Anne Enright: Unohdettu valssi

Anne Eright: Unohdettu valssi
Forgotten Waltz, suom. Tarja Kontro.
Otava 2012, 249 sivua.

Tässä me siis olemme, joinakin öinä: minä nukkumassa sisareni sängyssä Terenuressa. Seán nukkumassa Enniskerryssä au pairin huoneessa, jossa me suutelimme, tai kenties jopa omassa vanhassa makuuhuoneessaan vaimonsa pahastuneen vartalon vieressä. Seán unessa jossakin, vaimonsa ikääntyvän lihan ja lapsensa kasvavan lihan välissä. Kuka tietää, missä hän nukkuu unissaan?

Lukiessani viime vuonna Anne Enrightin Booker-palkitun  Valvojaiset vaikutuin romaanin rumankauniista kerronnasta ja monisyisestä tarinasta. Kuten Valvojaiset, myös Unohdettu valssi on tummasävyinen perhetarina. Juuri suomennetun romaanin tarina ei ole aivan niin makaaberi ja intensiivinen kuin Valvojaisten, mutta tälläkin kertaa vaikeita teemoja ryyditetään ripauksella mustaa huumoria.

Kertoja Gina on kolmikymppinen nainen, joka on mennyt naimisiin ja ottanut suuren asuntovelan muutama vuosi sitten, kun Irlanti oli muiden Euroopan maiden tavoin nousukauden huumassa. Gina puntaroi suhdettaan perheelliseen Seániin, muistelee suhteen alkua, etenemistä ja paljastumista, läheisten reaktioita. Lopulta kaikki kiertyy Evieen, Seánin varhaisteini-ikäiseen tyttäreen, jota Gina on menossa hakemaan koulusta lumisena perjantai-iltapäivänä. Romaanin idea on hieman samantapainen kuin Julian Barnesin romaanissa Kuin jokin päättyisi, jossa vanheneva Tony muistelee nuoruuden rakkaus- ja ystävyyssuhteita ja näkee jälkeenpäin selvemmin, mihin pienet, merkityksettömiltä tuntuvat tapahtumat tai sanat johtivat.

Suhde Seániin ja Evieen on kirjassa keskeisellä sijalla, mutta paljon tulee sanotuksi myös Ginan vanhemmista, hänen miehestään Conorista ja sisarestaan Fionasta. Äiti kuolee kesken Ginan tarinan, kun molemmat tyttäret ovat liian kiireisiä huomaamaan äidin sairastumisen ja pelon. Ihmissuhteissa ei Enrightin kuvaamassa Irlannissa ole kyse pelkästään henkilöistä; niissä on kyse myös perhetaustoista, rahasta ja asunnoista.

Raadollisuuden rinnalla kerronnassa elää myös runollisuus: Seán huuhtoutuu kynnykselle, Gina haistaa - sietämättömän vaimeana - lähestyvän lumen ylevän, suloisen tuoksun, ja Evie kuulee kultakalan tonkivan hiekkaa maljassaan. Enrightin romaanissa lämpö ja kylmyys, rakkaus ja julmuus kutoutuvat kertomukseksi, joka tekee mieli lukea vielä uudelleen - jotta ymmärtäisi, ehkä.

Anne Enright: Valvojaiset (Totally British, Irlanti)

Anne Enright, Valvojaiset (The Gathering 2007, suom. Tarja Kontro, Otavan kirjasto 2010).

Katselen aavalle aaltoilevalle merelle, ja mielessäni käväisee ajatus että niin elossa kuin olenkin tässä auringonvalossa, minulla on vähäpätöisempi elämä kuin pimeydessä pois kävelleellä veljelläni; verta ja viskiä suolaiseen mereen. Känninen Liam, vain iho erottaa hänet kaipaavasta itsestään. Hetken ajattelen että on sankarillisempaa olla olematta olemassa. 

