Katriina Kajannes & Mikko Turunen (toim.): Elämä, kyllä - luemme Lassi Nummea

Elämä, kyllä. Luemme Lassi Nummea.
Toimittaneet Katriina Kajannes ja Mikko Turunen.
Kustannusosakeyhtiö Hai, 187 sivua.

Runoilija Lassi Nummen (1928-2012) muistokirja Elämä, kyllä. Luemme Lassi Nummea julkistetaan tänään lauantaina Lassi Nummi -seminaarissa, joka pidetään Kuopion kaupunginkirjaston kokoussalissa. Kaikille avoimen seminaarin aikataulu ja ohjelma löytyy täältä. Itse en pitkän välimatkan vuoksi pääse osallistumaan, mutta tunnelmoin kirjan äärellä täällä kotona ja blogissa. Posti toi eilen kirjasta painotuoreen tekijänkappaleen, sillä olen yksi niistä noin kolmestakymmenestä kirjoittajasta, joiden esseistä ja artikkeleista kirja koostuu. Oli suuri ilo ja kunnia osallistua kirjan tekemiseen!

Kirja koottiin Lassi Nummen nimikkoseuran, Suomen sanan ja Keski-Suomen kulttuuriyhdistyksen piirissä, "talkootyönä". Kirjassa on runsas mustavalkoinen valokuvakuvitus; kuvat ovat peräisin Otavan ja yksityishenkilöiden arkistoista ja lisäksi Jarmo Linkosaari on ottanut kirjaa varten lukuisia tunnelmallisia kuvia. Artikkelikokoelman toimittajat Katriina Kajannes ja Mikko Turunen ovat Lassi Nummen tuotannosta väitelleitä kirjallisuudentutkijoita, ja kirjaan ovat kirjoittaneet muun muassa Kari Rydman, Teivas Oksala, Juha Pentikäinen ja Osmo Pekonen.

Elämä, kyllä -teoksen esseissä on kaikissa oma näkökulmansa. Osa esseistä on nojaa kirjallisuudentutkimukseen, jotkut valottavat Nummen monipuolista uraa, toiset kertovat muistoja Lassi Nummesta ystävänä ja työtoverina. Esittelen tässä kokoelman teemoja ja kerron muutamista artikkeleista, jotka koskettivat tai kiinnostivat minua aivan erityisesti, näin ensilukemalla. Itse kirjoitin kirjaan lyhyen esseen Nummen varhaisen runokokoelman Tahdon sinun kuulevan elegioista. 

Kokoelman artikkelit on ryhmitelty seitsemään osioon, joista ensimmäinen, "Poika - isä - isoisä" valottaa Nummen lapsuutta, perhetaustaa sekä Nummen runoissa kuvattuja tunteita esimerkiksi ensimmäisen lapsenlapsen synnyttyä. Kouluvuosiin Kuopiossa viitataan, mutta niitä on käsitelty enemmän Lassi Nummen 80-vuotisjuhlakirjassa Mutta kun olen runoniekka. Marjukka Hagström kirjoittaa kauniisti esseessään "Perheensä innoittama ja tukema lyyrikko": "Ei ollut sattuma, että Lassi Nummesta tuli rakastettu lyyrikko ja suomalaisen modernismin kirkas helmi: Ex nihilo nihil fit - 'tyhjästä ei synny mitään', vaan tarvitaan kallio ja sen päälle ravinteikasta multaa, josta taimen on hyvä versoa." Lassi Nummen lapsuudenkodissa harrastettiin taiteita ja keskusteltiin niin tieteistä kuin politiikastakin; sen sijaan Kuopion Yhteiskoulun ilmapiiri tuntui vakavamielisyydessään Nummesta vieraalta (Terhi Laitinen, "Lassi Nummi ja Kuopio").

