Katriina Kajannes (toim.): Mutta kun olen runoniekka. Juhlakirja Lassi Nummelle

Katriina Kajannes (toim.) Mutta kun olen runoniekka. 
Juhlakirja 80-vuotiaalle Lassi Nummelle. 
Julkaisija Lassi Nummen seura ry.
Ilias Oy, 2008, 303 sivua.

Lassi Nummea voi sanoa sarastuksen lyyrikoksi, niin usein toistuva elementti päivän vaivihkainen valkeneminen hänellä on.  - Liisa Enwald

Odottaessani Lassi Nummen muistokirjan Elämä, kyllä. Luemme Lassi Nummea  (arviolta lokakuussa tapahtuvaa) ilmestymistä olen tutustunut runoilijan 80-vuotispäivien kunniaksi julkaistuun teokseen Mutta kun olen runoniekka. Kirjassa Nummen ystävät, perheenjäsenet (ainakin poika, kirjailija Markus Nummi), entiset koulu- tai työtoverit, kollegat ja kirjallisuudentutkijat muistelevat kirjailijaa ja lähilukevat hänen tuotantoaan. Lassi Nummi ehti varsinaisen kirjailijantyönsä ohessa olla mukana monessa, ja kirjoituksissa kerrotaan niin sanomalehti Uuden Suomen vaiheista kuin Raamatunkäännöskomitean ja Suomen PEN:in työstä.

Kirja koostuu viidestä osiosta, joista ensimmäinen on nimeämätön ja seuraavat ovat nimeltään "Muistikuvia", "Vaikuttajan voimakentillä", "Runo kohtaa lukijan" ja "Kirjailijakuvan ääriviivat". Erityisen lämminhenkisen muiston jakaa Aune Waronen, Nummen poikien Markusen ja Ilarin entinen koulutoveri, joka kirjoittaa esseessään "Nummien ystävänä":

Seuraavat tunnit sain viettää läsnäolon maailmassa. Nummien luona koetuilla hetkillä oli ulottuvuus, joka lämmitti mieltäni useita päiviä, viikkoja, eteenpäin. Tuonakin talvipäivänä runojen postituksen lomassa käytiin jokin keskusteluista, joiden valo tallentui 17-vuotiaan sisimpään. 

Erityisellä mielenkiinnolla luin Tapani Harviaisen kirjoituksen "Lassin palapelit - Lassi Nummi raamatunkääntäjänä", sillä siinä mainitaan myös edesmennyt isoisäni, itämaiden kirjallisuuden professori Jussi Aro, joka teki Nummen kanssa yhteistyötä muun muassa Aamoksen ja Jesajan kirjojen äärellä. Käännöstyö oli Harviaisen mukaan aikamoista tasapainoilua perinteen ja luettavan nykysuomen, mahdollisimman tarkan merkityksen ja tekstin sointuvuuden välillä. "Yhdessä kuulosteltiin ilmausta, joka olisi sekä sisällöllisesti kohdallaan että muodoltaan moitteeton."

Monet kirjoittajat avaavat Nummen runoja yhtä aikaa henkilökohtaisesti ja analyyttisesti. Kirjallisuudentutkija Liisa Enwald muistelee ensikosketustaan Lassi Nummen runoihin: "Samoihin aikoihin yritin lukea Eeva-Liisa Manneria ja Paavo Haavikkoa, mutta heidän säkeensä olivat vaikeita. He eivät, kuten Nummi, vieneet minua suoran metsämaisemaan, saaneet kuulemaan helinää tai näkemään sellaista ihmettä kuin syvyyden kukat. Nummen runous puhui aisteille, soi samanlaisena musiikkina kuin Juhani Ahon Lastujen proosa, joka oli herättänyt minussa kaunokirjallisen kielen tajun." (esseestä "Metsälähde ja syvyyden äänet - neljä varhaista runoa").

Runoniekkaa lukiessa konkretisoitui, kuinka laaja kirjallinen tuotanto Lassi Nummella on, ja teos houkuttelee tutustumaan siihen paremmin. En ole lukenut vielä Kaksoiskuvaa, joka on Anna-Liisa Alangon mukaan "rakkautta tulvillaan", enkä Linnaa vedessä, Olavinlinnan ympärille rakentuvaa runomuotoista kronikkaa, joka Kari Levolan mielestä tavoittaa "ihmisen historiaa elävämmin ja aidommin ja kohdallaan kuin vuosia selaava asiakirjoitus". Myös Runoilijan kalenteri ja Toinen kalenteri, joiden sisällön monipuolisuutta - arvosteluja, aforismeja, henkilökuvia, runoja ja paljon muuta - professori H. K. Riikonen avaa esseessään, odottavat vielä lukemattomina hyllyssä.