Liam Hegarty on kävellyt mereen Brightonissa kiviä taskussaan, ja läheisin sisko Veronica matkustaa Englantiin hakemaan veljensä ruumista. Valvojaiset on pääosin Veronican monologia, hän on kertoja, joka uskoo tietävänsä, mikä tapahtuma sysäsi Liamin sille polulle, joka johti mereen ja lopulta arkkuun lapsuudenkotinsa olohuoneessa, jonne kaikki 12-lapsisen perheen elossa olevat sisarukset kerääntyvät muistelemaan veljeään. Veronican kertomat tarinat perheestä ja suvun menneisyydestä kuitenkin osoittavat, että yhtä syytä ei ole, ei myöskään yhtä syyllistä. Veronica muistelee arkisia toveruuden kokemuksia veljensä kanssa, syyttää itseään ajoittaisesta kylmästä suhtautumisestaan veljensä toilailuihin,  kuvittelee mielessään isoäitinsä Adan nuoruutta ja rakkauksia, kuvailee sisarussarjansa persoonallisuuksia ja poissaolevaa äitiään, joka ei aina muista lastensa nimiä.

Hyvä Jumala, kuinka vihaan perhettäni, näitä ihmisiä joita en koskaan itse päättänyt rakastaa mutta rakastan silti.

Surutyön keskellä Veronica punnitsee myös avioliittoaan ja suhdetta tyttäriinsä, harkitsee mahdollisuutta saada vielä poika, "se, jonka nimen minä jo tiedän". Valvojaiset vaatisi toisen lukukerran, jotta voisi ymmärtää Veronican koko tunteiden vyyhdin, jonka hän vyöryttää lukijan silmille. En ole varma, tulkitsenko Veronican kertomat asiat kaikilta osin oikein, ja Veronica itsekin kyseenalaistaa kertomansa: kuvaillessaan esimerkiksi isoäitinsä ja isoisänsä ensi tapaamista hän ei tietenkään voi tietää, mitä todella tapahtui, vaan toteaa itsekin, että tapahtumat ehkä menivät näin, tai sitten eivät. Siitä Veronica on kuitenkin vakuuttunut, että hänen isoäitinsä vuosia tai jopa vuosikymmeniä sitten tekemät ratkaisut vaikuttivat Liamin kohtaloon.

Valvojaiset on rankka kirja, niin kieleleltään kuin sisällöltään. Enright ei kirjoita vaikeasti, mutta julmasti ja paikoin makaaberisti, ruumiillisuutta korostaen. Kirjassa ei silti ole häivähdystäkään sensaatiohakuisuutta tai halua hätkähdyttää, sillä kaikki mitä Enright kirjoittaa ja Veronica kertoo, liittyy kipeästi Hegartyn perheen surulliseen tarinaan.

Kaiken surun, katkeruuden ja syytösten keskellä kirjassa ja Veronican elämässä on kuitenkin myös valoa ja voimaa. Veronica kuvaa tilaansa näin: Olen pudonnut omaan elämääni kuukausia. Ja nyt olen laskeutumaisillani siihen. Vaikka Veronica haluaisi jäädä ikuisiksi ajoiksi lentokenttähotelliin syömään kuivahtaneita viinereitä tarjoilukärrystä ja livahtamaan siivoojien edellä piiloon huoneesta huoneeseen, hän nousee lentokoneeseen ja palaa kotiin Irlantiin.

Mutta tyttöjä ei niin vain jätetä, he ovat aina mukanani. Painun pehkuihin ja tunnustelen Rebeccan hienoja hiuksia jotka leviävät viuhkana tyynylle, mihin hän joskus haluaa käpertyä viereeni. Hänen sisarensa kissantuijotus tarkkailee minua toisaalta huoneesta. He ovat niin kauniita. Kosketinpa mihin tahansa, voin loihtia esiin heidän hiustensa silkin ja pitää heidän olemistaan maailmassa suurenmoisena ja salaisena voittona.

Valvojaisista ovat kirjoittaneet myös ainakin anni.m ja Nora. Kirjaan Valvojaiset myös Totally British -haasteen Irlanti-kategorian ensimmäiseksi kirjaksi.