ja se oli kuin vihreät sormet kurottautuisivat päähän ja syvemmälle ruumiiseen. Minä en pystynyt liikkumaan. Minä vajosin läpi patjan ja makasin sängyn alla hyvän tovin ja katsoin sängyn lautapohjaa ja pölytukkoja ennen kuin nousin uudestaan ja leijuin katonrajaan. Minä katsoin alas Ulfiin, joka istui edelleen vierelläni. Minä näin itseni suljettuine silmineni ja yritin päästä alas sinne missä minä olin. Näinhän minä sen, että minä makasin siellä. Vihreys veti minut takaisin ja hyppäsin itseeni kuten sukelletaan mereen.
Helioskatastrofi on Linda Boström Knausgårdin, puolisonsa Karl Ove Knausgårdin omaelämäkerrallisesta Taisteluni-romaanisarjasta tutun runoilijan ja novelistin ensimmäinen romaani. Auringonhehkuisesta nimestään huolimatta romaani piirtyi mieleeni pikemminkin lumenhohtoisena ja kylmän säkenöivänä. Olen lukenut jonkin matkaa niin ikään tänä syksynä Likeltä ilmestynyttä esikoisromaania, Sarianna Vaaran Huomenkellotyttöä, ja huomaan kirjoissa samoja teemoja ja talvisia kuvia. Näitä teemoja ovat ainakin mielenterveyden rajat sekä nuoren tytön kasvu epävakaissa oloissa.
Jostain syystä – ehkä siksi, että romaani alkaa surrealistisella kuvauksella siitä, kuinka tyttö syntyy isänsä päästä kypärässä ja haarniskassa – olin kuvitellut Helioskatastrofin paljon kryptisemmäksi, vaikeammaksi ja kokeilevammaksi romaaniksi kuin mitä se oli. En kuitenkaan missään nimessä pettynyt kirjaan; se ei ole yksiulotteinen kurjuuskertomus, vaan koskettava ja väkevä, runollinen ja surullinen nuoren tytön kasvutarina mielisairauden ja uskonnollisen hurmoshenkisyyden ristipaineessa. Linda Knausgård kirjoittaa kuulasta, tiivistä tekstiä, jossa arkiset hetket ja mielen harhailut rytmittyvät hengästyttävästi mutta sulavasti.
Helioskatastrofin minäkertoja on kaksitoistavuotias tyttö, jonka isä sairastuu skitsofreniaan ja viedään sairaalaan. Sosiaaliviranomaiset ottavat tytön hoiviinsa, nimeävät hänet uudelleen Anna Bergströmiksi ja sijoittavat hänet perheeseen, johon on jo kauan toivottu tyttöä. Anna päätyy asumaan pohjoisruotsalaiseen pikkukylään, jossa vaikuttaa kaksi voimakasta liikettä: helluntaikirkko ja raittiusliike. Annan kasvatti-isä Sven toimii raittiusliikkeen johdossa, ja Annakin laitetaan kasvattiveljiensä Ulfin ja Urbanin kanssa levittämään täysraittiin ja liikunnallisen elämäntavan sanomaa talosta taloon (tässä kohtaa ajattelin Olli Jalosen Poikakirjan poikia myymässä poliittisin iskulausein koristeltuja tulitikkuja). Anna halutaan mukaan myös helluntaiseurakunnan toimintaan. Hänen uskotaan pystyvän puhumaan kielillä, ja tarpeeksi tiukassa tilanteessa Anna puhuukin.
Koskaan ennen en ollut tuntenut kuten tunsin nyt, kirkossa joka oli täynnä minusta tulevia sanoja, syvimmältä sisältäni.
Ne tulivat ja maalasivat kaiken ympäriltäni siniseksi. Ne pyörähtelivät ja minä sukelsin aaltoihin. Minä näin tytön makaavan sängyssä nukkumassa, hänen hiuksensa olivat hajallaan tyynyllä. Kumarruin hänen päälleen silittääkseni hänen poskeaan. Silloin hän avasi silmänsä. Minä putodin tunnelin läpi ja heräsin siihen, että makasin lattialla. Pastorin pojat ja Ulf kumartuivat päälleni.
– Minähän sanoin että hän osaa, Ulf sanoi.
Boström Knausgård kirjoittaa raadollisistakin asioista kauniisti ja kirkkaasti, ja alkuteokseen tutustumattakin voin sanoa, että Petri Stenmanin suomennos on hyvin onnistunut. Helioskatastrofi on hyisen kirkas pieni romaani siitä lähes näkymättömästä rajasta, joka erottaa "hullut" "meistä muista" ja kuinka sen rajan taakse työnnetään.
Osallistun tällä kirjalla Tea with Anna Karenina -blogin lukuhaasteeseen Mieleni on rajaton.
