L. M. Montgomery: Chronicles of Avonlea & Further Chronicles of Avonlea

Montgomery, Chronicles of Avonlea. Puffin Classics 1994. Kannen kuva George Smith:

Olen ollut Montgomery-fani 9-10 -vuotiaasta saakka, ja luettuani siihen mennessä suomennetut Lucy Maud Montgomeryn tyttöromaanit aloin haalia hyllyyni alkukielisiä teoksia, Montgomeryn aikakauslehtinovelleista koottuja kokoelmia myöten. L. M. Montgomeryn Chronicles of Avonlea (1912)ja Further Chronicles of Avonlea (1920) ovat novellikokoelmia, mutta ne on alunperinkin julkaistu itsenäisinä teoksina. Nimensä mukaisesti novellien tapahtumat sijoittuvat Avonleaan tai sen lähikyliin, Anna Shirleyn lapsuuden ja nuoruuden rakkaisiin maisemiin. Osa kertomusten henkilöhahmoista ovatkin tuttuja Anna-sarjan kirjoista. Anna itse esiintyy Chronicles of Avonlean novelleissa "The Hurrying on Ludovic", "Each in his own Tongue", "Little Joscelyn", "The Winning of Lucinda" (mukana myös Marilla ja Rachel Lynde), "The Quarantine at Alexander Abraham's" (myös pastori ja rouva Allan), "The Courting of Prissy Strong" (mukana myös rakas lapsuudenystävä Diana) ja "The End of a Quarrel". Viehättävintä näiden kertomusten lukemisessa sekä silloin viisitoista vuotta sitten että nyt uudelleen oli se, että sain lukea lisää rakkaasta Annasta, vaikka sitten vain pieninä välähdyksinä tai mainintoina. Monet kokoelmien novelleista olisivat voineet yhtä hyvin olla episodeja Anna-romaaneissa, ja Montgomerylla olikin tapana kierrättää aiheita, teemoja ja henkilötyyppejä teoksesta toiseen. Tyypillinen hahmo on esimerkiksi vanhapiika, jonka menneisyydestä paljastuu ulkoisten olosuhteitten tai rakastavaisten ylpeyden katkaisema romanttinen rakkaustarina, jonka liekki elää vielä harmaantuneiden rakastavaisten sydämessä.

Luin "Avonlean kronikat" ensi kertaa kolmetoistavuotiaana, ja muistan että erityisesti novelli "Old Lady Lloyd" teki vaikutuksen. Luultavasti iso osa tarinan viehätystä oli siinä, että osasin lukea suhteellisen pitkän tekstin (53 s.) englanniksi. Tarinan idea on perinteinen: henkilö, tässä tapauksessa spencervalelainen vanha neiti Lloyd onkin erilainen kuin miksi kaikki kyläläiset ja sukulaiset ovat hänet kuvitelleet. Vanha neiti Lloydia pidetään rikkaana, ilkeänä ja ylpeänä, mutta kertojan sanoin "juorusta yleensä yksi kolmasosa on totta ja loppu ei pidä paikkaansa". Novelli kattaa ajanjakson toukokuusta lokakuuhun, jonka kuluessa neiti Lloyd tutustuu nuoruudenrakastettunsa tyttäreen Sylviaan. Vanhan naisen ja nuoren tytön vähitellen lämpenevä ystävyys ja luottamus on tuttu teema Montgomeryn tuotannossa; ei tarvitse ajatella kuin Annaa ja Marillaa, Emiliaa ja Elisabet-tätiä tai lukuisia Montgomeryn romaanien sivuhenkilöitä ja -tarinoita. Kuten kaikki Montgomeryn sankarittaret, neiti Lloydkin on nuoruudessaan rakastanut kevättä, ja vielä vanhanakin, kun sydänsurussa kevään lumo tuntuu tuskalliselta, puutarha on niin tärkeä, että sitä hoitamaan palkataan mies vaikka sen jälkeen rahat eivät tahtoisi riittää ruokaa. Montgomerylaiseen tyyliin luonnon yksityiskohtia kuvataan runollisesti:

It was always hardest in the spring. Once upon a time the Old Lady - when she had not been the Old Lady but pretty, wilful, high-spirited Margaret Lloyd - had loved springs; now she hated them because they hurt her; and this particular spring of this particular May chapter hurt her more than any that had gone before. The Old Lady felt as if she could not endure the ache of it. Everything hurt her - the new green tips on the firs, the fairy mists down in the little beach hollow below the house, the fresh smell of the red earth Crooked Jack spaded up in the garden.

