Annika Sandelin ja Karoliina Pertamo: Baudeliero ja Mette-rotta

Annika Sandelin (teksti) ja Karoliina Pertamo (kuvat): Baudeliero ja 
Mette-rotta
Vauvarunoja ja villejä riimejä. 
Råttan Bettan och Masken Baudelaire, suom. Henriikka Tavi.
Teos&Schildts&Söderströms 2014, sivua.

Mitä tikkuaskissa onkaan, kato!
Se on pienen pieni kastemato!
Se on hitsin viksu, melkein kiero, 
tottelee nimeä Baudeliero.
Sanon: Baudeliero - ota paikka,
sehän pysyy siinä, katsos vaikka!"

Annika Sandelinin Baudeliero ja Mette-rotta on alaotsikkonsa mukaisesti suunnattu ennen kaikkea perheen pienimmille, mutta isompienkin lasten ja aikuisten suupielet nousevat hymyyn nokkelia riimejä lukiessa. Hetkittäin tulee mieleen Kirsi Kunnas tiitiäisineen ja jaakko vaakko vesirottineen. Palkittu runoilija Henriikka Tavi on riimitellyt runot onnistuneesti suomeksi. Kirjan suomenkielinen nimi, jossa "Masken Baudelairesta" on tullut "Baudeliero" on kerrassaan mainio.

Kokoelman punaisena lankana kulkee se, kuinka vauva tai pieni lapsi kokee maailman: se on uusi ja ihmeitä täynnä, luutuneet tulkinnat joutavat romukoppaan. Vauvalle vaunuretki kaupunkiin on suuri seikkailu, varjo herättää ihmetystä ja kerrostalon naapurien äänet kertovat monta tarinaa. Samalla myös lapsi itse on ihailevan ihmetyksen ja rakkauden kohteena: "Kun silmäsi avaat, / katsot nauraen minua, väsymys katoaa / valonvälke ympäröi sinua."

Karoliina Pertamo on yksi suosikeistani nykykuvittajien joukosta. Pertamon kuvissa on iloa, pehmeyttä ja lempeyttä, mutta usein myös ilmeikkyyttä ja liikettä. Baude-lieron ja Mette-rotan kuvitus rakentuu sinisen ja oranssin ympärille: lämpimät värit ovat tietenkin Baude-lieron, kun taas siniset sävyt kuuluvat Mette-rotan maailmaan. Värimaailma täydentyy violetilla, vihreällä ja ruskealla. Kirjan värimaailmassa ja tyylissä on paljon samaa kuin äskettäin lukemassani, niin ikään Pertamon kuvittamassa Lautasellinen iloa -keittokirjassa, josta tykkäsin kovasti. Perspektiivit ja kuvakulmat yllättävät. Kuvat luovat uusia merkityksiä tekstin rinnalle ja ottavat hienosti aukeamat haltuun.

Nyt kaupunkiin mennään, sut peitellään
vaunujen turvaan, vain silmäsi nään.
Oi näetkö pilvet, autot ja talot
ja liehuvat liput ja vilkkuvat valot?

Muissa blogeissa sanottua: Värikäs päivä

Kaisa Järnefelt & Riikka Jäntti: Taikapäivä

Kaisa Järnefelt (teksti) ja Riikka Jäntti (kuvitus): Taikapäivä
Tammi 2014, 39 sivua.

Seikkailu, herää!

Kukkuu, kukkuu.

Lumpeenlehden alla
päivä vielä nukkuu.

Kukkuu, kukkuu.

Auringon aamusäteet
kuistilta taskuusi kerää.
Silloin seikkailu herää!

Kukkuu, kukkuu.
Kukkuu, kukkuu.

Kaisa Järnefeltin kirjoittama ja Riikka Jäntin kuvittama Taikapäivä kiinnitti huomioni kevään lastenkirjojen joukossa herttaisen ja perinteisen kuuloisella tarinallaan ja kansikuvallaan. Taikapäivä onkin suloinen, pullantuoksuinen satukuvakirja, jossa on melko paljon tekstiä - perheen pienimmät eivät ehkä jaksa kuunnella kirjaa yhdeltä istumalta, mutta niinpä tarina onkin mukavan monipolvinen. Kertovaa tekstiä ryydittävät lyhyet runot. Lähtöasetelma on idyllistä kesäloma-arkea: Maaria-tyttö viettää kesälomaa isovanhempiensa punaisessa tuvassa. Kesäpäivässä on taikaa, joka vie iloiseen seikkailuun Raparperi-ratsun selässä, sammakkojen ja hiirten keralla.

