perjantai 18. marraskuuta 2011

Karin Ehrnrooth: Vinoon varttunut tyttö



Karin Ehrnrooth: Vinoon varttunut tyttö
Alkuteos Flickan som blev fel.
Suom. Riie Heikkilä yhdessä Karin Ehrnroothin kanssa.
Gummerus 2011. 305 sivua.
Omaelämäkerrallinen romaani.


Hän tuntee olonsa tytöksi, joksikin tytöksi, mutta ei tyttäreksi. Hänellä on kalpea aavistus tai hermostuttava tunne siitä, että tuntuu aivan toisenlaiselta olla oikea tytär, rakastettu tytär, eikä pelkkä tyttö. Toisinaan hänestä tuntuu uskomattomalta, että hän on Mehiläiskuningattaren tytär. Hän uskoo kyllä tietävänsä, että hän on isän tyttö - mutta tytär-sanan kohdalla hänet täyttää toisinaan epäilys.


Karin Ehrnroothin omaelämäkerrallinen romaani ei ole ainoastaan koskettava, vaan myös satuttava lukukokemus. Varhaislapsuutta, sumuista aikaa, määrittelee eräänlainen värähtely: se liittyy yksinäisyyteen ja suruun, menetykseen, kenties myös hylätyksi tulemiseen ja kaipaukseen. Pienen Karin-tytön suurin suru on etäinen äiti, tanskalaissyntyinen kreivitär Karin-Brigitte Ehrnrooth, joka haikailee nuoruutensa loistoa ja hovielämää. Jalkaväenkenraali Adolf Ehrnroothin vaimona ja kolmen lapsen äitinä suomalaisella maaseudulla hän pitää yhä kiinni erityisasemastaan. Hän on Mehiläiskuningatar, joka nukkuu ja makoilee sängyssään pitkään sen jälkeen, kun muu talonväki on jo noussut päivän askareisiin. Vanhin tytär saa usein kunnian tarjoilla puuron äidin sänkyyn, asetella lautasen jonnekin pölyisten sanomalehtien ja makeisrasioiden välimaastoon. Kun äiti on jalkeilla, hän lukee entisen kotimaansa sanomalehtiä ja syö ranskanleipää. Lapsilla ei ole silloin lupa istua saman pöydän ääreen, mutta äidin selän takaa saa kurkkia lehteä ja hyvällä onnella leivästäkin saa pienen maistiaisen.


Teoksessaan Isäni oli sotilas (Gummerus 2009) Karin Ehrnrooth kertoi isästään, vuonna 2004 kuolleesta kansallisesta ikonista Adolf Ehrnroothista. Vinoon varttuneesa tytössä kuvataan ennen muuta äiti-tytär -suhdetta, mutta valotetaan myös isän roolia perhedraamassa: Teki kipeää tulla jatkuvasti nuhdelluksi, mutta kaikkein inhottavinta oli nähdä, kuinka isä puuttui minun ja äidin väliseen riitaan. Minä sain aina olla "se toinen", vihollinen, jota vastaan isän kenties oli taisteltava. Vihollinen oli niin syvällä hänessä, että siitä oli tullut osa häntä. Kun hän tunsi adrenaliinipiikin, höyryveturi käynnistyi eikä sitä saanut pysähtymään.

Yksi Karinin tarinan punainen lanka on rakkaus valkoiseen taloon meren rannalla, Solgårdeniin, joka isän kuoltua menee ilman perusteluja Karinin veljelle. Karin aavistaa meneyksen ennalta ja valokuvaa taloa ja puutarhaa eri vuodenaikoina ja eri tunnelmissa.


En koskaan kertonut kenellekään, kuinka paljon rakastin meren äärellä olevaa kotia, koska olin oppinut kätkemään todellisen rakkauteni. En paljastanut, kuinka se täysin fyysisellä tasolla oli osa minua. Kuinka minä olin kasvanut yhteen sen kanssa, ja kuinka metsän oksisto oli olemassa sisälläni. Kuinka minun omat verisuoneni edelleen kurottuivat syvälle, syvälle maahan. 


Lapsuudenkodin menetys saa Karinin myös ymmärtämään paremmin äitiään, joka kaipaa tanskalaiseen linnaan, jota ympäröivät vallihauta, jossa oli vihreänsameaa vettä, sekä ikivanhat, vehreät puut. Mutta täytyykö taakka tosiaan aina siirtää seuraavalle sukupolvelle?

