Sara Kokkonen: Rasavillejä ja romantikkoja. Rakkaat suomalaiset tyttökirjat

Sara Kokkonen: Rasavillejä ja romantikkoja. Rakkaat suomalaiset tyttökirjat
Avain 2013, sivua.

Sara Kokkonen ja Alcottin Tytöistä parhain v. 1890.

Tutkija Sara Kokkosen tietokirja Rasavillejä ja romantikkoja. Rakkaat suomalaiset tyttökirjat johdattaa kotimaisten tyttökirjojen ihanaan ja nostalgiseen maailmaan kirjailijaelämäkertojen, teosesittelyjen ja lukijoiden muistojen kautta. Kirjassa esitellään tarkemmin kymmenen suomalaista kirjailijaa, kronologisessa järjestyksessä Anni Swanista Tuija Lehtiseen.

Kokkonen keräsi kirjaansa aineistoa kirjoituskutsulla, jossa kyseltiin muun muassa kotimaista tyttökirjasuosikkia ja samastumiskohteita. Kaikkiaan 83 vastaajaa kirjoitti lukukokemuksistaan ja -muistoistaan tyttökirjojen parissa. Vastasin itsekin kyselyyn ja löysin kirjasta omia sitaattejani, samoin kuin muutaman muun tutun kirjabloggaajaan kirjoituksia. Kokkonen mainitsee inspiraation lähteekseen Suvi Aholan ja Satu Koskimiehen toimittaman Uuden kuun ja Vihervaaran tytöt -antologian, jossa suomalaislukijat kertovat suhteestaan kanadalaisen L. M. Montgomeryn klassisiin tyttöromaaneihin.

Lukukokemukset tuovat Rasavillejä ja romantikkoja -kirjan tyyliin ja rakenteeseen virkistävää vaihtelua, kun lukijan subjektiivisuus vuorottelee tutkijan objektiivisen tekstin kanssa. Lukumuistojaan jakavat kirjoittajat kertovat suoraan, mistä ovat pitäneet ja mistä eivät – esimerkiksi Rauha S. Virtasen rakastetun Selja-sarjan 2000-luvulla ilmestyneet, osittain 1970-luvun Chilen tapahtumiin kytkeytyvät kaksi viimeistä osaa saavat lukijoilta moitteita liian surullisista tapahtumista ja liiallisesta poliittisuudesta. Aikuislukijat ovat saattaneet myös lukea uudestaan lapsuutensa suosikkeja ja ihmetellä, mikä jossakin hyvinkin opettavaisessa ja yksioikoisessa tyttöromaanissa on aikanaan kiehtonut. Parhaimmillaan suosikkikirjojen lumo on kuitenkin säilynyt.

Rasavillejä ja romantikkoja, Uuden kuun ja Vihervaaran tyttöjä.

Erityisen antoisaa oli lukea itselleni vähän tuntemattomanpien kirjailijoiden elämäkertoja ja lukijoiden muistoja sellaisista kirjoista, joita en itse ole lukenut. Haluan ehdottomasti viimeinkin lukea Rebekka Räsäsen Juoniemi-sarjan, josta kiinnostuin jo Illuusioita-blogin kirsimarian kirjoitettua siitä Tuntemattomat tyttökirjat -haasteen aikana. Lukulistalle päätyi muutama muukin kirja, esimerkiksi Annikki Sankarin Tuomirannan kesä ja Merja Otavan tuntemattomampi tuotanto. Toisaalta oli mielenkiintoista lukea, mitä muut lukijat sanovat omista tyttökirjasuosikeistani, kuten jo mainitusta Selja-sarjasta, Anni Swanin nuortenkirjoista ja Mary Marckin koululaisromaaneista. Ilokseni muutama muukin muistaa vielä myös muutaman melkein unohduksiin painuneen vanhan kirjan, kuten Helga Nuorpuun Ruusulan tytöt -sarjan, Marjatta Kurennniemen Kesälinnun ja Merja Otavan Priskan.

Monien vanhempien vastaajien kirjamuistoja tai varhaisimpien tyttökirjailijoidemme elämäkertoja lukiessa ajattelin jälleen kerran (kuten myös lasten- ja nuortenkirjailijoiden lapsuuden lukukokemuksia luotaavan Miten minusta tuli lukija -teoksen kohdalla) millaisen kirjojen yltäkylläisyyden keskellä elämmekään. Vielä muutama vuosikymmen sitten harvassa suomalaiskodissa oli kovinkaan paljon kaunokirjallisuutta hyllyssä ja yleisten kirjastojen lainausmäärät saattoivat olla rajoitettuja. Nykyään uutta nuortenkirjallisuutta, kotimaisia ja käännettyjä nimikkeitä, ilmestyy enemmän kuin juuri kukaan ehtii lukea, ja kirjoja (niitä uusimpia, vanhemmat valitettavasti usein makuloidaan mutta sittenkin niitä onneksi löytyy antikvariaateista ja kirjastoista) on jokaisen ulottuvilla. Silti, tässä uusien kirjojen tulvassakin, vanhat tyttökirjat säilyttävät paikkansa lukijoiden sydämissä.

