Roope Lipasti: Halkaisukirvesmies

(En oikeastaan tiedä, miten tuo kallellaan oleva lasten kottikärry tuli tähän kuvaan mukaan, mutta oikeastaan se kuvaa kirjan luonnetta hyvin. Ja meidän pihan luonnetta myös.)

Roope Lipasti: Halkaisukirvesmies. Elämä ja vähäisemmät teot.
Atena 2014, 215 sivua.

Junttius kasvattaa lapsista myös luonnonläheisempiä kuin kaupunkilaisista verrokeistaan. Vaikka voihan se johtua myös siitä, että nuorimmat ovat ainakin aikuisiin verrattuna noin metrin lähempänä luontoa. Neljävuotiaalla on lähtökohtaisesti paremmat mahdollisuudet kuin vanhemmillaan tutkia erilaisia ötököitä, kasveja, muovipusseja, traktorinrenkaita ja muuta kivaa, mitä maasta kasvaa. Ei tarvitse kuin vähän kumartua ja nenä on jo maassa kiinni. 

Roope Lipastin ensimmäinen aikuistenromaani, Helsingin sanomien esikoispalkintoehdokkaanakin ollut Rajanaapuri oli riemastuttava kirja, jota lukiessani hykertelin naurusta. Myöhemmin Lipastilta ilmestyi toinen romaani, Perunkirjoitus, jota en ole lukenut, ja tuoreimpana "omaelämäkerrallista proosaa" (pilke silmäkulmassa ja kirjailijan taiteellisella vapaudella) edustava Halkaisukirvesmies, kokoelma tekstejä, joissa neljän lapsen isä, kotona töitä tekevä tekstityöläinen ja tuurinikkaroija tarinoi "elämästä ja vähäisemmistä teoista".

Osa kirjan teksteistä on ilmestynyt aiemmin lehdissä, muun muassa Kotivinkissä, Turun sanomissa, Expressissä ja Lapsemme-lehdessä. Tämä ei minua juurikaan häirinnyt, sillä vain muutama Kotivinkissä ilmestynyt kolumni oli ennalta tuttu. Etuliepeen mukaan "Kun kirjailijan halkaisukirves viuhui rakastettujen tekstien yllä, ei yksikään niistä säästynyt, mutta mukaan pääsi paljon ennen julkaisematonta materiaalia." Kirja on jaoteltu viikonpäivien mukaan; siitä löytyvät ikään kuin maanantaimietteet ("Maanantai on toivoa täynnä, kuten John Steinbeck sen luultavasti tarkoitti.") ja sunnuntaihöpinät ("Sunnuntai on ähky, jonka saa kun on syönyt sisäänsä kokonaisen viikon, ja se pitää sulattaa ennen kuin uusi alkaa.")

Pidän Lipastin itseironiasta, vähän vinosta mutta lämpimästä huumorista ja arjen oivalluksista, etenkin kun voin itse varsin hyvin eläytyä siihen, mistä puhumme kun puhumme tavaroista, joita erittyy lattian läpi koko ajan, luistinten määrää ei pysty laskemaan ennen kuin on suorittanut koko alakoulun matematiikan oppimäärän ja herkkujen salasyöminen käy lähes mahdottomaksi. "Halkaisukirvesmies" on selvästi "Rajanaapuurin" (siis Rajanaapuri-romaanin kertojan naapurin) sielunsukulainen ja kohtalotoveri: kaikki tuntuu kaatuvan päälle, mutta tärkeintä on tehdä parhaansa (vaimon mieliksi) ja ottaa muuten rennosti. Kirja sisältää "huoneentauluja", joista voi ammentaa esimerkiksi seuraavanlaista arjen asennetta:

Jos laittaa laudankappaleen kompostiin, se ei hajoa ikinä, mutta jos sen laittaa tukirakenteeksi, se mätänee parissa viikossa. 

Halkaisukirvesmies pyörii lähinnä kotoisissa ympyröissä, mutta välillä otetaan kantaa myös kansainvälisiin asioihin ja ulkomaanmatkailuun: Parasta on tietenkin jos pääsee huonoon hotelliin. Britanniassa se onnistuu helpoiten. Sellaisen kokoemuksen jälkeen sekä oma koti, elämä että asuinkunta tuntuvat luksukselta, mikä on sikäli saavutus, että keskimääräisen suomalaisen asuinkunta sopii suunnittelultaan parhaiten kauhuelokuvien lavasteeksi. 

