Hannu-Pekka Björkman: Kadonneet askeleet

Hannu-Pekka Björkman: Kadonneet askeleet. 
Matkoja aikaan ja taiteeseen. 
Kirjapaja 2011. 176 sivua.

Tällainen kelluva ihminen, homo fluctuaris, on joko tahtoen tai tahtomattaan irti kaikesta klassisesta sivistyksestä sekä uskonnosta ja sen merkityksistä. Hän kelluu tiedon valtameressä tyytyväisenä, ajelehtien sattumanvaraisesti tuulten mukana. Hänen tietoisuuttaan hallitsevat populaarikulttuurin sisällöt ja arvot, erilaiset kaupalliset vertaisryhmät ja niin sanottu nopea tieto, joka päivittyy lähinnä internetistä ja lehtien sivuilta.

Rakastan kirjoja, joissa kirjoittaja kirjoittaa kirjallisuudesta ja taiteesta, avaa lempikirjojaan ja suosikkiteoksiaan, rakentaa yhteyksiä ilmiöiden välille, peilaa omaa elämäänsä taiteeseen ja historiaan. Hannu-Pekka Björkmanin Kadonneet askeleet on tällainen kirja. Björkmanin esseeteos ei ole ajankohtainen, se on ajaton: Luulen, että jos joutuisin elämään vain tässä ajassa ja tästä ajasta, menettäisin elämänhaluni ja kykyni luoda.  Kadonneet askeleet kulkevat renessanssista nykyaikaan, Venetsiasta pohjoisille lakeuksille - seudulle, jossa hämärän voi tuntea ihollaan ja jossa se hallitsee ihmisen elämää puolet vuodesta.


Taiteen ja kirjallisuuden kautta Björkman puhuu valosta ja varjosta, ilosta ja kärsimyksestä. Omat lapsuudenmuistot limittyvät Antti Hyryn novelliin Kivi auringon paisteessa, Paavo Rintalan romaani Minä, Grünewald johdattaa unohdetun taiteilijan jalanjäljille. Avausessee, joka on myös kokoelman laajin, käsittelee Mathias Grünewaldin antoniittojen luostarin kirkkoon maalaamaa alttaritaulua, joka kertoo kipeästi paitsi Raamatun tapahtumista, myös aikakauden (1500-luvun) ihmisten kärsimyksistä torajyvämyrkytyksen kourissa.

Taiteen tehtävä on kuohkeuttaa sielujamme ja auttaa meitä kantamaan ristejämme. Grünewaldille taide oli myös uskon ilmaus. Hän luotti maalauksen voimaan. Siihen, miten se järkyttäisi katsojaa kutsuen hänet parannukseen ja katumukseen. Mutta hän kuvasi myös voiton pahuudesta ja kuolemasta. Grünewaldin kärsimyksen takaa loistaa lohdutuksen ja armon valo. 


Björkman kirjoittaa viisaasti, nöyrästi ja lämpimästi. Hän siteeraa paljon muita taiteilijoita, ajattelijoita ja Raamattua, ja minun tekisi mieleni siteerata tähän Björkmanin tekstiä vähän joka toiselta sivulta. Vaikka teoksen pääpaino onkin siinä, mitä Björkman on matkoillaan nähnyt ja kirjoista lukenut, hän sivuaa kirjassa myös omaa elämäänsä ja näyttelijäntyötä, jota hän pitää eräänlaisena hengellisenä harjoituksena.

Entä, oma valoni? Onko sitä? - En osaa vastata? Tunnistan valon tiloja, jotka vaikuttavat elämässän. Lapsuuteni kuulaan valon lakeuksilla. Joen pinnan heijastukset. Tunnistan näyttämön valot. Niiden lämmön ja vaatimukset. Tunnistan näyttämöltä myös toisenlaista valoa. Harvinaista, satunnaista. Usein tavoittamatonta. Joskus se on pudonnut minuun. Ja silloin en ole kyennyt kuin ihmetykseen. 

Kadonneet askeleet on täydellinen adventinajan kirja. Haluan ehdottomasti lukea myös Björkmanin aiemman teoksen Valkoista valoa (Kirjapaja 2007), jossa hän kirjoittaa pitkälti samoista teemoista kuin Kadonneissa askelissakin: uskosta, taiteesta ja valosta.

Kadonneita askeleita ovat etsineet myös Minna, anni.M ja Marissa ihanassa Café pour les idiots -kulttuuriblogissaan.

Mika Keränen: Oranssi polkupyörä

Soppalinnan kartta -kansi Satu Ketola

Mika Keränen: Oranssi polkupyörä
Kuvitus Marja-Liisa Plats.
Alkuteos Varastatud oranz jalgratas
Suom. Kaisu Lahikainen
Avain 2011.

Mika Keräsen lasten seikkailuromaanin Oranssi polkupyörä tausta on mielenkiintoinen: sen on kirjoittanut  Virossa asuva suomalainen, se on julkaistu ensin viroksi ja sitten käännetty suomeksi. Keräsen esikoisromaanissa joukko lapsia, Mari ja hänen Matti-koiransa etunenässä, koettaa ratkaista varastetun polkupyörän arvoitusta - välillä paremmalla, välillä huonommalla menestyksellä. Tapahtumat sijoittuvat Tarton puutalokaupunginosaan, Soppalinnaan. Miljöö onkin samaan aikaan idyllisen turvallinen ja sopivasti jännittävä. Oluttehtaan tornin juurella majailee laitapuolen kulkijoita, jotka joutuvat oitis epäiltyjen listalle.

Oranssi polkupyörä sopii ehkä parhaiten noin 8-10 -vuotiaille, itsenäisesti lukeville lapsille, mutta ääneen luettuna se toimii nuoremmillekin. Meillä kirja meinasi jäädä lukematta, sillä kuusivuotias esikoinen antoi alkuun pakit kirjalle liian vähien kuvien vuoksi (kirjassa on mustavalkokuva joka luvun alussa). Kirja alkoi kuitenkin syystä tai toisesta kiinnostaa uudelleen, ja tyttö kuunteli sitä ihan sujuvasti.

Tarina lähti hieman jähmeäasti liikkeelle, mutta sitten se tempaisi mukaansa. Meillä tätä luettiin iltasatuna, ja paras ratkaisu oli lukea luku kerrallaan, jotta juonessa pysyi kärryillä. Eräs kohtaus kirjassa oli niin jännittävä (ei kuitenkaan pelottava), että siitä piti jutella vielä seuraavana päivänä. Esikoinen pohti sitä, kenen toiminta oli auttanut lapsijoukon ulos kiperästä tilanteesta. Kirjassa oli muutenkin kuulemma "jännittäviä vaanimiskohtauksia"!

Oranssissa polkupyörässä on ripaus viisikkohenkeä, ja sille on jo kirjoitettu jatkoa - itse asiassa jatko-osa Hopeinen aarrearkku on ilmestynyt Avaimen kustantamana suomeksi jo viime vuonna.

Marjatta Kurenniemi: Pikku pikku joulu (satuhaaste)

Marjatta Kurenniemi: Onnelin ja Annelin talvi
Wsoy 1968/Yhteislaitos Onnelin ja Annelin kootut kertomukset 2007.


Adventinajan kunniaksi päätin vastata Lumiomena-blogin ihanaan Satupäivän haasteeseen iki-ihanan Marjatta Kurenniemen sadulla "Pikku pikku joulu", joka on oikeastaan yksi luku kirjasta Onnelin ja Annelin talvi, joka on ilmestynyt alunperin vuonna 1968. Teos löytyy omasta hyllystäni neljän kirjan kokoelmasta Onnelin ja Annelin kootut kertomukset. Luku toimii hyvin myös itsenäisenä satuna, ja kokonaisia Onneli ja Anneli -kirjoja voi parhaiten luonnehtia saturomaaneiksi.

Kahden ystävyksen, Onnelin ja Annelin tarina alkaa kirjassa Onnelin ja Annelin talo, jossa he ostavat kahdelle pienelle tytölle suunnitellun ja sisustetun suloisen talon salaperäiseltä rouva Ruusupuulta. Kirjassa Onnelin ja Annelin talvi Ruusukuja kahden pihaan ajaa pikkuriikkinen auto, josta astuu ulos pikkiriikkinen, koditon Vaaksanheimon perhe. Tytöt ottavat perheen hoiviinsa ja majoittavat heidät nukkekotiinsa. Pienen kokonsa takia Vaaksanheimot viettävät erityisen mielellään pikkujoulua, joten he kutsuvat Onnelin ja Annelin sekä naapurit Tingelstiina ja Tangelstiina Vappusen ja poliisi ja rouva Ulpukan luokseen adventtiaattona syömään jouluruokia ja odottamaan joulupukkia, anteeksi joulupikkua.


Vieraiden suuri koko uhkaa aiheuttaa ongelmia, sillä hehän eivät mahdu nukkekotiin sisään ja rouva Vaaksanheimo on hieman huolissaan tarjoilujen riittämisestä. Sadussa löytyy kuitenkin ratkaisu: Tangelstiinan yllätyskana on muninut munan, jonka sisältä löytyy jokaiselle vieraalle yksi punainen ja yksi vihreä karamelli. Syötyään punaisen karamellin Onneli ja Anneli ystävineen muuttuvat Vaaksanheimojen mittaisiksi ja pääsevät sisään nukkekotiin, jossa kaikkialla riippui köynnöksiä, himmeleitä ja muita koristeita. Joka huoneessa paloivat kynttilät ja kaikki oli puhdasta ja somaa. 