Päivi Pekkarinen vertailee artikkelissaan kiehtovasti Lassi Nummen runosarjan "Nuoruuden kaupungissa" ja Dylan Thomasin runon "Sananjalkamäki" tapoja kuvata lapsuuden ja nuoruuden tuntoja. Pekkarisen mukaan Nummi pelkistää ja filosofoi siinä missä Thomas tunteilee ja mytologisoi, mutta paljon on myös yhteistä:

Maisemat ovat erilaiset, runojen kuvasto on erilaista, niiden lyyrisyys rakentuu eri tavoin, mutta niiden välittämä elämän onnentunne on sama: lapsuudessa koettu haltioitumisen hetki, johon ei voi palata - tai, jos voi, sen saattaa tehdä ainoastaan mielen sisällä näyssä tai unessa. Molempien runoilijoiden lapsuuden haltioitumisen hetkessä on olennaista valo, vesi ja musiikki.

Kirjabloggaajana minun on pakko viitata Osmo Hännisen esseeseen "Lukeminen on välttämätöntä - kuten ravinnossa vitamiinit", jossa esitellään Nummen roolia lukemisen ja suomalaisen kirjallisuuden puolustajana. Vuonna 1974 Nummi kirjoitti näin: "Jo luotujen lukutottumusten varaan on joka tapauksessa pyrittävä rakentamaan. Ja niitä on pyrittävä laajentamaan - samoin aktiivilukijoiden piiriä." Ainakin kirjablogien määrän jatkuva kasvu viittaa siihen, että aktiivilukijoiden piiri laajenee!

On kiinnostava lukea Ralf Gothónin, Juha Pentikäisen ja Kari Rydmanin muistelevan ystäväänsä Lassia vuoropuheluna etenevässä esseessä "Nummi-kosketuksia". Erilaiset näkökulmat kohtaavat myös metsänhoidon professori Erkki Lähteen ja Nummen lyriikan puukuvastosta väitelleen Mikko Turusen dialogissa, jonka aiheina ovat metsä, Nummen lyriikka ja kirjallisuus. 

Lassi Nummen runot ovat kuljettaneet lukijoita erilaisiin tunnelmiin: runo "Yön maisemat" palautti Saksassa kasvaneen Lena Segler-Heikkilän mieleen Suomen havumetsien tuoksun ja antoi kimmokkeen opiskella lisää suomen kieltä; eräs runo muutti Sari Riepposen elämän muistuttaessaan armollisuudesta ja asioiden hyväksymisestä, ohjaten myöhemmin myös hänen työtään psykoterapeuttina. 

Osion "Arteres sorores" esseissä tarkastellaan Nummen tuotannon ja eri taiteenlajien - esimerkiksi arkkitehtuurin, elokuvan, musiikin ja lausuntataiteen - vuorovaikutusta. Lausuja Helka-Maria Kinnunen kuvaa suhdettaan Nummen runoon "Niitty": "Kuljen niityllä mielessäni, yhä uudelleen. Niitty kulkee minussa." Osiossa "Taivaallinen ja maallinen rakkaus" kuvataan Nummea mystikkona ja rakkauslyyrikkona. Kirkkoherra Leo Gladille Nummen "Puun rukous" -runo "sanoittaa, tekee näkyväksi, miten Jumala on salatulla, näkymättömällä ja erottamattomalla tavalla läsnä kaikkialla ja kaikessa". Katriina Kajannes kuvaa Lassi Nummea "ainutlaatuiseksi aviorakkauden ja perheonnen lyyrikoksi", jonka runoissa rakkaus on toisaalta omakohtainen elämys ja oivallus, toisaalta sillä on hyvinkin konkreettinen, vaaleakutrinen hahmo: rakastettu Pirkko-puoliso.

Kaiken kaikkiaan Elämä, kyllä -muistokirjasta huokuu lämpö, runoilijan muiston kunnioitus, rakkaus runouteen, luontoon, taiteeseen ja elämän moninaisuuteen. Katriina Kajannes on valinnut Lassi Nummelta osuvat säkeet kirjan alkusanojen yhteyteen:

hetkeäkään en vaihtaisi:
henkeäsalpaava matka

Kirjan esittelyn voi lukea kustantajan sivuilta, sisällysluettelo löytyy täältä ja kirjan voi halutessaan ostaa esimerkiksi Granumista. 

Riikka Ala-Harja: Maihinnousu

Kirjan upean ulkoasun on suunnitellut Perttu Lämsä.

Riikka Ala-Harja: Maihinnousu
Like 2012, 209 sivua.

