Louisa M. Alcott:
Pikku naisia I
Little Women, suom. Sari Karhulahti.
Art House 2012 (2. painos), 293 sivua.
Jo heräsi ensimmäisenä jouluaamun harmaaseen sarastukseen. Takan reunuksesta ei riippunut lahjasukkia, ja tuokion ajan Jo oli yhtä pettynyt kuin kerran lapsena, jolloin hänen pieni sukkansa oli pudonnut, koska se oli ollut täpösen täynnä makeisia. Sitten hän muisti äitinsä lupauksen, työnsi käden tyynyn alle ja ja veti esiin pienen karmiininpunaisiin kansiin sidotun kirjan. Hän tunsi sen oikein hyvin, sillä se oli tuo vanha, kaunis kertomus parhaasta elämästä, mikä koskaan on eletty, ja hän piti sitä juuri oikeana oppaana kaikille, jotka vaeltavat kohti taivaan kaukaista valtakuntaa.
Louisa M. Alcottin vuonna 1886 ilmestynyt
Pikku naisia oli ensimmäinen tyttökirja ja jo sen vuoksi klassikko ja osa kaunokirjallisuuden kaanonia. Samalla se on edelleen elävä, kiinnostava teos, johon tytöt ja naiset (ja miksi eivät pojat ja miehetkin!) sukupolvi toisesnsa jälkeen tarttuvat. Itse tutustuin
Pikku naisiin ensi kerran yhdeksänvuotiaana, kun sain kummitädiltäni hänen vanhan kirjansa (vuoden 1973 punavalkokantinen painos, suom. Tyyni Haapanen, Wsoy). Jo ensimmäiset rivit tempaisivat mukaansa, ja kirjan myötä löysin paitsi
Pikku naisten jatko-osat ja muut Alcottin kirjat, myös muut klassiset tyttökirjat, joiden pariin mielellään palaan vielä aikuisenakin.
Pikku naisia kertoo Marchin perheen neljästä tyttärestä, jotka kirjan alkaessa ovat 12-16 -vuotiaita. Eletään Yhdysvaltain sisällissodan aikaa, perheen isä on rintamalla ja äiti tekee kotirintamatyötä, mutta muuten sota ei juurikaan näy Pohjoisvaltioissa (ehkä Massachussettsissa) elävien tyttöjen elämässä. Tytöistä vanhin, Meg, kuvataan naiselliseksi ja lempeäksi, Jo poikamaiseksi ja hieman kapinalliseksi - kirjallisesti lahjakkaassa Jossa on eniten Louisa M. Alcottia itseään - Beth ujoksi ja herttaiseksi ja Amy hieman hemmotelluksi ja näsäviisaaksi, mutta taiteellisesti lahjakkaaksi.
Pikku naisia kuvaa tyttöjen arkea ja juhlaa, työtä ja leikkiä sekä tutustumista naapurin poikaan Laurieen, hänen kotiopettajaansa herra Brookseen ja ankaraan mutta hyväntahtoiseen isoisäänsä. Pääteemana on tyttöjen kasvu ja kehitys: he vahvistavat hyviä taipumuksiaan ja lahjojaan sekä pyrkivät kantamaan "taakkansa" valittamatta.
Ensi kertaa lukiessa Alcottin kuvaamassa maailmassa, 1860-luvun Uudessa Englannissa, oli viehättävää eksoottisuutta. Oli tanssiaisia, hansikkaita Monet kulttuuriset viittaukset menivät minulta aivan ohi - minulla ei ollut aavistustakaan, keitä olivat herrat Pickwick, Snodgrass, Tupman ja Winkle, joita Marchin sisarukset esittivät leikkiessään Pickwick-kerhoa Charles Dickensin
suositun romaanin innoittamana. Muutenkin Alcottin kirjassa mainitut teokset olivat minulle enimmäkseen outoja, myös John Bunyanin allegorinen kristillinen romaani
Kristityn vaellus, johon viitataan monessa kohtaa ja jonka tapahtumat toimivat monien
Pikku naisten episodijuonten taustalla.
Art House julkaisi Alcottin teokset
Little Woman ja
Good Wives (aiemmin suomennettu nimellä
Viimevuotiset ystävämme) Sari Karhulahden uudelleen suomentamina muutama vuosi sitten, molemmat nimellä
Pikku naisia (
I ja
II). Muistan katselleeni niitä tuolloin kirjakaupassa, mutta amerikkalaisen imelät piirroskannet eivät houkutelleet. Nyt kirjoista on otettu uusintapainokset, joiden kannen ja esilehtien kuvat ovat 1800-luvun puupiirroksista.
Olen ehkä hieman jäävu arvioimaan uutta suomennosta, sillä luin Tyyni Haapasen (alunperin vuonna 1916) suomentaman
Pikku naiset tyttöiässä lukuisia kertoja. Monet sanamuodot ovat piirtyneet mieleeni ja tuntuvat nostalgian vuoksi "ainoilta oikeilta". Tyyni Haapasen suomennos onkin kestänyt aikaa yllättävänkin hyvin (sitä on varmaankin jonkin verran tarkisteltu ja uudistettu vuosien varrella, vaikka asiasta ei kirjan kansilehdellä mainitakaan), ja sen perusteella mitä olen
Little Womeniin verrannut, myös varsin uskollinen alkutekstille.