Karin Ehrnroothin kieli ja kerronta on todella kaunista, ilmaisuvoimaista ja herkkää. Kirjailijan ja Riie Heikkilän yhteistyössä on myös syntynyt onnistunut suomennos. Tällaista kirjaa, joka on paitsi hyvin kirjoitettu myös kirjoittajansa omakohtaisiin, kipeisiin kokemuksiin perustuva, on vaikea varsinaisesti arvioida. Siksi tyydyn siteeraamaan tavallista enemmän; Ehrnrooth sanoo kaiken niin taitavasti. Teoksen genreä voi toki pohtia: onko tämä tosiaan omaelämäkerrallinen romaani vai pikemminkin kaunokirjallinen omaelämäkerta? Onko "oikeakaan" elämäkerta lopulta yhtään vähemmän fiktiivinen teos kuin romaani? Monet Vinoon varttuneen tytön luvuista ovat kuin lyhyitä novelleja tai niiden aihioita - toivottavasti Ehrnrooth kirjoittaa vielä lisää proosaa, sellaistakin, jonka ei tarvitse miettiä omaa objektiivisuuttaan suhteessa oikeasti eläneisiin tai eläviin henkilöihin.


Surusta ja kivusta huolimatta Vinoon varttunut tyttö ei ole synkkä kirja. Siinä on paljon saaressa vietettyjen kesäpäivien valoa, mielikuvituksen suomaa lohtua, oman tien löytämisen riemua. Karin Ehrnrooth asuu nykyään Hampurissa, hänellä on poika ja hän työskentelee valokuvaajana, piirtäjänä ja korutaiteilijana. 

Tunnen, että elämäni on ollut jo melko pitkä ja että elämä itse katsoo minua peilistä ja hymyilee minulle ystävällisesti pilke silmäkulmassa. Kyllä, tuo olen epäilemättä minä. Tuntuu hyvältä nähdä itsensä, kohdata itsensä. Minun ei enää tarvitse etsiä vastauksia. Minä voin tervehtiä sitä ainoaa ihmistä, joka minä voin olla. Minulla ei edelleenkään ole aavistusta siitä, kuinka oikeanlainen minä olen muille, koska jotkut asiat eivät sujuneetkaan niin kuin olisin halunnut. Mutta nyt minulle riittää, että tiedän olevani oikeanlainen itseäni varten. Ja poikaani varten. Toivottavastu olen sitä; oikeanlainen itseäni varten. 


P.S. Kirjan tematiikasta ja tunnelmista tuli mieleen Johan Bargumin pienoisromaani Syyskesä

23 kommenttia:

  1. Muistan lukeneeni haastattelun Karin Ehrnroothista kun hänen teoksensa isästään ilmestyi, mutta en ajatellut kirjaa lukevani. Tämä uusi näkökulma lapsuuteen ja vanhempiin voisi olla mielenkiintoisempi, ja varsinkin kun vertaat sitä Syyskesään, niin lukuhalut kasvavat.

    Elämäkertatutkimuksessa, kuten myös muussa historiantutkimuksessa on jo pitkään myönnetty historiankirjoittamisen narratiivinen luonne. Toki faktat pitää olla kohdillaan, mutta se, mitä kerrotaan, esimerkiksi elämäkerroissa, on suurelta osin tutkijan tulkintaa ja näin ollen eräällä tasolla fiktiivistä.

    VastaaPoista
  2. Jaana, minäkään en ole tuota A.E.:sta kertovaa kirjaa lukenut; sen sijaan äiti-tytär -tematiikka kiinnostaa paljon. Syyskesän kanssa yhteisiä elementtejä tässä on talo meren rannalla, äidin ja lasten väliset (ja vähän sisarustenkin)kompleksiset suhteet ja suomenruotsalaisuus.

    VastaaPoista
  3. Katselin tätä kirjaa Gummeruksen syyskuvastosta ja ajattelin haluavani lukea tämän. Sinun tekstisi vain vahvisti sitä ajatusta. Ehrnrooth osaa selvästi kirjoittaa.

    VastaaPoista
  4. Kiitos, tämä oli kiinnostava juttu. Luulen että ihmisten tarinat ovat sellainen loppumattomasti kuoriutuva sipuli. Oman ymmärryksen lisääntyessä aina uusia näkökulmia tulee esille. Faktojen tosiaan on tarpeen olla kohdallaan, jos mahdollista. Mutta muistikin monesti aukeaa ymmärryksen lisääntyessä: yksinkertaisesti saattaa alkaa muistaa asioita, jotka sitten taas muuttavat kokonaiskuvaa. Mutta tämä kirja tosiaankin näyttää sillä tavalla rehelliseltä, että se herättää kiinnostuksen minussa.