Rakkaita suomalaisia tyttökirjoja.

Sara Kokkonen valmistelee suomalaisesta tyttökirjaillisuudesta myös väitöskirjaa Turun yliopiston kasvatustieteen laitokselle, mutta Rasavillejä ja romantikkoja on kirjoitettu yleistajuisesti ja suosittelen sitä kaikille tyttökirjojen ja kotimaisen nuorisokirjallisuuden ystäville. Kirjassa ei sivuta genren teoreettisia kysymyksiä, mutta Kokkosen käsitys tyttökirjallisuudesta muuttuvana ja elinvoimaisena kirjaillisuudenlajina tulee kirjan sivuilta ilmi. Lajityypin reunamille sijoittuvat Marjatta Kurenniemen Onneli ja Anneli -saturomaanit ja Merja Jalon hevoskirjat tulevat Rasavilleissä ja romantikoissa esitellyiksi, mutta historialliset nuortenromaanit sekä uusimmat tyttökirjaperinteen jatkajat, vahvoihin tyttöpäähenkiöihin nojaavat dystopiat ja fantasiakirjat on jätetty kirjan ulkopuolelle.

Rasavillejä ja romantikkoja on kuvitettu mustavalkoisin kirjailija- ja kansikuvin. Olen erityisen iloinen, että kauneutta ja suloisuutta henkivistä tyttökirjoista kertova tietokirja on saanut arvoisensa ulkoasun, kauniit kannet ja viehättävän typografian.

Tutustu myös kirjan facebook-sivuun ja kirjailijan Saran kirjat -blogiin.

Alice Munro: Dear Life

Alice Munro: Dear Life
Chatto&Vindus 2012, 319 sivua.

An expert at losing, she might be called — himself a novice by comparison. And now he could not remember her name. Had lost her name, thought he'd known it well. Losing, lost. A joke on him, if you wanted one.

He was going up his own stairs when it came to him.
Leah.
A relief out of all proportion, to remember her.

Joskus on ihana nojatuolimatkustaa Kanadaan, mieluiten syrjäiseen pikkukaupunkiin, kenties ajassa taaksepäin, rivien väleihin ja merkitysten kerroksiin. Silloin kannattaa tarttua Alice Munron proosaan. Nautin Munron novelleista Julkisia salaisuuksia ja Liian paljon onnea -kokoelmissa, mutta en ole kiirehtinyt lukemaan kanadalaisnovelistin koko tuotantoa läpi. Munron teksti on väkevää tavaraa, joka toimii ainakin minulla parhaiten kohtuullisina annoksina. Aiemmin olen lukenut Munroa Kristiina Rikmanin erinomaisina käännöksinä, toistaiseksi suomentamaton Dear Life -kokoelma on ensimmäinen, jonka luen alkukielellä. Poimin kirjan lähikirjastomme piskuisesta englanninkielisen kaunokirjallisuuden hyllystä osittain silkasta hämmästyksestä – tällaista herkkua täällä, kauhtuneiden klassikkopokkareiden välissä! Upea, syksynpunaisen villiviinin koristama kansi sinetöi päätöksen lukea taas pitkästä aikaa Munron novelleja. Luin kirjasta saman tien pari kertomusta. Eilen, kun Alive Munrolle myönnettiin ensimmäisenä kanadalaisena Nobelin kirjallisuuspalkinto, totesin olevani kerrankin ajan hermolla ja luin kirjan loppuun.

Alice Munron novellin luettuani olen usein jäänyt miettimään, "mitä todella tapahtui" – niin myös Dear Lifen tarinoita lukiessani. Englanniksi lukiessa ei ollut eroa; ilmitason tapahtumat ja repliikit on helppo ymmärtää, mutta merkitykset niiden takana vaativat pohdintaa. Munron englanti on nautittavan vivahteikasta, muttei vaikeaa. Epäilen, että novellien pinnanalaisten arvoitusten avaimet ovat osittain kielellisiä vihjeitä, mutta vaikka luin nyt englanniksi (tai ehkä juuri siksi?) ei novellien tulkitseminen ollut sen helpompaa.