Sota käydään kaikkialla, asemasotaan ei ryhdytä, vihollinen voi tulla mistä tahansa, se voi ilmestyä milloin vain. Katson painokuvaa, jossa aurinko on polttanut nurmikon keltaiseksi, värjännyt taivaan oranssiksi, haluan kotiin, täytän tiskikoneen, pesen pohjaanpalaneita kattiloita juoksevan veden alla, menen suihkuun, pesen hampaat, pesen lian pois, tauti on poistunut, kysyn Emmalta ottaako hän aamiaiseksi patonkia, croissanteja vai muroja, ja Emma vastaa että patonkia ja voita päälle. Sodassa valo on ennenkuulumattoman upea, kirkas ja kaiken valaiseva. Henri seisoo edessäni, se haisee tupakalta, me seisomme tässä, musta lattia, musta katto, vihollinen hyökkää yöllä eikä Henriä enää ole, ei Emmaa eikä minua, me emme ole enää tässä, musta lattia, musta katto, vihollinen etenee ja ilmestyy eteen, avaa tulen.

Julie asuu Normandian rannikolla ja pitää turisteille opastuksia maihinnoususta, jota käsittelevä keskeneräinen väitöskirja pölyttyy pöytälaatikossa. Kun kahdeksanvuotiaan Emma-tyttären mustelmat paljastuvat leukemian oireeksi, menetetty tavallinen arki tavallisine ongelmineen alkaa tuntua uskomattoman arvokkaalta. Elämän perustukset ovat järkkyneet jo kolme kuukautta aiemmin, kun Julie on saanut tietää miehensä Henrin pitkään jatkuneesta uskottomuudesta. Lapsen vakava sairaus ei suinkaan yhdistä vanhempia, vaan he vierailevat Emman luona sairaalassa vuorotellen.

Tiiviissä romaanissa äkillinen, vakava sairaus, yllättäen paljastuva uskottomuus ja Normandian verinen historia rinnastuvat: ne ovat kaikki eräänlaisia taisteluita. Sotahistoriaa on kirjassa paljon; Normandiassa itse aiemmin asunut Ala-Harja sanoikin eräässä haastattelussa, että hän ei halunnut kirjoittaa epookkiromaania, mutta halusi alueen historian olevan läsnä kirjassaan.

Kirjablogeissa ja muuallakin on jonkin verran keskusteltu siitä, kertooko Maihinnousu enemmän Julien avioerosta vai hänen lapsensa sairaudesta. Minun lukukokemuksessani teemat olivat melko tasavahvoja,  ja itse asiassa kumpikaan ei tullut ihan iholle. En tiedä, miltä romaanin lukeminen olisi tuntunut, jos minulla olisi ollut omakohtaista kokemusta jommasta kummasta aiheesta, mutta lapsen vaikeasta sairaudesta kertovaksi kirjaksi tämä ei ollut mielestäni kovin rankka.

Jo kirjan tiiviys ja lyhyys asettaa tietyn rajoituksen kuvattaessa pitkää, parin vuoden hoitoja ja vuosien seurantaa vaativaa sairautta. Maihinnousu on käytännössä pienoisromaani, sillä se on painettu isolla kirjasinkoolla ja kirjassa on laveat marginaalit. Varsinainen romaanin tapahtuma-aika kattaa vuoden Julien elämästä, ja tuon vuoden kuluessa Emman sairaus ehtii saada ratkaisevan käänteen. Kun Julie vielä muistelee aiempia elämänvaiheitaan ja kommentoi Ranskan sosiaalista ja yhteiskunnallista todellisuutta, kuvataan sairaalaelämää ja leukemiapotilaan omaisen tuntoja lopulta kovin vähän.

Enemmän kuin taistelua syöpää tai petollista aviomiestä vastaan Maihinnousu kuvaa mielestäni Julien päänsisäistä taistelua, yrityksiä pysyä järjissään kaikeen keskellä, olla liikaa katkeroitumatta ja menettämättä hermojaan. Kaadettuaan toipuvan tyttärensä päälle kulhollisen popcorneja Julie tuntee syyllisyyden ja riittämättömyyden tunteita: "Soitan Alicelle että tulisi hakemaan Léan vähän myöhemmin, että Emma tarvitsee seuraa vähän pidempään. Tai sanon että oikeastaan minä tarvitsen puoli tuntia yksinäisyyttä."