Yksittäisten ihmisten elämä juoksee ja häviää, mutta aina on olemassa kuluvan hetken kauneus ja ainutlaatuisuus sille, joka ottaa sen valppaana ja herkkänä vastaan. Kirsikankukat ovat kauniita siksi, että ne kuihtuvat pian.        
- Virpi Hämeen-Anttila, "Sanat jotka eivät jättäneet minua: lapsen ja nuoren kokemuksia Lassi Nummen runoudesta"

Syyskuun lukutunnelmia

Syyskuu oli tunnelmallinen lukukuu: luin ihania kirjoja syysauringon paisteessa omenapuiden katveessa, ja sisällä sateen ropistessa ja tuulen viuhuessa ulkona. Lukemani kirjat olivat vähintäänkin hyviä, parhaimmillaan aivan elämäni kirjoja, kuten Ulla-Lena Lundbergin Jää, jonka tulen varmasti lukemaan vielä uudestaan. Pala sydäntäni jäi kirjan väliin, tuulisille Luodoille, pastori Kummelin nuoren perheen pariin ja kyläläisten yksinkertaiseen, mutta täyteläiseen elämänmenoon. Lundbergin kerronta on lämmintä ja viisasta, kieli kaunista kuin saarten karu luonto.

Toinen hieno lukukokemus oli Julian Barnesin Kuin jokin päättyisi. Siihen en rakastunut kuten Lundbergin kirjaan, mutta jäin pähkäilemään ajan kulumista, muistoja ja sitä, miten tulkintamme elämästä, läheisistämme ja itsestämme ehtii muuttua useampaankin kertaan.

Elina Halttusen Syysvieraita kertoo sekin menneisyyden ja identiteettien uudelleentulkinnasta. Siinä missä Barnesin kirjan kertoja Tony tulkitsee kaiken oman minänsä kautta, Halttusen kirjan henkilöt rakentavat minuuttaan suhteessa sukuun ja sen historiaan. Myös Karoliina Timosen esikoisteoksessa Aika mennyt palaa tulkitaan minuutta ja nykyhetkeä menneisyyden kautta, mutta kirjan kuuluessa psykologisen jännityksen genreen menneen ja nykyisen välille syntyvä yhteys on tavallisesta arkiajattelusta poikkeava.

Syyskuussa liikuin varsin erilaisissa kirjallisissa miljöissä. Pääsin tekemään nojatuolimatkan Italiaan, sypressien varjoon, Vera Valan esikoisdekkarin myötä. Kuukauden klassikko oli Väinö Linnan Musta rakkaus, joka kuljettaa lukijansa Tampereen Amurin kaduille ja työläisasuntoihin. Alan Bennettin pienoisromaanissa Epätavallinen lukija pääsin kurkistamaan itsensä Englannin kuningattaren hoviin - ja vähän brittiläiseen kirjastoautoonkin. Kaikista ihanin "kirjallinen maisema" oli kuitenkin ikisuosikkini L. M. Montgomeryn juuri suomennetussa romaanissa Perinnönjakajat, jossa ajellaan pitkin Prinssi Edwardin saaren mutkaisia, punaisia teitä, katsellaan kukkulalta lahdelle ja katsellaan vanhaa kaivoa, jonka päälle omenapuu varisteli kukkiaan.

Bloggasin myös kolmesta lanu-kirjasta. Laura Suomelan Lokkisaaren säpinät on aurinkoinen varhaisnuortenromaani, jossa ystävykset selvittävät yöllisten venematkojen arvoituksen. Nemo Rossin Rooman sudet -romaanissa puolestaan liikutaan Roomassa, antiikin raunioilla ja maanalaisissa tunneleissa. Viehättävässä lasten kuvakirjassa Otso ja soiton salaisuus kuvataan yksinäisyyttä, ystävyyttä, rohkeutta ja sävelten voimaa. 

