Arnaldur Indriðason: Varjojen kujat

Arnaldur Indriðason: Varjojen kujat
Skuggasund, suom. Seija Holopainen, 294 sivua.
Blue Moon 2015, 294 sivua.

Islantilaisen Arnaldurin Erlendur-dekkarit ovat ikisuosikkejani; harmi vain, että niiden virta kirjailijan kynästä on ainakin toistaiseksi ehtynyt. Ikävissäni olen lukenut kirjailijan muuta tuotantoa, siinä kategoriassa Varjojen kuvat on ihan hyvä, mutta Erlendur-kirjojen tunnelmaa ja syvyyttä siitä ei kerta kaikkiaan löydy.

Historiallisen dekkarin lajissa Varjojen kujat on oikein onnistunut. Tapahtumat kulkevat kahdessa aikatasossa, nykyhetkessä ja vuodessa 1944, jolloin amerikkalaissotilaat partioivat Reykjavikin kaduilla toisen maailmansodan mainingeissa. Kun teatterin takapihalta löytyy kuristettu nuori tyttö, epäilykset kohdistuvat juurikin amerikkalaissotilaisiin. Poliisit Thorson ja Flovent alkavat tutkia tapausta, mutta se jää avoimeksi.

Arnaldurin kutoma tarina onnistuu kaikissa tutuomaisissa elementeissäänkin yllättämään muutamaan otteeseen. Kirjailija muun muassa esittelee tässä kirjassa uuden päähenkilön aika omalaatuisella tavalla. Syylliseksi paljastuu uskottava, mutta ei heti ensimmäisenä mieleen tuleva henkilö, ja sitä ennen leikitellään uskottavasti eri vaihtoehdoilla. Arnaldur ei olisi Arnaldur, ellei mukana olisi yhteiskunnallinen näkökulma ja pitkät, ylisukupolviset syiden ja seurausten ketjut.

Olen esitellyt blogissa viime päivinä monia kesän, kevään ja kevättalvenkin aikana lukemiani kirjoja. Varjojen kujien lukemisesta on kuitenkin niin paljon aikaa, että en edes tarkalleen muista, milloin kirja kului käsissäni. Löysin postauksen alun luonnoksistani ja päätin muokata sen valmiiksi ja julkaista, sillä haluan kaikkien lukemieni Arnaldurien löytyvän blogistani.

Varjojen kujien hahmoille on jo kirjoitettu uusia vaiheita ja rikostutkimuksia, joista kertova kirja on ilmestynyt suomeksi tänä vuonna nimellä Saksalainen talo. Se on jo käväissyt lukupinossani ja palautunut sen jälkeen kirjastoon; jostain syystä tarina ei vetänyt mukanaan. Luulen kuitenkin, että luen kirjan vielä jossain vaiheessa. Hienointa kuitenkin olisi, jos Arnaldur kirjoittaisi lisää Erlendurista, vaikkapa nuoruuteen sijoittuvia tarinoita Muistin piinaamat ja Reykjavikin yöt -romaanien tapaan.

Helmet-lukuhaaste, kohta 26: Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt.

Arnaldur Indriðason: Reykjavikin yöt

Arnaldur Indriðason: Reykjavikin yöt
Reykjavíknætur, suom. Marjakaisa Matthíasson.
Blue Moon 2014, 256 sivua.

Reykjavikin öissä tapaamme nuoren Erlendur Sveinssonin, joka työskentelee järjestyspoliisissa mutta jota kiinnostavat oudot katoamiset. Virka-ajalla Erlendur selvittää pahoinpitelyjä ja liikennerikkomuksia, vapaa-ajalla hän tutkii omatoimisesti naisen katoamista sekä laitapuolen kulkijan hukkumistapausta ja haahuilee yksityiselämässään – tyttöystävä Halldora puhuu yhteenmuutosta ja ilmoittaa olevansa raskaana, mutta Erlendurista tuntuu, että hän ei ole enää lainkaan kärryillä omassa elämässään.