Anneli jaksaa syödä jouluapuurosta kokonaisen riisiryynin ja vähän muitakin herkkuja, ja pian paikalle saapuukin Joulupikku, poron vetämässä pikkuruisessa reessään. Piirileikin jälkeen joulupikku viskaa kontin selästään ja alkaa villi ja riemukas joululahjojen metsästys:

Sieppasin punaisen pallon kun se sujahti ohitseni, ja Onneli juoksi ylös portaita ajaen takaa kirjavaa kuvakirjaa, joka lenteli hänen edellään kuin perhonen. Leikkilentokoneet pyrähtelivät huoneesta toiseen ja nuket kapusivat pitkin portaita ja laskivat liukua käsipuulla. Karamellipussi oli auennut ja sen sisältö survoi kuin hyttysparvi ylös ja alas. Sieppasimme omenoita ja piparkakkuja ohimennessämme ja Lilli oli saanut kiinni teddykarhun ja ratsasti sen selässä käsissään tikkukaramelleja ja marsipaaniporsaita. Kaikkialla oli iloa, valoa ja hälinää, adventtikynttilät kalenteritalon ikkunoilla paloivat. Pitkä Tingelstiina harppoi ajaen takaa punaista kastelukannua ja Tangelstiina kompastui lyllertäessään ottamaan kiinni keltaisilla höyhenillä koristeltua hattua, joka leijaili katon rajassa. Häne käsilaukkunsa lensi auki ja kaikki sen sisältö pursui ulos - joulutähtiä ja tiukuja ja raketteja ja pienet vihreät karamellit, jotka olivat olleet yllätysmunassa. 


Kun Onneli ja Anneli heräävät seuraavana aamuna sängystä, he luulevat nähneensä unta. Tyynyn vierestä löytyvät joululahjat ja Annelin kädessä oleva helähtävä hopeatiuku kuitenkin kertovat, että pikkujoulut eivät olleet unta...

Satumaista adventinaikaa kaikille!

Jacqueline Kelly: Luonnonlapsi Calpurnia Tate

Jacqueline Kelly: Luonnonlapsi Calpurnia Tate
Alkuteos The Evolution of Calpurnia Tate
Suom. Terhi Kinnarinen.
Karisto 2011. 369 sivua.
Kannen kuvitus Beth White.

Mitä väliä yhdellä kirjalla loppujen lopuksi oli? Ei oikeastaan mitään. Jonakin päivänä minulla olisi kaikki maailman kirjat, hylly toisensa jälkeen kirjoja. Asuisin kirjoista rakennetussa tornissa. Lukisin päivät pääksytysten ja söisin persikoita. Ja jos yksikään nuori ritari kiiltävässä haarniskassaan rohkenisi lähestyä minua valkoisella ratsullaan ja pyytää minua laskemaan palmikkoni, nakkelisin häntä persikankivillä, kunnes hän lähtisi kotiinsa. 


Näin puhkuu 11-vuotias teksasilaistyttö Calpurnia Tate vilvoitellessaan joessa sen jälkeen, kun kirjastonhoitaja on kieltäytynyt tilaamasta Darwinin Lajien syntyä Calpurnian luettavaksi. Ongelman ratkaisu löytyy yllättävältä taholta, sillä Calpurnian omalaatuinen, vajaan rakennettuun "laboratiorioonsa" hieman erakoitunut isoisä kaivaa teoksen hyllystään ja alkaa ohjata nuorta tutkijanalkua Darwinin teorioiden ja luonnon ymmärtämisessä.

Jacqueline Kelly kuvaa modernissa, mutta 1800- ja 1900- lukujen taitteeseen sijoittuvassa tyttöromaanissaan Luonnonlapsi Calpurnia Tate nauttittavan tarkasti syvän etelän pikkukylän elämää, ajan tapoja, pukeutumista ja Calpurnian luontohavaintoja. Kellyn kieli on kaunista ja kerronta lempeän humoristista. Vaikka Calpurnia tunteekin olonsa yksinäiseksi ja ulkopuoliseksi seitsenlapsisen sisarusparven ainoana tyttärenä - ja vieläpä tyttärenä, joka on kiinnostuneempi evoluutioteoriasta ja heinäsirkoista kuin kotiaskareista - hänellä on lämminhenkinen perhe, joka loppujen lopuksi on ylpeä Calpurnian saavutuksista. Kirjan kuvaaman puolen vuoden ajanjakson, helteisestä kesästä 1899 lumiseen uuden vuoden päivään 1900, aikana Calpurnia oppii katsomaan paitsi luontoa ja muita ihmisiä, myös itseään uudella tavalla.

Calpurnia Tatea on verrattu esimerkiksi L. M. Montgomeryn reippaisiin sankarittariin, kuten Vihervaaran Annaan. Minulle tuli Calpurniasta mieleen Laura Ingalls Wilderin Pieni talo preerialla -kirjojen nuori Laura Ingalls, joka myös mietti tyttöjen elämän rajoituksia, haluaa saada koulutusta, itsenäistyä ja kulkea omaa tietään. Näen Calpurniassa piirteitä myös Louisa M. Alcottin Pikku naisten Jo'sta, vaikka toisin kuin Jo, "Callie Vee" uskaltaa leikata pitkästä letistään vain tuuman kerrallaan!

Minua häiritsi hieman kirjan anakronistisuus: Calpurnia Tate on kuin 2000-luvun tyttö siirrettynä sadan vuoden takaiseen maailmaan, niin rohkeita, itsenäisiä ja avaria hänen ajatuksensa ovat. Nuorta lukijaa tämä asia ei varmaankaa häiritse. Luonnonlapsi Calpurnia Tate ei yritäkään olla realistinen nuortenkirja, vaikka siinä tarjotaankin paljon oikeaa tietoa luonnontieteistä - ihanan romanttisessa paketissa. Otollisin kohderyhmä kirjalle lienevät noin 9-14 -vuotiaat tytöt, mutta näin aikuisenakin viihdyin kirjan parissa - lapsena olisin todennäköisesti rakastanut sitä!

Pesä oli täynnä pieniä yksityiskohtia, se oli kuin lapsuuden tarinoistani tuttujen keijujen rakentama. Olin sanoa sen ääneen, mutta sain hillittyä itseni. Tieteellisen yhteisön jäsenet eivät möläytelleet moisia asioita. 

Luonnonlapsi Calpurnia Tate on arvioitu myös Lumiomena-, Kujerruksia-, Kirjakirppu-, Vauhkon kirjat ja kirjaimet- sekä Vinttikamarissa-blogeissa.

Kurkistus Gummeruksen kevääseen

Kannessa poseeraa nuori kirjailija.

Olin eilen kuuntelemassa Gummeruksen kevään kirjailijoiden haastatteluja ja kirjojen esittelyä. Oli mukava kuulla kirjailijoiden kertovan kirjansa syntyprosessista, kirjan nimen keksimisestä ja inspiraation lähteistään.

Kevään kaunokirjoista minua kiinnostaa erityisesti Turkka Hautalan Kansalliskirja, joka Gummeruksen katalogin mukaan "sisältää sivun, parin mittaisia tuokiokuvia, jotka avautuvat kokonaisiksi elämäkerroiksi". Hautalan palkittu esikoisromaani Salo ja blogeissa tänä vuonna kovasti hehkutettu Paluukin ovat minulta vielä lukematta, ehkä voisin aloittaa niistä.

Toinen kotimainen kaunokirjatärppini on Satu Mannisen runokirja Pikseliaurinko, sillä pidin kovasti kirjailijan esikoisteoksesta Sateeseen unohdettu saari. Esikoiskokoelmassa käydään keskusteluja Virginia Woolfin kanssa, maaliskuussa ilmestyvässä kolmannessa kokoelmassa "kitschistä, muovista ja pikseleistä rakentuu kollaasianimaatio, joka vie lukijan romanttiselle matkalle wunderbaummetsiin ja polyesterpuutarhoihin". Kirjassa on herkullinen ananaskansi.

Mieleen jäivät myös Irina Javnen runoteos Euroopan kylmin talvi, Milla Keräsen 1200-luvun Sisiliaan sijoittuva romanttinen esikoisromaani Sisilian ruusu sekä nuoren Matias Riikosen debyytti Nelisiipinen lokki. Käännöskirjasatoakin tilaisuudessa sivuttiin; ainakin Elif Safakin ja Linda Olssonin ystäville on keväällä luvassa lisää luettavaa!

Gummeruksen kevään tietokirjoista aion lukea ainakin Eino Leinon Kirjailijoiden Helsingin, jossa kuljetaan muun muassa Maila Talvion, Juhani Ahon, Mika Waltarin, Saima Harmajan sekä kirjailijan kuuluisan runoilijakaiman jalanjäljissä.

Lastenkirjoja ei Gummeruksen tilaisuudessa esitelty, mutta katalogista bongasin lasten tietokirjan Tieteen tarina, joka kertoo muun muassa mustista aukoista, DNA:sta ja magnetismista.