Syyskuun kirjallinen - upeiden luettujen teosten ohella - oli Marmeladia ja proosaa -tapahtuma, jossa Anna Kortelainen kertoi romaanistaan Ei kenenkään maassa. Toivon saavani kyseisen elämäkertaromaanin luettua ja arvion kirjoitettua nyt lokakuun aikana. Kortelaisen esiintyminen ja monet hänen kertomansa asiat inspiroivat ja koskettivat minua syvästi.

Lokakuu alkoi vauhdikkaasti kirjabloggaajien yhteisellä flashmob-tempauksella, jossa blogistit julkaisivat omia versioitaan klassikoista maanantaina kello kymmenen. Tempauksen tarkoituksena oli herättää keskustelua kirjallisuustekstien plagioinnista. Asiasta uutisoitiin muun muassa Helsingin sanomien verkkosivuilla.

Jatkossa taas niitä vähän perinteisempiä kirja-arvioita, tulossa muun muassa pari kotimaista uutuusromaania sekä koulumaailmaan sijoittuvia lastenkirjoja. Ihanaa lokakuun alkua kaikille!

William Shakespeare: Romeo ja Julia (juoniselostus)

William Shakespeare: Romeo ja Julia
Romeo and Juliet, suom. Yrjö Jylhä.
Otava 1997.

Kuten monen muun 1990-luvun teinin, myös minun ensikosketukseni William Shakespearen alunperin 1500-luvulla kirjoittamaan näytelmään tapahtui Baz Luhrmannin elokuvan Eilliam Shakespearen Romeo + Julia kautta. Vuodatin lukemattomia kyyneliä Leonardo DiCaprion ja Claire Danesin koskettavia roolisuorituksia katsellessani. Mikä tärkeintä, elokuva sai minut tarttumaan Shakespearen alkuperäisteokseen, Yrjö Jylhän käännöksenä.

Klassikoiden elokuva- ja muut sovitukset ovat tietenkin aina tulkintoja, Luhrmannin elokuvassa Danesin esittämä Julia tanssahtelee enkelinsiivet selässään ja DiCaprion Romeo osallistuu jengitappeluihin 1900-luvun Veronan kaduilla. Eniten vapauksia Luhrman on kuitenkin ottamut juonen suhteen: elokuvassa sekä Romeo että Julia kuolevat myrkkyyn hautaholvissa. Shakespearen alkuperäinen loppuratkaisu ei ollut niin melodramaattinen. Sekä Romeo että Julia kuolevat myrkkyyn. Todellisuudessa Romeo ja Julia kuitenkin pelastuva viime hetkellä munkki Waldemarin parantajantaitojen ansiosta. Vasta siitä Romeon ja Julian tarina todella alkaa.

Romeo ja Julia -näytelmää tavataan kuvata tragediaksi, mutta itse puhuisin ennemminkin tragikomediasta. Kun Romeo ja Julia alkavat hautaholvista pelastuttuaan elää avioliittoaan todeksi, heidän ihanteelliset käsityksensä toisistaan haihtuvat. Se, mikä Julian mielestä, rakkauden ensihuumassa, oli Romeossa ihanaa herkkyyttä ja haaveellisuutta, tuntuukin vetelyydeltä ja saamattomuudelta. Romeon pitäisi hankkia perheelleen elanto, mutta hän juuttuu liian usein kirjoituspöytänsä ääreen rustaamaan runoja. Myös Romeon ehdottomuus tympii Juliaa, hän toivoisi miehensä olevan joustavampi ja kykenevän tinkimään ihanteistaan arjen realiteettien edessä. Romeo puolestaan pettyy, kun Julian sorja varsi pyöristyy raskauksien myötä ja tällä ei ole aikaa tuijotella kaiket päivät Romeota silmiin puuron kiehuessa hellalla ja pienokaisen parkuessa kehdossa.

Romeon ja Julian arki- tai suorastaan inhorealistinen kerronta saattaisi tuntua puuduttavalta, ellei Shakespeare keventäisi sitä taitavalla, ironisella huumorilla. Näytelmän loppukohtauksessa näemme, kuinka Romeo kuuntelee anoppinsa ohjeita perhe-elämää varten Julian murjottaessa nurkassa. Lukija voi aavistaa, että Romeota alkaa itseäänkin kaduttaa, että tuli naineeksi Capuletin - Capulet ja Montague eivät kerta kaikkiaan mahdu saman katon alle.