Maihinnoususta ovat bloganneet myös ainakin Mika, Mari A., Jaana, Opuscolo, Annika K., Jaakko ja Minna, jonka blogissa keskustellaan kirjailijan etiikasta.


Olen odottanut tätä päivää, olen odottanut että ensimmäinen vuosi tulee täyteen, olen pelännyt että ennen kuin ehdimme tähän saakka tapahtuu jotain pahaa, tai päivän aikana sattuu jotain käänteentekevää, mutta tämä huhtikuun päivä on aivan tavallinen, rauhallinen päivä, ehkä vähän väsynyt, oikeastaan hyvin tavallinen uuvuttava päivä, jonka takana on uneton yö.

Kirja kiertoon -arvonta ja uusi kirja

Sain juuri luettua loppuun erään kiinnostavan kirjan, jota veikkailin mahdolliseksi Finlandia-palkintoehdokkaaksi. En kuitenkaan postaa kirjasta vielä, sillä on taas keskiviikko, eli Kirja kiertoon -arvonnan aika. Viime viikolla jaossa oli Sisilian ruusu, jonka uudeksi omistajaksi random.org arpoi Mari A:n. Onnea voittajalle (jonka blogissa voi myös osallistua pieneen kirja-arvontaan)! Ei muuta kuin uusi kirja kiertoon:

Kommentoimalla tätä postausta ensi viikon keskiviikkoon mennessä voi siis osallistua Kirsti Ellilän Ristiaallokkoa -romaanin (Karisto 2011) arvontaan. Kirjan kansipaperit ovat valitettavasti hävyksissä, mutta se on muuten hyvässä kunnossa (kertaalleen luettu). Kirja on Ellilän "kirkko-trilogian" kolmas osa, mutta se toimii hyvin myös itsenäisenä teoksena. Arvioni kirjasta voi lukea täältä, ja aivan hiljattain kirjasta on blogannut Kirjanainen. Lehtiarvioita löytyy ainakin Turun sanomista ja Satakunnan kansasta. Arvon voittajan ensi viikon keskiviikkona.

Arpaonnea ja kirjaisaa keskiviikkoiltaa!

Mitkä romaanit tavoittelevat Finlandia-palkintoa?

(Nämä kirjat valikoituivat marraskuisen sumuiseen kuvaan sillä perusteella, että minulla oli ne kotona juuri nyt.)

Näin vuoden lopulla, erilaisten kirjallisuuspalkintojen noustessa otsikoihin, huomaa, kuinka vähän sitä on ehtinyt lukea kotimaista kirjallisuutta, vaikka on mielestään seurannut kenttää hyvinkin aktiivisesti. Selailen kustantomojen katalogit huolella, luen lehtiä ja valikoin luettavakseni kiinnostavampia uutuuksia (mutta luen paljon myös käännös-, tieto- sekä lasten- ja nuortenkirjallisuutta, jotka eivät voi olla romaani-Finlandiassa ehdolla). Ennen kaikkea seuraan aktiivisesti kirjablogeja - paitsi näitä meidän humanisti(koti)äitien, -opiskelijoiden ja -tutkijoiden mutuhuttublogeja, myös sellaisia vähän sofistikoidumpia, joiden pitäjät eivät "lue romaaneja viihtyäkseen tai saadakseen nautintoa, vaan tunteakseen olonsa siedettäväksi" tai joiden mielestä ne, jotka kaipaavat kirjoilta juonta, voivat saman tien siirtyä lukemaan Valittujen Palojen kirjalyhennelmiä. Silti paljon jää kotimaisesta kirjarunsaudesta minulta lukematta tai jopa kokonaan huomaamatta, joten myös tänä vuonna tulen todennäköisesti yllättymään joistakin Finlandia-ehdokkaista. Koetan kuitenkin tässä veikkailla vähän.

