keskiviikko 14. maaliskuuta 2012

MInna Andersson: Seitsemän tytärtä. Äidiksi tulon tunnelmia 1840-luvulta nykypäivään


Minna Andersson: Seitsemän tytärtä. 
Äidiksi tulon tunnelmia 1840-luvulta nykypäivään. 
Karisto 2007. 171 sivua.

Vaatimukset ovat toki muuttuneet vuosien saatossa. Ennen vaadittiin poikalapsia ja peltotöitä. Nyt vaaditaan ihmelapsia ja loistavaa uraa. Emme me äidit taida osata elää ilman tätä vaatimusten kirjoa. 


Mutta mikä meitä sitten auttaa jaksamaan kaiken sen keskellä? Luulen tietäväni vastauksen. Ei liene mikään anopin tai pomon kiitos voi olla yhtä palkitseva kuin pienen lapsen hymy omalle äidilleen. 


Minna Andersson kertoo kirjassa seitsemän sukupolven äitien  synnytyksistä aina oman tyttärensä syntymään asti. Henkilöiden nimet on kuitenkin muutettu (esim. Minna itse on kirjassa Jonna), mikä on ymmärrettävää, mutta vähentää kirjan autenttisuuden tuntua. Kaikki synnytystarinat on kerrottu minämuodossa. Äidiltään kirjailija on tietysti kuullut omasta syntymästään, kenties myös äidinäitinsä synnytyksestä, ja lähteissä mainitaan myös nauhoitettuja muistelmia, mutta varhaisimmat, 1800-luvulle sijoittuvat synnytystarinat ovat tietenkin pääosin kuviteltuja. On luonnollista, että kuviteltaessa todella eläneiden ihmisten tunnelmia kertomuksista tulee melko siloiteltuja - mitään kovin ristiriitaisia tai negatiivisia tunteita ei kirjassa käsitellä, vaikka tarinoiden taustalla on köyhyyttä ja sotaa.

Vaikka kertomuksissa säilytetäänkin tietty etäisyys, ne ovat sympaattisia ja koskettavia. Synnytys jännittää enemmän tai vähemmän kaikkia äitejä, vaikka synnytyskokemuksia olisi takana useampiakin. Uuden vauvan syntymä ilahduttaa aina, oli hän sitten lapsettomuushoitojen tuella saatu ainokainen, suunnittelemattomasti syntynyt tai jälleenrakennuskaudella isänmaan vuoksi alulle saatettu. Toisinaan lapsen sukupuoli saattaa olla pettymys, jos on toivottu kotitilalle tai yritykselle miespuolista jatkajaa, tai sitten tyttö voi olla hartaasti toivottu isoveljiensä jälkeen. Kaikissa kertomuksissa on jotain, johon voin itse eläytyä, vaikka sitten tämä:

Huokaisen ja nostan kirjan eteeni. Lukeminen on oiva tapa unohtaa omat kömmähdyksensä. Kirjojen mukana voi sukeltaa konkun toisen elämään, myötäelää sellaisia iloja ja suruja, joista ei itse tarvitse kantaa huolta. Kunpa vain saisin lukea enemmän! Lukeminen on ollut minun elinikäinen paheeni.

Luin kirjaa nurinkurisesti lopusta alkuun, sillä 2000-luvun synnytyskokemukseen oli helpoin samastua. Koska kaikissa kertomuksissa viitattiin oman äidin synnytykseen ja kertojan oman lapsuudenperheen vaiheisiin, tuntui välillä haikealta lukea onnellisen perhe-elämän kuvauksia, kun tiesi avioparin yhteiselon melko pian päättyvän miehen kuolemaan tai avioeroon. Toistuvasti perheenisistä mainitaan, että he olivat kovin kiireisiä ja työlleen omistautuneita, mutta ottavat uuden perheenjäsenen kuitenkin ilolla vastaan.