Novellissa "Leaving Maverley" seurataan keski-ikäisen poliisimiehen Rayn ja tiukan uskonnollisen kodin otteesta irti pyrkivän nuoren Leahin elämiä, jotka risteävät hetken Rayn saattaessa Leahia kotiin tämän työpaikalta elokuvateatterista. Myöhemmin nämä kaksi kohtaavat uudelleen, mutta silloin moni asia on muuttunut, kumpikin on menettänyt jotakin. Maverley, novellin tapahtumapaikkana toimivan pikkukaupungin nimi, toi mieleeni Daphne du Maurierin goottilaissävyisen Rebekka-romaanin Manderleyn kartanon ja loi alusta saakka pahaenteistä tunnelmaa. Alice Munron novellit eivät kyllä ikinä ole mitään hyvän mielen tarinoita, mutta "Leaving Manderleyn" tapahtumat ja tunnelmat eivät olleet lainkaan traagisimmasta tai oudoimmasta päästä. Mutta miten Rayn ja Leahin kohtalot liittyvät yhteen, mikä heidän erilaisia elämäntilanteitaan yhdistää?

Kokoelman niminovellissa nainen muistelee köyhää ja osin ahdistavaa lapsuuttaan, jonka ankeutta lieventää mielestäni vain se, että saatavilla oli sellaisia kirjoja kuin niin ikään kanadalaisen L. M. Montgomeryn Anne of Green Gables ja Pat of Silver Bush. Annan ja Patin tavoin kertoja koettaa nähdä kauneutta ympärillään, vaikka isän turkistarhauselinkeino lihateuraaksi joutuvine vanhoine hevosineen ei ollut varsinaisesti inspiroiva. "Dear Life" -novellin keskiössä on vanha maalaistalo, kertojan lapsuudenkoti, jonka ikkunoista sen entinen asukki on kurkistellut kertojan ollessa vauva pelokkaan äitinsä sylissä.

Munron novellit todella haastavat lukijansa ja vaativat usein (ainakin minulta!) toisenkin lukukerran avautuakseen. Ne ovat arkisia tarinoita, mutta usein kryptisempiä kuin arvoitusdekkarit ja usein hyytävämpiä kuin goottilaiset kauhukertomukset. Nautinnollisia lukea. Onnea vielä, Alice Munro!

P.S. Helsingin sanomien mukaan Kristiina Rikman on jo suomentanut tämän kokoelman ja se ilmestyy parhaassa tapauksessa jo jouluksi nimellä Kallis elämä.

Aleksis Kiven päivänä: 10 tärkeää kotimaista klassikkoa

Tämän postauksen idean nappasin, otsikkoa myöten, Jenniltä Koko lailla kirjallisesti -blogista. Jenni puolestaan oli saanut innoituksen Luettua elämää -blogin Elinalta, joka listasi kymmenen kotimaista klassikkoa Top Ten Tuesdayssaan. Aleksis Kiven päivän ja klassikkolokakuun kunniaksi julkaisen minäkin listan vanhoista (ennen 1930-lukua ilmestyneistä) kotimaisista suosikeistani:

1. Juhani Aho: Papin rouva
2. Minna Canth: Salakari
3. Aaro Hellaakoski: Jääpeili
4. Kanteletar
5. Johannes Linnankoski: Laulu tulipunaisesta kukasta
6. P. Mustapää: Laulu ihanista silmistä
7. Teuvo Pakkala: Pieni elämäntarina
8. J. L. Runeberg: Hanna
9. Z. Topelius: Tähtien turvatit
10. Anni Swan: Iris rukka

+ Aleksis Kiven Seitsemän veljestä päivän bonuksena, tietenkin!

Aleksis Kiven patsas Nurmijärvellä.

Kaikki mainitut kirjat ovat koskettaneet syvältä, tarinoillaan ja kielellään. Erityisesti Topeliuksen Tähtien turvatit haluaisin lukea uudelleen, sillä luin sen joskus alun toisella kymmenellä ja monikerroksisesta, kiehtovasta historiallisesta romaanista meni varmasti paljon ohi. Ahon, Canthin ja Pakkalan kirjat kertovat kukin omalla tavallaan traagisesta naiskohtalosta ja linkittyvät sellaisiin maailmankirjallisuuden klassikoihin kuin Tolstoin Anna Karenina ja Flaubertin Rouva Bovary. Hellaakoski ja P. Mustapää ovat suosikkejani kotimaisesta runoudesta, ja yksi tyttöklassikkokin, Iris rukka, piti mainita, etenkin kun olen parhaillaan lukemassa Sara Kokkosen tietokirjaa Rasavillejä ja romantikkoja. Rakkaat suomalaiset tyttökirjat.

Muutama päivään sopiva lukuvinkki tuoreemmasta kirjallisuudesta:

Maijaliisa Dieckmann: Metsän poika tahdon olla. Aleksis Kiven tarina. Aleksis Stenvallin lapsuudesta ja nuoruudesta kertova varhaisnuortenromaani.