Sitten ei muuta kun odottelemaan kevättä ;). Kiitos Gummerukselle mukavasta illasta ja kirjabloggaajakollegoille ja kustantamon väelle hyvästä seurasta!

Helmi Kekkonen: Kotiin.

Helmi Kekkonen: Kotiin. 
Avain 2009. 128 sivua.
Novelleja

Annan suukon lämpimälle otsallesi, haistan imelän hien ja mustikan, huulillasi on kuivunutta mehukeittoa, vaaleanpunaista ja ohutta. Silitän hennot hiuksesi korviesi taakse, sinä hymyilet, kosketus tuntuu yhä, toisen ihon kosketus ei lakkaa olemasta juuri sitä mitä se on. 

Kun pari kuukautta sitten luin Helmi Kekkosen romaanin Valinta, päätin, että haluan lukea myös Kekkosen kehutun esikoisen, novellikokoelman Kotiin. Ensin ajattelin lukea sen "sitten joskus", mutta muutaman blogiarvion myötä tunsin, että haluan lukea sen jo tänä syksynä - ennen muuta Joanan arvio, jossa hän vertaa Kotiin-teoksen tunnelmia Tove Janssonin Syyslauluun. Syyslaulun sanat alkoivat soida mielessäni ja tunsin, että kirja on luettava marraskuun puolella, ennen adventinajan toisenlaisia tunnelmia. Kotiin olikin täydellinen kirja tähän sumuiseen, hämärään marraskuun päivään.

On helppo uskoa, että romaani Valinta on ollut alunperin Kotiin.-kokoelmaan tarkoitettu novelli, kuten Helmi Kekkonen kertoi Avain-kustantamon syysjuhlissa. Molemmissa kirjoissa on samoja teemoja: sisaruus, suru, kuolema, perhe, muistot, nuoruuden kasvukivut ja rakkaus. Pidin Valinnasta paljon, mutta romaanin tarina haaleni mielessäni melko nopeasti lukemisen jälkeen. Kotiin-kokoelman novellien pienet häivähdykset henkilöiden elämästä saivat minut toivomaan, että saisin tietää, miten heidän myöhemmin käy. Kokonaisuutena Kotiin oli minulle vaikuttavampi lukuelämys, paitsi temaattisesti myös kielellisesti. Valinnassa Kekkosen kielen kauneus tuntui välillä liian pakahduttavalta, novelleissa taas ei tuntunut olevan liikaa sanojen sävyjä.

Kokoelman novellit on nimetty jonkun keskeisen henkilön mukaan, ja sisällysluetteloon on poimittu jokaisesta yksi lause kuin motoksi. Minua koskettivat eniten kokoelman avausnovelli Ilona ja siihen vahvasti linkittyvä viimeinen novelli Elsa, sekä novelli Lilja. Vähiten minua sykähdyttivät novellit Mimi ja  Sisko, ehkä siksi, että niiden aihepiiri ei ole minulle läheinen. Siskon tarina tuntui myös kliseiseltä ja liian dramaattiselta, vaikka liikutuinkin järkyttävästä tarinasta. Yllättävällä loppuratkaisullaan lukijoiden mielipiteitä jakaneesta Aatos-novellista minulle tuli vahvasti mieleen vuosia sitten lukemani Joel Haahtelan Elena, jonka Kekkonen mainitsee yhdeksi suosikkikirjakseen Avaimen Kuukauden jutussaan. Muutenkin Kekkosen tyyliä on verrattu Haahtelaan, mutta minusta Haahtela kirjoittaa etäännyttävämmin, Kekkosen teksti sen sijaan tulee iholle.

Punaisena lankana kaikkien novellien läpi kulkee ajatus, että asiat eivät mene niin kuin niiden odottaisi, toivoisi tai haaveisi menevän. Aviopuoliso ei ole enää se, johon kerran rakastui, äidintunteet vastasyntynyttä kohtaan eivät herää heti tai kohtu ei kaiu. Yhteistä novelleille on myös se, että niissä usein valotetaan tarinaa peilaamalla tarinan nykyhetkeä menneisyyteen, tulevaisuuteen tai toisen ihmisen näkökulmaan - joko novellin sisällä tai toisiinsa löyhästi linkittyvien novellien välillä.

Juuri tällaisista novelleista pidän: pienieleisistä, arkeen kiinnittyvistä, yhteen punoutuvista.

Kotiin ovat kulkeneet myös ainakin Linnea, Sara, Anki, Satu, Jenni ja Ina.

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta
Alkuteos The Remain of the Day.
Suom. Helene Bützow.
Tammi 1990. 283 sivua.

Moderniksi klassikoksi muodostuneen Pitkän päivän illan alkuasetelma lienee lähes kaikille tuttu: romaanin minäkertoja, iäkäs hovimestari Stevens saa uudelta isännältään kehotuksen pitää muutama päivä lomaa ja lähteä autolla kiertämään kotimaataan Englantia - vaikka Stevens itse on sitä mieltä, että hän on nähnyt parasta Englantia vuosien varrella työpaikkansa Darlingtonin kartanon seinien sisällä.

Stevens päättää kuitenkin tarttua tilaisuuteen ja lähteä tapaamaan Darlingtonin entistä taloudenhoitajaa neiti Kentonia. Kirjassa kuvataan paitsi Stevensin matkaa halki englantilaisen maaseudun ja pikkukylien, myös ennen kaikkea Stevensin ajatusten ja muistojen virtaa. Hovimestari puhuu paljon ammattinsa arvokkuuden vaatimuksesta: Suuret hovimestarit ovat suuria, koska heillä on kyky täyttää ja säilyttää ammattiroolinsa aina; heitä eivät ulkonaiset tapahtumat järkytä, olivatpa ne sitten kuinka yllättäviä, hälyttäviä tai vaikeita tahansa. 


Peribrittiläinen hovimestari ei oikein ymmärrä tuoreen amerikkalaisen isäntänsä huumorintajua, minä puolestaan nauraa hykertelin monelle sellaiselle Stevensin lausumalle ja tarinalle, joita hän ei varmastikaan ollut tarkoittanut huvittaviksi. Pitkän päivän ilta ei kuitenkaan ole mitään kolmen kerroksen komediaa, vaan siinä on surullisia, jopa traagisia sävyjä. Stevensin ja hänen - kirjan nykyhetkessä jo edesmenneen - isänsä suhteen kuvaus on riipaisevaa. Näennäisen tasaisen pinnan alla tapahtuu myös paljon, kun Darlington Hallin huoneisiin majoittuu kansaivälisen, nykyperspektiivistä natsimielisen konferenssin osanottajia. Stevensin lojaalisuus vanhaa isäntäänsä kohtaan ei kuitenkaan järky missään vaiheessa.

Oma lukukokemukseni Ishiguron Booker-palkitusta romaanista oli ristiriitainen. Tunnistan ja tunnustan Pitkän päivän illan ansiot, mutta en varsinaisesti rakastunut kirjaan. Nautin tarinan hitaudesta, paikoin ikävystyin lukiessani mutta sekin vähän kuin kuului asiaan. Kosketuspintaa omaan elämään ei ollut juuri ollenkaan; ehkä siksi kirjaa oli rentouttavaa lukea mutta toisaalta se ei myöskään koskettanut kovin syvästi eikä tuntunut läheiseltä kirjalta.

Kirja on luettu osana Totally Britishin Modern Men Writers ja Stiff Upper Lip -haasteita.
Pitkän päivän iltaa ovat viettäneet myös Jaana, Zephyr, Ilse, Margit, Katja ja Norkku.

J. L. Brisley: Pikkuinen Milli-Molli

J. L. Brisley: Pikkuinen Milli-Molli.
Alkuteos Milly-Molly-Mandy Stories. 
Suom. Elina Haavio.
Kannen kuva Maija Karma, kuvitus J. L. Brisley.
Wsoy 1965. Toinen painos. 91 sivua.

Olipa kerran pieni englantilainen tyttö.
Hänellä oli isä ja äiti ja isoisä ja isoäiti ja eno ja täti, ja he kaikki asuivat sievässä valkoisessa talossa, jossa oli olkikatto (niin kuin vanhoissa taloissa Englannissa on). 


Yksi lapsuuteni kirjasuosikeista oli Pikkuinen Milli-Molli, jonka äitini löysi kirpparilta ollessani kahdeksanvuotias. Ihastuin Milli-Mollin suloiseen maailmaan ja konstailemattomiin tarinoihin, ja onnekkaasti pari vuotta myöhemmin julkaistiin tuore yhteispainos Milli-Molli (Wsoy 1994) kolmesta Milli-Molli-kirjasta Pikkuinen Milli-Molli, Tunnethan Milli-Mollin ja Milli-Molli tässä taas. 


Milli-Molli on pieni kouluikäinen tyttö, joka käyttää aina puna-valkoraitaisesta kankaasta tehtyä mekkoa (eräässä Milli-Molli-episodissa hän aikoo jo vaihtaa tyyliä ja ostaa äitinsä kanssa kukikasta kangasta mekkoa varten, mutta toteaa lopulta, että viimeiset metrit kangasta sopivat paremmin tytölle nimeltä Violet Rose). Milli-Mollille tärkeitä ovat paitsi oman perheenjäsenet, myös ystävät, ennen kaikkea Susan ja Pete Pin. Henkilöhahmona Milli-Molli on turvallisen, mutta myös hieman ikävystyttävän staattinen: hän ei muutu eikä kehity, eikä koskaan tee mitään yllättävää, esimerkiksi uhmaa auktoriteetteja. Kirjan tarinat ovat varovaisen opettavaisia ja päättyvät aina hyvin, vaikka Milli-Mollin pitääkin oppia sietämään pieniä pettymyksiä.