Otin omalle veikkauslistalleni lähinnä sellaisia kirjoja, jotka itse olen lukenut tai jotka aion lukea (toivottavasti lähiaikoina), mutta mukana on myös pari sellaista, joita en varmaankaan lue (mutta joita olen kuullut kehuttavan esim. lehtikritiikeissä tai blogiarvioissa). Yksi kirjoista on mielestäni ylitse muiden; olen todella hämmästynyt ja harmissani, jos Lundbergin romaania Jää ei nosteta ehdolle. Tunnen lukkarinrakkautta myös Sirpa Kähkösen Hietakehtoa ja Johan Bargumin Syyspurjehdusta kohtaan, ja lukulistallani olevilta Olli Jalosen, Monika Fagerholmin ja Riikka Ala-Harjan romaaneilta odotan paljon. Aki Ollikaisen Nälkävuosi on niin vakuuttava, tiivis romaani, että sopisi Finlandian "esikoiskiintiöön".

Finlandia-ehdokaslista on ollut viime vuosina niin lukuromaanipainotteinen, että en oikein usko, että esimerkiksi Jaakko Yli-Juonikkaan Neuromaani tai Juha Seppälän Mr. Smith pääsivät ehdolle, vaikka ne ovat varmasti ansiokkaita teoksia. Ehkä Finlandia-listassa voisi olla jonkinlainen "vaikean romaanin kiintiö" suomenruotsalaisen romaanin kiintiön ja esikoisromaanikiintiön lisäksi (mieskiintiötä unohtamatta, sen puolesta kohistiin viime vuonna)?

Uskon, että ainakin joku, ehkä parikin, näistä kirjoista on Finlandia-ehdokkaana vuonna 2012:

Riikka Ala-Harja: Maihinnousu (Like)
Johan Bargum: Syyspurjehdus / Seglats i september (Tammi)
Monika Fagerholm: Lola ylösalaisin / Lola up och ner (Teos)
Juha Itkonen: Hetken hohtava valo (Otava) (Edit. Muistui mieleen hetki postauksen julkaisun jälk.)
Asko Jaakonaho: Onnemme tiellä (Otava)
Olli Jalonen: Karatolla (Otava)
Sirpa Kähkönen: Hietakehto (Otava)
Ulla-Lena Lundberg: Jää / Is (Teos&Schilds&Söderströms)
Marjo Niemi: Ihmissyöjän ystävyys (Teos)
Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat (Like)
Aki Ollikainen: Nälkävuosi (Siltala)
Tiina Raevaara: Hukkajoki (Teos)
Juha Seppälä: Mr. Smith (Wsoy)
Jaakko Yli-Juonikas: Neuromaani (Otava)

Mitkä kirjat sinun mielestäsi ansaitsivat Finlandia-ehdokkuuden? Mitä mieltä olet näistä listaamistani, oletko lukenut, pitänyt tai inhonnut?

Ian Whybrow: Harri ja dinot rosvon jäljillä

Kannen kuva Adrian Reynolds.

Ian Whybrow: Harri ja dinot rosvon jäljillä
Kuvitus Pedro Penizzotto.
Harry and the Dinosaurs Roar to the Rescue!,
suom. Raija Rintamäki.
Mäkelä 2012, 128 sivua.

Harri on jo iso koululainen, joka ei enää leiki dinoilla. Aamunavauksessa eskarinope on kuitenkin muistellut Harrin aiempia seikkailuja dinojen kanssa, mistä koulun remupetterit saavat aiheen kiusata Harria. Vaikka Harri väittää, ettei hän enää välitä dinoista, hän ei voi sallia vanhoja ystäviään kiusattavan, vaan pelastaa spinosauruksen poikien kynsistä ja saa siten poikajengin vihat niskoilleen. Kun vielä naapurin kiltti Kaurasen setä joutuu rosvojen uhriksi, alkavat ainekset seikkailuun olla kasassa. Ystäviensä Sallin, Jaken ja Sirin kanssa Harri muodostaa neuvokkaan Tammitiimin, mutta myös dinojen apu on toisinaan tarpeen.

Kirjan maailma oli meidän lapsille ennalta tuttu Harri ja dinot -piirrossarjasta. Ilokseni Harri ja dinot rosvon jäljillä ei ollut mikään tv-sarjan oheistuote, vaan ihan peruslaatuinen lasten seikkailukirja. Perusidea on perinteinen: vähän hiljaisempi poika pärjää ylivoimaisilta näyttäville vastustajille saadessaan apua jonkinlaisilta "taikavoimilta". Onneksi Harrista löytyy omaakin rohkeutta, vaikka dinoilla on ratkaiseva rooli jännittävän tilanteen selvittämisessä.