Rikospoliisi on vuotta aiemmin tutkinut tuloksetta tapausta, jossa nainen on lähtenyt kävelemään kotiin ravintolasta työtovereiden kanssa vietetyn illan jälkeen. Aviomien mukaan nainen ei saapunut koskaan kotiinsa; mies itse on ollut oman harrastusporukkansa parissa. Joitakin vuosia aiemmin naisella on ollut suhde toiseen mieheen, mutta mies kiistää olleensa naisen kanssa tekemisissä suhteen päättymisen jälkeen. Naisen uskotaan päättäneen itse päivänsä, mutta Erlendur on epäileväinen.

Alkoholisoituneen Hannibalin kuolemaa poliisi ei ole edes juuri välittänyt tutkia. Itse kyhätyllä lautalla leikkineet pojat löytävät ruumiin sattumalta, ja päihdeongelmaisen miehen arvellaan joko hukkuneen tapaturmaisesti tai riistäneen hengen itseltään. Tämäkin tapaus vaivaa Erlenduria, joka on muutaman kerran jutellut Hannibalin kanssa tämän eläessä.

Haastattelemalla ihmisiä ja pitämällä silmänsä auki pientenkin konkreettisten johtolankojen varalta Erlendur pääsee molempien tapausten jäljille. Tästäkin romaanista löytyy se Arnaldurin dekkareille tyypillinen kohtaus, jossa Erlendur alkaa vaistonsa varassa kaivaa maata ja löytää sen, mitä on pelännytkin löytävänsä.

Viihdyin tämän verkkaiseen tahtiin etenevän dekkarin parissa hyvin. Erlendurin hahmo kantaa läpi rikostutkinnan suvantokohtien, ja oli kiinnostava kurkistaa niihin hetkiin, joissa Erlendurin perhe-elämän ongelmat alkoivat kehkeytyä. Romaanin lopussa kuvataan käännettä, jonka johdosta Erlendur siirtyy rikospoliisiin ja viitataan vanhaan katoamistapaukseen, jota kuvataan enemmän romaanissa Menneet ja kadonneet.

Arnaldur Indriðason: Mestaruusottelu

Arnaldur Indriðason: Mestaruuusottelu
Einvígið, suom. Seija Holopainen.
Blue Moon 2013, 295 sivua.

Olen niin tykännyt Arnaldurin dekkareista: nautin niistä niin arjen kiireiden vastapainona kuin lomalukemisena, ja tuntui etten kyllästy niihin koskaan. Ikävä kyllä petyin Mestaruusotteluun, jossa eletään vuotta 1972 ja Reykjavik isännöi kahden shakkimestarin, yhdysvaltalaisen Bobby Fisherin ja venäläisen Boris Spasskin, mestaruusottelua. Erlendur toimii vielä järjestyspoliisissa ja vain vilahtaa kirjan lopussa ennakoiden tarinaa, jota kuvataan kirjassa Reykjavikin yöt. Päähenkilönä onkin tällä kertaa Marion Briem, jonka lukijat tuntevat aiemmista kirjoista Erlendurin entisenä pomona, joka antoi pitkään eläkkeelle jäämisestä jälkeenkin kullanarvoisia neuvoja oppipojalleen.

Rikostutkinta alkaa, kun nuori, päävammaa vuoksi hieman yksinkertainen ja erikoinen poika löydetään surmattuna elokuvateatterista kello viiden näytöksen jälkeen. Pojalla oli tapana tallentaa katsomiensa elokuvien ääniraita nauhurillaan, ja herää epäilys, että hän olisi samalla vahingossa nauhoittanut jonkin arkaluontoisen keskustelun ja joutunut sen vuoksi henkirikoksen uhriksi. Hämmästyttävää kyllä, näinkin järkyttävän ja erikoisen rikoksen ympärille on syntynyt todella unettava, paikoillaan junnaava dekkari. Toki aikakauden rikostekniset välineet ja keinot ovat varsin vaatimattomia, ja suon Mariolle sen, että hän innostuu todella paljon venäläisestä savukeaskista johtolankana.