    VastaaPoista
  5. Katja, olen varma että sinäkin pitäisit tästä. Minulle tämä on yksi vuoden parhaita kirjoja. Ja Ehrnrooth osaa tosiaan kirjoittaa, toivottavasti häneltä ilmestyy lisää kirjoja!

    Liisa, tuo sipulivertaus on ihana. Minä eläydyin tässä kirjassa täysin nuoren Karinin tunteisiin ja näkökulmiin, vaikka tulkitsin joitakin asioita eri tavalla, esim. äidin todella kylmä suhtautuminen lapsiinsa (varsinkin vanhimpasn tyttäreensä Kariniin) ei minusta mitenkään voinut selittyä edes osittain sillä, että hän oli menettänyt oman rakkaan lapsuudenkotinsa. Tämä on tosiaan rehellinen kirja eikö lainkaan katkera, vaikka tarinan tuntien voisi olla.

    VastaaPoista
  6. Ei ole ensimmäinen kerta, kun luemme samaa kirjaa. Minulla on kolmen kirjan kimppa nyt menossa, ja luen tätä pätkissä,vähän kerrallaan. Se sopii jotenkin tähän kirjaan...

    Vielä en uskalla siis lukea arviotasi - palaan myöhemmin tänne omine ajatuksineni. :D Mukavaista viikonloppua!

    VastaaPoista
  7. Olen joskus lukenut Karin Ehrnroothin haastattelun lehdestä ja se oli todella kiinnostava, jäi mieleeni hänen persoonansa, vaikka en enää muista mitään yksityiskohtia. Nyt kun kirjoitit tästä hänen omaelämäkerrallisesta romaanista, niin minua kyllä kiinnostaa se ja samaten tuo tematiikkaa.

    VastaaPoista
  8. Muistan kuulleeni tästä kirjasta, mutten koskaan ajatellut haluavani lukea tätä - ennen kuin nyt. Kiitos kiehtovasta ja valottavasta jutusta!

    VastaaPoista
  9. Valkoinen kirahvi, tämä on tosiaan sellainen episodimainen kirja, täynnä tuokiokuvia, että sopii erittäin hyvin pätkissä luettavaksi. Kiinnostava lukea sinun mietteitäsi sitten! Mukavaa viikonloppua sinullekin

    Sara, minullekin Karin Ehrnroothin nimi on jäänyt mieleen jostain hänen isäänsä liittyvästä haastattelusta. Rakastan kulttuuri- ja perhehistoriallisia muistelmia/romaaneja ja uskon, että tässä on paljon kiehtovaa sinullekin.

    Kiitos Karoliina - olipa todella ihana kuulla, että sain sinut kiinnostumaan tästä kirjasta! Nuo perhesuhteet ja keski- ja yläluokan elämä osuvat kyllä ihan sinun mielenkiinnonkohteisiisi.

    VastaaPoista
  10. Minäkin syyskatalogista tätä katselin, mutta olin jo autuaasti unohtanut tämän! Täytyisikin muistaa kirjastosta seuraavalla kerralla kysellä tätä.

    VastaaPoista
  11. Susa, hyvä että sain muistutettua kirjan mieleen. Tämä tosiaan kannattaa lukea, ja muistelen, että pidät perhetarinoista.

    VastaaPoista
  12. Maria, minä haluasin lukea tämän, mutta tämä tulee liian liki. Miksi aukoa haavoja uudestaan. Vertaistuelle kaikki on liian myöhäistä... Tietäisitpä, mistä ammensin tekstini ennen aikuisuutta ja muita aiheita. Niillä vedettiin 10+ numeroita ainekirjoituksessa, mutta kotiin en niitä vienyt.Tämä kaikki liittyy myös kirjaan Kirjeitä kiven alle. Minun kirjeitäni olivat päiväkirjat, jotka oudosti katosivat ja aineet, jotka sain piilotettua.

    Yksi asia minulla oli paremmin: Sain olla isäni palvottu prinsessa ja tutkijatkin ovat todenneet, että isien tytöistä tulee vahvoja. Vaan mahtavatko hekään nähdä arpia aamu-usvassa...

    VastaaPoista
  13. Luin Karin Ehrnroothin haastattelun jostain lehdestä ja kiinnostuin. Kirja kuulostaa sellaiselta, että haluan lukea sen jossain vaiheessa, traagiselta ja kuitenkin jotenkin lohdulliselta.

    Mukavaa viikonloppua sinne !

    VastaaPoista
  14. Maria, älä nyt vaan oikeasti järkyty. Kun olen väsynyt, lataan kaiken, enkä ajattele toísen kykyä ottaa vastaan.