Helttunen, Saure & Suominen: Haltiakuusen alla. Suomalaisia kirjailijakoteja. Upeasta kirjoitettu ja kuvitettu teos, jossa esitellään myös Aleksis Kiven asumuksia.

Aleksis Kiven kuolinmökki Tuusulan Rantatiellä.

Maailmallakin kohistaan tänään kirjallisuudesta, sillä kanadalaisesta novelistista tuli nobelisti. Onnea Alice Munro! (Ja terkkuja veljelleni Kanadaan!) Sain kimmokkeen lukea loppuun jokin aika sitten aloittamani Munron novellikokoelman Dear Life, siitä luultavasti lisää huomenna. Hyvää Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivää!

Enna Airik: Korppipäinen mies

Enna Airik: Korppipäinen mies
Karisto 2013.

Esikoisteoksessaan Haavemaa (Karisto 2012) kirjailija-kuvittaja Enna Airik kertoi lapsen vaikeasta sairaudesta, orpoudesta ja kuolemasta. Juuri ilmestyneessä toisessa kuvakirjassaan Airik tarttuu jos mahdollista vieläkin vaikeampaan aiheeseen: mitä lapsi voi tehdä, jos joku aikuinen on paha ja pelottava sellaisella tavalla, jota ei oikein saa sanoiksi? Airik kertoo herkän Emi-tytön tarinan vertauskuvallisesti ja kauniisti, mutta aikuislukijalle on selvää, mistä kirja kertoo. Lapselle goottilaistyylisiä kauhuelementtejä sisältävä tarina voi olla pelottava, mutta koska kauheimmat asiat kuvataan verhotusti, ei lapsi joudu käsittelemään liian vaikeita asioita. Lapsikin varmasti ymmärtää, että kirjan "korppipäinen mies" eli makeiskauppias Krook on paha, ja että on tärkeää kertoa turvallisille ja kilteille aikuisille, jos on kokenut jotain mikä tuntuu pahalta.

Valo ja pimeys vaihtelevat Korppipäisen miehen kuvituksessa vähän samaan tapaan kuin Haavemaassa; molemmissa kuvitus kertoo samoilla aukeamilla kahta rinnakkaista tarinaa. Emillä on rakastava perhe ja turvallinen koti, mutta rotkon toisella puolella näkyy yksinäinen autiotalo, jossa korppipäinen mies asuu. Autiotaloon on vangittuna toinen, Emin ikäinen ja oloinen tyttö, joka varoittaa Emia ylittämästä rotkoa: autiotalosta ei ole paluuta. Autiotalo, korppipäinen mies ja toinen tyttö esiintyvät Emin painajaisissa, mutta pahojen unien uhkilla on vastineensa valvemaailmassa. Tytön kanssa käymänsä kirjeenvaihdon ja viisaan ja hyvän lintuparantajanaisen kanssa käytyjen keskustelujen jälkeen Emi saa kerrottua herra Krookista vanhemmilleen, ja poliisit vievät makeiskauppiaan pois. Kirjan lopussa toinenkin tyttö on jälleen vapaa. Sekä kuvat että teksti jättävät jonkin verran tulkinnanvaraa, mutta itse haluan tulkita tarinan niin, että kenellekään lapselle ei tapahtunut mitään lopullisen kauheaa, vaan vangiksi kuvattu tyttö oli Emin pelkojen värittämä kuva siitä, mitä olisi voinut tapahtua, jonkinlainen kaksoisolento siis.

Enna Airikin piirrosjälki on viehättävän vanhanaikaista, siroa ja kaunista. Kuvituksen yleistunnelmassa on jotakin brittiläistä, talot taas ovat tyyliltään vähän kuin Keski-Euroopan vanhat kaupunkitalot. Korppipäisen miehen hahmosta minulle tuli mieleen Edward Goreyn kirjan The Doubtful Guestin salaperäinen lintumainen hahmo; kahdeksanvuotiaani taas hoksasi oitis yhdennäköisyyden Emin pelkojen "korppipäisen miehen" ja herra Krookin välillä. Kuvituksen yksityiskohtiin ja moniin tasoihin voisi syventyä vaikka kuinka pitkäksi aikaa; toisaalta ensimmäisellä lukukerralla kirja oli pakko lukea nopeasti loppuun, niin vangitseva ja lumoava tarinan tunnelma on.