Further Chronicles of Avonlea on Chronicles of Avonlean sisarteos sisältäen viisitoista tarinaa, joissa tapaamme tuttuja avonlealaisia perheitä: Sloaneja, Andrewseja sekä novellissa"The Conscience Case of David Bell" rakkaan Matthew Cuthbertin. Novelli "The Return of Hester" on kummitustarina, jossa kuollut sisko palaa haudan takaa saattaakseen yhteen sukuylpeyden takia eläessään erottamansa rakastavaiset. Vaikka novellissa ei tapahdu mitään sen kammottavampaa kuin edesmenneen siskon näyttäytyminen, tunsin lukiessani kylmiä väreitä:

Then we went throught the Avenue - that strech of road under the apple trees that Anne Shirley, over at Avonlea, calls "The White Way of Deligtht". It was almost dark here; and yet I could see Hester's face just as plainly as if the moon were shining on it; and whenever I looked at her she was always looking at me with that strangely gentle smile on her lips.

Maininta Anna Shirleyn nimeämästä "Suloisuuden valkeasta tiestä" on näille Avonlea-kokoelmille tyypillistä "name-droppingia", joilla irralliset tarinat sidotaan Avonleaan ja lukijoille tuttuihin henkilöihin. Kokoelmien lähtökohta onkin varmasti ollut kaupallinen; kustantaja on luultavasti toivonut Montgomerylta teoksia, jotka myisivät Anna-kirjojen suosion vanavedessä. Montgomery kirjoitti lukuisia "Hesterin paluun" kaltaisia kummitustarinoita aikansa naisten- ja perhelehtiin, ja niitä on koottu kokoelmaksi Among the Shadows. Tales from the Darker Side.

Anna Shirley on kertojana tarinassa "The Little Brown Book of Miss Emily". Anna kertojana tuntuu erikoiselta, sillä kaikissa varsinaisissa Anna-kirjoissa Annasta kerrotaan kolmannessa persoonassa (paitsi Anna opettajana -kirjassa, joka koostuu Annan Gilbertille lähettämistä kirjeistä). Jälleen kerran tarina on hyvin tyypillistä Montgomerya: Miss Emily on kuiva vanhapiika, johon nuoren Annan ja hänen ystävänsä Dianan on mahdotonta liittää mitään romanttisia ajatuksia. Miss Emily jättää kuitenkin päiväkirjansa Annalle perinnöksi, ja tytöille selviää, että Emilykin on kerran rakastanut syvästi, jopa niin syvästi, että on luopunut rakkaudestaan uskoessaan siten pelastavansa lahjakkaan kuvataiteilijasulhasensa uran. Kuvioon liittyy Runotyttö-kirjoista tuttu mustasukkainen äiti, joka kuitenkin kuvataan Emilian rakkaan Teddyn äitiä yksioikoisemmaksi, pahansuovaksi ja ylpeäksi hahmoksi. Yhteys Anna-kirjoihin rakennetaan tällä kertaa sitä kautta, että Anna ja Diana ovat tutustuneet Emilyyn vieraillessaan Anna ystävämme -kirjasta tuttujen Lavendel-neidin ja herra Irvingin luona Kaikurannassa.

Avonlea, Prinssi Edwardin saari.

Kanadalaisen Kevin Sullivanin perhesarja Tie Avonleaan (Road to Avonlea), joka esitettiin Suomenkin televisiossa 1990-luvulla ja myöhemmin uusintoina, perustuu löyhästi (Further) Chronicles of Avonlean tarinoihin sekä Sara Stanleysta kertoviin kirjoihin Sara - tarinatyttö ja Sara ja kultainen tie. Sullivanin sarja on keitos, johon on otettu tapahtumapaikaksi rakastettu Avonlea ja henkilöitä ennen kaikkea Sara-kirjoista ja episodeja monista Montgomeryn teoksista. Sarjan edetessä tarinat ja henkilöt alkoivat elää omaa elämäänsä niin, että Montgomeryn maailmasta etäännyttiin aika kauas.