    Siis minulla on ollut kaikki hirveän hyvin alkaen 3.3.1984 jolloin tapasin Elämäni Miehen eräässä ratsastusnäytöksessä. Siis todella hyvin! Olen etuoikeutettu, mutta empaattinen eli koen helposti muiden hädän.

    Muistan vain, miten oli, kun kohtaan jotain tällaista. Nyt järkytti eniten Karinin ilme. Näen siitä kaiken. Ja sitten muistan...

    Nyt siis kaikki niin hyvin, että kunpa näin vain voisi jatkua kauan.

    VastaaPoista
  15. Hei Petriina, huomasin kommenttisi vasta nyt :). Kannattaa tosiaa lukea, uskon että pitäisit. Mukavaa loppuviikkoa!

    Leena, sinusta huokuu kyllä, että kaikki on nyt hyvin :).

    VastaaPoista
  16. Maria, ihan toista asiaa nyt;-)

    Siis katsoin äsken läpi, mitä olet viimeksi lukenut ja mielelläni kommentoisin, mutta ne ovat minulle ihan outoja kirjoja. Vaikea keksiä järkevää sanottavaa. Mutta muistan tyttökirjahaasteesi ja se on myös palkissani ja liikkuu tilanteiden (lue: kirjojen) mukaan ylös alas. Nyt tietysti alkaa joulun vaikutus näkyä yms.

    Siis aion lukea haastettasi varten KAKSI tyttökirjaa! Nyt en voi enää perua, kun se tässä on;-) Edes kiire ei riitä syyksi.

    Hyvää viikkoa ja viikonloppua sinulle!

    VastaaPoista
  17. Jee, kaksi tyttökirjaa! Odotan mielenkiinnolla, Leena :).

    VastaaPoista
  18. Kiitos hyvästä postauksesta.

    Tämän kirjan haluan lukea.

    VastaaPoista
  19. Kiitos Jokke - ja kiva kuulla, että aiot lukea tämän :).

    VastaaPoista
  20. Nyt uskaltauduin lukemaan tekstisi...

    Luettu on ja olen hämmentynyt. Ristiriitainen kirja. Huomiseksi saan tekstin ulos - annan levätä yön yli. Linkitin sinut kuitenkin.

    Minä en pitänyt kielestä. Liian korullista. Olisin kaivannut enemmän konkretiaa, vähemmän abstraktiaa ja koruilua. Kamalinta oli se, että minusta tuli kielipoliisi - ensimmäisen kerran! Mitä oikein tapahtui??? Apua!

    VastaaPoista
  21. Hei Valkoinen kirahvi, anteeksi myöhäinen vastaus (minun on pitänyt asentaa kommenttivalvonta vanhoihin postauksiin, että huomaisin niihin tulleet kommentit, mutta en ole saanut aikaiseksi).

    Kävinkin taannoin lukemassa postauksesi, mutta en oikein osannut kommentoida mitään. Oli tarkoitus ensin selata Ehrnroothin kirjaa ensin uudelleen (mutta sekin jäi joukukiireiden jalkoihin!), sillä en ollut huomannut esim. mainitsemiasi tilkesanoja tai muuta kielellistä kömpelyyttä. Ehkä olin vain niin pakahtunut Ehrnroothin surullisesta tarinasta?

    VastaaPoista
  22. Tämä oli tosi hyvä kirja. Karin on kyennyt tuntemaan lapsuutensa tapahtumat syvästi ja onneksemme pystynyt ilmaisemaan ne kirjan muodossa. Isä tunsi erityistä rakkautta tätä ainutlaatuista lasta kohtaan. Onko se voinut olla syy miksi äiti eristi lapsen alakertaan ja eroon muusta perheestä?

    Kirja kertoo monen perheen sisäisestä tabusta, äidistä, joka ei tunne yhtä tai ketään lastaan kohtaan äidin tunteita, rakkautta, hellyyttä tai suojeluviettiä. Tämän tunteettomuuden vakavat jäljet näkyvät lasten elämässä aikuisina. Karinkin olisi voinut kuolla anoreksiaan. Lapselle on murskaavaa jos hän kokee että hänestä ei välitetä.

    Ehkä Karin pelastui siksi, että hän huomasi jääneensä sairasvuoteelle yksin ja oivalsi, että hänen on tultava elämässä toimeen yksin. Ammattimainen psykologi auttoi jälkien korjaamisessa ja elämän raiteilleen. Oman lapsen saaminen voi olla myös tervehdyttävä kokemus. Tällöin itselleen voi antaa luvan kyseenalaistaa omaa kohteluaan lapsena, kun katsoo viatonta pientä ihmistä ja näkee kuinka paljon rakkautta ja hellyyttä hän tarvitsee selviytyäkseen.

    VastaaPoista