P. D. James: Todistajan kuolema
Alkuteos Death of an Expert Witness 1977.
Suom. Jaakko Kankaanpää
Otava 2010. 299 sivua.
P. D. Jamesin dekkariuutuuden Death Comes to Pemberley (linkistä pääseen Booksyn arvioon) suomennosta odotellessa päätin lukea viimeisen minulta vielä lukemattoman suomennetun Dalgliesh-dekkarin Todistajan kuolema. (En tosin ole ihan varma, olenko lukenut toisen varhaisen Dalgliesh-dekkarin Dalgliesh ja kuolema, koska en löytänyt kirjan sisältökuvausta missään). Nyt kun kirja on luettu, toivon, että loputkin runoilija-rikospoliisi Adam Dalglieshista kertovat kirjat suomennettaisiin, ovat ne vaan niin hyviä!
Todistajan kuolema oli todellinen dekkarinautinto, jossa on kaikki ne elemetit, joista pidän Jamesin kirjoissa: psykologisuus ja yhteiskunnallisuus, sopivasti mutta ei liikaa jännitystä, upeiden miljöiden ja maisemien kuvaus, monimutkainen murhamysteeri - ja brittiläisyys. Jännityksen lauettua keitetään teetä tai nautitaan jonkun äidillisen naisihmisen laittamia rapeita pekonivoileipiä. Lisäksi Jamesin kieli on vivahteikasta, ja suomentaja Jaakko Kankaanpään käännös tekee sille hyvin oikeutta.
En (tälläkään kertaa) arvannut loppuratkaisua, mutta se oli minulle lievästi pettymys. Molempien murhien motiivit olivat hieman ohuita - toki jos jää pitkäksi aikaa miettimään henkilön taustoja ja elämäntilannetta kokonaisuutena, epätoivoinen teko käy ymmärrettävämmäksi. Lukukokemukseni kärsi hieman siitä, että luin osan ensimmäisistä, pohjustavista sivuista jo pari kuukautta sitten ja palautin sen jälkeen kirjan kirjastoon odottamaan sopivampaa hetkeä.
Alunperin vuonna 1977 ilmestynyt Todistajan kuolema on Jamesin varhaisempaa tuotantoa. Kirja ei ole samanlainen viipyilevä (ajoittain pitkäveteinen) tiiliskivi kuin esimerkiksi uusin Dalgliesh-dekkari Yksityispotilas, vaan tapahtumat etenevät todella jouhevasti, vaikka henkilöitä (heidän ulkonäköään) ja ympäristöjä pysähdytäänkin ajoittain kuvailemaan ehtaan James-tyyliin:
Kukaan, joka Dalglieshin tapaan oli syntynyt ja kasvanut pappilassa, ei olisi voinut olla tunnistamatta häntä kirkkoherran rouvaksi. Hän vaikutti vieläpä varsinaiselta maaseudun kirkkoherran vaimon perikuvalta; hän oli sekä uhkeapovinen, hilpeä että tarmokas, ja hänestä huokui hiukan pelottavasti sellaisen naisen itsevarmuus, joka on tottunut tunnistamaan valta-aseman ja kyvykkyyden yhdellä silmäyksellä ja valjastamaan sen välittömästi käyttöönsä. Hänellä oli yllään tweedhame ja sen päällä kukallinen puuvillaesiliina, käsin neulottu villatakki- ja villapuseroyhdistelmä, paksupohjaiset kävelykengät ja villaiset sukat.