Tyyni Haapanen (tunnetaan myös nimellä Tyyni Tuulio) oli pitkän linjan suomentaja ja itsekin kirjailija, ja hänen
Pikku naisia -käännöksensä on vivahteikas ja sujuva.
Klassikoiden uudet suomennokset ovat kuitenkin paikallaan, sillä osittain niiden ansiosta yhä uudet sukupolvet kiinnostuvat vanhoista teoksista eivätkä ainkaan vanhahtavan kielen takia jätä niitä lukematta. Nykysuomentalla on usein myös käytössään enemmän tietoa kirjan kirjoittamisajankohdan ja -kulttuurin tavoista ja historiasta, joten monille sanoille ja ilmauksille löytyy tarkempi ja autenttisempi suomennos. Sari Karhulahden suomennos on huolellista työtä, ja sisällissodan aikainen amerikkalainen kultttuuri tuntuu uudessa suomennoksessa tulevan lähemmäs. Paikoin tarkkuus tuntuu kuitenkin ylikorostuvan tekstin sujuvuuden kustannuksella, ja monet lauseet kasvavat hieman pitkiksi ja kömpelöiksi. Toisaalta olen iloinen, että kaikki Alcottin tarkoittamat asiat käyvät nyt ilmi tekstistä - huomasin, että Haapanen (tai joku ensimmäisen suomennoksen muokkaajista) on hieman lyhentänyt joitakin kohtia (lähinnä kuvauksia) kirjasta.
Nykylukija pitää
Pikku naisten välittämää kuvaa naisen rooleista helposti vanhanaikasena, sillä kodinhoidollisia velvollisuuksia korostetaan ja poikamainen Jo "kehittyy" muuttumalla naisellisemmaksi ja lempeämmäksi. Ilmestymisajankohtanaan Marchin tytöt ovat kuitenkin olleet melko moderneja: he käyvät töissä (toki taloudellisesta pakosta ja perinteisissä töissä seuraneiteinä ja kotiopettajina), käyvät koulua ja lukevat paljon vapaa-aikanaan. Kaksi heistä, Jo ja Amy, luo jopa jonkinlaista taiteellista uraakin (tästä kerrotaan jatko-osissa, erityisesti kirjassa
Plumfieldin pojat). Alcottilla oli aikanaan varsin radikaalejakin ajatuksia naisten oikeuksista ja rooleista, mutta tyttökirjoihinsa hän kirjoitti näkemyksiään siloitellummin. Alcottin aikuistenromaani
Work - A Story of an Experience on ollut lukupinossani jo kauan; nyt
Pikku naisten uudelleenlukemisen innoittamana ajattelin tarttua siihen joululomalla.
Pikku naisia on raikkaassa viattomuudessaan, hiljaisessa viisaudessaan ja lämpimässä huumorissaan täydellinen kirja joulunaikaan, ja oli nostalgista palata Marchin tyttöjen seuraan ensi kertaa moneen vuoteen. Kirja kuvaa vuoden ajanjaksoa, joulusta jouluun, ja molemmat joulut ovat omalla tavallaan idyllisiä. Ensimmäisenä jouluna tosin kaivataan poissaolevaa isää, mutta oman jouluaamiaisen aamiaisen lahjoittaminen köyhälle perheelle ja naapuruston nuorisolle järjestetty teatteriesitys pitävät mielialan korkealla. Toisena jouluna isä on juuri palannut kotiin ja Beth parantunut vaikeasta sairaudesta, mutta lapsuuden perheen yhteiseloa ja jatkuvuutta uhkaa - Jon mielestä - vanhimman sisaren kihlaus.
Herra ja rouva March muistelivat rinnakkain, miten heidän oma rakkaustarinansa oli alkanut parikymmentä vuotta aikaisemmin. Amy piirsi Megiä ja Brookea, jotka istuivat omassa ihanassa maailmassaan kasvot kylpien niin kaunissa valossa, ettei pieni taiteilija osannut sitä ikuistaa. Beth makasi omalla paikallaan sohvalla ja rupatteli iloisesti herra Laurencen kanssa, ja vanha herra piteli hänen pientä kättään aivan kuin löytäsi sen johdattamana sille rauhalliselle tielle, jolla hän asteli. Jo lekotteli matalalla lempituolillaan kasvoillaan se totinen ja levollinen ilme, joka teki hänen kiharaisen päänsä tasalla ja suu mitä lempeimmässä hymyssä ja nyökkäsi hänelle seinällä riippuvan korkean peilin kautta.
Niin olivat ryhmittyneet Meg, Jo, Beth ja Amy, kun väliverho laskeutuu. Pikku naisia -nimisen kotoisan teatterikappaleen ensimmäisen näytöksen suosio ratkaisee, nouseeko verho vielä jonakin päivänä.