Kirjasta, jossa inhimilliset hiiret ja heidän suloinen miniatyyrimaailmansa ovat tärkeässä roolissa, tulee väistämättä mieleen Beatrix Potterin eläintarinat ja Jill Barkkemin Tiheikön väki, vaikka Järnefeltin ja Jäntin kirja on ihan omanlaisensa. Taikapäivässä ihmislapsi ja eläinhahmot kohtaavat ja tutustuvat, ja hiiri Hulda Hillevi antaa Maarialle ja Raparperille tärkeän, keskiyöhn mennessä suoritettava tehtävän vanhojen ihmesatujen tapaan.

Riikka Jäntin kuvat ovat lempeitä, iloisia ja värikkäitä. Kuvituksessa on samaa ihanaa vanhanaikaisuutta kuin tarinassakin. En ihan heti hoksannut, että Jäntin kuvitukset olivat minulle ja lapsille aiemmin tuttuja Päivi Alasalmen mainioiden satukirjojen (Turhamainen aasi, Sinnikäs meripoika ja Kultainen kissanpentu) kuvituksista. Alasalmen kirjojen kuvitus onkin mustavalkoinen ja muutenkin eri tyyliä, mutta tunnistan Jäntin tavan piirtää ihmisiä ja heidän ilmeitään.

Taikapäivä on hyvänmielen tarina erilaisuuden rikkaudesta ja yhteen hiileen puhaltamisesta, työn touhusta ja juhlien riemusta. Parasta kirjassa on se, että se tavoittaa jotakin aitoa lapsen maailmasta: ajattomuuden tuntua, ennakkoluulottomuutta ja seikkailuun ja mielikuvitukseen heittäytymistä.

– Raparperi, minäpä tiedän miten toisen uniin voi nähdä. Jos nukkuvan laiskiaisen nenää koskettaa timoteillä ja laittaa heinän toisen pään oman korvansa taakse, näkee mistä toinen uneksii.

Taikapäivästä on blogannut myös Rita.

Lotta Nieminen: Kävellen ympäri maailman

Lotta Nieminen: Kävellen ympäri maailman
Wsoy 2014.

Lotta Niemisen Kävellen ympäri maailman - elämän juhlaa yhdessä päivässä kiinnitti huomioni jo kustantamon katalogissa, ja varasin kirjan oitis kirjastosta. Olimme ehtineet lasten kanssa jo tutustua kirjaan, kun sainkin kirjan Wsoy:n kirjaillasta mukaani. Mikä riemu avata kymmenet pienet kurkistusluukut "ensimmäistä kertaa" kahteen kertaan! Kävellen ympäri maailman on ilo silmälle ja sitä tutkii kernaasti useampaan kertaan.

Lotta Nieminen on kansainvälistä tunnustusta saanut nuori graafikko, jonka töitä ostavat useat suuryritykset. Kuvakirjaa häneltä pyysi brittikustantamo, ja suomalaista laitosta varten Nieminen piirsi kirjaan yhden uuden aukeaman: kyseisessä kuvassa näkyy Helsingin tuomiokirkko, Eliel Saarisen suunnittelema rautatieasema ja sinivalkoasuisia jääkiekkoilijoita. Teksin on kirjoittanut Jenny Broom ja suomentanut Tiina Eskola.

Lyhyin riimein kerrottu tarina on varsin yksinkertainen: kertoja herää aamulla New Yorkissa ja illan tullen hän on taas takaisin kotikaupungissaan. Siinä välissä vieraillaan muun muassa Japanissa, Australiassa ja Italiassa. Yksi osa kirjan viehätystä (aikuiselle tai vähän isommalle lapselle) on arvata kuvien pienistä vihjeistä, missä kaupungissa tai maassa kulloinkin ollaan. Eiffel-torni, Sidneyn oopperatalo, Pisan kalteva torni, Taj Mahal ja Pyhän Vasilin katedraali ankkuroivat kuvat maantieteellisille alueilleen siinä missä croissantit, surffilaudat, gelato-kärryt, sarit ja maatuskanuket.