Jokainen kirjan luku on yleensä oma tarinansa, mutta toisinaan yksi episodi on jaettu kahteen lukuun niin, että ensimmäisessä luvussa odotetaan juhlia ja seuraavassa sitten vietetään niitä. Tapahtumaympäristönä Pikkuisessa Milli-Mollissa on englantilainen pikkukylä, myöhemmissä kirjoissa Milli-Molli pääsee käymään oikein kaupungissa sukulaisvierailulla. Monissa episodeissa on saduista tuttua toistorakennetta, esimerkiksi ensimmäisessä luvussa, jossa Milli-Molli saa kaikilta perheenjäseniltään jonkin tehtävän ja toistelee mielessään kuin lorua: Lapio isälle, munat äidille, narua isoisälle, punaista villalankaa isoäidille, kanaruokaa enolle, neuloja tädille...

Milli-Mollin maailmassa on samaa idyllin tuntua kuin vaikkapa joissakin Astrid Lindgrenin tarinoissa tai Marjatta Kurenniemen Onneli ja Anneli -kirjoissa, mutta ilman sitä pientä ripausta suolaa ja pippuria, joka tekee jälkimmäisistä eläviä klassikoita ja sekä aikuisten että lasten suursuosikkeja. Millimollimaiseen maailmaan on silti ihana välillä kurkistaa.

Wikipedian mukaan kirjailija ja kuvittaja Joyce Lankester Brisley syntyi vuonna 1896 Englannissa. Hänen kaksi sisartaan Nina ja Ethel olivat myös kuvittajia. Brisley kirjoitti ja kuvitti lukuisia lastenkirjoja, mukaanlukien kymmenkunta Milli-Molli-kirjaa. Brisley kuoli vuonna 1978.




Kirja on luettu osana Totally Britishin Children's Britain -haastetta.

Milli-Mollista on hiljattain kirjoitettu hauska juttu myös Optimistinpuutarhassa-blogissa.

Karin Ehrnrooth: Vinoon varttunut tyttö

Karin Ehrnrooth: Vinoon varttunut tyttö
Alkuteos Flickan som blev fel.
Suom. Riie Heikkilä yhdessä Karin Ehrnroothin kanssa.
Gummerus 2011. 305 sivua.
Omaelämäkerrallinen romaani.


Hän tuntee olonsa tytöksi, joksikin tytöksi, mutta ei tyttäreksi. Hänellä on kalpea aavistus tai hermostuttava tunne siitä, että tuntuu aivan toisenlaiselta olla oikea tytär, rakastettu tytär, eikä pelkkä tyttö. Toisinaan hänestä tuntuu uskomattomalta, että hän on Mehiläiskuningattaren tytär. Hän uskoo kyllä tietävänsä, että hän on isän tyttö - mutta tytär-sanan kohdalla hänet täyttää toisinaan epäilys.


Karin Ehrnroothin omaelämäkerrallinen romaani ei ole ainoastaan koskettava, vaan myös satuttava lukukokemus. Varhaislapsuutta, sumuista aikaa, määrittelee eräänlainen värähtely: se liittyy yksinäisyyteen ja suruun, menetykseen, kenties myös hylätyksi tulemiseen ja kaipaukseen. Pienen Karin-tytön suurin suru on etäinen äiti, tanskalaissyntyinen kreivitär Karin-Brigitte Ehrnrooth, joka haikailee nuoruutensa loistoa ja hovielämää. Jalkaväenkenraali Adolf Ehrnroothin vaimona ja kolmen lapsen äitinä suomalaisella maaseudulla hän pitää yhä kiinni erityisasemastaan. Hän on Mehiläiskuningatar, joka nukkuu ja makoilee sängyssään pitkään sen jälkeen, kun muu talonväki on jo noussut päivän askareisiin. Vanhin tytär saa usein kunnian tarjoilla puuron äidin sänkyyn, asetella lautasen jonnekin pölyisten sanomalehtien ja makeisrasioiden välimaastoon. Kun äiti on jalkeilla, hän lukee entisen kotimaansa sanomalehtiä ja syö ranskanleipää. Lapsilla ei ole silloin lupa istua saman pöydän ääreen, mutta äidin selän takaa saa kurkkia lehteä ja hyvällä onnella leivästäkin saa pienen maistiaisen.


Teoksessaan Isäni oli sotilas (Gummerus 2009) Karin Ehrnrooth kertoi isästään, vuonna 2004 kuolleesta kansallisesta ikonista Adolf Ehrnroothista. Vinoon varttuneesa tytössä kuvataan ennen muuta äiti-tytär -suhdetta, mutta valotetaan myös isän roolia perhedraamassa: Teki kipeää tulla jatkuvasti nuhdelluksi, mutta kaikkein inhottavinta oli nähdä, kuinka isä puuttui minun ja äidin väliseen riitaan. Minä sain aina olla "se toinen", vihollinen, jota vastaan isän kenties oli taisteltava. Vihollinen oli niin syvällä hänessä, että siitä oli tullut osa häntä. Kun hän tunsi adrenaliinipiikin, höyryveturi käynnistyi eikä sitä saanut pysähtymään.

Yksi Karinin tarinan punainen lanka on rakkaus valkoiseen taloon meren rannalla, Solgårdeniin, joka isän kuoltua menee ilman perusteluja Karinin veljelle. Karin aavistaa meneyksen ennalta ja valokuvaa taloa ja puutarhaa eri vuodenaikoina ja eri tunnelmissa.


En koskaan kertonut kenellekään, kuinka paljon rakastin meren äärellä olevaa kotia, koska olin oppinut kätkemään todellisen rakkauteni. En paljastanut, kuinka se täysin fyysisellä tasolla oli osa minua. Kuinka minä olin kasvanut yhteen sen kanssa, ja kuinka metsän oksisto oli olemassa sisälläni. Kuinka minun omat verisuoneni edelleen kurottuivat syvälle, syvälle maahan. 


Lapsuudenkodin menetys saa Karinin myös ymmärtämään paremmin äitiään, joka kaipaa tanskalaiseen linnaan, jota ympäröivät vallihauta, jossa oli vihreänsameaa vettä, sekä ikivanhat, vehreät puut. Mutta täytyykö taakka tosiaan aina siirtää seuraavalle sukupolvelle?

Karin Ehrnroothin kieli ja kerronta on todella kaunista, ilmaisuvoimaista ja herkkää. Kirjailijan ja Riie Heikkilän yhteistyössä on myös syntynyt onnistunut suomennos. Tällaista kirjaa, joka on paitsi hyvin kirjoitettu myös kirjoittajansa omakohtaisiin, kipeisiin kokemuksiin perustuva, on vaikea varsinaisesti arvioida. Siksi tyydyn siteeraamaan tavallista enemmän; Ehrnrooth sanoo kaiken niin taitavasti. Teoksen genreä voi toki pohtia: onko tämä tosiaan omaelämäkerrallinen romaani vai pikemminkin kaunokirjallinen omaelämäkerta? Onko "oikeakaan" elämäkerta lopulta yhtään vähemmän fiktiivinen teos kuin romaani? Monet Vinoon varttuneen tytön luvuista ovat kuin lyhyitä novelleja tai niiden aihioita - toivottavasti Ehrnrooth kirjoittaa vielä lisää proosaa, sellaistakin, jonka ei tarvitse miettiä omaa objektiivisuuttaan suhteessa oikeasti eläneisiin tai eläviin henkilöihin.


Surusta ja kivusta huolimatta Vinoon varttunut tyttö ei ole synkkä kirja. Siinä on paljon saaressa vietettyjen kesäpäivien valoa, mielikuvituksen suomaa lohtua, oman tien löytämisen riemua. Karin Ehrnrooth asuu nykyään Hampurissa, hänellä on poika ja hän työskentelee valokuvaajana, piirtäjänä ja korutaiteilijana. 

Tunnen, että elämäni on ollut jo melko pitkä ja että elämä itse katsoo minua peilistä ja hymyilee minulle ystävällisesti pilke silmäkulmassa. Kyllä, tuo olen epäilemättä minä. Tuntuu hyvältä nähdä itsensä, kohdata itsensä. Minun ei enää tarvitse etsiä vastauksia. Minä voin tervehtiä sitä ainoaa ihmistä, joka minä voin olla. Minulla ei edelleenkään ole aavistusta siitä, kuinka oikeanlainen minä olen muille, koska jotkut asiat eivät sujuneetkaan niin kuin olisin halunnut. Mutta nyt minulle riittää, että tiedän olevani oikeanlainen itseäni varten. Ja poikaani varten. Toivottavastu olen sitä; oikeanlainen itseäni varten. 


P.S. Kirjan tematiikasta ja tunnelmista tuli mieleen Johan Bargumin pienoisromaani Syyskesä. 