Nyt kun olen lukenut Jamesin dekkareita tusinan verran, on kiinnostavaa verrata varhaisteoksia myöhempään tuotantoon. Kaikissa lukemissani Dalgliesh-kirjoissa kuvataan paljon ympäristöjä, mutta asiaa tarkemmin tilastoimatta sanoisin, että 2000-luvun dekkareissa viihdytään astetta hienostuneimmissa miljöissä kuin 70-80-lukujen kirjoissa. Todistajan kuolemassakin tapahtumien keskus, rikoslaboratorio, sijaitsee vanhassa komeassa kartanossa, mutta muuten kirjassa kuvataan vaatimattomia maalaiskoteja ja niiden asukkeja, usein jopa inhorealistisesti tahroja ja epämiellyttäviä hajuja mainiten. Uudemmissa Dalgliesh-dekkareissa uhrit ja syylliset, ylipäänsä koko henkilökaarti, edustaa usein ylempää keskiluokkaa tai yläluokkaa. Nuhruisten työläisasuntojen, kauhtuneiden majatalojen ja säilykepapuaterioiden sijaan James on myöhemmin keskittynyt kuvaamaan Adam Dalglieshin viininsiemailua klassista musiikkia kuunnellen, kahvin jauhamista juuri ennen juoman valmistamista ja aina yhtä tyylikkäitä lontoolaisasuntoja Thamesin varrella.
Sen sijaan yksi teema ja miljöö on pysynyt Jamesin dekkareissa läpi tuotannon: kirkot ja kappelit tapahtumapaikkoina (usein nimenomaan murhapaikkoina!) ja muutenkin uskonnollisuuden jonkinasteinen esilletuominen ja kirkonmiehet henkilöhahmoina (usein myös uhreina). Aavistin Todistajan kuolemassakin pahaa, kun alkupuolella mainittiin, että kartanon mailla sijaitsee vanha, käytöstä poistettu kappeli... Muistikuvieni mukaan tämän kirjan lisäksi ainakin dekkareissa Kuoleman maku, Usko ja epäilys ja Majakka jostakin kirkollisesta rakennuksesta löytyy ruumis.
Olisi mielenkiintoista tietää, mistä tämä kirkkoteema juontaa juurensa. Mutta jos saisin kysyä Lady Jamesilta vain yhden kysymyksen, kysyisin, minä vuonna Adam Dalgliesh on syntynyt. Muutamasta seikasta voi päätellä, että hän olisi tässä 1970-luvun dekkarissa vähintään kolmikymppinen, pikemminkin nelikymppinen. Mutta jos Dalgliesh on syntynyt 1930- tai 1940-luvulla, kuinka hän on vielä 2000-luvulle sijoittuvissa dekkareissa täydessä iskussa niin työ- kuin yksityiselämässään?
Kirja on luettu osana Totally British-haastetta. Lue myös Margitin arvio Tarukirja-blogista!
Suomennetut Dalgliesh-dekkarit:
Sally rukka, kultatukka
Rikoskirjailijan kuolema
Dalgliesh ja kuolema
Todistajan kuolema
Kuoleman maku
Totuus ja toiveet
Pahuuden palkka
Oikeus on sokea
Usko ja epäilys
Murhahuone
Majakka
Yksityispotilas
Minäkin lainasin tämän viime viikolla juuri tarkoituksenani lukea tämä TB-haasteeseen, joten enpäs vielä luekaan arviotasi kovin tarkkaan (vaikka tuskinpa siellä juonipaljastuksia onkaan :). Palaan asiaan... :)
VastaaPoistaJuu Sara, minäkään en uskaltanut lukea Margitin arviota pari viikkoa sitten samasta syystä, ja itse asiassa tässä minun jutussani on vähän spoilaamisen makua siinä kohtaa , missä kirjoitan Jamesin dekkareista yleensä.
VastaaPoistaMutta siis miten ihmeessä tämä postaus tuli maanantaille, vaikka julkaisin sen noin tunti sitten, myöhään tiistai-iltana?!?! Alkaa lopullisesti palaa hihat bloggerin kanssa, murr!
VastaaPoistaKiva arvio! Minäkään en arvannut murhaajaa, mutta olen yleensäkin huono niissä. Minusta nämä vanhemmat P.D. Jamesin kirjat ovat lähempänä perinteisiä salapoliisiromaaneja kuin hänen uudempansa.
VastaaPoistaMinä tässä jo pohdin että pitäisikö ennen Pemberleytä lukea joku edeltävä James niin saisin jotain kosketuspintaa. Hyviä dekkareita ei ole koskaan liikaa.