Sekä kuvituksessa että tarinassa on sen verran pelottavaa ainesta – vastavoimana toimivan kauniin ja heleän ohella – että suosittelen vanhempia lukemaan kirjan ensin itse ja vasta sitten, harkinnan mukaan, lapsille. Korppipäinen mies on ennen kaikkea upeasti kerrottu ja kuvitettu taidesatu, mutta aiheensa puolesta se voisi toimia (sanon tämän ilman mitään psykologin tai terapeutin koulutusta) myös terapiakirjana lapsille, jotka ovat kokeneet jotakin, mistä on vaikea puhua. Ihan jokaiselle lapselle, ja aikuisellekin, kirja korostaa kauniisti kertomisen tärkeyttä ja sanojen voimaa vaikeuksista ja peloista selviämisessä.

Viime vuoden Blogistanian Kuopus -äänestyksessä äänestin Airikin Haavemaan vuoden parhaaksi lastenkirjaksi, ja myös Korppipäinen mies nousee korkealle tänä vuonna lukemieni lastenkirjojen joukossa.

Päivä Turussa: Kirjaston kummitus, sukulointia ja kirjamessut

Turun pääkirjaston lastenosaston Peppi Pitkätossu -ikkuna.

Vaikka olisi kuinka lukutoukka ja kotihiiri, joskus on hyvä lähteä vähän tuulettumaan. Eilen lauantaina suuntasin Turkuun heti aamusta, sillä kirjabloggaajille oli tarjolla kaikenlaista mukavaa. Ensimmäinen etappi oli Turun kaupunginkirjasto, jossa saimme kuulla Lukulamppu-hankkeesta ja pääsimme kiertelemään kirjaston kellareissa. Tämän mukavan ja kirjantuoksuisen aamupäivän meille järjesti Turun kaupunginkirjastossa työskentelevä Erja Erjan lukupäiväkirjasta – kiitos Erja!

Informaatikko Ritva Hapuli vei meidät tutustumaan Aurian kellarin suljettuun varastoon, jossa hyllyjä kansoittivat kirjaston vanhimmat kokoelmat, muun muassa 1800-luvulla painetut romaanit ja kellastuneet Turun sanomien vuosikerrat. Kirjabloggaajat aivan villiintyivät kaikkien näiden repaleisten ja kauniiden kirjojen keskellä, ja kamerat kävivät tiuhaan – kurkatkaa vaikka erästä mainiota tilannekuvaa, joka löytyy Ja kaikkea muuta -blogin postauksesta!

Tietyt kirjat ja tietyt lukijat ovat varmastikin luotuja kohtaamaan. Ei varmasti ollut sattumaa, että juuri Saran kirjojen Sara, jolta ilmestyi vastikään tietokirja Rasavillejä ja romantikkoja - rakkaat suomalaiset tyttökirjat, poimi muuton jäljiltä vielä varsin epäjärjestyksessä olevista hyllyistä Tytöistä parhain -tyttöromaanin suomennoksen ensipainoksen vuodelta 1890. Kyseessä on siis tyttökirjagenren äidin, Louisa M. Alcottin An Oldfashioned Girl -nimellä alunperin ilmestynyt romaani, jonka suomentajaksi oli tuossa vanhassa kirjassa merkitty Aatos S. Kirjan kieliasua on tuon sitten Aatos S.:n ainakin uudistettu, ellei kirjaa ole suomennettu kokonaan uudelleen. Sara hehkutti, että tätä varhaista suomennosta kotimaisen tyttö- ja poikakirjallisuuden uranuurtaja Anni Swan on lukenut! Itsekin olen tuon herttaisesta Polly-tytöstä kertovan kirjan lukenut lapsena ja tykännyt, sen varsin opettavaisesta eetoksesta huolimatta, vaikka Alcottin teoksista Pikku naisia on tietysti ylitse muiden.

Tietokirjan kotimaisista tyttökirjoista juuri julkaissut Saran kirjojen Sara Kokkonen poseeraa Louisa M. Alcottin Tytöistä parhaimman suomalaisen ensipainoksen (1890) kanssa. 

Matkalla Mikä-mikä-maahan -blogin Anna puolestaan löysi hyllystä (1800-lukulaisen?) englanninkielisen lastenkirjaihanuuden A Birthday Gift for Boys and Girls, jossa oli upeat kohokuvioiset kangaskannet. Kirjassa oli mustavalkoinen piirroskuvitus ja yksi värikuva, joka hehkui uskomattoman upeissa väreissä. Ritva Hapuli taas nosti esille muutaman erityisen kiinnostavan ja kauniin kirjan, esimerkiksi oppineiden naisten elämäkertoja sisältävän teoksen sekä vanhan Lontoon-matkaoppaan, jossa esiteltiin oikein värikuvien kera, miten erottaa eri yhteiskuntaluokkien edustajat väenpaljoudessa!

 

Seuraavaksi lähdimme kirjaston kummituksen jäljille kirjastonhoitaja Virva Suvitien opastamana. Vaikka varastokäytävissä oli kierroksen aikana hyvin hämärä valaistus, ei edesmenneeksi kirjastotyöntekijäksi arveltu kummitus rohjennut näyttäytyä yli kymmenpäiselle hihittelevälle ja kirjojen selkämyksiä taskulampun valossa tiirailevalle bloggarijoukolle.

