Enid Blyton: Vanhan majatalon arvoitus
The Ragamuffin Mystery, suom. Sirpa Parviainen.
Gummerus 2012, 178 sivua.
Lapsena ahmin Viisikkoja sekä SOS-, Salaisuus- ja Seikkailu-sarjoja, ne olivat suosikkilukemistani Neiti Etsivien ohella (kunnes yhdeksänvuotiaana löysin klassiset tyttökirjat ja seikkailukirjat jäivät sivuun). Aivan viime vuosina Gummerus on julkaissut aiemmin suomentamatonta Arvoitus-sarjaa, josta tänä kesänä ilmestyivät Lumisen laakson arvoitus ja Vanhan majatalon arvoitus. Päätin lukea jälkimmäisen, sillä Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävien Viisikko-viittaukset saivat kaipaamaan Enid Blytonin maailmaan. (Villasukka kirjahyllyssä -blogissa on tänä kesänä uudelleenluettu Viisikoita, käykääpä kurkkaamassa!)
En tiedä, onko Enid Blyton ajatellut hieman nuorempia lukijoita Arvoitus-sarjaa kirjoittaessaan, sillä Vanhan majatalon arvoitus on enemmänkin kodikas ja turvallinen kuin jännittävä kirja (tai ehkäpä lapsena sitä vain koki kirjojen tilanteet kiperämpinä ja jännempinä...). Varsinainen seikkailu alkaa vasta kirjan puolenvälin jälkeen. Sitä ennen kuvataan, kuinka Diana ja Roger Lynton lomailevat äitinsä ja neiti Pepperin kanssa asuntovaunulla, kunnes he saavat radiosta (tämä tapahtui aikana ennen kännyköitä!) tiedon tätinsä joutumisesta sairaalaan. Lomasuunnitelmat muuttuvat: kun äiti lähtee pitämään huolta sisarestaan, lasten vanha ystävä Barney rientää isänsä (ja marakattinsa Mirandan!) kanssa apuun. Asuntovaunu kuljetetaan Walesin rannikolle, rappioromanttisen majatalon pihalle, ja paikalle saapuu vielä Dianan ja Rogerin serkku Töpseli (lempinimi tulee nenän muodosta) Höpö-koiransa kanssa. Sitten on porukka koossa ja arvoitusten ratkominen voi alkaa.
Kaikki ei tunnu olevan aivan kunnossa vanhassa majatalossa. Miksi Diana ja neiti Pepper eivät olisi saaneet majoittua huoneeseen, jossa on heidän mielestään paras näköala, vaan majatalon isäntä yritti pelotella heitä huoneeseen kuuluvilla salaperäisillä äänillä? Miten köyhällä walesilaismiehellä on ollut varaa ostaa majatalo - tai oikeammin, miksi hänen "lontoolaiset ystävänsä" ovat lainanneet rahaa siihen? Keneksi Töpseliä oikein luullaan, kun häneltä vaaditaan koodikielellä kirjoitettua viestiä?
Viihdyin erinomaisesti Vanhan majatalon arvoitusta lukiessani (joskin jouduin hakemaan keittiöstä evästä lukiessani, kuinka aamiaisella tarjottiin kylmää kinkkua, keitettyjä kananmunia, kuumaa paahtoleipää, kotitekoista marmeladia, paksua voita ja höyryävän kuumaa kahvia), mutta lapsuuden viattomaan lukukokemukseen ei kolmekymppisenä tietenkään ollut enää paluuta. Mietin esimerkiksi monista juonenkäänteistä ja asetelmista, ovatko ne sarjan osasta toiseen toistuvia kuvioita: joutuvatko lapset aina sattuman kautta viettämään lomaa keskenää samaan paikkaan ja niin edespäin. Toisaalta kirjassa viitataan siihen, että Arvoitus-sarjan kuluessa henkilöiden elämässä olisi tapahtunut muutoksia, esimerkiksi Barney olisi löytänyt (?) perheensä vasta jossain vaiheessa sarjaa kierreltyään sitä ennen sirkus- ja tivoliporukoiden mukana.
Kiinnitin myös huomiota teoksen maailmankuvaan: kun majatalon isäntäväen pieni poika pistää nenänsä joka paikkaan, näpistelee ja antaa ankkansakin käyttäytyä huonosti, neiti Pepper ilmoittaa pojan äidille, että poika ei saa tulla ruokasaliin heidän siellä ollessaan. Nykyajan nuortenkirjoissa aikuinen alkaisi varmaankin miettiä, mikä on syynä pojan oireiluun, ja suhtautua tämän vanhempiin entistäkin epäluuloisemmin - sen sijaan, että katsoo kaikenlaista läpi sormien, koska "ruoka on oikein hyvää, oikein todella hyvää!"
Joka tapauksessa: lapsena olisin varmaan rakastanut tätä kirjaa, ja näin paatuneena aikuisenakin tykkäsin. Ajattelin tarjota kirjaa miehen ja lasten iltasatulukemiseksi, sillä verrattuna viimeksi lukemistona olleisiin unkarilaisiin kansansatuihin Vanhan majatalon arvoitus on varsin siloista luettavaa.