Ongelma onkin kerronnassa, jossa mysteerin selvitys katkeaa milloin mihinkin, kuten Marionin työtoverin Albertin illalliseen vaimonsa kanssa ja ennen kaikkea Marionin lapsuuteen liittyviin takaumiin tai salaperäisiin puheluihin. Marionin elämään ja persoonaan on suuresti vaikuttanut hänen lapsena sairastamansa tuberkuloosi, jota hoidettiin muun muassa Tanskassa. Ikävä kyllä parantolaosuudet olivat tylsimmät koko kirjassa. Hassua kyllä myös Arnaldurin tapa viedä tarinaa eteenpäin yllättävillä puhelinsoitoilla tuntuu nyt pelkästään kömpelöltä, vaikka aiemmissa kirjoissa se, miten Erlendur heräsi äkilliseen puhelinsoittoon ja langan toisessa päässä olevan henkilöllisyys paljastui vasta vaivihkaa, oli minusta tavattoman viehättävää.

Ehkä Mestaruusottelun perimmäinen ongelma on juuri siinä, että se ei kerro Erlendurista, jonka elämä ja persoona jaksoivat kiinnostaa kirja toisensa jälkeen. Muuten kyllä pidän näiden "etko-osien" ideasta, joissa päästään myöhemmin tutustumaan nuoreen Erlenduriin tai katsotaan asioita aiemmin sivuroolissa olleen henkilön (Marionin) näkökulmasta. Kylmän sodan tematiikka ja viittaukset Kleifarvatn-järveen vievät ajatukset erityisesti Mies järvessä -dekkarin tapahtumiin. Jäin tällä kertaa myös miettimään, esiintyykö tässä kirjassa taustahenkilönä eräs Varjojen kujien päähenkilö.

Olen muuten lukenut Erlendur-dekkarit järjestyksessä, mutta kolmesta viimeksi julkaistusta mutta kymmentä muuta osaa varhaisempaan aikaan sijoittuvista luin ensimmäiseksi viimeisimmän, Muistin piinaamat – itse asiassa se oli ensimmäinen Arnaldurin dekkari, jonka luin. Nyt näitä "1970-luku-Erlendureja" lukiessa hienoisesti häiritsee, kun muistan hämärästi, miten esimerkiksi Marionin menneisyyteen liittyviä tapahtumia valotetaan jatkossa enemmän.

Arnaldur Indriðason: Menneet ja kadonneet

Arnaldur Indriðason: Menneet ja kadonneet 
Furudstrandir, suom. Seija Holopainen.
Blue Moon 2012, 283 sivua.

–Kiitos tästä, Erlendur sanoi ja vaikutti olevan jollain tavoin poissa tolaltaan. Hän käveli autolle kuin hypnotisoituna, istuutui ja ajoi pois. Peruutuspeilistä hän erotti Ezran, joka seisoi pihalla ja seurasi hänen lähtöään, ja hänen mieleensä juolahtivat Bóasin sanat ketunpesistä: niistä koloista saattaa löytää mitä kummallisimpia esineitä.

Lapsuus- ja nuoruusvuosien jälkeen en ole montaa kertaa kokenut sellaista tunnetta, että haluaa lukea tietyltä kirjailijalta teoksen toisensa perään. Usein haluan tutustua uusiin kirjailijoihin, ja toisaalta moni kirjailija tietysti kirjoittaa keskenään hyvinkin erilaisia teoksia. No, Alice Munro on yksi sellainen kirjailija, jolta luin suhteellisen lyhyessä ajassa paljon ja jonka uusiin suomennoksiin tartun aina innolla. Alice Munro ei petä, mutta ei petä myöskään islantilaisdekkaristi Arnaldurkaan. Siinä missä monen dekkaristin tuotantoon minulta menee nopeasti maku, niin Erlendur-sarjaa lukiessa ruokahalu vain kasvaa syödessä. Nämä kirjat ovatkin paljon enemmän kuin dekkareita, ne ovat vähäeleisen koskettavia kuvauksia inhimillisistä ihmistä sattumien, kohtalon ja islantilaisten säiden armoilla.