Claire Danes ja Leonardo DiCaprio Baz Luhrmannin elokuvassa William Shakespearen Romeo + Julia

L. M. Montgomery: Perinnönjakajat

L. M. Montgomery: Perinnönjakajat
Alkuteos A Tangled Web (1931).
Suomennos ja jälkisanat Sisko Ylimartimo.
Minerva 2012, 361 sivua. 

Donna meni kotiin mieli korkealla, mitä kesti kello kolmeen yöllä. Sitten sillä hetkellä kaikkialla vallitsevat kauhukuvat ja epäilykset hyökkäsivät hänen kimppuunsa. Mitä - oi mitä Hukkunut John sanoisi? Tietenkään isä ei voisi tehdä mitään. Donnan täytyi vain kävellä ulos ovesta ja lähteä Peterin kanssa. Mutta hän inhosi ajatusta karmaamisesta. Niin ei yksinkertaisesti tehty Darkien ja Penhallowien parissa. Ja jos hän karkaisi mennäkseen naimisiin, hänellä ei olisi mitään mahdollisuuksia kannuun. Kannu ei tietystikään ollut mitään verrattuna Peteriin. Mutta jospa hän voisi saada sekä Peterin että kannunkin!

Tyttökirjoistaan tunnettu L. M. Montgomery kirjoitti myös kaksi aikuisten romaania, romanttisen Sinisen linnan ja särmikkäämmän sukukomedian Perinnönjakajat, joka ilmestyi alunperin 1931 ja joka on nyt ensi kertaa suomennettu. Romaani sijoittuu pienelle merenrantapaikkakunnalle Prinssi Edwardin saarella, lähelle Sumersiden kaupunkia. Kirjassa seurataan yhden suvun jäsenten edesottamuksia vuoden aikana; vuoden, jonka kuluessa erään kaikkien himoitseman esineen omistajan on määrä selvitä. 

Romaanin alkuasetelma on herkullinen: Darkit ja Penhallow't, kaksi toisiinsa kietoutunutta sukua, ovat kokoontuneet Becky-tädin kuolinvuoteen äärelle kuulemaan, kuka heistä saisi tädin jälkeen omakseen vanhan ja (tunne)arvokkaan perintökannun. Lähes kaikki inhoavat Becky-tätiä, eikä ihme, sillä tädillä on terävä katse ja vielä terävämpi kieli (montgomerylaiseen tapaan tässä äreässä vanhassa naisessa on kuitenkin myös salattua lämpöä). Asetelma tuo mieleen Agatha Christien suljetun piirin dekkarit, kun henkilöistä paljastetaan heidän salaisia tunteitaan: intohimoa, vihaa, katumusta, katkeruutta ja ahneutta. Christien romaaneista muistuttaa myös se, että henkilöt ovat karikatyyrimaisia ja heidän tunteensa melko yksioikoisia. Kuitenkin heihin kiintyy kuten ainakin Montgomeryn luomiin hahmoihin, iloitsee ja pelkää heidän kanssaan, nauraa heille ja samalla itselleen.

Nautin Perinnönjakajien lukemisesta enemmän kuin muutamista viime vuosina suomennetuista Montgomeryn tuntemattomammista tyttöromaaneista (esim. Marigoldin lumottu maailma) tai myöhäistuotannon sieluttomista Anna-kirjoista (Anna opettajana ja Annan perhe), mutta ei Montgomery tässä kirjassa ihan parhaimmillaan ole, kuten takakansi hehkuttaa. Kyllä ensimmäiset Anna-kirjat ja Runotyttö-trilogia kokonaisuudessaan ovat Montgomeryn kestävimmät teokset, sillä niiden henkilökuvauksessa on syvyyttä ja kerronta jonkinasteisesta episodimaisuudestaan huolimatta ehyttä. Perinnönjakajat viihdyttää, mutta luonnekuvaus on enemmän nokkelaa kuin syvällistä ja tarinoissa toistuvat Montgomeryn kirjoista tutut kliseet: vuosia jatkuneet (usein avioparin väliset) itsepäiset riidat, orvot jotka kaipaavat äitihahmoa ja vanhatpiiat jotka kaipaavat kasvattilasta, piintyneet vanhatpojat ja tyrannimaiset vanhemmat, jotka eivät päästä lapsiaan itsenäistymään. Montgomerynsa lukenut arvaa heti kättelyssä, miten useimmat kuviot tulevat päättymään, mutta se ei toki vie lukemisen nautintoa. Kirjan vahvuus on hersyvässä huumorissa ja säkenöivässä dialogissa.