P. D. James: Todistajan kuolema

P. D. James: Todistajan kuolema
Alkuteos Death of an Expert Witness 1977.
Suom. Jaakko Kankaanpää
Otava 2010. 299 sivua.

P. D. Jamesin dekkariuutuuden Death Comes to Pemberley (linkistä pääseen Booksyn arvioon) suomennosta odotellessa päätin lukea viimeisen minulta vielä lukemattoman suomennetun Dalgliesh-dekkarin Todistajan kuolema. (En tosin ole ihan varma, olenko lukenut toisen varhaisen Dalgliesh-dekkarin Dalgliesh ja kuolema, koska en löytänyt kirjan sisältökuvausta missään). Nyt kun kirja on luettu, toivon, että loputkin runoilija-rikospoliisi Adam Dalglieshista kertovat kirjat suomennettaisiin, ovat ne vaan niin hyviä!

Todistajan kuolema oli todellinen dekkarinautinto, jossa on kaikki ne elemetit, joista pidän Jamesin kirjoissa: psykologisuus ja yhteiskunnallisuus, sopivasti mutta ei liikaa jännitystä, upeiden miljöiden ja maisemien kuvaus, monimutkainen murhamysteeri - ja brittiläisyys. Jännityksen lauettua keitetään teetä tai nautitaan jonkun äidillisen naisihmisen laittamia rapeita pekonivoileipiä. Lisäksi Jamesin kieli on vivahteikasta, ja suomentaja Jaakko Kankaanpään käännös tekee sille hyvin oikeutta.

En (tälläkään kertaa) arvannut loppuratkaisua, mutta se oli minulle lievästi pettymys. Molempien murhien motiivit olivat hieman ohuita - toki jos jää pitkäksi aikaa miettimään henkilön taustoja ja elämäntilannetta kokonaisuutena, epätoivoinen teko käy ymmärrettävämmäksi. Lukukokemukseni kärsi hieman siitä, että luin osan ensimmäisistä, pohjustavista sivuista jo pari kuukautta sitten ja palautin sen jälkeen kirjan kirjastoon odottamaan sopivampaa hetkeä.

Alunperin vuonna 1977 ilmestynyt Todistajan kuolema on Jamesin varhaisempaa tuotantoa. Kirja ei ole samanlainen viipyilevä (ajoittain pitkäveteinen) tiiliskivi kuin esimerkiksi uusin Dalgliesh-dekkari Yksityispotilas, vaan tapahtumat etenevät todella jouhevasti, vaikka henkilöitä (heidän ulkonäköään) ja ympäristöjä pysähdytäänkin ajoittain kuvailemaan ehtaan James-tyyliin:

Kukaan, joka Dalglieshin tapaan oli syntynyt ja kasvanut pappilassa, ei olisi voinut olla tunnistamatta häntä kirkkoherran rouvaksi. Hän vaikutti vieläpä varsinaiselta maaseudun kirkkoherran vaimon perikuvalta; hän oli sekä uhkeapovinen, hilpeä että tarmokas, ja hänestä huokui hiukan pelottavasti sellaisen naisen itsevarmuus, joka on tottunut tunnistamaan valta-aseman ja kyvykkyyden yhdellä silmäyksellä ja valjastamaan sen välittömästi käyttöönsä. Hänellä oli yllään tweedhame ja sen päällä kukallinen puuvillaesiliina, käsin neulottu villatakki- ja villapuseroyhdistelmä, paksupohjaiset kävelykengät ja villaiset sukat. 

Nyt kun olen lukenut Jamesin dekkareita tusinan verran, on kiinnostavaa verrata varhaisteoksia myöhempään tuotantoon. Kaikissa lukemissani Dalgliesh-kirjoissa kuvataan paljon ympäristöjä, mutta asiaa tarkemmin tilastoimatta sanoisin, että 2000-luvun dekkareissa viihdytään astetta hienostuneimmissa miljöissä kuin 70-80-lukujen kirjoissa. Todistajan kuolemassakin tapahtumien keskus, rikoslaboratorio, sijaitsee vanhassa komeassa kartanossa, mutta muuten kirjassa kuvataan vaatimattomia maalaiskoteja ja niiden asukkeja, usein jopa inhorealistisesti tahroja ja epämiellyttäviä hajuja mainiten. Uudemmissa Dalgliesh-dekkareissa uhrit ja syylliset, ylipäänsä koko henkilökaarti, edustaa usein ylempää keskiluokkaa tai yläluokkaa. Nuhruisten työläisasuntojen, kauhtuneiden majatalojen ja säilykepapuaterioiden sijaan James on myöhemmin keskittynyt kuvaamaan Adam Dalglieshin viininsiemailua klassista musiikkia kuunnellen, kahvin jauhamista juuri ennen juoman valmistamista ja aina yhtä tyylikkäitä lontoolaisasuntoja Thamesin varrella.

Sen sijaan yksi teema ja miljöö on pysynyt Jamesin dekkareissa läpi tuotannon: kirkot ja kappelit tapahtumapaikkoina (usein nimenomaan murhapaikkoina!) ja muutenkin uskonnollisuuden jonkinasteinen esilletuominen ja kirkonmiehet henkilöhahmoina (usein myös uhreina). Aavistin Todistajan kuolemassakin pahaa, kun alkupuolella mainittiin, että kartanon mailla sijaitsee vanha, käytöstä poistettu kappeli... Muistikuvieni mukaan tämän kirjan lisäksi ainakin dekkareissa Kuoleman maku, Usko ja epäilys ja Majakka jostakin kirkollisesta rakennuksesta löytyy ruumis.

Olisi mielenkiintoista tietää, mistä tämä kirkkoteema juontaa juurensa. Mutta jos saisin kysyä Lady Jamesilta vain yhden kysymyksen, kysyisin, minä vuonna Adam Dalgliesh on syntynyt. Muutamasta seikasta voi päätellä, että hän olisi tässä 1970-luvun dekkarissa vähintään kolmikymppinen, pikemminkin nelikymppinen. Mutta jos Dalgliesh on syntynyt 1930- tai 1940-luvulla, kuinka hän on vielä 2000-luvulle sijoittuvissa dekkareissa täydessä iskussa niin työ- kuin yksityiselämässään?

Kirja on luettu osana Totally British-haastetta. Lue myös Margitin arvio Tarukirja-blogista!

Suomennetut Dalgliesh-dekkarit:

Sally rukka, kultatukka
Rikoskirjailijan kuolema
Dalgliesh ja kuolema
Todistajan kuolema
Kuoleman maku
Totuus ja toiveet
Pahuuden palkka
Oikeus on sokea
Usko ja epäilys
Murhahuone
Majakka
Yksityispotilas

Bloggaajan blogiaiheiset tunnustukset

Leena Lumi ja Valkoinen kirahvi muistivat minua tunnustuksella, lämmin kiitos! Vaaleanpunainen muffinssi maistuu aina, mutta koska olen suurinpaan osaan tämän haasteen kysymyksistä jo vastannut täällä, ja muffinsia mussutellen kertonut myös kolme tärppiäni syksyn kirjoihin (jotka kaikki on nyt luettu!), otin vapauden muokata haastetta hieman erään toisen haasteen pohjalta. Ennen kuin minulla oli omaa blogia, luin mielenkiinnolla bloggaajien vastauksia haasteeseen, jossa kysyttiin heidän blogistaan ja blogiharrastuksestaan. Meijerielämän Lumikko oli keksinyt muutaman lisäkysymyksen haasteeseen vastatessaan, joten liitän nekin nyt tähän.

1. Milloin aloitit blogisi?

Tämän vuoden maaliskuussa. Valitettavasti en tiedä tarkkaa päivää, sillä jostain syystä ensimmäisissä postauksissa ei näy päivämäärää.

2. Mistä kirjoitat? Mitä käsittelet?

Sinisen linnan kirjastossa ilmestyy lähinnä kirja-arvioita ja muita kirja-aiheisia juttuja - ja aina silloin tällöin näitä haastevastauksia ym.

3. Mikä tekee blogistasi erityisen?

Tätä olenkin miettinyt. Kirjablogien joukossa Sinisen linnan kirjasto taitaa olla "yleisblogi", sillä siinä ei ole mitään tiettyä teemaa tai painotusta. Kirjoitustyylini ei myöskään taida juuri erottua kovin persoonallisena. Taidan kuitenkin lukea ja blogata jonkin verran sellaisista kirjoista, joista kovin moni muu kirjabloggaaja ei kirjoita, kuten kirjahyllyni unohtuneista tyttökirjoista tai sellaisista uutuuksista, joihin moni muu ei sillä hetkellä tartu. Kirjoittajalleen oma blogi on toki aina erityinen ;).

4. Mikä sai sinut aloittamaan blogin?


Olin alkanut aktiivisesti seuraamaan ja vähän kommentoimaankin (kirja)blogeihin, ja keksin, että esimerkiksi lukuhaasteisiin osallistuminen olisi antoisampaa, jos luetuista kirjoista kirjoittaisi omaan blogiinsa. Aiemmin oman blogin pitäminen ei ollut käynyt mielessäkään! Blogin perustamiseen houkutteli siis blogien yhteisöllisyys sekä halu elävyttää kotiäitivuosina hieman ruostumaan päässyt kirjoitusrutiini.