Kirjastokierroksen jälkeen minulla oli vaativa tehtävä saada mies ja lapset pois kirjaston lastenosastolta. Lattiaan ja kirjahyllyihin oli upotettu niin ihania "satuikkunoita", joista saattoi bongata lastenkirjoista tuttuja hahmoja, kuten Herra Hakkaraisen, Pekka Töpöhännän, Franklinin, Eemelin, Pikku-Iidan tai Peppi Pitkätossun, että niitä tutkiessa meni tovi jos toinenkin. Vitriineissä oli esillä myös vanhoja kirjasto- ja kirjoitustarvikkeita, kirjoja ja nukkeja.

Turussa asuva ihana tätini kutsui meidät kotiinsa lounaalle, ja siellä olikin mukava vähän hengähtää ennen kirjamessuille suuntaamista. Messuilla olisi ollut paljon kiinnostavia kirjailijahaastatteluja, muun muassa Taivaslaulullaan lumonnut Pauliina Rauhala ja Café pour les idiots -blogista tuttu, Veristen varjojen oopperalla tänä syksynä debytoinut Marissa Mehr, mutta en tällä kertaa ehtinyt seurata muuta messuohjelmaa kuin Kirjabloggaajailtapäivää.

Kirjabloggaajailtapäivässä yläkerran kokoustilassa kuuntelimme Kirjablogikirjan kirjoittajien, Lumiomenan Katjan ja Kirjainten virran Hannan vuoropuhelua kirjablogeista. Tämän jälkeen alkoi Kirjasfäärin Taikan järjestämä kirjablogipaneeli, johon osallistuivat Kirsin kirjanurkan Kirsi Hietanen, Ja kaikkea muuta -blogin Minna Vuo-Cho, Morren maailman Hanna Matilainen sekä Into-kustannuksen Mika Rönkkö ja Like-kustantamon Nora Varjama. Paneelissa puhuttiin muun muassa kirjablogien roolista mediakentällä, arvostelukappaleista ja piilomainonnasta sekä siitä, saako kulttuurituotteita lytätä julkisesti.

Lähdin paneeliyleisöstä hieman etuajassa, sillä kauhukseni tajusin messujen sulkeutuvan heti tilaisuuden jälkeen enkä ollut ehtinyt kierrellä osastoilla vielä yhtään. Ilokseni törmäsin erään pienkustantamon osastolla rakkaaseen ystävääni, jota en ollut nähnyt hetkeen, ja jäin hetkeksi vaihtamaan kuulumisia. Tämän jälkeen kiisinkin vauhdilla kirjapöytiä läpi ja ihme kyllä ehdin tehdä joitakin hyviä löytöjä:

Aurinko-kustannuksen osastolta löysin ihanan lasten kuvakirjan Prinsessa vailla valtakuntaa, jonka olen blogissanikin esitellyt mutta jota olin turhaan yrittänyt ostaa nettikirjakaupasta painoksen ollessa jossain vaiheessa loppuunmyyty. Sammakon (kirjakaupan) osastolta puolestaan ostin Jarmo Ihalaisen esikoisromaanin Perheestä ja alastomana juoksemisesta, jonka luin kesällä mutta jonka niin ikään halusin omaan hyllyyn. Antikvariaattiosastolta ostin Kerstin Ekmanin Sudentalja-trilogian kaksi ensimmäistä osaa (kolmatta en löytänyt), sillä haluan lukea monen kehuman laajan teoksen ajan kanssa, ilman kirjaston eräpäiviä hengittämässä niskaan. Kaikki kirjat maksoivat kympin, paitsi Viimeinen uitto oli 12,50. Ostoksista ei tullut edes shoppailukrapulaa, sillä kaikki kirjat olivat sellaisia, että olin niiden ostamista jo aiemmin harkinnut. Moni muukin kirja houkutteli, mutta en tällä kertaa olisi edes ehtinyt sortua heräteostoksiin.

Kirjallisesta lauantaipäivästä ovat bloganneet myös (aiemmin linkittämäni Minnan ohella) myös ainakin Kirsi, Salla, Taika, Sara ja Katja. Oli mukava nähdä teitä ja kaikkia muita paikalla olleita kirjabloggaajakollegoja!

Tapahtumarikkaan lauantain ja sen vastapainoksi vietetyn leppoisan sunnuntain jälkeen on mukava kääntää katse kohti alkavaa viikkoa. Aurinkoisia ja kirjaisia päiviä kaikille!