Felix King (Zachary Bennet) ja Sara Stanley (Sarah Polley) tv-sarjassa Tie Avonleaan.

Sara ja serkkunsa Felicity King (Gema Zamprogna). Kuva: Wikipedia.

Avonlean "pääkatu", punainen hiekkatie. Kuva Mary Beth Cavert.

P.S. Kuten moni muukin bloggaaja, olen tekemässä syyssiivoustani blogissani. Sivupalkkini alkoi pullistella lukuhaastelinkeistä, joten korvasin ne linkillä Satun ideoimaan ja Saran käyntiin polkaisemaan Haastavaa lukemista -blogiin, jonne on tarkoitus koota kattavasti kirjablogimaailman haasteita ja muuta infoa. Päivitän niitä haasteita, joihin osallistun, erilliselle haastesivulleni. Tulin nyt tässä postauksessa kuvanneeksi niin paljon minulle rakkainta maantieteellis-kirjallista ympäristöä, Prinssi Edwardin saarta ja Avonleaa, että liitän tämän Lumikon aloittamaan Kirjallisia maisemia -haasteeseen.

L. M. Montgomery: Tiedän salaisuuden

Judith katsoi synkästi Marshallin tilaa. Hän oli aina rakastanut tuota viehättävän vanhanaikaista ja maalauksellista taloa, joka oli kovin erilainen kuin vauraan laakson kaikki tavalliset, persoonattomat uudet talot. Judith ei ollut ollenkaan varma, välittikö hän todella Bruce Marshallista kovin järin paljon vai ei, mutta hän tiesi rakastavansa miehen rönsyilevää, monikulmaista taloa, jonka päätyä koristi aito muratti. Sen oli Bruce Marshallin isoäidin äiti tuonut Englannista mukanaan. Judith ajatteli sitten Eben Kingin räikeän esikonväristä, mahtailevaa taloa ja värähti inhosta.


Näin arvioi kaksikymmentäsietsemänvuotias vanhapiika Judith kahden kilpakosijansa kotitaloja L.M. MOntgomeryn alkunperin vuonna 1904 julkaistusssa kertomuksessa "Tyttö ja kohtalokas kilpa-ajo". Judith on kyllästynyt tätinsä jatkuvaan nalkutukseen naimattomuudestaan ja on uhmakkaasti julistanut menevänsä naimisiin ensimmäisen miehen kanssa, joka häntä kosii. Montgomerylaisessa pikkukylämiljöössä mikään ei pysy salaisuutena, ja pian kaksi Judithiin rakastunutta miestä, Bruce ja Eben, ovat jo kovaa kyytiä ajamassa reellä kosimaan Judithia...

Kertomus on julkaistu alunperin jossakin kanadalaisessa aikakauslehdessä, kuten lukuisat muut Montgomeryn tarinat. Annan nuoruusvuosiakin Montgomery suunnitteli ensin jatkosarjaksi lehteen, mutta eihän valloittava punapää mahtunut lehtinovellin raameihin. Montgomeryn kuoleman jälkeen useita hänen naisten- ja perhelehdissä julkaistuja kertomuksiaan on koottu erilaisiin teemoittan ryhmiteltyihin kokoelmiin: on orpolapsinovelleja (Akin to Anne), merellisiä novelleja (Along the Shore) ja Montgomerylle hyvin tyypillistä aihetta, vuosien tai vuosikymmenten jälkeen ratkeavia riitoja tai rakkaustarinoita käsittelevien tarinoiden kokoelma After Many Days. Suomeksi näitä kokoelmia on ilmestynyt vain kaksi, molemmat Kariston kustantamina 1970-luvulla: Tiedän salaisuuden (Doctor's Sweetheart and Other Stories) ja Tie eiliseen (Road to Yesterday), joista viimeksi mainittu on itse asiassa eräänlainen torso Montgomeryn viimeiseksi jääneestä teoksesta Blythes are Quoted, joka julkaistiin vihdoin täydessä asussaan vuonna 2009 ja suomennettiin viime vuonna nimellä Annan jäähyväiset.