Kirjaa voi suositella noin kahdeksan-yhdeksänvuotiaalle, jo suhteellisen sujuvasti lukevalle lapselle, mutta toimii se ääneen luettunakin. Sivumäärä voi kuulostaa paljolta, mutta teksti on isoa (ei kuitenkaan tavutettua), ja myös Pedro Penizotton mustavalkokuvituksen ansiosta luettavaa ei ole yhdellä aukeamalla liikaa.

Tyttökirjahaasteen paketointia ja arvontaa

Noin vuosi sitten aloitin Tuntemattomat tyttökirjat -haasteen, jonka tarkoituksena oli lukea unohduksiin jääneitä tyttökirjoja. Haaste keräsi vuoden aikana todella paljon osallistujia, ja moni luki ja esitteli blogissaan montakin kirjaa - lämmin kiitos teille kaikille! Valitettavasti en varmaan ihan kaikkiin haasteeseen linkitettyihin postauksiin ehtinyt tai huomannut kommentoida, mutta olen iloinen kaikista. Monet haasteeseen luetut kirjat olivat minulle itselleni - ja varmasti monille muillekin - oikeasti ihan tuntemattomia, mutta mukaan mahtui myös sellaisia vähän unohdettuja ihanuuksia, joihin oli postaustenne myötä nostalgista palata.

Lupailin haasteeseen päätteeksi arvontaa. Arvontaan voivat osallistua kaikki, jotka ovat haasteen aikana (10.11.2011-31.10.2012) lukeneet vähintään yhden "tuntemattoman" tyttökirjan. Kirjasta ei tarvitse olla blogannut, mutta siinä tapauksessa olisi kiva kuulla kommenteissa, minkä kirjan/kirjat luit. Arvontaan osallistuminen tapahtuu hihkaisemalla kommenttilaatikkoon. Pyydän osallistumaan arvontaan (ja kooontipostaukseen, josta lisää alla) ensi perjantaihin 9.11 mennessä. Palkinto tulee olemaan hyvin tyttökirjahenkinen, kuinkas muuten - hieman lopullisesta osallistujamäärästä riippuu, arvonko varsinaisen pääpalkinnon lisäksi pari pienempää yllätystä.

Aion tehdä vielä erillisen koosteen haastetta varten luetuista kirjoista - olette tehneet ihania tyttökirjalöytöjä, joista haluan vinkata muillekin. Ei ole merkitystä, onko postauksen muistanut/jaksanut linkata tähän haasteeseen, vaan kaikilla aiheeseen sopivilla postauksilla voi osallistua. Ajattelin palkita myös todelliset tyttökirjaentusiastit jollakin pienellä paketilla, joten senkin vuoksi haluaisin tyttökirjapostaukset tietooni mahdollisimman kattavasti. Huom. Mikäli olet laittanut linkin omiin postauksiisi alkuperäiseen haastepostaukseen, niitä ei tarvitse laittaa tähän (hihkaise kuitenkin tähän postaukseen halukkuudestasi osallistua arvontaan). Jos et pysty tai ehdi laittamaan linkkiä tähän kommenttilaatikkoon, niin maininta lukemiesi kirjojen nimistä riittää, etsin ne sitten blogistasi. Jos olet tehnyt kokoomapostauksen omasta haasteosallistumisestasi, siitä olisi kiva saada maininta/linkki kommentteihin (ellei sitä ole tuolla edellä mainitussa postauksessa), vaikka olisin sen huomannut ja käynyt kommentoimassa, jotten vain unohda ketään.

Ihanaa viikonloppua kaikille!

Aki Ollikainen: Nälkävuosi

Aki Ollikainen: Nälkävuosi
Siltala 2012, 141 sivua.