Sameiden vesien ja Jyrkänteen reunalla ajan taustalla ollut Erlendur palaa näyttämölle. Hyytävässä kylmyydessä kuvattu hankala rikostapaus on käynyt rikoskomisarion voimille, ja hän palaa kotiseudulleen Itävuonoille – jälleen kerran etsimään lapsena lumimyrskyyn kadonnutta pikkuveljeään, mutta myös kyselemään vuonna 1942 samalle nummelle kadonnutta naista. En tiedä, johtuiko se jälleennäkemisen ilosta vai karun islantilaisen luonnon kuvauksesta tai jopa Arnaldur-mittapuulla erityisen haikeasta tunnelmasta, mutta Menneet ja kadonneet nousi suosikikseni sarjasta. Samalla se on yksi sarjan vähiten perinteisen dekkarin kaltaisista kirjoista vähän Haudanhiljaista-romaanin tapaan.

Osallistun tällä postauksella Dekkariviikkoon; aiemmat bloggaukseni löytyvät täältä.

Arnaldur Indriðason: Jyrkänteen reunalla

Kuva: Yöpöydän kirjat

Arnaldur Indriðason: Jyrkänteen reunalla
Svörtuloft, suom. Seija Holopainen.
Blue Moon 2011, 300 sivua.

Jyrkänteen reunalla linkittyy vahvasti Erlendur-sarjan aiempiin kirjoihin, vaikka itsenäinen teos onkin. Eräs tarinalinjoista kurkistaa aina Talvikaupunkiin asti. Kirjan tapahtuma-aika on sama kuin Sameissa vesissä, joka kerrottiin Elínborgin näkökulmasta. Tällä kertaa pääosassa on Sigurður Óli; Erlendur on edelleen lomailemassa Itävuonoilla ja hänestä aletaan olla huolissaan. Murha, jota Elínborg tutkii Sameissa vesissä, on sivujuonne Jyrkänteen reunalla, sillä Sigurður Ólin pitää kiireisenä sekaantuminen – hieman epähuomiossa – kiristysjupakkaan ja siihen liittyvään henkirikokseen.

Kirja alkaa varsin ahdistavalla kuvauksella rikollisen toiminnasta ja aikeista, mutta pian lukija saa kellua Arnaldurin suhteellisen leppoisassa ja kiireettömässä kerronnassa. Tykästyin kovasti Elínborgiin edellisessä kirjassa ja Erlenduria on ikävä, mutta oli kiinnostavaa kurkata myös varsin etäiseksi jääneen Sigurður Ólin kuoren alle.

Tämä on neljäs postaukseni Dekkariviikkoon; aiemmin olen kirjoittanut paitsi Arnaldurin dekkarisarjan aiemmista osista, myös Englannin marskimaalle sijoittuvasta Elly Griffithsin romaanista Risteyskohdat.

Arnaldur Indriðason: Sameissa vesissä

Kuva: Yöpöydän kirjat

Arnaldur Indriðason: Sameissa vesissä
Myrká, suom. Seija Holopainen.
Blue Moon 2010, 265 sivua.

Sameissa vesissä Erlendurin työtoveri Elínborg on pääosassa, sillä Erlendur itse on harhailemassa Itävuonoilla, kuten Hyytävän kylmyyden lopussa vihjattiin. Elínborgin perhekin esitellään ensimmäistä kertaa kunnolla. Muistojen kautta valotetaan elävästi myös Elínborgin aiempaa elämää, ja antaumukselliselle ruuanlaittoharrastukselle löytyy selitys lapsuuden sokerissa ruskistetuista perunapalleroista ja jalkakylpyvadissa liotetusta suolakalasta.

Itse asiassa Elínborgin yksityiselämää kuvataan niin paljon, että melkein unohtuu, että tutkinnan alla on jälleen kerran raaka murha. Nuorehko mies löytyy surmattuna asunnostaan. Uhri on elänyt päällisin puolin nuhteetonta elämää: hoitanut työnsä, maksanut vuokransa ja treenannut kuntosalilla, mutta asunnosta löytyy myös viitteitä siitä, että mies olisi hankkinut itselleen seuraa tyrmäystippojen avulla. Onko murhaaja kenties ollut ensin uhri ja liittyykö tandoori-mausteella tuoksuva huovi tapaukseen?