Kuvitus perustuu geometrisille muodoille, neliöille, kolmioille ja ympyröille. Ihmishahmot ovat hyvin tyypiteltyjä; kirja ei kerro yksilöiden vaan yhteisöjen ja kulttuurien tarinaa. Vapaa-aika, brändit ja kuluttaminen ovat vahvasti läsnä: lähes joka aukeamalta löytyy ravintola tai kahvila, New Yorkissa on näyttäisi olevan Guggenheimin museo ja monet hahmoista harrastavat jotakin alueelle tyypillistä urheilulajia. Pesäpallon, uinnin ja jääkiekon ohella suomalaiset tietenkin saunovat.

Myös Amman lukuhetkessä on kuljettu kävellen ympäri maailman.

Nuala O'Faolain: Tunnenko minä teidät? (Bloggaajien vanhan kirjan tempaus)

Nuala O'Faolain: Tunnenko minä teidät?
Are You Somebody?, suom. Helene Butzow.
Tammi 2000, 237 sivua.

Mitä minä muuta voisin kuin koettaa onneani,ajattelin sekavasti astuessani kappelista keskipäivän valoon. Ja mitä muuta minä tosiaan voisin tehdä? Huolehtia hampaistani, kuunnella mahdollisimman paljon musiikkia ja jatkaa eteenpäin. Työstää pakotunneleita pois menneisyydestä. Toivoa, että onnistun murtautumaan sieltä nykyisyyteen. Olla vain oma itseni niin kuin kissa, joka on kissa täydellisesti ja tiedostamattaan eikä tiedä kuolevansa. Mitä minä voin tehdä, kun kaikki on niin vaihtelevaa ja menee yli ymmärrykseni, mitä muuta kuin pitää kiinni ja kiittää Jumalaa johon en usko ihmeistä joista sataa ylleni?

Nuala O'Faolain (1940-2008) oli irlantilainen journalisti ja kirjailija. Muistelmateoksessaan Tunnenko minä teidät? hän kirjoittaa lapsuudestaan Irlannissa, "jonka olot olivat lähempänä edelllistä vuosistaa kuin nykypäivää", yhdeksänlapsisesta lapsuudenperheestään, kouluvuosistaan katolisessa sisäoppilaitoksessa nunnien tiukan valvonnan alla, opiskelu- ja työvuosistaan, ihmissuhteistaan ja rakkaudestaan kirjallisuuteen.

Tunnenko minä teidät? ei ole suoranaisesti hilpeä kirja. Tyypillisen "irlantilaisen kurjuuden" ja rankan perhetaustan lisäksi Nuala O'Faolain kuvaa omia kipupisteitään ja hapuiluaan seksualisuutensa kanssa. Irlantilainen yhteiskunta ja katolinen kirkko asettavat tiukat raamit, mutta toisaalta 1960-luvun seksuaalisen vapautumisen aallot hipovat vihreän saarenkin rantoja. Kestää kuitenkin kauan, ennen kuin Nuala löytää oman sisimpänsä ja uskaltaa elää sen mukaan. O'Faolain kokee kuitenkin olevansa selviytyjä siinä missä moni ystävä ja sukulainen ei pärjää yhteiskunnan laihoilla eväillä.

Mielestäni melkein parasta muistelmissa ja omaelämäkerroissa ovat "lukumuistelmat", kertomukset lukemaan oppimisesta, kirjallisuuteen tutustumisesta ja siitä, mitkä teokset ovat olleet tärkeitä elämän varrella ja jääneet mieleen. O'Faolain osaa kirjoittaa aiheesta todelle kiehtovasti:

Olin varmaan oppinut jo siinä vaiheessa äidistäni, että lukeminen on puolustusmekanismi. Että "ne" eivät pääse kimppuusi jos sinulla on kirja. Äitini on tietysti tässä tapauksessa "ne". Kaikki hänen vaatimuksensa - hae oksia tulen tekoa varten, vie vauva vaunuissa kävelylle - häiritsivät lukemistani. 

Siitä lähtien, koko elämäni ajan ja vielä nytkin, lukeminen omaksi iloksi ja lukeminen opiskelun ja työn vuoksi ovat olleet minulla kutakuinkin sama asia.

Minä pidän itse lukemistapahtumasta. Kysymys on prosessin seuraamisesta - enkä tarkoita vain tarinaa vaan rytmiä, sävyä, aikaisemman aineiston kerrostumista ja uuden häämöttämistä - ja lukijalla on tunne että hän psytyy ymmärtämään kirjailijan ajatusta hetki hetkeltä paremmin.