Haltiakuusen alla

Anne Helttunen, Annamari Saure ja Jari Suominen: Haltiakuusen alla. Suomalaisia kirjailijakoteja.
Avain 2013, 272 sivua.

Ahvenanmaan repaleinen ja tuulinen saaristo, luotojen yksinäinen tunnelma, sileät kalliot ja meren nöyryyttämät katajat ovat kirjailija Anni Blomqvistin maisemaa. Kun ajaa kiemurtelevia, punertavalla asvaltilla päällystettyjä teitä pitkin ja keinahtelee tuokion odottelun jälkeen ensin yhdellä ja sitten toisella lossilla Simskälän saareen, tuntee tulleensa Myrskyluodon Maijan maisemiin. Kaksikerroksinen, valkoinen talo, saaristolaiskirjailija Anni Blomqvistin kotitalo, näyttää kallioisella mäennyppylällä kutsuvan kodikkaalta. 

Suomalaisia kirjailijakoteja esittelevä Haltiakuusen alla vie sekä tuttuihin että tuntemattomiin tupiin, monella tavalla: en ole koskaan käynyt esimerkiksi Mika Waltarin kesämökillä, mutta olen lukenut siellä työskentelystä ainakin teoksista Kirjailijan muistelmia sekä Neljä päivänlaskua; en ole ikinä nähnyt Zacharias Topeliuksen kotikartanoa tai sen puiston romanttista huvimajaa, mutta olen varmasti aistinut niiden henkeä Topeliuksen romaaneissa ja saduissa. Olen rakastanut Aino Kallaksen tekstejä ja nyt etärakastuin hänen kauniiseen taloonsa Hiidenmaalla. Nils-Aslak Valkeapään taiteellinen tuotanto ei ole minulle tuttua, mutta nähtyäni kuvat hänen upeasta talostaan Jäämeren rannalla haluan tutustua hänen töihinsä, ennen muuta tuohon mainittuun taloon taideteoksineen.

Haltiakuusen alla herättää lukuhalun ja matkakuumeen: haluan ehdottomasti lukea (lisää) Anni Blomqvistia ja käydä hänen talossaan Ahvenanmaan saaressa, talossa, jonka keittiön pöydän ääressä on katsottu merelle ja kirjoitettu Myrskyluodon Maija. Tuollaiset vähän vaikeapääsyisemmissä paikoissa olevat kirjailijakodit tuntuvatkin kiehtovan kaikista eniten; sellaiset, joissa ei ole käynyt jo koulun luokkaretkellä tai perheen kanssa lauantaireissulla. Olen käynyt ainakin Runebergeilla ja Juhanin ja Vennyn Aholassa sekä Aleksis Kiven synnyin- ja kuolinmökeissä, muutaman muun olen saattanut nähdä ohimennen ulkopuolelta. Olen tietenkin jo kauan halunnut käydä Tove Janssonin ja Tuulikki Pietilän Klovharussa, jossa K-blogin Jenni kirjoitti kesällä ihanan postauksen, ja joitakin vuosia sitten ihastuin Hartolaan ja haluaisin päästä sinne uudelleen paremmalla ajalla, sisältäen visiitin Maila Talvion kirjailijakotiin (joka, kuten Haltiakuusesta selviää, ei ollut Talvion asunto mutta jonne hänen helsinkiläiskotinsa irtaimisto on siirretty).

Haltiakuusen alla esittelee luonnollisesti myös monia sellaisia kirjailijakoteja, joista en ollut koskaan kuullutkaan. Esimerkiksi Ilmari Kiannon värikkässti sisustettu koti vei kuvien perusteella sydämeni! Kianto tunnetaan ennen kaikkea kainuulaista köyhälistöä kuvaavista romaaneistaan Punainen viiva ja Ryysyrannan Jooseppi, mutta tällaisessa miljöössä olisi voinut kuvitella syntyvän kuolematonta lastenkirjallisuutta vähän Astrid Lindgrenin tyyliin:

Ikin tupa, Ilmari Kiannon kesäkoti.

Lauri Viidan lapsuudenkoti Tampereen Pispalassa.

Runoilija Einari Vuorelan kesäkoti Jukojärvellä on säilynyt pitkälti 1930-luvun asussaan yksityiskohtia myöten.