Lehtinovellit eivät luonnollisesti ole ihan parasta Montgomerya, mutta niissä on viehätyksensä ainakin kaltaisilleni piintyneille Montgomery-faneille. Tiedän salaisuuden -kokoelman novellit vetovat tunteisiin, saavat itkemään ja nauramaan. Novellien juonista monet ovat tuttuja Anna- ja Runotyttö-kirjojen sivujuonista ja episodeista: näissäkin tarinoissa tapaamme vuosia sitten riitautuneita rakastavaisia tai vuosikymmeniä asumuserossa eläneitä aviopareja, jotka jokin pieni sattuma tai toisen vakava sairastuminen tuo yhteen. Montgomeryn henkilöhahmoille on tyypillistä ylpeys ja pitkävihaisuus sekä jonkinlainen viha-rakkaus suhde kaikkein rakkaimpiinsa (tämähän sopii myös esimerkiksi Annan ja Gilbertin suhteen alkuaikoihin). Pahansuovat tai materialistiset sukulaiset tuovat lisää kapuloita rakastavaisten rattaisiin, ja joskus ravikilpailujen lopputulos saa määrätä, palaako vaimo miehensä luokse (kertomuksessa "Kohtalo" vuodelta 1899).

Tuttua  Montgomeryn ystäville on myös luontokuvaukset ja se, että taloilla ja puutarhoilla on usein suuri merkitys tarinoissa joko konkreettisella tai symbolisella tasolla. Novellissa "Lucy Ellenin lupaus", joka tuo elävästi mieleen pastori Meredithin ja Rosemaryn rakkaustarinan Anna-romaanista Sateenkaarinotko kuvataan kahden naimattoman sisaren kotitaloa ja puutarhaa (ja samalla siskoksia) näin:

Pikku kukkulan rinmteellä Cecilyn oikealla puolella oli hänen kotinsa - hänen ja Lucy Ellenin. Talo oli vanhanaikainen ja sään haalistama. Sen räystäät olivat matalat, ja sen päätyjä ja kuisteja peitti valtoimenaan kasvava villiviini, joka oli lokakuun pakkasissa saanut viininpunaisia ja syviä kullan sävyjä. Kolmelta puolelta talon sulkivat suojaansa korkeat vanhat kuuset. Puitten ulkosyrjät olivat paljaat ja mustnpuhuvat pitkästä kamppailusta Atlantin tuulia vastaan, mutta sisäsyrjät olivat vihreät ja höytyväiset. Talon neljännellä sivulla kätki siisti valkoinen säleaita sisäänsä pääovea koristavan kukkatarhan. Cecily saattoi paikaltaan nähdä purppuraiset ja tulipunaiset asteripenkit. Ne muodostivat reheviä värikiehkuroita salin ja olohuoneen ikkunoitten alla. Lucy Ellenin penkki oli suurempi ja iloisempi kuin Cecilyn. Lucy Ellenillä oli aina ollut kukkien kanssa parempi onni.


Kokoelman niminovellissa "Tiedän salaisuuden" liikutaan merellisissä maisemissa, dyyneillä ja kalastajakylässä, jossa hedelmätarhat eivät menesty kovin hyvin ja omenat ovat harvinaista herkkua. Tarinassa eläydytään lapsen maailmaan ja muistutetaan, että salaisuudet eivät ole aina ihania - mutta kaikki päättyy kuitenkin onnellisesti, mikä on Montgomeryn kertomuksissa tyypillistä, mutta ei itsesättn selvää. Vaikka joissakin novelleissa, erityisesti "Emilyn miehessä" on runsaasti dramatiikkaa, leimallisin mauste on lämpimän ironinen huumori.

L.M. Montgomery, Tiedän salaisuuden. Suom. Marja Helanen-Ahtola. Karisto 1974.

Kokoelman englanninkielisestä alkuteoksesta on kirjoittanut aiemmin Salla.