Tämä on toinen postaukseni Dekkariviikkoon kirjablogeissa, eilen julkaisin tekstin Hyytävästä kylmyydestä. 

Arnaldur Indriðason: Hyytävä kylmyys

Kirjablogien dekkariviikon logo: Yöpöydän kirjat -blogi.

Arnaldur Indriðason: Hyytävä kylmyys

Harðskafi, suom. Seija Holopainen.
Blue Moon 2008, 279 sivua.

Erlendur tiesi että elämään kuului sattumia jotka tuottivat ihmisille joskus ikäviä yllätyksiä, joskus iloa. Sattumat olivat kuin sade, joka valui taivaalta yhtä lailla epäoikeudenmukaisten kuin oikeudenmukaistenkin ihmisten päälle. Joskus ne olivat hyväksi, toisinaan taas pahaksi. Ne muokkasivat enemmän tai vähemmän ihmisten niin kutsuttua kohtaloa. Niitä tuli tyhjästä: odottamattomia, kummallisia ja selittämättömiä sattumia.

Erlendur oli tarkka, ettei sekoittanut niitä johonkin muuhun. Hän jos kuka tiesi, että sattumia saattoi ohjaillakin. Niitä saatettiin sopivasti järjestää pahaa aavistamattomalle ihmiselle. Silloin niistä ei enää käytetty sanaa sattuma. Nimityksiä oli monia, mutta Erlendurin työssä niille oli vain yksi sana: rikos.

Islantilaisen Arnaldurin Erlendur-dekkareissa tutkinnan alla oleva henkirikos paljastuu usein pikaistuksissa tehdyksi tapoksi, hätävarjelun liioitteluksi tai tavalla tai toisella alentuneesti syyntakeisen henkilön ajattelemattomaksi teoksi. Hyytävässä kylmyydessä sen sijaan tutkitaan nelikymppisen naisen itsemurhaa, jonka taustalta paljastuu hyvin julmia ja harkittuja tekoja. Tämä taisi olla ensimmäinen kerta, kun Arnaldurin dekkarin lukeminen keskellä yötä sai minut vähän säikyksi – eikä ihme, sillä tapahtumia kuvataan ajoittain juonittelujen uhriksi joutuneen hauraan ja jo lapsuudessaan traumatisoituneen ihmisen näkökulmasta.

Vaikka Arnaldurin dekkarit ovat pääosin hyvinkin realistisia, niin kieltämättä välillä sattumat – jotka ovat komisario Erlendurin tutkimuksista ja elämästä kertovan sarjan teema yleisemminkin – ovat välillä aika uskomattomia. Tällä kertaa Erlendur saa ratkaisevan vihjeen vuosikymmeniä vanhaan katoamistapaukseen tutkiessaan vastikään sattunutta itsemurhaa. Lopulta kaikki liittyy järviveden hyytävään kylmyyteen.

Osa Erlendur-tarinoiden realistisuutta on se, että kaikkiin kysymyksiin ei löydy vastausta, kaikkia kadonneita ei koskaan löydetä, pahoille teoille ei aina löydy selitystä ja paikalle ei välttämättä ehditä elokuvatyyliin  juuri viime hetkellä. Hyytävän kylmyyden loppu on kyllä harvinaisen lohduton monella tapaa. Seuraavaksi luen Sameissa vesissä ja toivon välillä vähän vähemmän raadollista tarinaa.

Osallistun tällä postauksella Kirjablogien dekkariviikkoon, jota emännöi Yöpöydän kirjat.

Arnaldur Indriðason: Talvikaupunki

Arnaldur Indriðason: Talvikaupunki 
Vetrarborgin, suom. Seija Holopainen.
Blue Moon 2008, 302 sivua.