Pidin kovasti lämpimästä ja kuvailevasta tavasta, jolla Haltiakuusen alla on kirjoitettu. Anne Helttunen ja Annemari Saure ovat aistineet paikkojen tunnelmia ja osaavat välittää ne kirjan sivuilla. Monen kirjailijan elämäntarina tulee lähelle ja koskettaa. Kirjailijoiden mukaan nimetyt luvut johdattavat ensin kotipihoille, poluille ja kamareihin ja luonnehtivat kirjailijaa ja tämän elämää muutamilla anekdooteilla. Tämän jälkeen kirjailijakuvaa, taiteilijan asemaa kotiseudullaan tai ympäristön antamia virikkeitä ja vaikutteita syvennetään lyhyemmillä artikkeleilla. Jari Suomisen valokuvat kirjailijamiljöistä ovat upeita. Monet vanhoissa taloissa otetuista sisäkuvista jäävät pakostakin hieman hämäriksi, eivätkä kaikki kuvat pääse täysin oikeuksiinsa mattapintaisilla sivuilla, mutta kokonaisuus on todella kaunis. Isojen miljöö- ja interiöörikuvien asettelua rytmittävät pienemmät kuvat kirjailijakotien arkisista, mutta tärkeistä yksityiskohdista, keinutuoleista, sulkakynistä, pihapuun kukista, kirjoituskoneista ja kahvipannuista.

Haltiakuusen alla on varsinainen aarre kaikille niille, jotka ovat kiinnostuneita kirjailijoista, historiasta, vanhoista taloista ja kulttuurimaisemista. Kirja nostaa esille sen, kuinka materiaalinen ja henkinen, ulkoinen miljöö ja sielunmaisema eivät ole toistensa vastakohtia vaan vahvasti sidoksissa toisiinsa. Anni Blomqvist ei olisi voinut kirjoittaa Myrskyluodon Maijaansa, ellei hän olisi itsekin asunut saaristossa, Minna Canthin salongissa muotoituivat monien teosten, muidenkin kuin Canthin omien, aiheet ja ideat. Monelle kirjailijalle juuri suojainen kesäpaikka on ollut ehdoton edellytys luovalle työlle, monen kirjoissa näkyvät lapsuuden maisemat.

Huvimaja Topeliuksen lapsuudenkodin, Kuddnäsin kartanon puistossa.

Tove Janssonin ja Tuulikki Pietilän mökki Klovharun luodolla.

Aleksis Kiven kirjoituspöytä (uudelleenrakennetussa) Fanjunkarsissa – tämän pöydän ääressä syntyi ensimmäinen suomenkielinen romaani Seitsemän veljestä.

Haltiakuusen alla ovat tunnelmoineet myös Jenni ja Leena Lumi.

Klassikkojen lokakuu

Syyskuussa kirjabloggaajat tempaisivat lukemalla sata suomalaista 2000-luvun kirjasuosikkia ja kirjoittamalla niistä sata tuoretta blogiarviota. Tuoreiden kotimaisten kirjojen vastapainoksi ajattelin lukea lokakuussa klassikkoja, etupäässä käännöskirjallisuutta. Klassikkolokakuu-idea on lähtöisin Kirjojen salainen puutarha -blogista, josta voi käydä lukemassa alkuperäisen postauksen teemasta. Koska Kirjojen salainen puutarha on toistaiseksi tauolla, ei blogiin ole tulossa listausta haasteeseen mahdollisesti osallistuvista muista blogeista, mutta jos monikin innostuu tästä teemasta, voin tehdä kuun lopussa jonkinlaisen koonnin siitä, mitä klassikoita blogeissa on lokakuussa luettu.

Klassikko-sanan voi tulkita omalla tavallaan; joskus puhutaan moderneista klassikoista ja joskus hyvinkin tuoreista teoksista voi puhua klassikkoina. Kaipaan nyt erityisesti vähän vanhempaa kirjallisuutta (vanhakin on tietysti suhteellinen käsite!), joten oma klassikkolokakuuni käsittää pääasiassa 1800-luvulla julkaistuja teoksia. Ajattelin lukea lokakuussa jonkin tai joitakin seuraavista kirjoista:

Virginia Woolf: Mrs. Dalloway (koska moni on tätä rakastanut ja koska Cunninghamin Tunnit...)
Fjodor Dostojevski: Netotska Nezvanova (olisi kiva lukea taas Dostojevskia, mutta lyhyesti, kiitos)
Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla (koska tämä must read on vieläkin lukematta!)
Aale Tynni: Tuhat laulujen vuotta (koska luen parhaillaan Aale Tynnin elämäkertaa)
Charles Dickens: Suuria odotuksia (koska tämä on jäänyt minulta joskus kesken)
Charlotte Brontë: Shirley (koska tämä on ainoa Brontën sisarusten romaaneista, jota en ole lukenut)
George Elliot: Mylly joen rannalla ja Middlemarch (koska näitäkin on kovasti kehuttu)

Saa nyt nähdä, miten tämäkin kirjalistan kanssa käy... Lähden klassikkomatkalle rennolla otteella; jos saan yhdenkin näistä ikuisuuksia to be read -listoilla keikkuneista kirjoista luettua, olen tyytyväinen!

Kaunista ja värikästä lokakuun alkua!