Sisko Ylimartimon suomennos on sujuva ja vivahteikas, mutta ei virheetön. Paikoin jokin lause on niin kömpelö tai asiayhteyteen sopimaton, että on pakko käydä kurkkaamassa alkuteosta Project Gutenbergista. Esimerkiksi käännöksen sivulla 53 sanotaan (lyhennys ja kursiivi minun) "Peter [-- --] oli syntynyt lumimyrskyssä ja aiheuttanut hommassa melkein kolmen ihmisen kuoleman - alkajaisiksi äitinsä, isänsä ja tohtorin, jotka olivat lumen saartamina ja kaikkea muuta kuin jäätyneet kuoliaiksi sinä myrsky-yönä:" Alkuteoksessa sanotaan "all but frozen", mikä tarkoittaa melkein jäätyneet. Yleisvaikutelma on kuitenkin onnistunut, ja toivoisin Ylimartimon jatkavan työtään Montgomeryn parissa suomentamalla nuortenromaanin Jane of Lantern Hill, josta ei ole tarjolla laadukasta suomennosta.

Kaiken kaikkiaan Perinnönjakajat lunastivat sille asettamani odotukset, sillä sitä lukiessa tuli tunne, kuin olisi palannut kotiin. Tutunomaisten juonikiemuroiden ja henkilötyyppien lisäksi kirjasta löytyy Montgomerylle tunnusomaisia luontokuvauksia, hetken tunnelmointia, romantiikkaa ja lämpöä. Tätä kirjaa voi hyvillä mielin suositella, ei vain Montgomery-nostaligikoille, vaan kaikille hyvän romaanin ystäville. 

Pidän kaikista porteista, Roger sanoi arvoituksellisesti. "Portti on viekoitteleva - lupaus. Sen takana saattaa olla jotakin ihmeellistä, jonka luo se päästää. Portti on mysteeri - symboli. Gay, mitä me, sinä ja minä, löytäisimme, jos me avaisimme portin ja menisimme siitä? 

"Pienen ja vihreän, iltaruskon valaiseman notkelman, jossa kasvaa valkoisia orvokkeja", nauroi Gay. "Mutta me emme mene portista, Roger - ruohikossa on kastetta ja uudet avokkaani olisivat pilalla."

Salla on lukenut kirjan alkukielellä ja blogannut siitä ja vuonna 2006. 

Alan Bennet: Epätavallinen lukija

Alan Bennet: Epätavallinen lukija
The Uncommon Reader, suom. Heikki Salojärvi.
Basam Books 2008, 115 sivua.

Aikaisemmin hän ei olisi vähääkään siitä mitä palvelijatar ajatteli tai oliko hän kenties loukannut tämän tunteita, mutta nyt hän välitti ja jäi tuoliin palattuaan miettimään syytä siihen. Se että tämä huomaavaisuuden puuska saattaisi jotenkin liittyä kirjoihin tai aina yhtä värisyttävään Henry Jamesiin, ei sillä hetkellä juolahtanut hänen mieleensä. 

Hänen majesteettinsa Englannin kuningatar eksyy eräänä päivänä sattumalta kirjastoautoon, lainaa kirjan, lukee sen ja jää koukkuun. Näin on käynyt monelle, mutta yleensä hieman nuoremmalla iällä, ja kuningatar ei osaa olla surematta niitä vuosia, joita hän on tuhlannut olemalla lukematta. Ottaakseen vahingon takaisin kuningatar ahmii klassikkoja ja uudempaa kirjallisuutta, tekee muistiinpanoja lukemastaan ja kutsuu kirjailijoita illanviettoihin. Lukemista harrastava keittiöapulainen, Norman, hankkii ja suosittelee kuningattarelle kirjoja kuin äiti, joka totuttaa lapsensa kiinteisiin ruokiin: ensin mietoja makuja ja helposti sulavaa rakennetta, myöhemmin vivahteikkaampaa ravintoa.

Epätavallinen lukija päätyi lukulistalle useiden ihastuneiden blogikirjoitusten ansiosta. Nyt täytyy tunnustaa, että kirja oli minulle pieni pettymys. Siron kirjan ulkoasu on kaunis ja kirja sisältää runsaasti lukutoukan korvaa hiveleviä, kevytfilosofisia lausahduksia kirjallisuudesta ja lukemisesta, mutta siihen se sitten jääkin. Lukemista sävytti pitkästyneisyys, ja jollei kirja olisi ollut niin lyhyt, niin kesken olisi jäänyt.