Erlendur seisoi haudan ääressä ulkona kylmässä ja mietti kaiken tarkoitusta, elämän ja kuoleman. Hän ei keksinyt mitään vastausta, sen enempää kuin aikaisemminkaan. Mitään lopullista vastausta uurnassa tuhkautettuna olevan elinikäiseen yksinäisyyteen ei ollut. Tai Erlendurin veljen kuolemaan monen monta vuotta sitten. Tai sille miksi Erlendur oli sellainen kuin oli tai miksi Elías puukotettiin kuoliaaksi. Elämä oli pelkkää sattumaa, jonka oikut säätelivät ihmisen kohtaloa niin kuin myrsky, joka iskee varoittamatta ja päättää kuka loukkaantuu ja kuka kuolee.

Ihailen Arnaldurin kykyä temmata lukija mukaansa heti ensi riveiltä alkaen. Talvikaupungin aloitus on erityisen intensiivinen: on tapahtunut järkyttävä rikos, ja Erlendur, Elínborg sekä Ssigurður Óli lähtevät lähes juoksujalkaa puhuttamaan ihmisiä, jotka saattaisivat tietää asiasta jotain.

Huomaan pitäväni enemmän selkeästi menneisyyteen sijoittuvia rikoksia kuvaavista Erlendur-dekkareista, sillä suosikkini ovat olleet tähän mennessä luurankolöytöjen ympärille kiertyvät Haudanhiljaista ja Mies järvessä. Yleensä Arnaldurin kirjoissa varsinaisen henkirikoksen uhri on enemmän tai vähemmän epämiellyttävä tyyppi, mutta Talvikaupungissa raa'an puunkotunsen uhriksi joutuu sympaattinen koulupoika. Pojan äiti on thaimaalainen, joten murhalla epäillään olevan rasistinen motiivi. Tämä kirja oli vähän erilainen lukukokemus siinäkin mielessä, että tällä kertaa en yhtään arvannut murhaajaa, vaikka yleensä Arnaldurin dekkareissa se on melko hyvin pääteltävissä.

Erlendur itse tekee tässä tarinassa vähän samantapaisen pienempään tutkinnan alla olevaan tapaukseen liittyvän arviointivirheen kuin Elínborg tekee kirjassa Ääni kuin enkelin. Tapahtumat ehtivät saada dramaattisia käänteitä, ennen kuin syyllinen selviää. Rikostutkijoiden yksityiselämää valotetaan ehkä vähän aiempaa enemmän; Erlendurin lapsuudesta kerrotaan enemmän    ja Eva-tyttärellä menee pitkästä aikaa vähän paremmin, Elínborg kaipaa jatkuvasti kotiin perheensä luokse ja jopa pitkään etäisenä näyttäytyneen Ssigurður Ólin persoonaan ja taustaan saadaan lisävalaistusta.

Arnaldur Indriðason: Mies järvessä

Arnaldur Indriðason: Mies järvessä
Kleifarvatn, suom. Seija Holopainen.
Blue Moon 2007, 315 sivua.

Huoneeseen laskeutui hiljaisuus ja kukin mietti tykönään, että asia oli paisunut yli heidän ymmärryksensä. He olivat tottuneet käsittelemään yksinkertaisia islantilaisia rikoksia, joihin ei liittynyt mitään outoja laitteita tai kaupallisia sihteereitä, jotka eivät oikeastaan olleetkaan mitään kaupallisia sihteereitä. Niihin ei liittynyt suurlähetystöjä eikä kylmää sotaa, vaan ihan tavallista islantilaista arkipäivää, jossa rikokset olivat pieniä ja selkeitä eivätkä mitenkään liittyneet suuren maailman taistelukenttiin.

Kleifarvatn-järven pinta on laskenut vuosien ajan maanalaisten halkeamien vuoksi, ja eräänä päivänä rannalla vaelteleva hydrologi löytää hiekasta luurangon. Kallossa on reikä ja selkään on sidottu rikkinäinen neuvostoliittolainen radiolähetin. Kuten Haudanhiljaista-romaanissa, myös tässä dekkarissa yllättävä löytö johdattaa vuosikymmenten takaisten tapahtumien jäljille. Tällä kertaa ei kuitenkaan ole kyse yksityisestä perhetragediasta, vaan sosialismista, vakoilusta ja vastavakoilusta.