Juhani tarraa kiinni Marjan olkaan ja yrittää kammeta itsensä ylös siinä onnistumatta. Hän ehtii korista jotakin käsittämätöntä ennen kuin lyyhistyy takaisin selälleen. Marja nostaa Juhanin käden olaltaan ja asettelee sen miehensä rinnalle. Hän painaa huulensa Juhanin otsalle ja sitten yllättäen huulille, antaa niiden viipyä pitkään, hengittää vielä viimeisen kerran miehensä kanssa samaan tahtiin.

Aki Ollikaisen esikoisromaanissa Nälkävuosi yhdistyy historiallisen romaanin aihe ja modernin pienoisromaanin tiiviys, hallittu kerronta ja paikoin jopa lyyrisen kaunis kieli. Romaani kuvaa kalmanvalkoista nälkätalvea 1867-68, kun Suomessa kuoli tuhansia ihmisiä ja leipää oli jatkettava petun lisäksi jäkälillä ja oljilla. Keskiössä on Korpelan Marja, jonka mies Juhani on luopunut omista ruoka-annoksistaan muun perheen hyväksi: "valinta ei johtunut jalomielisyydestä, pelkuruutta se oli ollut". Marja lähtee lapsineen kerjuulle, kulkemaan kohti kaukaista Pietaria, jossa uskoo riittävän leipää kaikille. Osa tapahtumista kerrotaan Mataleena-tyttären tai Juho-pojan silmin. Lapsen näkökulma vaikeisiin asioihin on liikuttaa viattomuudessaan.

Rikkaiden helsinkiläissäätyläisten kuvaus muodostaa kontrastin köyhän kansan toivottomille oloille. Samaan aikaan, kun Marjatan perhe raahustaa lumihangessa ruuan perässä, murehtii seurapiirirouva Raakel kiinanruusunsa kukintaa. Säätyjen välisen juopan ylitää lääkäri Johan Berg, joka kutsutaan paikalle myös pienen Mataleenan sairastuessa. Aki Ollikainen on sanonut kirjoittaneensa myös meidän ajastamme, mutta jätän analogioiden muodostamisen itseäni viisaammille.

Ollikaisen romaani on saanut todella hyvän vastaanoton; ne harvat, jotka eivät ole kirjasta kovin paljon pitäneet, ovat tunnustaneet sen ansiot. Hieman pelkäsin lukea kirjaa, sillä iholle tuleva kuvaus nälkävuodesta ei kuulosta miltään kovin miellyttävältä luettavalta. Kirjan alku olikin harvinaisen raadollinen, ja kahden keskeisen henkilön menehtyminen on kuvattu sydämeenkäyvästi - ja silti kuulaan eleettömästi; ihmisen tuska, kun ei voi tehdä mitään läheistensä hyväksi.

Näin vahvaa teosta ei uskoisi esikoisromaaniksi, ja Ollikainen onkin saanut tunnustusta muun muassa Helsingin sanomien esikoispalkintoehdokkuuden ja Wsoy:n kirjallisuussäätiön asumisoikeustipendin muodossa: Tänä syksynä Ollikainen muutti kahdeksi vuodeksi Sammattin, Eeva Joenpellon kirjailijakotiin. Upeassa miljöössä pääseekin työskentelemään kaksi kirjailijaa, sillä Aki Ollikaisen vaimo Milla Ollikainen voitti äskettäin Liken dekkarikilpailun, ja kirjan on tarkoitus ilmestyä ensi maaliskuussa. 

En yleensä juuri kommentoi kirjojen kansia, mutta Nälkävuoden tyylikästä ulkoasua on pakko kehua. Kannen kuva ei oikein tee oikeutta esineelle (jos kirjaa voi esineeksi kutsua!), sen pinta pitää tuntea käsissä. Vanhahtava, tai pikemminki klassisen kaunis ulkoasu sopii kirjan henkeen, ja sen on suunnitellut Elina Warsta.

Nälkävuosi on luettu jo yli kahdessakymmenessä seuraamassani blogissa, joten en tavoistani poiketen linkitä ketään. Uskallan veikata, että Ollikaisen esikoisromaani on vahvoilla niin Helsingin sanomien kirjallisuuspalkinnon voittajaksi kuin Finlandia- ja Blogistanian Finlandia -ehdokkaaksi.

P.S. Kiitos kirjasta Sallalle!