Saatan nauttia paljonkin kirjasta, jossa henkilö vain lukee ja ajattelee tai puhuu lukemastaan, mutta silloin tekstin pitää olla jotain muuta kuin tasapaksua proosaa. Epätavallisen lukijan henkilöhahmot ovat paperisia. Kenties se kuvaa hovin persoonattomuutta ja sitä, kuinka kuninkaalliset ja heidän palveluskuntansa joutuvat noudattamaan tiukasti etikettiä ja protokollaa, mutta kaunokirjallisuutena tämä ei kolahtanut, minulle. Vika saattaa osittain olla siinä, että (takakannen mukaan, enpä olisi muuten huomannut) Epätavallinen lukija on satiiri, siis lajityyppiä, joka ei minuun kolahda.

Ihan sympaattinen, paikoin hymyilyttävä kirja kuitenkin, joten kaikkien tavallisten tai epätavallisten lukijoiden kannattaa kurkata kirjan sivuille ja katsoa, löytääkö sieltä itsensä.

"Voiko olla suurempaa iloa", kuningatar uskoutui naapurilleen Kanadan ulkomaankauppaministerille, "kuin  törmätä kirjailijaan, jonka teoksesta pitää, ja sitten huomata ettei hän ole kirjoittanut vain yhtä tai kahta kirjaa vaan kymmenen?"

Epätavalliseen lukijaan ovat aiemmin tutustuneet ainakin Kirsimaria, Liina, Penjami, Elma Ilona, Hanna, Noora, Jokke, Norkku, Maija ja Riina

Nemo Rossi: Rooman sudet

Nemo Rossi: Rooman sudet
Päällys Sami Saramäki.
Wsoy 2012, 220 sivua.
(Ennakkokappale, kirja ilmestyy 9.10)

- Tai entä jos raha ei pyöritäkään tätä rulettia? Entä jos muinaisesineiden etsinnällä tavoitellaankin jotain muuta?
- Niinku? Silva kysyi.
- Tietoa, Kaius vastasi mahtipontisesti. - Omaisuuden tai valta-aseman voi aina menettää, mutta kukaan ei voi ryöstää ihmiseltä sitä, minkä se on oppinut. Vähän samaan tapaan kuin keräilijä voi nauttia yksittäisen esineen omistamisesta, niin ajatelkaa, jos te tietäisitte jonkun asian ainoana maailmassa. 
- Hei kuka yrittää suojella tietoa aseilla? Silva ihmetteli.

Roomassa asuvat suomalaisnuoret, 14-vuotiaat kaksoset Kaius ja Silva sekä heidän ystävänsä Leo kiinnostuvat muinaisesta susipapistossa nähtyään erääseen pakettiautoon lastatuissa laatikoissa siihen viittaavia kirjainsymboleja. Muun muassa kirjastossa, internetissä ja yöllisessä kirkossa suoritetut tutkimukset johdattavat nuoret Rooman lähistöllä sijaitseviin luoliin, arkeologisille kaivauksille ja kiperiin tilanteisiin.

Nemo Rossin pian ilmestyvä nuortenkirja on saanut alaotsikon "arkeomysteeri". Itse luonnehtisin kirjaa pikemminkin nuorten jännäriksi, sillä suoraviivaisesti etenevässä juonessa ja kerronassa ei ole mitään kovin arvoituksellista. Tarina kiertyy kuitenkin arkeologisten kaivausten ja antiikin myyttien ympärille ja tapauksen selvittämiseen tarvitaan niin kirjastovierailuja, museokierrosta kuin eri tietokantojen hakkerointia. Nuorten jännityskirjat eivät ole minun genreäni, mutta lukiossa latinaa lukeneena ja erään arkeologisukulaisen kaivaustarinoita kuunnelleena tunsin mielenkiintoa kirjan aihepiiriin.