Kiinnostavinta kirjassa on eri aikojen synnytys- ja vauvanhoitokäytäntöjen vertailu. Kertomus 1970-luvun synnytyksestä ja lapsivuodeajasta oli kaikkien masentavin: yliaikainen synnytys käynnistettiin "kun sairaalassa oli tilaa", synnytystä seuraavat lääketieteen opiskelijat kommentoivat synnyttäjän kuullen "rikkaita yksityispotilaita" (kun perhe oli päättänyt palkata omalääkärin), synnytys päätyi sektioon ja äiti ja vauva eristettiin toisistaan moniksi päiviksi äidin allergisen ihottuman takia! Myös vuoden 1945 hoitokäytännöt olivat melko teknisiä neljän tunnin syöttöväleineen, kun taas 1917 tapahtunut, koulutetun kätilön hoitama kotisynnytys ja vauvanhoito oli lapsentahtista ensi imetyksineen - sitä samaa pehmeyttä ja luonnonmukaisuutta, johon Suomessa ollaan viime vuosikymmeninä palattu.

Anderssonin kirjan luettuani minua alkoi entistä enemmän kiinnostaa vastikään ilmestynyt Kirsi Vainio-Korhosen teos Ujostelemattomat. Kätilöiden, synnytysten ja arjen historiaa, jonka sivuilla pääsee kurkistamaan vielä varhaisempiin aikoihin, ammattikätilöiden työhön 1700-luvun Suomessa.


20 kommenttia:

  1. Varmasti kiinnostava kirja. Minua kiinnostaisi lukea etenkin nuo äitiyteen ja siihen liittyviin odotuksiin liittyvät tekstit.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nuo äitiyteen liittyvät odotukset ovat koko kirjan läpäisevä teema; jokainen kertoja pohtii niitä omalta kohdaltaan. 1800-luvulla piti jaksaa heti jatkaa raskaita töitä, 1910-luvulla piti kuuurata viimeisillään sali putipuhtaaksi synnytystä varten ja laittaa talon asiat sellaiselle mallille, että saattoi vetäytyä sinne synnyttämään, 1970-luvulla melkein heti töihin, homaat itse hoitopaikan vauvalle jne. 2000-luvun synnyttäjä (eli kirjan kirjoittaja), jonka tekstistä alun lainaus on, potee syyllisyyttä kertakäyttövaippojen käytöstä, haluaisi päästä pian omiin mittoihinsa ja pohtii perheen sisäistä työnjakoa (näkökulmasta, että eikö se nykyään enää SAISI olla perinteinen).

      Poista
  2. Voihan nenä!Tämän haluan lukea!!!

    VastaaPoista
  3. Juu! Nimi täytyy pistää muistiin täälläkin! Sen verran kiinnostavalta tuo. Samaten tuo Vainio-Korhosen kirja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Morre, tämä on juuri sellaista "pienen ihmisen historiaa", jonka parissa olet ymmärtääkseni työskennellytkin :)

      Poista
  4. Lukiessani tekstiäsi, ajattelin että vinkkaan sinulle tuota Vainio-Korhosen (on toinen väikkäriohjaajistani) kirjaa, mutta olit huomannut sen itse :)

    En ole vielä Kirsin kirjaa lukenut, mutta tarkoitus kyllä on se jossain vaiheessa lukea.

    VastaaPoista
  5. Tämä kuulostaa mielenkiintoiselta.
    Mietin tekstiäsi lukiessa, että mitä sitä osaisi itse kertoa synnytyksistään? Tuntuu, että jo muutamassa vuodessa muistot ovat hämärtyneet valtavasti, joten miten niistä voisi kertoa oikein. (juuri vähän aikaa sitten väitin anopille kivenkovaan, että nuorempi poika syntyi vain muutama tunti sairaalaanmenon jälkeen, vaikka oikeasti olin ehtinyt olla siellä jo yli vuorokauden... Hupsista.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä muistan itse asiassa aika hyvin kaikki neljä (viimeisimmästä kaksi vuotta), ja koska olen synnyttänyt sekä kesällä, loppukeväästä, kevättalvella että loppusyksystä, muistan hyvin myös sen, miten valo vaikutti tunnelmaan - hyvin erilaista saada vauva aamuauringossa kuin myrskyisenä syysiltana :).

      Poista
  6. oi mikä aloituslainaus! näinä supermarjo aikoina (olen vain lukenut iltalehteä koskien sarjaa ja saanut verenpaineeni kohoamaan) syytä muistuttaa kaikkia...

    mä oon kans miettinyt tota 70-lukua - what were they thinking? mutta jälkiviisastelu on aina helppoa. kai sitä joka aikakautena tehdään parasta ajatellen jutut...