5. Mitä haluaisit muuttaa? 


Hmm... Ulkoasua voisi tietysti hioa loputtomiin, jos omaisi siihen taipumuksia. Jos olisi enemmän aikaa, kirjoittaisin enemmän myös muita postauksia kuin kirja-arvioita, siis sellaista yleistä pohdintaa kirjallisuudesta ym.

(Tästä alkavat Lumikon lisäkysymykset)

6. Miten bloggaamisesi on muuttunut matkan varrella?

7. Parasta mitä sinulle on blogisi myötä tapahtunut?
Vaikea nimetä parasta, mutta seuraavista ihanista asioista saan kiittää blogiani: lukuharrastuksen vilkastuminen, kirjoitusharrastuksen elpyminen, mahdollisuus seurata entistä paremmin kirja-alaa ja uusia julkaisuja, kutsut kivoihin tilaisuuksiin joissa saa tavata niin blogikollegoita kuin muitakin kirja-alan ihmisiä - ylipäätään uusiin ihaniin ihmisiin (ja kirjoihin ;)) tutustuminen.

8. Kadutko jotakin postaustasi?

En varsinaisesti. Jostain kirjasta, josta olen kirjoittanut blogiarvion, olen miettinyt jälkikäteen, että "eihän se noin hyvä/huono ollut", mutta en ole lähtenyt korjailemaan. Kerran kirjoitin yhden virheellisen lauseen erääseen postaukseen, jonka ensin korjasin, mutta poistin lopulta postauksen kokonaan sillä väärinkäsitystä oli mahdoton korjata korostamatta alkuperäistä virheellistä tietoa.

9. Mitä tekisit toisin, jos aloittaisit bloggaamisen vasta nyt?

Paljonkin! Opettelisin esimerkiksi muutaman perusasian, kuten linkittämisen, kuvien lataamisen jne etukäteen. No, kantapään kautta oppii toki parhaiten... Miettisin myös ulkoasua etukäteen, ehkä jopa kirjoittaisin juttuja varastoon ennen blogin julkaisua/päivittäisin aluksi hyvin tiiviisti, ettei ensimmäisiä kävijöitä tervehtisi pari hassua, lyhyttä päivitystä.

10. Millaisia blogeja itse luet/katselet mieluiten?

Seuraan eniten kirjablogeja, sen lisäksi muutamaa vanhan talon remontista, sisustuksesta ja asumisesta kertovaa blogia ja paria "yleisblogia", joiden kirjoittajat pohtivat esimerkiksi yhteiskunnan, kulttuurin tai vaikkapa tämän kotoisan blogistaniamme ilmiöitä tai tarjoavat ihania arjen ja juhlan tunnelmia. Kirjablogeissa (ja toki muissakin!) arvostan sitä, että kirjoittaja tuo oman näkemyksensä selvästi ja rohkeasti esiin, tapahtui se sitten järjellä tai tunteella - tai vaikka molemmilla ;).

Haastan kaikki halukkaat vastaamaan näihin kysymyksiin!

Juhani Aho: Valikoima lastuja

Juhani Aho: Valikoima lastuja
Kuvittanut Raimo Sallinen.
Lastut valinneet Raimo Sallinen ja Silja Koivisto.
Wsoy 2011. 287 sivua.
Kotimainen klassikko.

Puusta asetta vuoleksiessa lennähtelee puusepältä lastuja hänen työhuoneensa permannolle. Yksi ne lakaisee ovesta ulos, toinen nakkaa lieteen palamaan, kolmas heittää lapsille leikkikaluiksi.


Tämmöiset kirjaniekan kyhäelmät ovat lastuja nekin. Kun ei niitä aina henno tuleenkaan työntää, niin jättää ne niiden poimittaviksi, jotka siitä kenties ovat huvitetut. 


Nämä "lastuni" tässä tarjotaan sen näköisinä, jommoisiksi ne itsestään, kirjoituspöydältä pudotessaan, ovat siihen paikkaansa kähertyneet. 


Näin kuvailee Juhani Aho lyhyitä kirjoitelmiaan, "lastuja", joista on kirjailijan syntymän 150-vuotisjuhlavuoden kunniaksi julkaistu tuore, Raimo Sallisen upeasti kuvittama kokoelma. Lastu on erinomainen termi kuvaamaan lyhyitä kertomuksia, kaskunomaisia tarinoita ja tunnelmapaloja, joita ei voi ihan novelleiksikaan kutsua. Lyhin lastu on vain vajaan sivun mittainen, pisinkin alle viisitoista sivua. Useimmat lastut on kirjoitettu pilke silmäkulmassa, ja näennäisen yksinkertaisen tarinan taustalta saattaa löytyä viittauksia kirjoitusajankohdan yhteiskunnalliseen tilanteeseen tai tarkkanäköisiä, lämpimän piikikkäitä huomioita ihmisluonteesta.

Suosikkini Juhani Ahon tuotannosta ovat psykologiset kehitysromaanit Papin tytär (1885) ja Papin rouva (1893) sekä pienoisromaani Yksin, ja lastuista vain muutama oli ennalta tuttu. Siinä missä Papin rouva on läheistä sukua suurille eurooppalaisille romaaneille kuten Tolstoin Anna Kareninalle ja Flaubertin Rouva Bovarylle, ja Yksin puolestaan tapahtuu Pariisissa, ovat useimmat lastut mielestäni leimallisesti suomalaisia: ne kuvaavat suomalaista kansaa, maaseutua ja vähän Helsinkiäkin ja esimerkiksi lastu "Isäntä ja mökkiläinen" peilaa Suomen asemaa osana Venäjän suurruhtinaskuntaa.

Kokoelman "avauslastu" "Muistojen maisema" kuvaa niin vanhan yliskamarin ikkunasta avautuvaa talvista järvimaisemaa kuin kirjailijakertojan mielenmaisemaa, jota elävöittää jo ammoin unohdettujen tuttujen tervehdys, jotka luulin aikoja sitten itselleni kuolleiksi ja haudatuiksi kellastuneiden kirjanlehtien alle: Markkinamiehet ja Matit ja Liisat, vaivatta syntyneet, heti valmiit ja itsestään elävät, tullen puheilleni luontevasti kuin isäni luo pitäjän isännät ja emännät omiansa haastamaan. Muistot työn hetkistä, jolloin sen helppouden tähden en tiennyt sen vaivoista eikä kynän jälki korjausta tarvinnut. Omien kirjoitustöiden muistelusta kirjailija ajautuu pohtimaan sitä kirjallista perinnettä, jota hän työllään jatkaa: "lempirunoilijani säkeiden soudattelu", "tuudittelu kalevalaisen kielen", "Hirvenhiihtäjät ja Hannat", sekä "tarina kalpeasta immestä ja rohdinpaitaiset urhot Impivaaran saloilla". Näiden suomalaisen kirjallisuuden tienraivaajien jalanjäljissä myös kertoja on rakennellut ihanimpia tupiaan tuuleen.

Nautin kovasti näistä Ahon usein humoristisista tunnelmapaloista. "Helsinkiin"-lastun minäkertojan tyylistä tuli mieleen Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja-romaanin vanha jäärä, vaikka Ahon kertoja ei lopulta olekaan niin vannoutunut maaseudun rauhallisen elämän kannattaja kuin yrittää antaa ymmärtää.  Ennen lastun lukemista arvailin, olisiko kyseessä jonkinlainen Ahon Helsinkiin-pienoisromaanin (1889) aihio, mutta yhteyttä kyseiseen teoskaimaan ei ollut - ellei sitten halua ajatella, että kertoja on ylioppilas-Antin vähemmän ruusuinen tulevaisuudenkuva!

Valikoimasta löytyy myös yksi Ahon tunnetuimmista kertomuksista, "Siihen aikaan kun isä lampun osti". Tarinassa nykyaika tunkeutuu savuiseen pirttiin, kun isä päättää ostaa oikein öljylampun ja siihen asti valonlähteenä toimineet päreet saavat väistyä. Tapahtumat kuvataan perheen lasten näkökulmasta. Toisaalta he ihastelevat kirkkaasti valaisevaa lamppua, mutta toisaalta muutoksia ei ole helppo hyväksyä (miettikää nyt vaikka nykyistä porua hehkulamppujen vaihtamisesta energiansäästölapuiksi!): vanha istukas-Pekka, joka on ahkerasti huolehtinut päreiden vuolemisesta, tuntuu jäävän virattomaksi. Niinpä lapset livahtavat joskus pitkinä talvi-iltoina Pekan luo saunaan, "jossa hän yhä vielä pärettään polttaen iltojansa viettää".

Juhani Ahon yksinkertaisuudessaan kaunista ja yli sadan vuoden kulumisesta huolimatta yllättävän modernia kieltä oli ilo lukea. Lastujen usein verkkainen tunnelma tuntui rentouttavalta. Jäin kaipaamaan vain tietoa siitä, minä vuonna kukin lastu oli alunperin kirjoitettu tai julkaistu, jotta olisin osannut tulkita niitä myös kirjoitusajankohdan valossa sekä suhteessa Ahon muuhun tuotantoon. Ilmeisesti kaikkien lastujen kohdalla asia ei ole tiedossa, sillä muutaman lastun lopussa oli vuosiluku, toisten ei. Myös jonkinlainen johdanto tai jälkisanat olisi lukijalle tällaisessa klassikkoteoksessa hyödyllinen.

