lauantai 2. elokuuta 2014

Vesa Haapala ja Juhani Sipilä (toim.): Kiviaholinna. Suomalainen romaani


Vesa Haapala ja Juhani Sipilä (toim.): Kiviaholinna. Suomalainen romaani
Avain 2013, 414 sivua.

Tuurin ja Anhavan ajatuksia mukaillen voi sanoa, että romaani esittää väitteen todellisuudesta tai näkemyksen elämän kulusta ja periaatteista. Anhavan määritelmässä korostuu romaani esityksenä, Tuuri taas painottaa merkitystä. Kun nämän ajatukset yhdistetään, voidaan esittää seuraavaa: Romaani luo väitteensä siten, että lukija voi asettua omine kokemuksineen väitteen maailmaan – vaikka tuo asettuminen, eläytymisen mahdollisuus olisikin vastustusta herättävää eikä lainkaan nautinnollista. Nostaapa romaani esiin elämän kutsuvia tai torjuttuja puolia, on sen voima ennen kaikkea ihmisten toimien, ajatusten ja tapahtumien kulun esittämisessä siten, että niihin voidaan ottaa osaa ja eläytyä – tai ainakin tunnistaa ja ymmärtää oman kokemuspiirin ulottumattomiin jääviä asioita.

Kiviaholinna avaa erilaisia näköaloja ja katselukulmia kotimaiseen romaaniin. Kolme asemansa vakiinnuttanutta klassikkokirjailijaa, Aleksis Kivi, Juhani Aho ja Väinö Linna on nostettu kirjan nimessä etualalle, mutta parissakymmenessä artikkelissa tutkimuskohteena on laaja joukko vanhaa ja uutta kirjallisuutta Kjell Westöstä Antti Hyryyn ja Petri Tammisesta Sofi Oksaseen. Romaaneista etsitään niin inhimillistä primitiiviä (Riikka Rossi Joel Lehtosen Putkinotkosta), proosan ja runon kudosta (Satu Grünthal Volter Kilven Kirkolle-romaanista) kuin hanhikorppikotkia ja ronttosauruksia (Janna Kantola Veikko Huovisen tuotannosta). Artikkelikokoelman toimittajat Vesa Haapala ja Juhani Sipilä kysyvät esipuheessa, onko suomalaisella romaanilla jokin erityispiirre – vastausta en kirjasta löytänyt, sen sijaan löysin teosten ja lähestymistapojen kiinnostavan monipuoisuuden.

Jotkut artikkeleista ovat hyvinkin kiinni ajassa, kuten Saija Isomaan "Nykyajan Hannut ja Kertut" jossa tarkastellaan kaltoin kohdeltujen lapsien kuvauksia vuosituhannen vaihteen romaaneissa, sekä Pasi Saukkosen "Kotoutuuko kirjallisuus?", jossa aiheena on pikku hiljaa Suomessakin moniäänistyvä maahanmuuttajakirjallisuus. Pidän siitä, kun kaunokirjallisuutta peilataan todellisuuteen ja toisinpäin, mutta yhtä lailla nautin sellaisten artikkelien lukemisesta, joissa fokus on kaukana päivänpolttavista kysymyksistä. Niissä ammennetaan sen sijaan historiasta, katsotaan tekstiä läheltä ja kerrotaan jotain uutta rakkaista, joskus vähän pölyttymään unohdetuistakin klassikoistamme, kuten Elise Nykäsen artikkelissa, jossa analysoidaan Marja-Liisa Vartion Se on sitten kevät -romaanin Annin henkilökuvauksen yhteyksiä sillanpääläisyyteen. Vesa Haapala puolestaan tarkastelee Antti Hyryn Aittaa, joka on hänen mukaansa "todellinen aarreaitta paitsi rakentamisesta myös kerronnan rakentumisesta ja maailmankuvasta kiinnostuneelle." Voi että, Aitta pitää lukea pian, samoin kuin Kjell Westön Missä kuljimme kerran, jossa "Romaania hallitseva valon ja pimeyden kuvasto ja sitä täydentävä mustan ja valkoisen kuvasto ilmentävät yhteiskunnallista vastakkainasettelun ilmapiiriä mutta toisaalta myös ihmisen sisäistä jakautuneisuutta, kykyä sekä hyvään että pahaan", kuten Tuomas Juntunen toteaa.

Vaikka Kiviaholinnassa on kirjallisuudentutkimuksen terminologianja lähdeviitteet kohdillaan, se on kauttaaltaan varsin yleistajuinen ja kannustan kotimaisen kirjaliisuuden ystäviä tarttumaan siihen, vaikka kirjallisuuden teoria tuntuisi vieraalta. Kirjan lähtöajatuksena on tarkastella sitä, mitä suomalaiset romaanit kertovat meistä ja yhteiskunnastamme, ja näkökulma koskettaa meitä jokaista.

Kirja on luettu innostuksella myös Ilselässä ja arvioitu muun muassa Kiiltomadossa ja Luutiissa.

1 kommentti:

  1. Tässäpä oli hyvä vinkki. Kotimaisen kirjallisuuden lukeminen on minulla valitettavan heikoilla kantimilla (talven aikana olisi tarkoitus tsempata sen suhteen), mutta tämmöinen yleistajuinen kirja kiinnostaa. Ehkä tästä jonkun lukuvinkin voisi jopa saada. :)

    VastaaPoista