Jos mitään muuta ei olisi, lukeminen olisi - ilmeisesti - riittävä syy elää. 

Kun olin opettajana, minun oli pakko välttää eräitä sitaatteja, koska ne liikuttivat minua niin syvästi, että pelkäsin pillahtavani itkuun oppilaiden edessä. 

Nuala O'Faolanilta on suomennettu myös romaani Olet kaikkeni, mutta siitä en innostunut lainkaan samalla tavalla kuin muistelmista ja romaani jäi kesken. Sen sijaan minua kiinnostaisi lukea O'Faolainin toinen, suomentamaton muistelmateos, Almoust There, mutta se ei ilmeisesti ole enää saatavilla.

Mutta tavallisia ihmisiä ei ole olemassakaan. Eivätkä paikat pysy samanlaisina. Maailma Irlannin ympärillä muuttui, ja minä olin sekä muutoksen airut että sen edunsaaja. 

Tänään, Agricolan ja suomen kielen päivänä, muutamat kirjablogit haluavat nostaa esiin "vanhoja" kirjoja - niitä, joita ei näy kaupan hyllyillä edes pokkari- tai uusintapainoksina tai ole tunnustettuja klassikoita. Näiden unohdettujen kirjojen joukossa on useita helmiä, joiden soisi päätyvän lukijoiden käsiin vaikkapa kirjaston varaston perukoilta tai antikvariaatin hyllystä. Luen useinkin sellaisia kirjoja, jotka eivät ole ihan uusia, mutta tämän teemapäivän puitteissa halusin kirjoittaa juuri Nuala O'Faolainin kirjasta, sillä se teki minuun aikanaan suuren vaikutuksen. Halusin lukea kirjan uudelleen, testata onko sen taika vielä tallella, ja kertoa pienestä kirjallisesta aarteesta eteenpäin. En ehkä löytänyt uudelleen sitä samaa lumousta, jonka koin lukiessani O'Faolainin kirjan ensi kertaa viitisentoista vuotta sitten, mutta suosittelen Tunneko minä teidät? muistelmaa kaikille naisten kasvutarinoiden, kirjallisuuden, kiireettömän tarinoinnin ja Irlannin ystäville.

Nina Pirhonen: Pompom aamusta iltaan

Nina Pirhonen: Pompom aamusta iltaan
Otava 2014

Tässäpä vähän Lastenkirjaviikon jälkisatoa: voitin Sininen keskitie -blogin arvonnassa (kiitos!) pienten pahvikirjan Pompom aamusta iltaan. Pian kaksi täyttävä kuopukseni ihastui kirjaan oitis (olisin napannut kuvankin tytöstä ja kirjasta, mutta se ei oikein onnistunut, sillä lapsi halusi alkaa kuvaamaan itsen...), ja onhan tämä pieni kirjanen värikylläisyydessään aikamoista silmäkarkkia. Tarina on hyvällä tavalla yksinkertainen ja arkinen: päivä koostuu leikeistä ja rutiineista, ulkoilusta ja ruokailuhetkistä. Ulkona sataa lempeää nuoskalunta, josta on hyvä rakentaa lumilinnoja.

Esikoiseni sai joskus ihan pienenä lahjaksi ensimmäisen (?) Pompom-kirjan, Kumpulaakson Pompom löytää ystävän. Kyseinen kirja ei ollut tämän uutuuden tapaan pahvikirja vaan kuvasatukirja vähän pidemmällä tarinalla. Luimme kirjaa aikanaan useita kertoja (missähän kirja nyt lienee?), muistelen vaaleanpunaisten, makeiden hattaroiden olleen tärkeässä roolissa tarinassa. Sittemmin Pompom-kirjoja on ilmestynyt useita, ja joku niistä on ehkä vieraillut kirjastolainana kotonamme, mutta ei ole jäänyt erityisemmin mieleen tai noussut lasten suosikiksi.

Monissa pahvikirjoissa on hyvinkin yksinkertainen kuvitus, jonka tarkoitus on kiinnittää ihan pienenkin vauvan huomio ja miellyttää väreillään ja muodoillaan pienokaisia. Pompom aamusta iltaan on paksuista (syömistäkin kestävistä!) sivuistaan huolimatta kirja vähän vastasyntynyttä isommille lapsille, sillä kuvissa on paljon yksityiskohtia. Kirkkaat värit toisaalta miellyttävät ihan pieniäkin. Meidän parivuotias tykkää kuunnella jo pidempiäkin kirjoja, mutta suloista Pompom-kirjaa on kiva katsella ja kanniskella mukana.