    VastaaPoista
  7. Minulta on mennyt supermarjot kokonaan ohi, mutta kyllähän äideiltä paljon vaaditaan - ja loppujen lopuksi mikään ei ole hyvä, ei lasten pitkä kotihoito eikä äidin varhainen töihin meno, joku kyllä keksii naputtaa kummasta tahansa...

    Minäkin mietin, kun kiitin onneani, että saan synnyttää nykyaikaisen lääketieteen mutta toisaalta myös "uudenlaisen" vauva- ja äitiystävällisyyden aikakaudella, että mitäköhän tämän ajan synnytyskäytännöissä kauhistellaan kolmenkymmenen vuoden kuluttua... Todennäköisesti ainakin Tammisaaren ja muiden pienempien yksiköiden sulkemista, ja varmaan joku kivunlievitysmenetelmä joutuun vuorostaan pannaan (henkilökunnan turvallisuuden vuoksi ilokaasu onkin jo kielletty joissakin sairaaloissa).

    VastaaPoista
  8. Mielenkiintoiselta vaikuttaa! Äitiys on tässä viime aikoina pohdituttanut tietenkin oman äitiyden myötä, mutta tällä hetkellä minulla on myös kesken Katajavuoren Lahjat-romaani. Siitä tullee hyvin äitiyspainotteinen postaus, kunhan saan luettua ja kirjoitettua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lahjat on aivan ihana romaani! Kiva lukea sitten, mitä kirjoitat :)

      Poista
  9. Onpa kiinnostavan kuuloinen kirja! Aihepiiri on ollut viime aikoina paljon mielessä. Tuo 70-luvun osuus kuulostaa myös kiinnostavalta ja karmivalta. Äitini on kertonut, että esikoisen kanssa oli vaikeaa aloittaa kotona, kun vauva oli sairaalassa enimmäkseen vauvalassa. Maito ei tietenkään noussut ja ylipäänsä kotiin tullessa oli sellainen tunne, että mitä tälle pitäisi tehdä. No, onneksi hänen oma äitinsä riensi apuun.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Amma, tuota 70-luvun meininkiä on tosiaan vaikea käsittää. Tämän kirjan 70-luvun tarinassa äidiltä kiellettiin imettäminen kokonaan kortisonilääkityksen vuoksi (en tiedä, olisiko vieläkin kiellettyä, ainakin neuvottaisiin pumppaamaan kuurin ajan, jotta maidontuotanto lähtisi käyntiin), ja neuvolatäti kommentoi vain, että "imetystä ei muutenkaan suositella yli kolmikuisille, joten ei sinun vauvasi kovin paljon menettänyt" tjsp :/

      Poista
  10. Kuulostaa erittäin mielenkiintoiselta! Ainoastaan tuo nimien muuttaminen ja myös osittainen kuvittelu mietityttävät. Miksi suotta etäännyttää lukijaa, jos kuitenkin kyseessä on omasta suvusta ja omalla nimellä kirjoitettu kirja?

    Hauska tuo sinun käänteinen lukutapa, ei sovi minun lukuneuroosiini, jonka mukaisesti luen kirjoja kannesta kanteen harppomatta tai vaihtamatta suuntaa ;D Minulla muuten on kesken äitiyteen liittyvä kirja mutta hyvin erilaisella otteella kirjoitettuna :)

    VastaaPoista
  11. Villasukka, minuakin jäi mietityttämään, miksi nimet oli muutettu, mutta se saattoi olla esim. jonkun sukulaisen toive kun mukana oli elossa oleviakin äitejä.

    Aloitin kyllä kirjan ihan alusta, mutta sitten halusin lukea 2000-luvun synnytyksestä ja jäin sille tielleni ;). Tietokirjoissa näin voi tehdä, joskus luen novellikokoelmiakin "epäjärjestyksessä". Kerran tosin siinä kävi hassusti, kun kirja olikin oikeasti romaani, ja novellinen välillä oli jossain määrin kronologinen jatkumo (Daniel Kehlmanin Maine) :D

    VastaaPoista
  12. Löysin kirjan eilen kirjastosta ja sen mielenkiintoisuus nappasi mukaansa. Tarinoihin oli hyvin ripoteltu sen ajan synnytys ja vauvanhoito käytänteitä.Suosittelen! Ja kiitos kirjailijalle hienosta kirjasta!

    VastaaPoista
  13. Mustikanvarpu, kiva että sinäkin tykkäsit tästä kirjasta! :)

    VastaaPoista