Ihania uutisia L. M. Montgomeryn kirjojen ystäville! (+Tuntemattomat tyttökirjat -haaste)

L. M. Montgomeryn romaani Kilmeny of the Orchard ilmestyy Sisko Ylimartimon suomentamana tammikuussa 2012 nimellä Hedelmätarhan Kilmeny (Minerva). Sisko Ylimartimo on viime vuosina kääntänyt aiemmin suomentamattomat Montgomeryn kirjat Marigoldin lumottu maailma, Vanhan kartanon Pat, Pat - vanhan kartanon valtiatar, Sara - tarinatyttö (suomennettu aiemmin nimellä Sara Stanlayn tarinat, Colombina 1994) sekä Sara ja kultainen tie. Lisäksi Ylimartimo on kirjoittanut teoksen Anna ja muut ystävämme. L. M. Montgomeryn elämä ja sankarittaret. Kaikki edellä mainitut on julkaissut Minerva.


Kilmeny of the Orchard ilmestyi alunperin vuonna 1910 ja se on Sinisen linnan ja vielä suomentamattoman Tangled Webin ohella yksi harvoista Montgomeryn enemmän aikuisille kuin lapsille suunnatuista romaaneista. Kilmeny on romanttinen tarina hedelmätarhassa viulua soittavasta kauniista, mutta mykästä tytöstä ja häneen rakastuvasta opettajasta, Eric Marshallista. Tarina sijoittuu iki-ihanalle Prinssi Edwardin saarelle. Vastikään Rakkaudesta kirjaan -tunnustuksella palkittu kirjabloggaaja Salla on kirjoittanut Kilmenysta blogissaan.


Tämän iloisen uutisen innoittamana julkaisen Tuntemattomat tyttökirjat -haasteen. Ideana on lukea rakastetuilta tyttökirjailijoilta heidän vähän tuntemattomammiksi jääneitä teoksiaan. Termin "tyttökirja" voi tässä ymmärtää laajasti, eli esim. F. H. Burnettin Kadonnut prinssi sopii tähän, vaikka kirja on ehkä enemmän pojille kuin tytöille suunnattu. Myöskään raja tyttökirjan ja aikuisten romaanin välillä ei tässä ole kovin tiukka, ns. tyttökirjailijalta kelpuutetaan myös enemmän aikuislukijoille suunnattu teos.

En oikein keksinyt, mihin vuosikymmeneen olisin rajannut tämän haasteen, joten jätetään se ilman aikarajausta. Tarkoitus olisi kuitenkin etsiä ja nostaa esille unohtuneita helmiä, ei siis lukea ihan tuoreimpia uutuuksia (sillä, milloin suomennos on ilmestynyt, ei tietenkään ole merkitystä). Myöskin "tuntemattomuus" on jossain määrin tulkinnanalainen käsite, mutta laitoin esimerkkilistaan sellaisia kirjoja, jotka eivät kuulu ainakaan kirjailijan tunnetuimpiin teoksiin. Haasteen puitteissa saa toki mielellään esitellä sellaisiakin unohdettuja tyttökirjaihanuuksia, joiden kirjoittaja ei ole erityisen tunnettu (enää nykyään)!

Haaste alkaa tästä päivästä ja jatkuu ensi vuoden lokakuun loppuun, eli lukuaikaa on vuoden verran. Haasteeseen saa vastata niin monta kertaa kuin haluaa, mutta kaikkien haasteajan puitteissa osallistuneiden kesken arvotaan yllätyspalkinto.

Haastetta varten luetut kirjat saa valita itse, mutta keräsin pienen esimerkkilistan. Lisävinkkejä otetaan mielellään vastaan! Listalla on mukana muutama kirjailijansa tunnetuin teos, jos kirjailijan koko tuotanto on jo melko unohdettu. Kirjoja saa luonnollisesti lukea myös englanniksi jne., mutta listasin tähän vain suomennettuja teoksia. Edit: tein listaan lisäyksiä kommenttien ja oman kirjahyllyn tutkailun pohjalta.

Louisa M. Alcott:
Sireenien alla
Kahdeksan serkusta
Kun ruusu puhkeaa
Tytöistä parhain
Naamion takana. Kootut kertomukset (enemmän aikuisille suunnattuja psykologisia jännityskertomuksia)

Helen D. Boylston:
Helena-sarja
Carola-sarja (näistä kahdesta tuntemattomampi)


F. H. Burnett:
Kadonnut prinssi
Pikku lordi


Susan Coolidge:
Katyn toimet 
Katy koulussa
Katyn myöhemmät toimer
Clover
Alppilaakson maja


Aili Konttinen:
Hymyile, Krisse


Marjatta Kurenniemi:
Kesälintu


Astrid Lindgren:
Kati-sarja
Riitta-Maija keventää sydäntään
Kersti ja minä


Mary Marck:
Luokan ikävin tyttö
Luokan merkkihenkilöitä
Neljä viidesluokkalaista


Catherine Marshall:
Christy I ja II
Julie I ja II


L. M. Montgomery:
Hedelmätarhan Kilmeny
Jane Victoria
Jane Victoria tulee kotiin
Marigoldin lumottu maailma
Vanhan kartanon Pat
Pat, vanhan kartanon valtiatar
Sara, tarinatyttö
Sara ja kultainen tie
Sininen linna


Helga Nuorpuu:
Ruusulan tytöt -sarja

Merja Otava:
Priska


Anni Swan:
Me kolme ja Ritvan suojatit
Pauli on koditon 
Arnellin perhe


Rauha S. Virtanen:
Kiurut laulavat
Luumupuu kukkii
Tuletko sisarekseni
Lintu pulpetissa
Joulukuusivarkaus


Jean Webster :
St. Ursula -koulun tytöt
Patty korkeakoulussa
Setä Pitkäsääri
Paras vihollinen


Lisää lukuvinkkejä löytyy teoksista Kotimaisia nuortenkirjaklassikoita I ja II sekä Ulkomaisia nuortenkertojia I ja II. 


P.S. Muistattehan osallistua Vaikuttavin kotimainen tyttökirjallinen hahmo kyselyyn ja arvontaan Saran kirjat -blogissa!

Maria Gripe: Salaisuus varjossa

Maria Gripe: Salaisuus varjossa
Skuggan över stenbenken. Suomentanut Eila Kivik'aho.
Tammi 1993, 3. painos. 277 sivua.
Genre: syvällinen nuortenromaani.

Elettiin vuotta 1911. 
Minä olin neljätoistavuotias. 
Eksjöstä tuli isoäidiltä kirje, jossa sanottiin, että meidän uusi sisäkkö tulisi maanantaina marraskuun kuudentena päivänä, peräti Kustaa Adolfin päivänä. Mutta junalle ei saanut mennä vastaan. Sitä tyttö ei tahtonut. Tyttö oli hyvin "itsenäinen", niin isoäiti kirjoitti, ja äiti olikin jo kurkkuaan myöten kyllästynyt tähänastisiin, jotka eivät saaneet ominpäoin rikkaa ristiin, joten tuo kuulosti hänestä lupaavalta. 


Maria Gripen nuortenromaanin Salaisuus varjossa kertoja Berta on porvarillisen ruotsalaisperheen tytär, jonka perheeseen kuuluu veli ja nuorempi sisar, alati huolestunut ja päättämätön äiti sekä opettajana toimiva, mutta todellisena intohimonaan Emmanuel Swedenborg-tutkielmaa kirjoittava isä. Käytännön asioissa komento on taloudenhoitaja Svealla, jonka apuna  työskentelee sisäkkö.

Aiemmin nämä aika ajoin vaihtuvat sisäköt ovat olleet huomaamattomia hiirulaisia, mutta kaikki muuttuu, kun Carolin tulee taloon. Svea joutuu hieman hellittämään valta-asemastaan ja ajautuu Carolinin kanssa väittelyyn muun muassa naisten äänioikeudesta. Perheen kuopus Nadja palvoo rohkeaa Carolinia, nuori Roland-veli ihastuu viehättävään tyttöön ja Carolinin ja kertoja-Bertan välille syntyy läheinen ystävyys. Ystävyyttä kuitenkin hiertää jokin: Bertasta tuntuu, että Carolin salaa jotakin, ja Carolin tuskastuu ajoittain Bertan pikkuporvarillisuuteen ja hissukkamaisuuteen.

Salaisuus varjossa kertoo ystävyydestä ja sisaruudesta, identiteetin etsimisestä ja luokkaeroista. Niin ihmisillä kuin yhteiskunnallakin, jopa Bertan silmissä aiemmin melko idyllisenä näyttäytyneellä kansankodilla, on varjopuolensa. Gripe luo taitavasti ajankuvaa ja kontekstia: 1900-luvun alkupuolen murrokset tulevat ilmi muun muassa perheenjäsenten reaktioissa Titanicin uppoamiseen ja sen matkustajien epätasa-arvoisuuteen pelastusveneitä täytettäessä.