Kirjan dialogi on sujuvaa ja kieli muutenkin vaivatonta, perushyvää suomea. Vain liiallinen kuvaavien sanojen käyttö joissakin kohdissa häiritsi, erityisesti johtolauseissa. Nuoret tuskin koskaan sanovat mitään, vaan he parahtavat teatraalisesti, tuhahtavat, taustoittavat, kivahtavat, virnistävät, huikkaavat, naurahtavat, vakuuttelevat, pohtivat ja järkeilevät (muutama poiminta sivuilta 139-42). Valtaosa kirjasta on juuri dialogia. Itse olisin mielellään lukenut pidempiäkin kuvauksia ja taustoituksia kaivauksiin ja henkilöihin liittyen, mutta nuorten, jännitystä etsivien lukijoiden kannalta on ollut hyvä ratkaisu pitää teksti tiiviinä. Muutamassa lyhyessä, kursivoidussa jaksossa näkökulma muuttuu ja kurkistetaan myös vuoden 1944 tapahtumiin, jolloin arvokas löytö on ensi kerran tullut esille.

Pidin kirjassa paitsi antiikin historian hyödyntämisestä, myös henkilöhahmoista. Suosikkini on Kaius, historian ja latinan nippelitietoa hallitseva poika, joka kiipeää luvatta kirjaston muurin yli saadakseen valmiiksi tutkimuksensa Herakleen Italiaan perustamasta temppelistä ja joka muistuttaa hajamielistä kielitieteilijäisäänsä enemmän kuin aavistaakaan. Myös veljeään kiusoitteleva tietokonenörtti Silva ja parkour-harrastuksen ansiosta ketterästi paikkaan kuin paikkaan kiipeilevä Leo saavat sympatiani. Hahmoissa riittää potentiaalia mahdollisiin jatko-osiin - Roomassa riittää varmasti "arkeomysteerejä" selvitettäväksi.

Silvan blogi, "Arkeomysteeri", löytyy täältä.

Pirjo Suvilehto & Karoliina Pertamo: Otso ja soiton salaisuus

Pirjo Suvilehto (teksti) ja Karoliina Pertamo (kuvat): Otso ja soiton salaisuus
Mäntykustannus 2011.

"Meistä jokainen on joskus yksin, sinäkin. Mutta se mikä on meille arvokasta, kulkee aina mukanamme. Sillä tavoin me emme koskaan ole yksin. Ja kuninkuus, se on karhu sisällä. Sitä älä unohda koskaan", sanoi äitikarhu.

Otso-karhua harmittaa, sillä häntä ei taaskaan ole kutsuttu syntymäpäiville. Mäyrän juhliin ovat tervetulleita kaikki - paitsi karhu, sillä se on aina pahalla tuulella. Muut eläimet säikkyvät Otson karjahtelua ja rymistelevää menoa, jossa koivu taimetkin saavat kyytiä. Otsolla on turvallinen olo emonsa kainalossa, mutta toisten eläinten kanssa oleminen ei suju. Yllättäen karhun sisäinen kiukku kuitenkin sulaa, kun se kuulee Miko-pojan soittavan metsässä viulullaan.

Otso jäi kuuntelemaan Mikon soittoa. Se hivuttautui lähemmäksi, jotta kuulisi tarkasti myös korkeat lintuäänet. Sävelet leijuivat Otson sisälle. Otsolle tuli kevyt olo. Aivan kuin tassut olisivat irronneet maasta.

Otso ja soiton salaisuus on monivivahteinen satu musiikin voimasta, naurun mahdista, yksinäisyydestä, ennakkoluuloista ja ystävyydestä. Suomalaisen metsän eläimet ja kasvit heräävät eloon Karoliina Pertamon ilmeikkäässä kuvituksessa. Tarina on herkkä mutta ei siirappinen, ja juonessa on vähän jännittäviäkin käänteitä. Pirjo Suvilehdon teksti on kaunista, paikoin runollista: "Soiton myötä viulusta irtosi tuoksua, joka sekoittui havupuiden pihkaan." Tekstiä on kuvakirjaksi sopivasti, vain muutamalla aukeamalla sitä on niin paljon, että perheen pienimpien keskittyminen saattaa herpaantua. Värikäs kuvitus sen sijaan miellyttää monenikäisten silmiä.

Tässä on kirja rauhallisiin hetkiin, kun on aikaa puhua tunteista ja miettiä, miltä tuntuu jäädä syrjään porukasta. Kirja kertoo myös musiikin yhteydestä tunteisiin: miten helposti sävelet voivat saada nauramaan tai itkemään, riehaantumaan tai rauhoittumaan.