Kirjasta on kirjoittanut myös Sinisen keskitien bleue, joka kiinnitti huomiota kuvituksen "marimekko-viittauksiin".

Tove Jansson: Seikkailu merenpohjassa

Tove Jansson: Seikkailu merenpohjassa
Sara och Pelle och Näckens bläckfiskar (1933),
suomennos ja jälkisanat Sirke Happonen.
Wsoy 2014, 27 sivua. 

Näkki lapsia katsahti
ja suopeasti yskähti:
ehkäpä linnani kalmarit
tahtovat uudet tarhurit.
Työt voitte aloittaa heti.  

Tove Janssonin 100-vuotisjuhlavuoden kunniaksi kirjailijan tuntemattomaksi jääneestä, alunperin salanimellä kirjoitetusta esikoisteoksesta Seikkailu merenpohjassa on otettu uusintapainos uudella suomennoksella. Kirjan suomentaja, Janssonin muumikirjoja tutkinut Sirke Happonen kertoo jälkisanoissa, että Tove piirsi ja kirjoitti tarinan jo 13-vuotiaana ja sai sille kustannussopimuksenkin jo vuonna 1928, ollessaan 14-vuotias. Kirjan julkaisu viivästyi kuitenkin kaikkiaan viisi vuotta, vuoteen 1933, jolloin Tove Jansson oli jo aikuinen taideopiskelija ja Garm-lehden vakituinen kuvittaja-avustaja. Siten onkin ymmärrettävää, että kirja julkaistiin salanimellä, joskin Happonen kummastelee pseudonyymin valintaa – Vera Haij -niminen henkilö oli oikeasti olemassa, hän oli ollut Toven opiskelutoveri.

Seikkailu merenpohjassa kertoo riimitellyin säkein Maijasta ja Maunosta, jotka lähtevät mäkiautolla kohti seikkailuja. Yllättäen auto päätyykin mereen, jossa ystävällinen merenneito johdattaa lapset Näkin puheille. Näkki pestaa lapset palvelukseensa: "Maikin ja Maunon mustekalapesti / muutaman uutteran tunnin kesti. / Ruokakärryjä koira kiskoi, / Maikki poikasille muonaa viskoi. / Hiljaa vaanivat miekkakalat." Kirjassa on tavallaan avoin loppu; vaikka tarina saa eräänlaisen loppuratkaisun, antaa viimeinen kuva sijaa tulkinnoille – mitä jos asetelma kääntyykin päälaelleen?

Nykylukijan silmiin kirjan kuvitus näyttää hurmaavan vanhanaikaiselta. Valmistumis- ja varmasti vielä alkuperäisenä julkaisuajankohtanaan se on kuitenkin ollut monella tapaa ajan hermolla: Tove tunsi hyvin aikansa painotekniikkaa, ja Happonen ohjaa nykylukijaa kiinnittämään huomiota myös kuvissa näkyviin tuotemerkkeihin. Seikkailu merenpohjassa vahvistaa kuvaa Tovesta varhaiskypsänä, jo nuorena hyvin taitavana piirtäjänä, mutta luonnollisesti tätä varhaistyötä ei sen enempää kuvituksen kuin tekstinkään osalta voi verrata myöhempään tuotantoon. Kirja on kiva, mutta en koe tarvetta hankkia sitä omaan hyllyyni iki-ihanien muumikirjojen tapaan. Tove-entusiasteille kirjaan tutustuminen on kuitenkin must!

Haasteet: Tove Jansson 100 vuotta

Kauniiden ilmojen ja mahtavien kirjojen maaliskuu

En olekaan pitkään aikaan tehnyt kuukausikoostetta luetuista ja blogatuista kirjoista.Yksi syy siihen on ajankäytöllinen: välillä tuntuu, että hyvä kun ehtii kirjoittaa lukemistaan kirjoista jotakin. Juuri kuukauden alussa tai lopussa, jolloin koonteja olisi luontevaa tehdä, saattaa olla muita kiireitä. Lisäksi, tällaisena haahuilevana lukijana, koen jossain määrin keinotekoiseksi jaotella kirjoja "lukemiskuukauden" mukaan - olenhan saattanut aloittaa jonkun kirjan jo viikkoja, jopa kuukausia aiemmin ja palata siihen pitkän tauon jälkeen lukeakseni sen loppuun.