Erlendur, Elínborg ja Sigurður Óli alkavat järjestelmällisesti tutustua ennen 1960-luvun loppua kadonneiden miesten tapauksiin. Samanaikaisesti lukija pääsee kurkistamaan Leipzigissa toisen maailmansodan jälkeen opiskelleen islantilaismiehen muistoihin ja ajatuksiin. Poliittisten myllerrysten keskelläkin rakkaus on suurin voima ja petollinen ystävä vihamiestäkin vaarallisempi.

Jälleen kerran Erlendurin vaisto johdattaa pian oikeille jäljille, vaikka tutkimuksen etenevätkin hitaasti: moni asioista jotakin tietävä on kuollut, ja henkirikokseen syyttömilläkin on omat syynsä olla kertomatta kaikkea mitä tietävät. Erlendurin entisestä pomosta Marion Briemistä on jälleen kerran apua. Voi, Arnaldurin dekkareille tyypillisesti tämäkin on niin sydäntä särkevän surullinen tarina!

Kaikkien kolmen poliisin yksityiselämää valotetaan ehkä hieman aiempaa enemmän: Elínborg julkaisee keittokirjan, Sigurður Óli ja vaimonsa kipuilevat lapsettomuuden kanssa. Erlendur on menettänyt kontaktin tyttäreensä Eva Lindiin, mutta saa yllättäen vieraakseen poikansa Sindri Snærin, ja suhde Valgerðuriin syvenee. Arnaldur ei harrasta ärsyttävän dramaattisia cliffhangereita vaan koukuttaa seuraamaan sarjan keskushenkilöiden elämää eleettömästi mutta varmasti. Talvikaupunki on jo luvussa.

Arnaldur Indriðason: Ääni kuin enkelin

Arnaldur Indriðason: Ääni kuin enkelin
Röddin, suom. Seija Holopainen.
Blue Moon 2006, 303 sivua.

Ääni kuin enkelin mukailee aiemmin lukemistani Erlendur-dekkareista (Muistin piinaamat, Räme, Haudanhiljaista) poiketen perinteistä suljetun huoneen dekkaria: hotellin ovimikon murhassa epäiltyjen piiri rajautuu pitkälti hotellin henkilökuntaa ja vieraisiin, vaikka myös miehen menneisyydestä löytyy varteenotettavia epäilyä. Rajatun miljöön ratkaisun viimeistelee se, että rikostutkija Erlendur asettuu itsekin hotelliin asumaan joulunaluspäiviksi.

Uhrin tausta on varsin poikkeuksellinen: hän on ollut eräänlainen lapsitähti, jonka lupaava kiertue katkesi alkuunsa kesken konsertin alkaneeseen äänenmurrokseen. Liittyykö murha jollakin tapaa siihen, että hotellin ahtaassa kellariasunnossa vuosia asuneella miehellä on takanaan loistava tulevaisuus?

Arnaldur käyttää taitavasti näkökulmanvaihtelua ja onnistuu osin sen avulla hämäämään ainakin minua. Miten helposti myös ennakkoasenteet muovaavat päätelmiämme! Erlendur-dekkareissa on aina päätarinan lisäksi vähintään yksi arvoituksellinen sivujuonne, joka tällä kertaa nostaa Erlendurin työtoveria Elínborgia enemmän esille.

Jostain syystä Ääni kuin enkelin jäi lukukokemuksena vähän etäisemmäksi kuin aiemmat Erlendur-dekkarit, mutta oli siinäkin hetkensä. Arlandur osaa rakentaa haikeansuloista tunnelmaa ja suvantokohtia. Erlendur istuu rikkinäisen patterin kylmäksi jättämässä hotellihuoneessaan ja tuijottaa lumisateeseen, soittaa Ave Mariaa ja muistaa myrskyiselle nummelle kadonnutta pikkuveljeään – ja menee ensimmäistä kertaa vuosiin jonkinlaisille treffeille! Minua hymyilytti myös kohtaus, jossa Erlendur hermostuu huonosti äidinkieltään puhuvaan nuoreen naiseen ja kuvittelee mielessään jonkilaisen parantolan, jossa ihmiset voisivat eheytyä kielivirheistään.