Olli Jalonen: Miehiä ja ihmisiä

Olli Jalonen: Miehiä ja ihmisiä
Otava 2014, 509 sivua.

Olen siitä oikeastaan varma. Kaikissa on kaikki omat ajat. Ajat on harsokankaita vieri vieressä ettei kauimmaisia enää erota uudempien takaa. Ei vanheneminen ole sen kummallisempaa kuin entisten aikojen pinoamista. Ei se silti näytä helpolta vaikka on jo noin vanha. Kun tietää sellaisen asian että kohta ne kuolevat, sattuu sisään mutta kuitenkin tuntuu ulkopuoliselta kuin välissä olisi ikkunalasi.

Autofiktiivinen romaani Miehiä ja ihmisiä on tavallaan jatkoa Jalosen muutama vuosi sitten julkaisemalle Poikakirjalle.   Poikakirjassa eletään 1960-luvun alkua ja Suomen käymien sotien arvet tuntuvat vielä kipeinä ja pienelle koulupojalle osin käsittämättöminä. Elanto on tiukassa ja poikakoulussa on kova kuri. Miehiä ja ihmisiä -romaanissa fiktiivinen Olli on jo täysi-ikäisyyden kynnyksellä ja käy lukion ensimmäistä luokkaa. Perhe kamppailee edelleen rahavaikeuksien kanssa, mutta yleinen ilmapiiri on vapaampi ja kasvukivuista huolimatta päähenkilön tarinassa on kesäistä valoa ja lämpöä, nuoruuden huolettomuutta.

On jännä sattuma, että kahdessa viime vuonna ilmestyneessä kotimaisessa kaunokirjassa viitataan John Steinbeckin romaaniin Hiiriä ja ihmisiä (Mice and Men). Tiina Raevaaran pienoisromaani Laukaisu on eräänlainen Hiiriä ja ihmisiä -pastissi, jossa henkilöhahmojen ajatusmaailmat, teot ja ratkaisut peilaavat Steinbeckin teoksen henkilöhahmojen tekoja ja valintoja. Jalosen kirjalla on samantapainen intertekstuaalinen suhde Steinbeckiin, ja kuten Raevaaran kirjassa, myös Jalosen autofiktiossa henkilöhahmo tai henkilöhahmot lukevat Hiiriä ja ihmisiä – Laukaisun Pauliina luki muistaakseni kirjaa yliopiston kirjallisuuden pääsykokeisiin, mutta myös huvin vuoksi useaan kertaan. Jalonen viittaa Steinbeckiin jo kirjansa nimessä, joka saa rinnastamaan miehet ja hiiret, ja nimi selittyy fiktiivisessä tarinassa mainitulla, väärinmuistetulla kirjannimellä.

Romaanin kerronta on varsin lakonista, mutta samalla pakahduttavan täynnä tunnetta. Päähenkilö käy läpi monia fyysisiä ja psyykkisiä myllerryksiä, mutta näitä sydämen oppivuosia ei kuvata sentimentaalisesti vaan ulkokohtaisen toteavasti. Tekstistä huokuva kauneus ja viisaus on kerroksista kuin "harsokankaat vieri vieressä ettei kauimmaisia enää erota uudempien takaa".

Miehiä ja ihmisiä on ihastuttanut toisaallakin: Ilselä, Kirjapolkuni, Luetut, lukemattomat, Kirjakaapin kummitus, Tuijata, Lukukausi, Kulttuuri kukoistaa

Olli Jalonen: Poikakirja

Olli Jalonen: Poikakirja
Otava 2010, Seven-pokkaripainos 2011, 256 sivua.

Olli Jalosen Poikakirja on ollut lukulistallani jo kauan, käväissyt kirjastosta lainassakin. Noin vuosi sitten ostin kirjan pokkaripainoksen antikvariaatista, mutta romaani ehti pölyttyä omassa hyllyssänikin hetken. Odotin kirjalta paljon, sillä lukemattakin arvostin Olli Jalosen kirjailijana korkealle (mitä muuta voi odottaa, jos puoliso Riitta Jalonen kirjoittaa niin huikeita kirjoja!) Poikakirjaa on myös kehunut moni, jonka kanssa kirjamakuni menee yksiin.

Poikakirja on ymmärtääkseni pitkälti omaelämäkerrallinen romaani, joka kertoo millaista oli olla koulupoika pienellä paikkakunnalla 1960-luvun Suomessa. Monet aikuiset ovat enemmän tai vähemmän sodan traumatisoimia. Tällainen sotaa sisällään kantava mies on romaanissa erityisesti Ollin luokan opettaja, jonka sisällä on sirpaleita jotka lähtevät öisin kiertämään kun lihasjännitys laukeaa nukahtaessa pois. Opettaja vaatii poikaluokkansa pojilta miehekästä suoraselkäisyyttä, rohkeutta, isänmaallisuutta ja kommunismin vastaisten tulitikkuaskien myymistä talosta taloon. Eniten inhosin sitä, kuinka opettaja kohteli muiden poikien kiusaamaa poikaa ja tämän äitiä.

Onneksi kertojan perhe on sympaattinen, vaikka silläkin on omat kipupisteensä. Kertojalla on kolme isosiskoa, jotka huitelevat osin jo omissa menoissaan, sekä vuotta nuorempi pikkusisko, "Pieni", joka oppii laulujen sanat ja sijamuodot hetkessä mutta viettää päivänsä koulunkäynnin sijasta kotona ikkunan ääressä, tielle katsoen ja sälekaihtimia vuoroin avaten ja sulkien. Jalonen kuvaa hyvin sitä, kuinka lapsi ei näe koko kuvaa perheestään ja maailmasta: paljon jää huomaamatta ja kaikkea ei ymmärrä.

Romaanin ajankuva on elävä, samoin sukellus keskenkasvuisen pojan mielenmaisemaan. Poikakirja ei tarkastele 1960-lukua nykyhetken perspektiivistä eikä lapsuutta aikuisuuden perspektiivistä, vaan näkökulma on aidosti kerronnan hetkessä ja niissä reunaehdoissa, joissa nuori minäkertoja näkee ja kokee. 1960-luvun arki tulee näkyväksi kun vietetään saunailtoja ystäväperheen kanssa ja lapset saavat hiilihappojäiden välissä säilöttyä jäätelöä jälkiruuaksi, kun nukutaan kovilla olkipatjoilla kisakoulun lattialla tai pelataan fortunaa.

Romaanin kieli on yksinkertaista kuin aikakauden arkiateriat ja kaunista kuin mäntyjen latvat laskevan auringon säteissä. Vaikutelmaa täydentää kielen ja kerronnan ajoittainen lapsekkuus ja kursivoidut "muistiinpanot" käänteentekevistä hetkistä, jolloin aikuisten vähän epälooginenkin maailma avautuu taas hieman paremmin.

Poikakirja on saanut ansaitusti varsin paljon huomiota blogeissa; kurkkaa vaikka mitä Katja, Sara, Hanna, Jori ja Sanna ja Mari A. ovat kirjasta pitäneet, sekä lue Parnasson hieno arvio.

Helsingin sanomien Paras 2000-luvun kotimainen romaani -äänestyksessä Poikakirja nousi sijalle 29.