Tässäpä kirja kaikille niille, jotka kaipaavat vertaistukea ja vinkkejä vaikkapa lastenkasvatukseen, painonhallintaan, remontointiin, perhesuunnitteluun ja rahankäyttöön. Vähintäänkin kirjan lukeminen pidentää ikää muutamien kunnon naurujen verran. Suosittelen!

Roope Lipasti: Rajanaapuri

Roope Lipasti: Rajanaapuri
Atena 2012, 231 sivua.

Rajanaapuri on lastenkirjailija ja kolumnisti Roope Lipastin ensimmäinen aikuisten romaani. En ole lukenut Lipastin lastenkirjoja - niihin pitää kyllä ehdottomasti tutustua - mutta kirjailijan Kotivinkissä ilmestyneille kolumneille olen nauranut vedet silmissä. Naapurisuhteista, miesten elämästä ja rantasaunan rakentamisesta kertova Rajanaapuri on kirja, josta tuskin olisin kiinnostunut vielä muutama vuosi sitten. Sittemmin vanhan talon remontointi ja monet muut projektit ovat tulleet tutuksi ja tehneet mieleni otolliseksi aihepiiriin liittyvälle huumorille.

Paikoitellen koin kirjan kuitenkin hieman pitkäpiimäisenä. Kovin voimakasta jännitettä ei synny, ja kaivinkoneet ym. eivät vain ole minulle niin kiinnostavia, että jaksaisin niiden ympärillä pyörivää huumoria ja jutustelua pitkän proosan muodossa. Mieslukija, etenkin kaikenlaisesta remontointi- ja rakentamispuuhastelusta kiinnostunut, varmasti kokee kirjan toisin. Kirjan yksittäiset lausahdukset ja kaskut ovat helmiä, mutta kokonaisuus ei ollut minulle mikään suuri elämys.

Romaanin kertoja on keski-ikäinen, leskeksi jäänyt historianopettaja, jonka oma valmistalo on järjetyksessä ja nurmikko aina moitteettomasti ajeltu. Kertoja katselee paheksuvasti ja toisinaan säälivästi rajanaapurinsa pihaa, jossa kasvillisuus rehottaa, romut lojuvat tarpeettomina vuodesta toiseen ja ulkorakennukset ovat romahtamispisteessä. Naapurin auto on "ikivanha ruostekasa, jonka julkisivulautakunta kieltäisi kaupunkialueella". Naapurin talo on pohjalaistalon näköiseksi remontoitu rintamamiestalo - "tosin naapurin itsensä remontoima, mutta on se jonkin verran parempi kuin ei mitään". Ainoa, mikä kertojan mielestä on kaunista naapurin tontilla, on naapurin pullantuoksuinen vaimo.

Kun naapuri alkaa rakentaa rantasaunaa - rantaa ei tosin ole, mutta kaivinkoneella tontille kaivetaan lampi, joka kyllä Suomen sademäärillä täyttyisi ennen pitkää - kertoja alkaa viihtyä naapurin tontilla entistä tiiviimmin. Mies ei vahingossakaan auta naapuria tarttumalla työhön, mutta jakaa sitäkin mieluummin neuvoja tai syö salaa naapurin vaimon tekemiä eväsleipiä. Miesten jäyhä jutustelu yltää paikoin jopa filosofisiin sfääreihin, ja asiat vertautuvat tuoreella tavalla: voisiko avioliitto olla kuin pörssiyhtiö?

Kertoja on varsin epämiellyttävä henkilö, mutta herättää kuitenkin sympatiaa. Kertoja säälii naapuria, joka joutuu ostamaan vuodessa 1248 litraa maitoa, mutta lukijan sääli kohdistuu yksinäiseen ja jossain määrin neuroottiseen kertojaan. Naapurusten tarinassa on hiljaista lämpöä, vaikka kertojan kaksinaamaisuus säilyy kirjan viime riveille.



Rajanaapuria ovat tarkkailleet myös ainakin Marissa ja Maukkis.