Kirjan alkuperäinen nimi Skuggan över stenbänken viittaa vanhaan valokuvaan, jossa kuvaajan varjo lankeaa kivipenkin yli erottaen pikkutytön ja hänen puiden siimekseen häviävän äitinsä hahmot. Varjon henkilöllisyys ja tarina valokuvan takana selviää kirjan lopussa, mutta se on vasta alkua Caroliniin kytkeytyvien salaisuuksien ja erilaisten identiteettien vyyhdessä. Bertan ja Carolinin tarina jatkuu kirjoissa ...ja metsän valkeat varjot, Varjojen lapset ja Varjojen kätkö. Voidaan siis puhua "Varjo-sarjasta", mutta Gripen kirjat eivät ole mitään kaavamaisia nuorten sarjakirjoja vaan itsenäisiä teoksia ja laadukasta kaunokirjallisuutta.

Salaisuus varjossa -romaanin tunnelmassa on jotakin määrittelemätöntä. Kerronta on  hyvin realistista ja kieli kaikessa kauneudessaankin konstailematonta, paikoin jopa arkista. Toisaalta salaisuudet, runous ja filosofia ovat voimakkaasti läsnä. Sarjan myöhemmissä osissa tunnelma on hieman erilainen, mutta kaikille Varjo-kirjoille on tunnusomaista pohdiskelevuus ja salaperäisyys. Olen lukenut Varjo-teokset moneen kertaan, ensimmäistä kertaa joskus toisella kymmenellä, mutta kirjojen lumous on yhä tallella ja ymmärrän joka kerta jotakin uutta Bertasta, Carolinista ja heidän ystävyys- ja perhesuhteistaan.

En malttanut lähteä ikkunasta. En ollut ikinä nähnyt niin huikaisevaa näkyä. Ihastuksen värinä kulki pitkin selkäpiitäni. Mitä enemmän katsoin, sitä kauniimmalta se näytti. Kuu purjehti korkeuksissaan kuin valaistu laiva, ja maan ja taivaan välillä poimuili hunnun, harson kaltainen hieno hopealakojen kudos. Tuo kauneus teki kipeää. Toivoin voivani irtaantua ruumiistani, kohota lentoon, leijua puutarhan yli, raueta kuutamon valoon tai sykertyä huurteen kiehkuraksi ja haipua...


Äkkiä tajusin, että puutarhassa oli joku. Jokin hahmo piirtyi hangen taustalle liikkumattomana patsaana, kasvot kohotettuina kohti kuuta. Seuraavana hetkenä se oli poissa mutta lumen yli liukui väikkyvä varjo. Se siirtyi portille päin kevyesti ja varoen. Kenen varjo, sitä en nähnyt. Varjo itsessään erottui selvemmin kuin hahmo, joka sen langetti. 


Mutta sekunnin verran erotin hoikan olennon, joka katosi joutuin tielle paketti kainalossa. 
Ei epäilystä, se oli Carolinin veli. 


Kirja on luettu osana Siskoskirjahaastetta.

P.S. Olisi ihanaa, jos Tammi ottaisi uusintapainoksen näistä kirjoista, joita ei tahdo saada enää kirjastostakaan. Uskoisin, että uusia lukijoita kyllä löytyisi!

Katja Krekelä: Romisko

Katja Krekelä: Romisko
Kuvittanut Sanna Supi.
Gummerus 2011. Sivuja 127.
Kotimainen lastenromaani.

Ilta alkoi hämärtää. Orpana ei ollut palannut. Riepu kaatoi kuumaa vettä kuppiin ja sekoitti joukkoon kermatilkan ja lusikallisen paksua hunajaa. Mustatakki istahti pöydälle ja hörppi hopeateetä äänekkäästi ryystäen. Riepu silitti sormellaan variksen kaljua päälakea. Samalla hän vilkuili kummituskopperon avointa ovea. Kummituskissan punaiset silmät kiilsivät hämärässä. 

Kiinnostuin Katja Krekelän lastenromaanista Romisko, sillä minua kiehtovat kirjat, joissa vanha talo on tärkeässä roolissa. Kirja sopi mielestäni erityisen hyvin syksyllä luettavaksi, sillä tunnelma oli sopivan hämyisä. Romisko on vanhan tavaran puoti, "Talo täynnä aarteita", jossa asuvat Riepu ja Orpana. Talo on hieman persoonallinen: rappusten alla, kummituskirjakaapin päällä, istuu huokailee Kummituskissa, hämähäkinseiteistä päätellen talossa asuu "ahkeria hämähäkkejä", ja ajoittain talossa rokkaa nokivaris.

Romisko on lievistä puutteistaan huolimatta Rievun ja Orpanan rakas koti, jonka tavaroihinkin he ovat kiintyneet niin, että eivät meinaa saada mitään myytyä. Patruuna Polonius Pamppu uhkaa kuitenkin purkaa romutalo-Romiskon ja rakentaa sen paikalle munkkipossutehtaan - tunnuslauseenaan: "Toisinaan pienten on väistyttävä suurten tieltä." Kun ystävällinen puhe ei Pamppuun tehoa, on ystävysten ryhdyttävä vastaiskuun pelastaakseen kotinsa. Romisko on tarina ystävyydestä, kotirakkaudesta ja omien pelkojensa voittamisesta.

Kirjan asetelmasta tulee mieleen Marjatta Kurenniemen saturomaaniklassikko Onneli, Anneli ja nukutuskello (1984). Kurenniemen kirjassa Kissanmintun pikkukaupungin rauhaa järkyttää kehitys- ja rahauskoisen Ville Viksarin (vrt. Polonius Pamppu) jokea saastuttava hajuvesitehdas ja tehtaan tarpeisiin rakennettava uusi moottoritie, joka uhkaa jyrätä Tingelstiinan ja Tangelstiinan satumaisen puutarhan. Krekelän hahmot ja maailma ovat toki aivan omanlaisiaan. Onnelin ja Annelin maailma on hyvin suloinen ja siloiteltu, Romiskon rosoisempi.

Romiskossa ilahduttaa erityisesti se mielikuvituksen rikkaus, jolla Krekelä on luonut aivan omanlaisiaan, vaikeasti luokiteltavia hahmoja. Pidin myös siitä, kuinka romaanin maailmassa kirjoilla oli oma vaikutuksensa tapahtumien kulkuun. Romisko sopii monenikäisille (ääneen tai itse luettavaksi): tarinassa on pienempiin lukijoihin vetoavaa sadunomaisuutta ja sympaattisia hahmoja, mutta myös jännitystä ja vähän isommille aukeavaa huumoria. Sanna Sipin mainio, paikoin vauhdikaskin kuvitus sopii saumattomasti kirjan tunnelmaan.

Riepu hakee taisteluun innoitusta ritarikirjasta. Sanna Sipin kuvitusta kirjaan Romisko.

Kuusivuotiaan tyttäreni kommentti, kun kysyin, mitä hän piti Romiskosta (kun lukeminen oli vielä kesken): "En ole vieläkään tottunut siihen". Myöhemmin, kun kirjan lukemisesta oli jonkin aikaa: "Onko niitä Romisko-kirjoja lisää?"Jälkimmäiseen jouduin vastaamaan, että Romiskolle ei ole jatko-osia, ainakaan vielä. Joten kirjailijalle terveisiä, että hahmoissa olisi kyllä potentiaalia uusille tarinoille!

Romiskosta on kirjoittanut myös Katja Lumiomena-blogissaan.

Lokakuun luetut

Kuva JL. 

Lokakuussa luin kahdeksan sellaista kirjaa, jotka toin blogiini. Kirjalista on varsin monipuolinen, siitä löytyy kaksi tietokirjaa, yksi lasten satukokoelma, novellikokoelma ja neljä keskenään hyvin erilaista romaania. Kuukauden parasta on jälleen kerran mahdoton valita näin kirjavasta joukosta, mutta maittakoon, että Watersin goottilaisen kauhuromaanin perinnettä jatkava Vieras kartanossa tempaisi todella mukaansa ja Päivi Alasalmen Sinnikäs meripoika oli kovasti niin perheemme lasten kuin kirjaa ääneen lukeneiden vanhempien mieleen.

Elina Tanskanen: Jetlagissa. Yhdellä kädellä kirjoitettu opas vauvavuoteen. 
Annelies Verbeke: Kalanpelastaja
Riku Korhonen, Leena Parkkinen ym.: Valhe ja viettelys: Tarinoita pettämisestä
Päivi Alasalmi: Sinnikäs meripoika
Jaakko Hämeen-Anttila ja Inka Nokso-Koivisto: Kalifien kirjastossa
A. S. Byatt: Lastenkirja (luettu osittain)
Johanna Venho: Syntysanat
Sarah Waters: Vieras kartanossa

Näiden kirja-arvioiden lisäksi kirjoitin itsestäni ja blogistani esittelyn, hehkutin pian ilmestyvää P.D. Jamesin Pemberleyhin sijoittuvaa dekkaria, pohdiskelin mikä tekee kirjasta klassikon ja tein muutamia tunnustuksia mielikirjateemalla.

Marraskuun lukupinossa on ainakin yksi hidastempoinen brittiläinen romaani, vanhempi suomalainen tyttökirja, eräs klassikko ja yksi tänä vuonna ilmestynyt romaani, joka kertoo niin siskoksista kuin suomalaisen keskiluokan arjesta. Marraskuun lopulla teen luultavasti kokoavan postauksen edistymisestäni niissä blogien lukuhaasteista, joihin olen lähtenyt mukaan.

Kynttilänvaloa ja piparien tuoksua marraskuuhunne!