VastaaPoistaMargit, tuokin on varmasti totta - Jamesin uudemmat dalglieshit ovat tavallaan enemmän (psykologisia) romaaneja kuin dekkareita, ja niissä murhaaja on usein todella paha, kun taas esim. tässä ennemminkin heikko ja nurkkaan ajettu. Niin ja tässä kuvataan perinteistä poliisin työtä, kun taas noissa myöhemmissa Dalgliesh siemailee punaviiniä ja pohtii, että hänellä on vastassaan todellinen paha ja hänen täytyy järkeilyllään saada tämä kiinni :).
VastaaPoistaLinnea, tästä voisi olla hyvä aloittaa. Joku noista myöhemmistä tiiliskivistä saattaisi puuduttaa, tämä on sellainen kompakti ja tässä ovat kaikki Jamesin dekkareiden parhaat piirteet.
Hyvä huomio noista kirkoista ja kappeleista, niitä tosiaan on... Ja kivaa lukea sellaisesta Jamesista, jota en ole vielä itse nähnyt :-)
VastaaPoistaBooksy, tämä kannattaa kyllä lukea :).
VastaaPoistaTämä oli kyllä hyvä. Ilokseni huomasin, että tänäkin syksynä ilmestyi "uusi" James, Murhaajan mieli, jonka alkuperäisteos on siis vuodelta 1963. Tämän jälkeen Dalgliesh-sarjasta on suomentamatta enää yksi kirja, Shroud for a nightingale vuodelta 1971. Jospa se tulisi sitten ensi vuonna, kun Otava nyt on alkanut julkaista väliin jääneitä kirjoja.
VastaaPoistaKiitos tiedosta, Lukutoukka - enpä ollut kuullutkaan tuon Murhaajan mielen ilmestymisestä! :)
VastaaPoistaMinun pitäisi lukea enemmän P.D. Jamesin dekkareita nimenomaan niiden brittiläisyyden vuoksi. Kuten varmasti tiedät, en ole suuri dekkarien ystävä, koska minua dekkarit pitkästyttävät (!), mutta Jamesin luoma perienglantilaisuus ihastuttaa niin, että hänen kirjojensa parissa viihdyn. En tosin ole lukenut kuin kaksi Jamesin kirjaa, joten tämä voisi olla sellainen.
VastaaPoistaDalgiesh on selvästi niitä henkilöhahmoja, jotka eivät koskaan vanhene. ;)
Kannattaa, Katja - Jamesin kirjoissa on niin paljon muutakin sisältöä kuin murhatutkinta. Muistatko mitä Jameseja olet lukenut?
VastaaPoistaOlen lukenut Sally rukka, kultatukan sekä Pahuuden palkan.
VastaaPoistaSally rukka, kultatukka oli muistaakseni vähän erilainen kuin muut lukemani Jamesit, jotenkin vähän humoristinen tai koominen. Pahuuden palkka taisi olla se kustantamojuttu, hyvä mutta varsin kylmäävä... Kokeile seuraavaksi vaikka "Kuoleman makua"!
VastaaPoistaKerroin sinulle kerran, että olen ollut todella kova P.D.James -fani. Lähtenyt jopa Helsinkiin kirjojen yöhön saamaan häneltä signeerausta teokseen Totuus ja toiveet, joka oli mielestäni murha-Ladyn kulta-aikaa. Pari viimeisintä, Yksityispotilas ja joku toinen, olivat niin laimeita, että meidän tiet ovat nyt eronneet.
VastaaPoistaOlen pitänyt kovasti Dalglieshistä ja etenkin juuri kirkollisista kulisseista. Näiden kirjojen filmatisoinnit ovat olleet huippua.
Kovasti kaunis kansi tässäkin, mutta siltikin: Hyvästi sydämeni läpi ja kiitos paljosta Phyllis Dorothy James!
Leena, minustakin Yksityispotilas oli aika laimea ja sanoisinko hieman pitkäpiimäinen. Mutta tämä vasta viime vuonna suomennettu Todistajan kuolema on Ladyn varhaisempaa tuotantoa, julkaistu alunperin jo vuonna 1977 .
VastaaPoista