Eilen päättynyt maaliskuu oli kuitenkin niin valoisa, keväinen ja mahtavien kirjaelämysten täyttämä, että palailen tässä postauksessa sen (luku)tunnelmiin. Luin maaliskuussa aivan ihania kirjoja – toiset alusta loppuun, toisia selaillen, joissakin olen alkutaipaleella tai jo pitkällä sivujen virrassa. Kokonaan luetuista kirjoista kirkkaimpia helmiä olivat

Anni Kytömäen esikoisromaani Kultarinta:
tätä romaania odotin kaikista kevään kirjoista eniten, enkä pettynyt. Jätin viikoksi muut kirjat, bloggailun ja facebookkailun ja uppouduin yli kuusisataasivuiseen, metsän taikaa hehkuvaan tarinaan.

Ulla-Lena Lunddbergin kahden Anna-romaanin yhteislaitos Kuninkaan Anna: 
yhteisniteen ensimmäisen osan, Kuninkaan Annan, luin ensi kertaa jo muutama vuosi sitten ja rakastuin. Myös toinen osa, Kökarin Anna, sai paikkansa sydämessäni, vaikka voi kumpa Annan elämä olisi mennyt toisin...

Minna Maijalan Canth-elämäkerta Herkkä, hellä hehkuvainen: 
Sujuvasti kirjoitettu, kirjeisiin ja muihin autenttisiin lähteisiin pohjaava elämäkerta, joka paljastaa vahvana naisasianaisena ja kauppiaana tunnetun kirjailijan herkän ja yksityisen puolen.

Alice Munron novellikokoelma Kallis elämä:
Nobelisti-novelistin lempeänkirpeä, osin omaelämäkerrallinen kokoelma.

Kirjallinen keittokirja Lautasellinen iloa: 
Sekoitus kotoisia ja eksoottisia ruokaohjeita sekä herkkiä ja humoristisia pieniä tarinoita.

Timo Parvelan ja Virpi Talvitien Maukan ja Väykän satukirja:
Aikuisenkin nauruhermoja kutkuttava tarinakokoelma persoonallisten kaverusten kommelluksista.

Ihania olivat myös vähän erilainen puutarhakirja Viisaus kasvaa maasta sekä seurallinen keittokirja Yövieras. Chilen sotilasjuntan ajasta kertova Auli Leskisen esikoisromaani Petojen aika ja Tiina Raevaaran suomalaisen yhteiskunnan kipupisteitä tarkasteleva pienoisromaani Laukaisu olivat kaikkea muuta kuin ihania, mutta kaikessa järkyttävyydessään hyviä ja vaikuttavia kirjoja.

Maaliskuussa osallituin myös Sininen keskitie -blogin käynnistämään Blogien lastenkirjaviikko -haasteeseen kertomalla Meidän perheen lukuhetkestä ja eräästä lastenkirjauutuudesta. Olisi ollut mukava osallistua useammallakin postauksella, mutta ehkä palaan aiheeseen myöhemmin - lastenkirjallisuus on aina ajankohtaista! Kooste eri blogien lastenkirjapostauksista haasteviikolta lötyy Sinisestä keskitiestä.

Luonnollisesti osa "maaliskuun kirjoista" on yhä bloggaamatta tai lukematta loppuun. Tommi Kinnusen hienosta Neljäntienristeyksestä, Donna Tarttin odotetusta Tikli-tiiliskivestä, Leena Krohnin ihanasta Auringon lapsia -kirjasta ja Katja Kaukosen melankolisenkauniista Kohinasta saatte kuulla joskus myöhemmin. On myös monia sellaisia kirjoja, jotka eivät ole vielä ilmestyneet mutta joita odotan kovasti - onneksi kirjakevät on jo hyvässä vauhdissa ja esimerkiksi uusin Ljudmila Ulitskajalta suomennettu romaani ilmestynee huhtikuun aikana.

Maaliskuussa blogini täytti kuin varkain kolme vuotta. En asiaa ehtinyt sen kummemmin juhlistamaan, mutta totean tässä, että harrastus on edelleen antoisa eikä mitään suuria muutoksia ole tulossa. Hurmaavaa huhtikuun alkua kaikille!

P.S. Ai niin - Vuosi kuvina -haasteen maaliskuu näyttää tältä: