Kirja- ja blogivuosi 2012

Vuosi 2012 lähenee loppuaan ja on Sinisen linnan kirjaston vuosikatsauksen aika. Voisin kirjoittaa tästä vuodesta, lukukokemuksista, kirjatapahtumista ja bloggaamisesta vaikka kuinka, mutta säästän pidemmät sepustukset johonkin toiseen ajankohtaan ja nostan tähän postaukseen muutaman mieleen tulevan kirjallisen kohokohdan - ja pari ihanaa juttua "oikeasta elämästä".

Osallistuin vuoden aikana muutamiin kirjallisiin tapahtumiin - osasta kirjoitin blogiin, toisista en, mutta kaikki ihanat kohtaamiset muistan. Yksi erityisen inspiroiva tilaisuus oli syyskuinen Marmeladia ja proosaa -aamiainen, jolla kirjailija Anna Kortelainen kertoi elämäkertaromaaninsa Ei kenenkään maassa taustoista.

Helsingin kirjamessuilla vietin ihanan lokakuisen lauantaipäivän, tapasin kirjabloggaajakavereita ja muita ystäviä, kuuntelin kirjailijoita ja nautin perheen kanssa lastenmusiikkiesityksistä.

Vuoden sykähdyttävimpiä lukukokemuksia olivat - genrejä tai ilmestymisvuosia mitenkään erittelemättä

Ainoat todelliset asiat, Antaumuksella keskeneräinen, Syyspurjehdus

Naisten mies ja aatteiden - Juhani Ahon elämäntaide, Omenapuu laulaa, Putous

Norwegian Wood, Adalmiinan helmi, Etten palaisi tuhkaksi

Teemestarin kirja, Marja-Liisa Varto - kuin linnun kirkaisu, Sirpa Kähkösen Kuopio-sarja

Tule risteykseen seitsemältä, Seuraelämän säännöt, Tavallisia ihmeitä

Kafka rannalla, Meri, Katoamispiste

Haavemaa, Perinnönjakajat, Jää

Tyttö Pitkänsillan molemmin puolin, Gattonautti ja muita arkisatuja, Hietakehto

Karikko, Muistissa, Kirjoita nuorille

Medeia ja hänen lapsensa, Mun isäni on avaruusmies, Aatos ja Sofian sokeriletit

(...näin muutamia mainitakseni...)

Kirja-arvioiden lisäksi kirjoitin blogissa muun muassa "elämäni kirjoista", aloitin ensi vuoden äitienpäivään jatkuvan Kirjallisuuden äidit -lukuhaasteen, paketoin Tuntemattomat tyttökirjat -haasteen, osallistuin moniin toisista blogeista alkaneisiin lukuhaasteisiin, luin kirjoja "maratonina", perustin blogilleni Facebook-sivun ja iloitsin kirjasta, jonka tekemisessä olin ollut itsekin vähän mukana.

Kulisseissa tapahtui muun muassa tällaista:

Uusi lukutoukka

Kirjastokäyntejä

Uusi näkökulma lukemiseen

Lopuksi linkitän vielä pariin kiinnostavaan uudenvuodenpostaukseen, jotka bongasin juuri blogilistaltani. Käy lukemassa kirjailijan uudenvuodenlupaukset, ketkä kirjailijat veivät erään lukijan mennessään vuonna 2012, ja mitä kuuluu eräälle käsikirjoitukselle, joka lähti maailmalle pari kuukautta sitten.

Kirjaisaa, lukuisaa ja onnellista uutta vuotta 2013 kaikille Sinisen linnan kirjaston lukijoille!

Ljudmila Ulitskaja: Medeia ja hänen lapsensa

Graafinen suunnittelu ja kannen kuva Kirsikka Mänty.

Ljudmila Ulitskaja: Medeia ja hänen lapsensa
Venäjänkielisestä alkuteoksesta suomentanut Arja Pikkupeura.
Siltala 2012, 359 sivua.

Talossa oli jo kauan sitten otettu käyttöön erikoinen päiväjärjestys: illallista syötiin seitsemän ja kahdeksan välillä lasten kanssa, heidät pantiin nukkumaan aikaisin, ja yötä vasten kokoonnuttiin uudelleen myöhäisaterialle, joka tuotti suurta haittaa ruuansulatukselle ja suurta mielihyvää sielunelämälle. Medeia ja Georgi olivat selvinneet aika joukosta taloustöitä ja istuivat nyt iltayötä valopetrolilampun loisteessa toistensa seurasta iloiten. Heillä oli paljon yhteistä: molemmat olivat vikkeläliikkeisiä, kepeäjalkaisia, arvostivat miellyttäviä pikkuasioita eivätkä voineet sietää sisäiseen maailmaansa puuttumista.

Kreikkalaisen näytelmäkirjailija Euripideen (n. 485-406 eKr.) tragediassa Medeia nimihenkilö on mustasukkainen prinsessa, joka surmaa omat lapsensa kostoksi miehensä aikeista ottaa toinen puoliso. Christa Wolfin samanniminen romaani on Medeia-myytin feministinen uudelleentulkinta, jossa Medeiasta piirtyy monitahoisempi, mutta kuitenkin varsin karmaiseva kuva. Ljudmila Ulitskajan romaanin Medeia Mendes, omaa sukua Sinopli, sen sijaan on viisas, avarasydäminen leskinainen, jonka Krimin saarelle hänen lukuisten sisarustensa lapset, lastenlapset ja muut sukulaiset saapuvat vuosi toisensa jälkeen. Meideia itse on lapseton, mutta hän rakastaa sukulaislapsiaan ehdoitta, riippumatta siitä, keitä näiden vanhemmat ovat. Kodin piiri, vuodenkierto, rutiinit, juhlat ja sukulaiset ovat Medeialle olennaista elämässä. Poliittisista kuohunnoista, konflikteista ja vaihtuvista vallanpitäjistä hän sen sijaan pyrkii pysyttelemään erossa. Medeia ja hänen lapsensa on kaunis romaani ihmisten inhimillisyydestä, niistä monista tarinoista, joita suuren suvun ja Neuvostoliiton historiaan mahtuu, mutta siihenkin kuuluu traagisia tapahtumia.

Tunnetun venäläisen nykykirjailijan Ljudmila Ulitskajan edellinen suomennettu romaani (jonka jotkut ovat lukeneet pikemminkin novellikokoelmana) Naisten valheet  (Siltala 2011) vakuutti minut kielellään ja kerronnallaan, mutta sen henkilöhahmot ja tapahtumat jäivät etäisemmiksi. Sen sijaan Medeia ja hänen lapsensa kietoi maailmaansa ensi sivuiltaan lähtien, verkkaisesti ja varmasti. Romaanin varsinainen nykyhetki on vuonna 1976, mutta siinä kerrotaan myös Medeian lapsuuden tapahtumista, hänen vanhemmistaan ja sisaruksistaan - koko laajan perheen ja suvun vaiheista monen vuosikymmenen ajalta.

Medeia ja hänen lapsensa vertautui mielessäni vahvasti Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjan tuoreimpaan romaaniin Hietakehto. Medeia ja hänen lapsensa kattaa takautumineen pitkän ajanjakson, kun taas Hietakehto kuvaa vain kolmea kesäistä vuorokautta, mutta molemmissa romaaneissa historia ja sen suuret käänteet ikään kuin kumisevat arjen ja ohikiitävien hetkien kuvauksen taustalla. Sekä Ulitskaja että Kähkönen kuvaavat taitavasti ja elävästi pieniä askareita, ihmisten tapoja ja kohtaamisia ja osaavat luonnehtia laajankin henkilögallerian hahmoja niin, että kukaan ei jää paperinmakuiseksi. Molempien romaanien kerronnassa on lämpöä, hiljaista viisautta ja kauneutta, tarinoissa niin iloa kuin tragediaakin.

Vanhasta, taloonsa nuoremmat sukulaisensa kokoavasta ja menneitä muistelevasta leskirouvasta tuli mieleen myös Orhan Pamukin Hiljainen talo. Maantieteellisesti ja tapahtuma-aikansa puolesta Pamukin Istanbuliin sijoittuva romaani ei ole kovin kaukana Krimiltä, ja siinäkin maan (Pamukin tapauksessa Turkin) historialliset käänteen luovat uhkaavaa tunnelmaa.

Mutta siinä missä Pamukin romaanin isoäiti Fatma on varsin katkeroitunut ja neuroottinen vanha nainen, on Ulitskajan Medeia yksi kirjallisuuden viehättävimmistä vanhoista naisista, ihana mutta kuitenkin inhimillinen omine piintyneine tapoineen ja heikkouksineen. En ihmettele, miksi hänen auringon kärventämä ja merituulten huuhtoma talonsa veti puoleensa näitä kaikkia eri heimokuntien edustajia Liettuasta, Gruusiasta, Siperiasta ja Keski-Aasiasta.

Krimin saarella ovat viihtyneet myös ainakin Marissa, Jaana, Katja ja Susa.

Tyttökirjavisailun oikeat vastaukset ja parhaat tietäjät

Tyttökirjat tuovat omenankukkien tuoksua talven keskelle.

Viime viikon tiistaina järjestin täällä kahdentoista kysymyksen tyttökirjavisailun. Kuten arvelinkin, oikea vastaus löytyi kaikkiin kysymyksiin - ainoat todella haastavat kysymykset taisivat olla 10. ja 12., jotka käsittelivät vähän tuntemattomampia teoksia.

Eniten oikeita vastauksia tiesivät Luetut, lukemattomat -blogin Liisa ja Anonyymi (10 oikein) sekä  Lumiomenan Katja ja Sheferijmin Aino (9). Moni muukin tiesi hyvin. Kiitos kaikille osallistujille!

Tässä vielä kootusti oikeat vastaukset ja kirjat, joihin kysymys liittyy:

1. Miksi Jo March luopui pitkistä hiuksistaan? Entä miksi Anna Shirley? Jo March myi hiuksensa ja antoi rahat (25 dollaria) äidilleen, joka matkusti hoitamaan rintamalla sairastunutta Marchin perheen isää (Louisa M. Alcott: Pikku naisia). Anna Shirley puolestaan osti kiertelevältä kauppiaalta hiusväriä värjätäkseen punaiset hiuksensa korpinmustiksi, mutta lopputulos olikin vihreä. Väri pysyi niin tiukassa, että Marilla keri lopulta Annan hiukset ihan lyhyiksi (L. M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet).

2. Minkä kirjoittamiseen liittyvän lupauksen Emilia Starr antoi sukulaisilleen päästäkseen opiskelemaan? Sukulaiset yrittivät ensin saada Emilian luopumaan kokonaan kirjoittamisesta, mutta siihen Emilia ei voinut suostua. Kompromissina Emilia lupasi, että hän ei kirjoita kolmen opiskeluvuotensa aikana mitään, mikä ei ole totta (L. M. Montgomery: Runotyttö maineen polulla).

3. Mistä L. M. Montgomery sai alunperin idean kirjoittaa tarinan orpolapsesta, joka on erehdyksessä "väärää sukupuolta"? Lehtileikkeestä, jossa kerrottiin todellisesta tapauksesta - vanhahkolle pariskunnalle oli vahingossa lähetetty tyttö "tilatun" pojan asemesta. (Tämän luin Annan nuoruusvuosien v. 1991 painoksen takasivujen kirjailijaesittelystä.)

4. Kuka tai ketkä järjestivät viluiselle ja nälkäiselle Sara Crewelle yllätyksen hänen ullakkohuoneeseensa? Naapurin rikas herra Carrisford (Saran edesmenneen isän ystävä, joka ei tosin tuolloin vielä tiennyt, kuka Sara oli) kustansi lystin, mutta varsinaisen toteutuksen järjesti hänen intialainen palvelijansa Ram Dass, joka osasi kiipeillä kattoja pitkin, sekä tämän lemmikkiapina.

5. Missä Laurie kosi Amya? Sveitsin Veveyssä, soutuveneessä Genevejärvellä: Hän oli oikeastaan kuvitellut, että ratkaisu syntyisi linnan kuutamoisessa puutarhassa mitä tyylikkäimmällä ja arvokkaimmalla tavalla, mutta kävi aivan päinvastoin, sillä se syntyikin keskellä päivää järvellä parilla siekailemattomalla sanalla. (Louisa M. Alcott: Pikku naisia II / Viimevuotiset ystävämme).

6. Mitkä lempinimet annettiin Riku ja Rea Seljan kaksospojille? Entä oikeat nimet? Romulus ja Remus Rooman susilasten, Rhean jälkeläisten mukaan - oikeiksi nimiksi annettiin Aki ja Kai. (Rauha S. Virtanen: Seljan tytöt)

7. Missä kaupungissa sairaanhoitaja Helena Barton oli "Sininen sisar"? New Yorkissa (Helen D. Boylston: Helena, sininen sisar).

8. Kenelle Dodo Selja kirjoittaa ihailijakirjeitä nimellä Selja Salamaa? Isälleen, kirjailija Rikhard (Riku) Seljalle, jonka luova työ takkusi (Rauha S. Virtanen: Tuntematon Selja)

9. Missä Anna Shirley ja Gilbert Blythe vihittiin? Vihervaaran puutarhassa. - Vierashuoneessako vihkiminen tapahtuu? - Ei toki - ellei sade yllätä. Meidät vihitään puutarhassa sinisen taivaan alla auringonpaisteessa. Tiedättekö kuinka menisimme naimisiin, jos se kävisi aivan minun mieleni mukaan? Päivänkoitteessa kesäkuun aamuna, auringon noustessa kirkkaana ja ruusujen kukkiessa. Hiipisin hiljaa puutarhaan kohtaamaan Gilbertiä, ja me menisimme käsi kädessä kauas pyökkimetsään, ja siellä vihreässä lehtiholvissa meidät vihittäisiin kuin komeassa tuomiokirkossa. (L. M. Montgomery: Anna omassa kodissaan)

10. Miksi Rainnan perhe muttaa maalle Marjatta Kurenniemen ainoassa tyttöromaanissa Kesälintu? Perheen vuokranantaja myi huoneiston, jossa Rainnat asuivat, ja uusi omistaja halusi muuttaa siihen. Perheellä ei ollut varaa vuokrata uutta, tarpeeksi isoa asuntoa Helsingistä.

11. Miksi Kaarina lähtee "kotiopettajaksi" Savoon eräässä Anni Swanin kirjassa? Kaarinan isä on vakavasti sairas ja vanhemmat matkustavat ulkomaille parantolaan. Ison perheen nuorimmat sisarukset pääsevät sukulaisten hoiviin, mutta Kaarina ei mahdu sukulaisten luo. Hän lähtee kotiopettajaksi siis paitsi ansaitakseen rahaa, myös saadakseen asunnon kesäksi. (Anni Swan: Kaarinan kesäloma)

12. Mitä löytyy Rachel Wardin Sinisestä kirstusta, jonne Kingin lapset saavat kurkistaa? Saran kirjojen Sara oli ainoa, joka tiesi vastauksen tähän - kaimastaan kertovaan kirjaan liittyvään - kysymykseen. Kuten Sara vastasi, tädin käyttämättä jääneestä, vuosikausia lukittuna olleesta kapioarkusta löytyi vaikka mitä - esimerkiksi posliiniastiasto, tinaisia piirasvuokia, daguerrotypiokuvia, kirjeitä ja tädin käyttämättä jääneet hääpuku ja huntu. (L. M. Montgomery: Sara, tarinatyttö)


Taidan järjestää uuden tyttökirjavisailun joskus myöhemmin, tämä oli niin hauskaa!

Haruki Murakami: Sputnik-rakastettuni

Haruki Murakami: Sputkik-rakastettuni
Supootoniku no koibito (1999),
englanninkielisestä käännöksestä suomentanut Ilkka Malinen.
Tammi 2012, 252 sivua, Keltainen pokkari.
Ilmestynyt ensi kerran suomeksi 2003)

Siitä päivästä lähtien Sumiren henkilökohtainen kutsumanimi Miulle oli Sputnik-rakastettuni. Sumiresta se kuulosti ihanalta. Se sai hänet ajattelemaan Laika-koiraa. Ihmisen valmistamaa satelliittia, joka kiisi äänettömästi ulkoavaruudesta pimeyden halki. Koiran tummia, kirkkaita silmiä, jotka tuijottivat ulos pikkuruisesta ikkunasta. Mitä ihmettä koira saattoi katsella avaruuden äärettömässä tyhjyydessä?

Alunperin vuonna 1999 ilmestynyt Sputnik-rakastettuni on kolmas Haruki Murakamilta lukemani romaani. Vaikka se on ajallisesti lähempänä vuonna 2002 (alkukielellä) ilmestynyttä Kafkaa rannalla kuin vuoden 1987 Norwegian Woodia, se muistuttaa mielestäni enemmän jälkimmäistä. Murakamin romaaneista voi tuskin koskaan käyttää sanaa "realistinen", mutta Sputkik-rakastettuni on Norwegian Woodin tapaan hieman enemmän kiinni todellisessa ajassa ja paikassa kuin runsaasti fantasiajaksoja sisältävä Kafka rannalla. Kuten Norwegian Woodissa, myös Sputnikissa on riipaiseva kolmiodraama, jossa rakastetaan saavuttamatonta ja lopulta menetetään sekin, mitä kerran oli.

Romaanin kertoja on kolmikymppinen opettaja K, joka on rakastunut kirjailijan urasta haaveilevaan, boheemielämää viettävään ja ulkonäköönsä välinpitämättömästi suhtautuvaan Sumireen. K ja Sumire ovat hyviä ystäviä, mutta sen enempää Sumire ei halua; sen sijaan hän rakastuu palavasti itseään muutamaa vuotta vanhempaan, naimisissa olevaan Miuun. Sumire aloittaa työt Miun firmassa, alkaa pukeutua tyylikkäästi, valvoo päivät ja nukkuu yöt (sen sijaan, että soittelisi K:lle puhelinkopista keskellä yötä), muuttaa tyylikkäämpään asuntoon ja lopettaa romaanikäsikirjoitusten kirjoittamisen. Todellinen käänne tapahtuu, kun Sumire lähtee Miun kanssa työ- ja lomamatkalle Eurooppaan ja katoaa pienellä kreikkalaisella saarella. Tässä kohtaa oikeastaan arvasinkin (aiemmin lukemieni Murakamin romaanien perusteella) loput, mutta en lue Muramia mystisten juonten vaan unenomaisten, haikeiden tunnelmien ja kauniin, koskettavan kielen takia.

Mietin, kirjoittaako Murakami samaa tarinaa yhä uudestaan; tarinaa nuoresta miehestä, joka on vähän kuin syrjästäkatsoja, joka rakastaa salaperäistä nuorta naista ilman vastarakkautta, etsii itseään, menettää jotakin  tärkeää. Piirtäjä Grant Snider onkin tehnyt "Haruki Murakami -bingon", josta voi Murakamin kirjoja lukiessaan bongata kirjailijan tuotannolle tyypillisiä teemoja, aiheita ja juonenkäänteitä. Sniderin bingosta bongasin Sputnikia lukiessani ainakin ruudut arvoituksellinen nainen, jotakin katoaa, yllättävä puhelinsoitto, kissat, vanha (jazz)levy, urbaani kyllästyminen, avatuus, juna-asema, ruuanlaitto, yöllinen Tokio ja katoavat kissat. 

Murakami kirjoittaa identiteetistä ja nuoren hapuilusta hänen etsiessään paikkaansa maailmassa, pyrkiessään muodostamaan suhdetta itseensä ja toisiin. Ei siis ole ihme, että Murakamin romaaneja rakastavat erityisesti nuoret, Japanissa ja ympäri maailmaa. Luulen, että olisin itsekin kokenut Murakamin tarinat syvemmin joskus parikymppisenä; nyt henkilöiden täydellinen syventyminen omaan napaansa tai yksipuoliseen rakkauteensa hieman hymyilyttää, jos liikuttaakin.

Sputnik-rakastettuni ei ole yhtä taidokas ja monikerroksinen kuin Kafka rannalla. En myöskään liikuttunut ja hurmaantunut siitä yhtä syvästi kuin Norwegian Woodista, mutta sain samankaltaisen surullisenkauniin, unenomaisen lukukokemuksen. Seuraavaksi luen Murakamilta romaanin 1Q84, jonka kaksi ensimmäistä osaa ilmestyvät huhtikuussa suomeksi yhteisniteenä Tammen Keltaisessa kirjastossa.

Sputkik-rakastettuni on luettu ja arvioitu myös ainakin Liisan, Booksyn, Saran, Margitin, Tuuren, Jennin ja Nalicen blogeissa.

Joulukalenterin luukut 23 ja 24: Joululukemista ja hyvän joulun toivotus

On aatonaattoilta. Ei ole enää pitkä aika siihen hetkeen, kun saa rauhoittua viettämään joulua - ja illalla lasten mentyä nukkumaan uppoutua hyvään kirjaan, kenties takkatulen loisteessa. Jos en olisi jo lukenut Ulla-Lena Lundbergin Jäätä, Sirpa Kähkösen Hietakehtoa tai Helena Ruuskan Marja-Liisa Vartio - kuin linnun kirkaisu -elämäkertaa, haluaisin löytää ne joulupaketista. Vaikka olenkin nuo upeat kirjat jo lukenut, en jää ilman ihanaa luettavaa jouluna. Paitsi että joulupukki saattaa muistaa minua jollakin hyvällä kirjalla, olen varannut joululomalle muutaman paksun romaanin, joiden uskon varmasti olevan nautittavia kirjoja.

Pinossa on niin blogeissa kuin lehtiarvioissakin kovasti kehuttu Jeffrey Eugenidesin Naimapuuhia, upeaa Jää-romaania edeltänyt, pastori Petter Kummelin nuoruudesta ja lapsuudenperheestä kertova Marsipaanisotilas ja - niin kauniissa postipaketissa, että avaan sen vasta jouluna - Tarinauttisen hämärän hetket -blogin Elma Ilonan lähettämä, niin ikään Ulla-Lena Lundbergin kirjoittama romaani Sade.

Näistä kirjoista ehkä juttua alkuvuodesta, mutta nyt blogini jää joululomalle. En halua laittaa blogiini postausta jouluaattona edes ajastettuna, joten avaan joulukalenterin luukun 24 tänne jo nyt ja toivotan kaikille Sinisen linnan kirjaston lukijoille tunnelmallista ja rauhallista joulua!

Joulukalenterin luukku 22: Pikku naisia I (uusi suomennos)

Louisa M. Alcott: Pikku naisia I
Little Women, suom. Sari Karhulahti.
Art House 2012 (2. painos), 293 sivua.

Jo heräsi ensimmäisenä jouluaamun harmaaseen sarastukseen. Takan reunuksesta ei riippunut lahjasukkia, ja tuokion ajan Jo oli yhtä pettynyt kuin kerran lapsena, jolloin hänen pieni sukkansa oli pudonnut, koska se oli ollut täpösen täynnä makeisia. Sitten hän muisti äitinsä lupauksen, työnsi käden tyynyn alle ja ja veti esiin pienen karmiininpunaisiin kansiin sidotun kirjan. Hän tunsi sen oikein hyvin, sillä se oli tuo vanha, kaunis kertomus parhaasta elämästä, mikä koskaan on eletty, ja hän piti sitä juuri oikeana oppaana kaikille, jotka vaeltavat kohti taivaan kaukaista valtakuntaa.

Louisa M. Alcottin vuonna 1886 ilmestynyt Pikku naisia oli ensimmäinen tyttökirja ja jo sen vuoksi klassikko ja osa kaunokirjallisuuden kaanonia. Samalla se on edelleen elävä, kiinnostava teos, johon tytöt ja naiset (ja miksi eivät pojat ja miehetkin!) sukupolvi toisesnsa jälkeen tarttuvat. Itse tutustuin Pikku naisiin ensi kerran yhdeksänvuotiaana, kun sain kummitädiltäni hänen vanhan kirjansa (vuoden  1973 punavalkokantinen painos, suom. Tyyni Haapanen, Wsoy). Jo ensimmäiset rivit tempaisivat mukaansa, ja kirjan myötä löysin paitsi Pikku naisten jatko-osat ja muut Alcottin kirjat, myös muut klassiset tyttökirjat, joiden pariin mielellään palaan vielä aikuisenakin.

Pikku naisia kertoo Marchin perheen neljästä tyttärestä, jotka kirjan alkaessa ovat 12-16 -vuotiaita. Eletään Yhdysvaltain sisällissodan aikaa, perheen isä on rintamalla ja äiti tekee kotirintamatyötä, mutta muuten sota ei juurikaan näy Pohjoisvaltioissa (ehkä Massachussettsissa) elävien tyttöjen elämässä. Tytöistä vanhin, Meg, kuvataan naiselliseksi ja lempeäksi, Jo poikamaiseksi ja hieman kapinalliseksi - kirjallisesti lahjakkaassa Jossa on eniten Louisa M. Alcottia itseään - Beth ujoksi ja herttaiseksi ja Amy hieman hemmotelluksi ja näsäviisaaksi, mutta taiteellisesti lahjakkaaksi. Pikku naisia kuvaa tyttöjen arkea ja juhlaa, työtä ja leikkiä sekä tutustumista naapurin poikaan Laurieen, hänen kotiopettajaansa herra Brookseen ja ankaraan mutta hyväntahtoiseen isoisäänsä. Pääteemana on tyttöjen kasvu ja kehitys: he vahvistavat hyviä taipumuksiaan ja lahjojaan sekä pyrkivät kantamaan "taakkansa" valittamatta.

Ensi kertaa lukiessa Alcottin kuvaamassa maailmassa, 1860-luvun Uudessa Englannissa, oli viehättävää eksoottisuutta. Oli tanssiaisia, hansikkaita Monet kulttuuriset viittaukset menivät minulta aivan ohi - minulla ei ollut aavistustakaan, keitä olivat herrat Pickwick, Snodgrass, Tupman ja Winkle, joita Marchin sisarukset esittivät leikkiessään Pickwick-kerhoa Charles Dickensin suositun romaanin innoittamana. Muutenkin Alcottin kirjassa mainitut teokset olivat minulle enimmäkseen outoja, myös John Bunyanin allegorinen kristillinen romaani Kristityn vaellus, johon viitataan monessa kohtaa ja jonka tapahtumat toimivat monien Pikku naisten episodijuonten taustalla.

Art House julkaisi Alcottin teokset Little Woman ja Good Wives (aiemmin suomennettu nimellä Viimevuotiset ystävämme) Sari Karhulahden uudelleen suomentamina muutama vuosi sitten, molemmat nimellä Pikku naisia (I ja II). Muistan katselleeni niitä tuolloin kirjakaupassa, mutta amerikkalaisen imelät piirroskannet eivät houkutelleet. Nyt kirjoista on otettu uusintapainokset, joiden kannen ja esilehtien kuvat ovat 1800-luvun puupiirroksista.

Olen ehkä hieman jäävu arvioimaan uutta suomennosta, sillä luin Tyyni Haapasen (alunperin vuonna 1916) suomentaman Pikku naiset tyttöiässä lukuisia kertoja. Monet sanamuodot ovat piirtyneet mieleeni ja tuntuvat nostalgian vuoksi "ainoilta oikeilta". Tyyni Haapasen suomennos onkin kestänyt aikaa yllättävänkin hyvin (sitä on varmaankin jonkin verran tarkisteltu ja uudistettu vuosien varrella, vaikka asiasta ei kirjan kansilehdellä mainitakaan), ja sen perusteella mitä olen Little Womeniin verrannut, myös varsin uskollinen alkutekstille. Tyyni Haapanen (tunnetaan myös nimellä Tyyni Tuulio) oli pitkän linjan suomentaja ja itsekin kirjailija, ja hänen Pikku naisia -käännöksensä on vivahteikas ja sujuva.

Klassikoiden uudet suomennokset ovat kuitenkin paikallaan, sillä osittain niiden ansiosta yhä uudet sukupolvet kiinnostuvat vanhoista teoksista eivätkä ainkaan vanhahtavan kielen takia jätä niitä lukematta. Nykysuomentalla on usein myös käytössään enemmän tietoa kirjan kirjoittamisajankohdan ja -kulttuurin tavoista ja historiasta, joten monille sanoille ja ilmauksille löytyy tarkempi ja autenttisempi suomennos. Sari Karhulahden suomennos on huolellista työtä, ja sisällissodan aikainen amerikkalainen kultttuuri tuntuu uudessa suomennoksessa tulevan lähemmäs. Paikoin tarkkuus tuntuu kuitenkin ylikorostuvan tekstin sujuvuuden kustannuksella, ja monet lauseet kasvavat hieman pitkiksi ja kömpelöiksi. Toisaalta olen iloinen, että kaikki Alcottin tarkoittamat asiat käyvät nyt ilmi tekstistä - huomasin, että Haapanen (tai joku ensimmäisen suomennoksen muokkaajista) on hieman lyhentänyt joitakin kohtia (lähinnä kuvauksia) kirjasta.

Nykylukija pitää Pikku naisten välittämää kuvaa naisen rooleista helposti vanhanaikasena, sillä kodinhoidollisia velvollisuuksia korostetaan ja poikamainen Jo "kehittyy" muuttumalla naisellisemmaksi ja lempeämmäksi. Ilmestymisajankohtanaan Marchin tytöt ovat kuitenkin olleet melko moderneja: he käyvät töissä (toki taloudellisesta pakosta ja perinteisissä töissä seuraneiteinä ja kotiopettajina), käyvät koulua ja lukevat paljon vapaa-aikanaan. Kaksi heistä, Jo ja Amy, luo jopa jonkinlaista taiteellista uraakin (tästä kerrotaan jatko-osissa, erityisesti kirjassa Plumfieldin pojat). Alcottilla oli aikanaan varsin radikaalejakin ajatuksia naisten oikeuksista ja rooleista, mutta tyttökirjoihinsa hän kirjoitti näkemyksiään siloitellummin. Alcottin aikuistenromaani Work - A Story of an Experience on ollut lukupinossani jo kauan; nyt Pikku naisten uudelleenlukemisen innoittamana ajattelin tarttua siihen joululomalla.

Pikku naisia on raikkaassa viattomuudessaan, hiljaisessa viisaudessaan ja lämpimässä huumorissaan täydellinen kirja joulunaikaan, ja oli nostalgista palata Marchin tyttöjen seuraan ensi kertaa moneen vuoteen. Kirja kuvaa vuoden ajanjaksoa, joulusta jouluun, ja molemmat joulut ovat omalla tavallaan idyllisiä. Ensimmäisenä jouluna tosin kaivataan poissaolevaa isää, mutta oman jouluaamiaisen aamiaisen lahjoittaminen köyhälle perheelle ja naapuruston nuorisolle järjestetty teatteriesitys pitävät mielialan korkealla. Toisena jouluna isä on juuri palannut kotiin ja Beth parantunut vaikeasta sairaudesta, mutta lapsuuden perheen yhteiseloa ja jatkuvuutta uhkaa - Jon mielestä - vanhimman sisaren kihlaus.

Herra ja rouva March muistelivat rinnakkain, miten heidän oma rakkaustarinansa oli alkanut parikymmentä vuotta aikaisemmin. Amy piirsi Megiä ja Brookea, jotka istuivat omassa ihanassa maailmassaan kasvot kylpien niin kaunissa valossa, ettei pieni taiteilija osannut sitä ikuistaa. Beth makasi omalla paikallaan sohvalla ja rupatteli iloisesti herra Laurencen kanssa, ja vanha herra piteli hänen pientä kättään aivan kuin löytäsi sen johdattamana sille rauhalliselle tielle, jolla hän asteli. Jo lekotteli matalalla lempituolillaan kasvoillaan se totinen ja levollinen ilme, joka teki hänen kiharaisen päänsä tasalla ja suu mitä lempeimmässä hymyssä ja nyökkäsi hänelle seinällä riippuvan korkean peilin kautta. 

Niin olivat ryhmittyneet Meg, Jo, Beth ja Amy, kun väliverho laskeutuu. Pikku naisia -nimisen kotoisan teatterikappaleen ensimmäisen näytöksen suosio ratkaisee, nouseeko verho vielä jonakin päivänä.

Joulukalenterin luukku 21: Urpon ja Turpon joulu

Hannele Huovi (teksti) ja Jukka Lemmetty (kuvat): Urpon ja Turpon joulu.
Tammi 2006, 94 sivua.

- Eniten täällä tarvittaisiin aikaa, Urpo sanoi. Karhut makasivat kirjahyllyllä katselemassa isän ja äidin säntäilyä. Kortteja ja paketteja piti juoksuttaa postiin, ostoksilla oli käytävä, ja kun kaikki ruoat ja herkut oli vihdoin raahattu kotiin, oli unohdettu ostaa jotain pientä ja välttämätöntä, esimerkiksi teippi tai suola. Silloin oli taas juostava kulmakauppaan. 

- Mistä voi ostaa aikaa? Kysyi Turpo.

- Ei aikaa kannata ostaa. Aikaa saa ihan ilmaiseksi, Urpo sanoi. - Minulla ainakin on aikaa maata kaikessa rauhassa. 


Kesken joulunaluskiireiden on hyvä istahtaa alas ja kuunnella, mitä Urpolla ja Turpolla on sanottavana hermojen menettämisestä (niitä on vaikea etsiä, jos ei tiedä, miltä hermo näyttää), stressistä (se on jotain kimaltavaa, jota käytetään iltapuvussa) ja piparkakkutalosta (sille ei ole myönnetty rakennuslupaa). Joulusiivous ei miellytä lelukarhuja, sillä imuri pitää kauheaa meteliä ja autio lastenhuoneen lattia on niille kauhistus. Aikuisten touhutessa hiki hatussa Urpo ja Turpo löytöretkeilevät jouluisten mausteiden perässä (ne antavat ihanaa tuoksua myös ikkunanpesuveteen), viettävät pikkujoulua, jossa on "pikkuisen mukavaa" ja pelkäävät Hannu ja Kerttu -noidan asettuneen asumaan piparkakkutaloon.

Kirjailija Hannele Huovin ja kuvittaja Jukka Lemmetyn jo klassikoiksi muodostuneet hahmot, Urpo ja Turpo, ovat kerrassaan riemastuttavia kavereita. Viime aikoina meillä on luettu ennen kaikkea tavutettuja Urpo ja Turpo -kirjoja, mutta joulun alla vähän pidempi Urpon ja Turpon joulu. Aikuisetkin nauravat ääneen Urpon ja Turpon tohotukselle ja karhumaiselle tavalle katsella maailmaa ja jouluhössötystä. Suosittelen joulukiireidenkin keskellä pysähtymään tämän tai jonkin muun hyvää mieltä tuovan kirjan äärelle. Kannattaa myös ottaa vaarin Urpon selviytymisstrategiasta: jos on ikävä olo, yksi piparkakku lohduttaa kummasti.

Paketti oli suuri. Se ei liikahtanutkaan, kun Molla yritti nostaa sitä. 

- En minä raaski. Noin nätti paketti, Molla sanoi. 

Hän käveli paketin ympäri ja tutki sitä joka puolelta. Lopulta hän kuitenkin kiipesi avaamaan rusetin, repi käärepaperin paketin ympäriltä ja avasi varovasti laatikon kannen. 

- Hyvää joulua, rakas Molla-Maija! Huusivat Urpo ja Turpo ja hyppäsivät laatikosta. He halasivat ja rutistivat Mollaa ja antoivat hänelle märkiä karhunpusuja. 

Oli jouluaamu. Molla-Maija, Urpo ja Turpo olivat hyvin onnellisia. Kaikkien sydän tuntui pehmeältä ja joulunlämpöiseltä. 

Joulukalenterin luukku 20: Vuoden parhaat tietokirjat

Kirjablogit äänestivät hiljattain vuoden parhaasta lasten- ja nuortenkirjasta, tammikuussa äänestetään parhaasta aikuisten kaunokirjallisesta teoksesta ja helmikuussa päästään valitsemaan käännöskirjasuosikkia. Tietokirjallisuudesta ei kirjablogistaniassa äänestetä, sillä tietokirjoista blogataan suhteellisen vähän - tai ainakin hajonta on hyvin suurta. Tietokirjallisuus-termin alle mahtuu hyvin monenlaisia kirjoja keittokirjoista jäkäläoppaiden kautta elämäkertoihin. Itse olen blogannut lähinnä niin sanotusta asiaproosasta, esimerkiksi elämäkerroista.

Koska olen lukenut tänä vuonna muutamia todella hienoja asiaproosateoksia, haluan nostaa niitä esille. Lukemani tietokirjat käsittelevät lähinnä (kulttuuri)historiaa ja kirjallisuutta, ja näiden aihealuiden tieto- ja tiedekirjat, elämäkerrat ja muistelmat ovatkin mielestäni parasta kirjallisuutta heti kaunokirjallisuuden jälkeen. Tässä siis suosikkini vuonna 2012 julkaistuista tietokirjoista (tekijän sukunimen mukaan aakkostettuna), lainaukset ovat linkkien takaa löytyvistä blogiarvioistani:

Katarina Eskola: Tyttö Pitkänsillan molemmin puolin. Elsa Eklundin tytönpäiväkirjat 1911-1920 (Wsoy)

"Monia tärkeitä avaimia Enäjärvi-Haavion persoonaan jäisi kuitenkin puuttumaan ilman tytönpäiväkirjojen sydänsuruja ja unelmia. Juuri tyttövuosien ihastumisten myötä Elsalle kypsyi varmuus siitä, että hän haluaa yhdistää (tutkijan)uran ja perheen, elää tasa-arvoisessa liitossa sielunkumppanin kanssa."

"Tyttö Pitkänsillan molemmin puolin tarjoaa vähintään kolme näkökulmaa: nuoren Elsa Eklundin, hänen tyttärensä Katarina Eskolan ja painetun teoksen lukijan, joka voi heijastella Elsan kokemuksiin ja tuntoihin omia muistojaan ja perhe- ja sukuhistoriaansa. Minulle tällaiset kulttuurihistorialliset teokset ovat "inspiraatiokirjallisuutta", joka herättää halun lukea ja tutkia lisää aihepiiristä. Onneksi hyllyssäni odottaa Enäjärvi-Haavion pariskunnan 1920-lukua valaseva Kahden, josta voin seurata Elsan elämäntarinaa ja kehitystä eteenpäin."

Monika Fagerholm & Martin Johnson: Meri. Neljä lyyristä esseetä (Teos)

"Ennen kuin aloin lukea Monika Fagerholmin ja Martin Johnsonin yhteisteosta Meri, en ollut kuullutkaan sellaisesta tekstilajista kuin lyyrinen essee. Fagerholm ja Johnson varoittavat teokset esipuheessa, että termi "kuulostaa runollisemmalta kuin onkaan", mutta ainakaan minä en joutunut pettymään. Meren neljä lyyristä esseetä ovat juuri sellaista tekstiä, mitä rakastan lukea: assosioivaa, moniin suuntiin haarautuvaa, moniin pohjateksteihin viittaavaa ja henkilökohtaista. Lyyriset esseet ovat eräänlaisia hybridejä, sekoituksia faktaa ja fiktiota."

Merete Mazzarella: Ainoat todelliset asiat. Vuosi elämästä. (Tammi)

"Mazzarellan lukeminen on rauhoittavaa, tekstin rytmi on juuri rauhallisen aamiaishetken rytmiä, jossa ajatukset kulkevat sivupoluille ja juuri näiltä harharetkiltä löytyy jotakin tärkeää. Vaikka Mazzarella kirjoittaa myös kipeästä myllerryksestä, joka hänen ihmissuhteissaan tapahtuu, Ainoat todelliset asiat ei ole töhryinen paljastuskirja. Monet asiat jätetään kertomatta, ja nekin mitä kerrotaan, kerrotaan mazzarellamaisen pienieleisesti ja tyylikkäästi. Lopulta parisuhdekuviot ovat kirjassa melko pienessä roolissa, enemmän Mazzarella palaa niihin aiheisiin, joista on kirjoittanut jo aiemmissa kirjoissaan: eläkkeellä olemisen taitoon, hoivatyön ja ihmisten kohtaamisen tärkeyteen, keskusteluun, identiteettiin ja kirjallisuuteen."

Sirkka-Liisa Ranta: Naisten työt. Pitkiä päiviä, arkisia askareita (Karisto)

"Kansatieteilijä ja tietokirjailija Ranta kuvaa kiinnostavasti näitä murroksia, naisen asemaa ja askareita. Yleistajuista tietokirjaa elävöittävät runsaat autenttiset valokuvat sekä muutamat taidekuvat. Lähteinä on käytetty muun muassa vanhoja Kotieliesiä ja Marttaliiton Emäntälehtiä, joiden kirjoitukset kertovat paljon aikansa asenteista, arvoista ja naiskuvasta. Lähdeviitteitä on runsaasti, mutta ne on merkitty loppuviitteiksi, joten ne eivät häiritse lukemista."

Helena Ruuska: Marja-Liisa Vartio - kuin linnun kirkaisu (Wsoy)

"Ruuskan monipuolinen, sujuvasti etenevä elämäkerta sai minut toden teolla kiinnostumaan Marja-Liisa Vartion päiväkirjoista, joita on ilmestynyt miniä Anna-Liisa Haavikon toimittamina ja Art Housen kustantamana kolme nidettä, Ja sodan vuosiin sattui nuoruus, Nuoruuden kolmas näytös sekä Lyhyet vuodet. Myös Vartion runoihin haluan ehdottomasti tutustua. Aikakauden kirjallisesta elämästä kiinnostuneille Ruuskan teoksen lähdeluettelo tarjoaa runsaasti polkuja, joita lähteä seuraamaan."

Kirsi Vainio-Korhonen: Ujostelemattomat. Kätilöiden, synnytysten ja arjen historiaa (Wsoy)

"Ujostelemattomia voi suositella sekä niille, jotka ovat haluavat tietoa erityisesti kätilöntyöstä tai suomalaisten synnytyskäytäntöjen historiasta, mutta myös yleisemmin 1700-luvun arjesta ja yhteiskunnasta kiinnostuneille. Kuva varhaismodernista Ruotsi-Suomesta ja naisten asemasta varmasti monipuolistuu kirjan myötä."

Näiden lisäksi haluan mainita Maarit Leskelä-Kärjen, Anu Lahtisen ja Kirsi Vainio-Korhosen toimittaman artikkelikokoelman Kirjeet ja historiantutkimus. (SKS) Se on ilmestynyt jo viime vuoden puolella, mutta sain tietää kirjasta tänä vuonna. Lainasin kirjan ensin kirjastosta, mutta päätin pian ostaa sen omaksi, sillä haluan palata kirjan kiinnostaviin artikkeleihin ja lukea niitä ajan kanssa. Olen lukenut kirjaa pikku hiljaa, kirjoitan kirjasta luultavasti enemmän tänne kun olen lukenut sen kokonaan. Kirjassa kerrotaan muun muassa kirjailija Helmi Krohnin ja säveltäjä Erkki Melartinin kirjeystävyydestä, Gyldenstolpe-perheen latinankielisestä kirjeenvaihdosta, Elvi Sinervon vankilasta sisarilleen lähettämistä kirjeistä ja Kyllikki Villan saamista lukijakirjeistä.

Kuten tässä postauksessa jo mainitsin, pidän kirjekokoelmien, elämäkertojen ja (mikro)historiallisten teosten lukemisesta, ja on kiehtovaa lukea tutkimustyöstä sellaisten teosten takana. Kirjeet ja historiantutkimus kertoo kiehtovasti paitsi kirjeistä lähteinä ja tutkimusaineistona, myös ihmisistä, aikakaudesta ja ihmissuhteista niiden taustalla.

Sitten vielä vähän muuta: Kiitos kaikille, jotka kerroitte (tyttö)kirjallisista suosikkiahahmoistanne tämän postauksen kommenteissa tai omassa blogissanne (ainakin Liisa on listannut samastumiskohteitaan blogissaan). Lupaukseni mukaan arvoin kaikkien kommentoijien kesken suklaata, ja onnetar suosi Johannaa Just a little bit -blogista. Onnittelut, laitatko ehtiessäsi minulle s-postissa osoitteesi ja vinkkiä suklaamieltymyksistäsi (tummaa, vaaleaa, valkoista...)! (Tyttökirjavisailuun voi muuten vielä vastailla täällä.)

Jos joku ei ole vielä kurkannut Kirjabloggaajien joulukalenteria tänään, niin kannattaa rientää Kirjainten virtaan lukemaan noin kolmenkymmenen suomalaiskirjailijan lukuvinkit joululomalle!

Joulukalenterin luukku 19: Kaisa ja Lumilapsi

Debi Gliori: Kaisa ja Lumilapsi 
The Snowchild, suom. Sanna Jaatinen.
Wsoy-yhtymä/Weilin+Göös Oy 1999.

Illan hämärtyesssä lapset tulivat puistoon leikkimään. He leikkivät ryhmissä, he leikkivät pareittain, he leikkivät yhtenä joukkona pitääkseen yön loitolla. 

Syrjässä leikistä seisoi pieni tyttö. Hänen nimensä oli Kaisa. Kaisa-ulkopuolinen. Kaisa-joka-ei-osannut-leikkiä. Vaikka Kaisa tiesi monta mukavaa peliä ja leikkiä, hän vain jostakin kumman syystä leikki niitä aina väärään aikaan.

Kaisa ja Lumilapsi on koskettava tarina tytöstä, joka tuntee itsensä ulkopuoliseksi toisten lasten seurassa. Debi Gliori kuvaa suorastaan sydäntäriipaisevasti, sanoin ja kuvin, kuinka Kaisan kömpelöt yritykset ehdottaa leikkejä toisille lapsille, päästä mukaan porukkaan, saavat toiset lapset vain tiuskimaan hänelle. Kaisan tarina alkaa keväästä ja etenee kesän ja syksyn kautta talveen.

Aluksi talvi saa Kaisan tuntemaan olonsa entistä yksinäisemmäksi: kun sataa vettä, ei ulkona viitsi leikkiä, ja kun Kaisaa ei kutsuta kyläilemään, hän katsoo haikeana ulos ikkunasta.

Eräänä aamuna Kaisa herää kuitenkin siihen, että jokin on muuttunut. On valoisaa ja hiljaista - on satanut lunta! Kaisa säntää ulos leikkimään. Hän katsoo haikeasti toisten lasten mäenlaskua, hiihtämistä ja lumienkeleitä, mutta alkaa sitten innoissaan rakentaa lumiukkoa syrjemmällä. Lumiukosta tulee Kaisalle mielikuvitusystävä, Lumilapsi, jolle hän juttelee ja jolle hän laittaa huolella hiilisilmät, hymysuun, porkkananenän ja kaulaliinan.

Yllättäen Kaisa huomaa toisen tytön, joka on tehnyt oman lumiukkonsa Kaisan lumiukon viereen. Tytöt, Kaisa ja Jenni, alkavat jutella ja keksiä yhteistä leikkiä lumihahmojen ympärille. Kaisa on löytänyt ystävän, ja muutkin lapset tulevat lähemmäs. Kaisan ympärille muodostuu hämärärtyvässä puistossa kuin suojainen kehä. Lumen voima on ihmeellinen.

Pimeän laskeutuessa puisto oli täynnä ystäviä: lumiystäviä, lumilapsia, oikeita ystäviä ja oikeita lapsia. Kaikki leikkivät ja nauroivat ja kierivät lumessa.

Nyt Kaisa ei katsonut muista lapsia syrjässä. Hän oli mukana joukossa ja leikki yhdessä uuden ystävänsä kanssa.

Joulukalenterin luukku 18: Tyttökirjavisailu

Tyttökirjat sopivat erityisen hyvin paitsi kesään, myös joulunaikaan. Lumiomena-blogi osallistui Kirjabloggaajien joulukalenteriin luukulla, jossa verrattiin Alcottin Pikku naisten ja Rauha S. Virtasen Seljan tyttöjen joulunviettoa. Kirjablogeissa ja niiden fb-sivuilla on näkynyt viime aikoina myös paljon erilaisia kirjallisia "arvausleikkejä", kuten Täällä toisen tähden alla -blogin Perjantainenpähkinä ja Tyttökirjaklassikoiden fb-sivun perjantaiset tyttökirjasitaatit. Näistä aineksista syntyi idea tyttökirja-aiheisesta visailusta, jossa ei tunnisteta tekstikatkelmia vaan vastaillaan kinkkisiin kysymyksiin. Olkaa hyvät:

1. Miksi Jo March luopui pitkistä hiuksistaan? Entä miksi Anna Shirley?

2. Minkä kirjoittamiseen liittyvän lupauksen Emilia Starr antoi sukulaisilleen päästäkseen opiskelemaan?

3. Mistä L. M. Montgomery sai alunperin idean kirjoittaa tarinan orpolapsesta, joka on erehdyksessä "väärää sukupuolta"?

4. Kuka tai ketkä järjestivät viluiselle ja nälkäiselle Sara Crewelle yllätyksen hänen ullakkohuoneeseensa?

5. Missä Laurie kosi Amya?

6. Mitkä lempinimet annettiin Riku ja Rea Seljan kaksospojille? Entä oikeat nimet?

7. Missä kaupungissa sairaanhoitaja Helena Barton oli "Sininen sisar"?

8. Kenelle Dodo Selja kirjoittaa ihailijakirjeitä nimellä Selja Salamaa?

9. Missä Anna Shirley ja Gilbert Blythe vihittiin?

10. Miksi Rainnan perhe muttaa maalle Marjatta Kurenniemen ainoassa tyttöromaanissa Kesälintu?

11. Miksi Kaarina lähtee "kotiopettajaksi" Savoon eräässä Anni Swanin kirjassa?

12. Mitä löytyy Rachel Wardin Sinisestä kirstusta, jonne Kingin lapset saavat kurkistaa?


Visailuun voi osallistua kommenttilaatikossa. Arvaukset ja epätarkat vastaukset ovat sallittuja! Uskon lukijoistani löytyvän niin paljon tyttökirjatietäjiä, että oikeat vastaukset löytyvät pian kommenttilaatikosta, mutta mikäli jokin kysymys jää vaille vastausta, kerron sen blogissa luultavasti välipäivinä. Mukavaa tiistaipäivää ja joulunalushinoita!

Edit 28.12: Oikeat vastaukset löytyvät nyt täältä.

Joulukalenterin luukku 17: Nukkekodin Nellin joulu

Faith Jaques: Nukkekodin Nellin joulu
Tilly's Rescue, suom. Maria Mikkola.
Otava 1981.

Yleisissä kirjastoissa on ilmeisesti tapana asettaa joulukirjat esille ja lainattaviksi vain sesokiaikaan ja pitää niitä muun osan vuodesta jossain jemmassa. Tällaisella "säännöstelyllä" kirjat ainakin säästyvät suhteellisen hyväkuntoisina vuodesta toiseen, ja joulukirjojen joukosta löytää helposti Nukkekodin Nellin joulun kaltaisi vanhoja ihanuuksia.

Lapsena mielikuvitustani kutkuttivat erityisesti sadut, joissa nukke(kodin asukas) tai muu pieni olento seikkailee "oikeiden ihmisten" maailmasta. Marjatta Kurenniemen Onneli ja Anneli -kirjojen Vaaksanheimot on ehkä kaikkein viehättävin esimerkki (Onneli ja Annalihan saivat kirjassa Onnelin ja Annelin talvi olla hetken itsekin minikokoisia ja viettää Vaaksanheimojen kanssa pikku pikkujoulua). Nukkekodin Nellin joulussa nimihenkilö, sisäkönasuinen puunukke, joutuu aikamoisiin seikkailuihin ennen kuin pääsee viettämään joulua nukkekotiinsa.

Nelli on siivonnut ja koristellut kotinsa joulua varten. Puuttuu enää joulukuusi, ja sen on hyvä ystävä, Elmeri-nalle, luvannut tuoda tullessaan. Kun Elmeriä ei ala kuulua, Nelli epäilee, että tälle on sattunut jotain kuusenhakumatkalla. Rohkeasti Nelli lähtee etsimään ystäväänsä, vaikka maailma on suuri ja Nellin kokoiselle nukelle vaaroja täynnä. Kirjan kuvitus havainnollistaa hienosti Nellin pienuutta hänen kiipeillessään omenoiden päällä tai rekiretkeillessään tyhjässä taatelilaatikossa.

Kun ystävä löytyy ja kotimatka lumisen kaupungin halki on taitettu, on joulujuhlan aika:

- Oikea joulukuusi! Nelli henkäisi aivan haltioissaan. Elmerinkin kasvot säteilivät. - Saamme viettää joulun yhdessä, hän sanoi. - Kuinka urhea sinä olitkaan tullessasi pelastamaan minua, Nelli!
- Ja kuinka nokkela sinä olit, kun toit minut turvallisesti takaisin kotiin! Nelli kiitti Elmeriä. - Hädässä ystävä tunnetaan!

Joulukalenterin luukku 16: Ilon Wiklandin jouluisia kuvituksia

Kolmennen adventin iloksi muutamia kuvia Ilon Wiklandin kuvittamista jouluisista kuvakirjoista. Rauhallista adventtia kaikille!

Tunnistatteko,mistä kirjoista kuvat ovat? Ensimmäinen taitaa olla ainut vähän tuntemattomampi.

Joulukalenterin luukku 15: Mimmi Lehmän ja Variksen iso kirja

Juijja Wieslander (teksti) ja Sven Nordquist (kuvat): Mimmi Lehmän ja Variksen iso kirja
Stora boken om Mamma Mu och Kråkan, suom. Pirjo Santonen ja Terhi Leskinen.
Mäkelä 2012, 184 sivua.

Rakastettavat koheltajat Mimmi Lehmä ja Varis ovat saaneet oman "juhlakirjan", kullansävyisiin kansiin kootun kokoelman tarinoita, runoja ja lauluja. Osa tarinoista on ilmestynyt aiemmin suomeksikin kuvakirjoina, mutta osa materiaalista on päässyt nyt ensi kertaa kansien väliin. Kirjan esipuheessa kirjailija Juijja Wieslander kertoo, että Mimmi Lehmän hahmo sai alkunsa erään lapsen lausahduksesta: "Ajattele, jos lehmät tekisivät samoja asioita kuin mekin. Miten hassua se olisikaan!" Mimmi ja Varis vaikuttivat alunperin Ruotsin lastenradiossa 1980- ja 90-luvulla, ja myöhemmin ne pääsivät seikkailemaan kuvakirjojen sivuille, Viiru ja Pesonen -kirjoistaan tutun Sven Nordquistin piirtäminä.

Mimmi Lehmästä ja Variksesta tykkäävät meidän perheessä sekä lapset että aikuiset, ja sarjan kirjoja on luettu paljon - blogiini olen kirjoittanut viime vuonna kirjasta Mimmi Lehmä lukee (tätä ei kokoelmateoksessa ole, sen sijaan siitä löytyy samaa aihepiiriä sivuava lyhyempi tarina "Mimmi Lehmä kirjastossa"). Meillä nautittiin ennen kaikkea kuvitettujen kertomusten lukemisesta, riippumatta siitä, oliko tarina luettu aiemmin yksittäisestä kirjasta vai ei. Lorutkin luettiin, mutta ne eivät innostaneet niin paljon kuin tarinat. Lauluista saavat varmasti enemmän irti ne, jotka osaavat soittaa ja lukea nuotteja - ja opettelun tueksi kirjan lopusta löytyykin kitarasoinnut.

Kirjasta löytyy myös nyt ajankohtainen Mimmi Lehmän ja Variksen joulu. Sven Nordquist on minusta - Ilon Wiklandin, Maija Karman ja Virpi Pekkalan ohella - yksi armoitetuista joulun kuvittajista. Nordquistin joulukuvissa on tunnelmaa, mutta myös arjen rosoa, huumoria ja kodikasta sekamelskaa.

Mimmi Lehmän ja Variksen joulussa Varista harmittaa talven kylmyys ja pimeys. Kun Varis kuulee Mimmiltä joulun olevan aivan lähellä, se alkaa paniikissa kääriä kasaan lahjapaketteja - itselleen. Varis pelkää, että hän ei muuten saa yhtään lahjaa. Itse itselle annettu tavaravuori ei kuitenkaan, yllätys yllätys, tee onnelliseksi. Paras lahja on muuta kuin tavaraa, ja sen ovat valmistaneet ystävät, rakkaudella.

Kaiken tohelluksen jälkeen Mimmi Lehmä ja variskin rauhoittuvat joulun viettoon. Suuri kuusi on saanut kynttilät, ystävä on lähellä, lunta tupruttaa hiljaa.

Joulukalenterin luukku 14: Kirjallisia kaksintaisteluja

Muun muassa blogeissa Antiaikalainen, Täällä toisen tähden alla, Hyönteisdokumentti ja KirjAntila on järjestetty kirjallisia kaksintaisteluja, ja tartunpa tähän hauskaan meemiin minäkin. Jotkut bloggaajat valitsivat taisteluparit satunnaisotannalla, minä laitoin vastakkain samantapaisia / saman aikakauden kirjailijoita tai joissain tapauksissa kirjailija-aviopareja, kuten Jaana Tuolta toisen tähden alta teki.

Zachris Topelius vai J. L. Runeberg? Topelius.

J. L. Runeberg vai Fredrika Runeberg?

Aleksis Kivi vai August Ahlquist? Kivi.

Emily Bronte vai Anne Bronte? Anne Bronte.

Anne Bronte vai Charlotte Bronte? Charlotte.

Charlotte Bronte vai Jane Austen? Lähes mahdoton valita, mutta jos on pakko, valitsen Austenin. Ehkä.

Louisa M. Alcott vai F. H. Burnett? Alcott.

Louisa M. Alcott vai Lucy Maud Montgomery? Montgomery.

Anni Blomquist vai Ulla-Lena Lundberg? Oikeastaan en haluaisi verrata näitä kahta ahvenanmaalaiskirjailijaa, molemmat ovat kirjoittaneet koskettavia, hienoja teoksia. Mutta jos pakko olisi valita (ja nythän on pakko!), niin Ulla-Lena Lundberg.

Anni Swann vai Otto Manninen? Anni Swan.

Paul vai Siri Hustvedt? Siri Hustvedt.

Paul Auster vai Ian McEwan? Ian McEwan.

Aila Meriluoto vai Lauri Viita? Meriluoto.

Maeve Binchy vai muut lämminhenkisen hömpän kirjoittajat? Maeve Binchy

Johan Bargum vai Joel Haahtela? Bargum.

Julian Barnes vai Johan Bargum? Edelleen Bargum.

Anne Tyler vai Carol Shields? Shields.

Jean-Paul Sartre vai Simone de Beauvoir? Beauvoir.

Gaute Heivoll vai Per Petterson? Heivoll, koska en ole vielä lukenut Pettersonia - mutta aion kyllä!

Olli Jalonen vai Riitta Jalonen? Riitta Jalonen - ja sama perustelu ja hurskas aikomus kuin edellisessä!


Haastan kaikki kynnelle kykenevät (kirja)bloggaajat haastamaan haluamansa kirjailijat kaksintaisteluun - tätäkin listaa saa halutessaan kopioida ja varioida. Hyvää viikonloppua kaikille!

Markku Karpio: Mun isäni on avaruusmies

Markku Karpio: Mun isäni on avaruusmies
Tammi 2012, 170 sivua.

Jari ajaa melkein kiinni rantakallioon. Mun tekisi mieli hypätä maihin ja mennä seisomaan hetkeksi linjataulun vieteen. Jos olisi tullut kamera mukaan, niin Jari voisi ottaa musta samanlaisen kuvan kuin isästäkin. Isällä olisi ikuinen kesä ja mulla ikuinen talvi.

Markku Karpion varhaisnuortenromaanin kertoja, kaksitoistavuotias Aleksi matkustaa Fyrön majakkasaarelle serkkunsa Jonnin luo joulukuun ajaksi. Aleksin isä on kuollut vähän yli vuotta aiemmin (tätä ei mielestäni sanota suoraan missään kohtaa kirjassa, mutta se käy varsin selväksi - kirjan nimi tulee selityksestä, jonka Jonni keksii Aleksin isän poissaololle). Kotona äiti on itkuinen ja uusi miesystävä Mika ärsyttää Aleksia pelkällä olemassaolollaan. Kun vielä Aleksin rakkaan Shurka-koiran ja Mikan sukset menevät hetkellisesti ristiin, Aleksi pääsee hetkeksi muihin maisemiin vetämään henkeä ja käsittelemään suruaan. Mukaan lähtee tietenkin Shurka sekä isän valokuva, jolle Aleksi näyttää salaa maisemia bussin ja lautan ikkunasta.

Fyrössa, syrjäisellä saarella, jonne matkataan Pärnäisistä veneellä neljä tuntia, Aleksi asuu Jari-enonsa ja Jonni-serkkunsa kanssa (perheen Mia-äiti on parhaillaan ruotsinlaivalla kahden viikon työputkella), käy saaren pientä ruotsinkielistä koulua "vierailevana tähtenä" ja tutustuu saarelaisiin. Samalla Aleksi muistelee edellistä vierailuaan saarella - silloin oli kesä, mukana isä ja äiti. Näiden lyhyiden muisteluiden lisäksi pääosin preesensissä tapahtuvaa kerrontaa elävöittävät Aleksin mennessä aikamuodossa kertomat takaumat. Muun muassa Aleksin ensimmäisisät päivistä Fyrössa kerrotaan näin - se tuo kyllä kerrontaan vaihtelua, mutta hieman hidastaa juonen kulkua ja tekee tunnelmasta laimeamman. Tarinan jännite syntyy hienovaraisesti, koululaiselämän sattumuksista ja Aleksin mielenliikkeistä.

Saaren asukkaita ja paikkoja kuvataan melko paljon, jopa sellaisia, jotka eivät esiinny tarinassa kuin kerran. Tämä tekee miljööstä ja tunnelmasta hyvin elävän, ja mielellään olisin lukenut fyrölaisista enemmänkin, mutta nuortenromaaniksi kirja olisi silloin paisunut liian pitkäksi ja verkkaiseksi. Paitsi saaristomiljööllä, myös joulun odotuksella on kirjassa tärkeä rooli. Koululaiset leipovat Lucia-pullia ja kiertävät laulamassa kaikissa saaren asuintalossa. Jännitystä joulun odotukseen tuovat veneiden kulkua haittaavat myrskyt ja vanhempien muuttuvat työkuviot. Saadaanko kaikki vanhemmat, jouluruuista ja -lahjoista puhumattakaan, aatoksi saarelle?

Mun isäni on avaruusmies on nuortenkirjallisuuden slow literaturea - mitään kovin jännittävää ei tapahdu (helikopterin laskeutuminenkin paljastuu miehistön vessahädäksi eikä saarelaisen akuutiksi sairauskohtaukseksi) eikä tarinaan sisälly mitään mullistavia juonenkäänteitä. Kirjassa kuvataan Fyrön tavallista arkea, joka mantereella kasvaneelle Aleksille tietenkin näyttäytyy tietenkin varsin eksoottisena. Minusta on ihanaa, että tällaisiakin nuortenkirjoja vielä kirjoitetaan ja julkaistaan, että kaikissa kirjoissa ei tarvitse olla jännityselementtejä.

Kirjan otollisinta kohderyhmää lienevät noin yhdeksästä kahteentoistavuotiaat pojat, miksi eivät tytötkin. "Varhaisnuortenromaani" on varsinainen sanahirviö, mutta termi kyllä kuvaa Avaruusmiestä kaikkein parhaiten. Teiniangstiin ja vakaviin ihastumisiin on vielä matkaa, saaren yhteisö ja aikuiset turvallisina ja Aleksi saa olla rauhassa lapsi, joka ikävöi isäänsä, on vähän pihalla uusissa kuvioissa, nauraa kaverinsa kanssa hassuille vitseille ja ihastuu ihan pikkuisen "Jenni-Luciaan". Aleksin sympaattisen hahmon ohella ihastuin kirjan lämminhenkisyyteen ja maanläheisyyteen, siihen, että suuristakin tunteista voi kertoa pienieleisesti.


(Tämä on blogijoulukalenterin luukku 13, vaikka en sitä tuohon otsikkoon saanut nätisti sopimaan. Valoisaa Lucianpäivää kaikille!)

Joulukalenterin luukku 12: Tyttökirjamaisia tunnustuksia ja kirjallisia samastumiskohteita

Lukutoukka Molly Gibson (Justine Waddell) minisarjasta Wifes and Daughters.

Olen saanut erilaisia blogeissa kiertäviä tunnustuksia ja haasteita ainakin seuraavista blogeista: Kirjakaapin avain, Kirjoista, Lukunurkka, Opuscolo, Annan lukupäiväkirja, Ankin kirjablogi, Lumiomena, Oota mä luen tän eka loppuun ja Mari A.:n kirjablogi (ja ehkä jostakin muustakin, anteeksi jos unohdin jonkun!) Kiitos kaikille! Kolmelta viimeksi mainitulta sain Tsemppaava blogiystävä -tunnustuksen, ja se lämmittää mieltäni erityisesti. Tuon tunnustuksen kohdalla teen myös sen poikkeuksen, että annan sen eteenpäin muutamalle bloggaajalle, joiden blogeissa harvoin kommentoin (koska luemme niin erilaisia kirjoja), mutta joilta olen useita kertoja saanut tukea ja neuvoja sählätessäni Bloggerin tai jonkin muun blogiteknisen seikan kanssa. Kiitos siis Sivukirjaston Liinalle, Kirjamielellä -blogin Marjikselle, Nenä kirjassa -blogin Norkulle ja Le Masque Rouge -blogin Emilielle! (Tunnustus ei edellytä mitään ;)). Muut tunnustukset ovat kiertäneet varmaan lähes kaikissa seuraamissani blogeissa moneen kertaan, joten en jaa niitä eteenpäin.

Käyn aina tunnustuksen antajan blogissa kiittämässä, mutta haasteisiin vastaaminen tahtoo jäädä. Siihen on pääasiassa kaksi syytä: ajanpuute (ehdin hädin tuskin blogata kaikista lukemistani kirjoista) ja se, että olen huono keksimään hauskoja ja kiinnostavia vastauksia tai "satunnaisia asioita" itsestäni. Toiset ovat siinä parempia ja luenkin mielelläni bloggaajien henkilökohtaisempia, muitakin aihealueita kuin lukemisharrastusta sivuavia juttuja, mutta keskityn itse kirjallisuuteen - myös näissä kiertävissä haasteissa, vaikka niissä pyydettäisiin alunperin kertomaan lempiruokansa.

Teen tästäkin haastevastauksesta (joka toimikoon yhteisvastauksena moniin erilaisiin haasteisiin) "kirjallisen" ja lainaan Annan lukupäiväkirjan Annan ja Saran kirjojen Saran ideoita (linkeistä pääsee lukemaan, keihin Anna identifioituu ja ketkä ovat Saran tyttökirjahahmosuosikit). Anna oli listannut kahdeksan kirjallisuuden henkilöhahmoa, joihin kokee identifioituvansa, Sara puolestaan lapsuuden sankarittariaan. Anna ja Sara listasivat kahdeksan, mutta minä listaan joulukuun kahdennentoista kunniaksi kaksitoista (tyttökirjojen) suosikkihahmoa ja kaksitoista (aikuisten kirjallisuuden) samastumiskohdetta. (Oikeastaan fuskasin ja hahmoja tuli loppujen lopuksi enemmän.)

Kaksitoista (12+) tyttövuosien kirjallisia suosikkihahmoja (satunnaisessa järjestyksessä):

1. Jo March (Louisa M. Alcott: Pikku naisia)
2. Sara Crewe (F. H. Burnett: Pikku prinsessa)
3. Anna Shirley (L. M. Montgomery: Annan-sarja)
4. Emilia Starr (L. M. Montgomery: Runotyttö-trilogia)
5. Iris Klewe ja Kaarina (Anni Swan: Iris rukka ja Kaarinan kesäloma)
6. Maleena (Maritta Lindqvist: Maleena-sarja)
7. Berta (Maria Gripe: Varjo-sarja)
8. Virva Selja (Rauha S. Virtanen: Selja-sarja)
9. Ulla (Anni Swan: Pikku pappilassa, Ulla ja Mark)
10. Pirkko (Helga Nuorpuu: Ruusulan tytöt -sarja)
11. Laura Ingalls (Laura Ingalls Wilder: Pieni talo preerialla -sarja)
12. Eeva (Mary Marckin Eeva-sarja)

Kaksitoista (12+) kirjallista hahmoja, joihin samastun tai joita ihailen:

1. Anna (Ulla-Lena Lundberg: Kuninkaan Anna)
2. Maija (Anni Blomquist: Myrskyluoto-sarja)
3. Mona Kummel (Ulla-Lena Lundberg: Jää)
4. Tuulia (Riina Katajavuori: Lahjat)
5. Jane Eyre ja Lucy Snowe (Charlotte Bronte: Kotiopettajattaren romaani / Syrjästäkatsojan tarina)
6. Elizabeth Bennet (Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo)
7. Marianne Dashwood ja Fanny Price (Jane Austen: Järki ja tunteet / Kasvattitytön tarina)
8. Reta Winters (Carol Shields: Ellei)
9. Gaute (Gaute Heivoll: Etten palaisi tuhkaksi
10. Valancy Stirling (L. M. Montgomery: Sininen linna)
11. Anna Tuomi (Sirpa Kähkönen: Kuopio-sarja)
12. Molly Gibson (Elisabeth Gaskell: Wifes and Dauhgters)

Näitä oli hauska miettiä. Henkilöhahmot ovat minulle tärkeitä kirjallisuudessa, mutta loppujen lopuksi on paljon mielestäni hyviä tai ihania kirjoja, joiden henkilöihin en varsinaisesti samastu. No, edellä sanottu on varmaan aika itsestään selvää, sillä kirjallisuudesta haetaan paitsi samastumis-, myös toiseuden kokemuksia. On kiinnostavaa lukea ihmisistä, jotka ovat aivan erilaisia kuin itse on - ja jotka toisaalta ovat epätäydellisyydessään samanlaisia kuin me.

En tosiaan haasta ketään henkilökohtaisesti, mutta olisi kiva kuulla muidenkin lapsuuden / teini-iän kirjallisia suosikkihahmoja tai henkilöitä, joihin samaistutte - joko tämän postauksen kommenteissa tai bloggaajien omissa blogeissa! Olen jopa niin utelias kuulemaan muiden vastauksia, että arvon suklaata kaikkien niiden kesken, jotka kommentoivat tähän postaukseen 19.12 klo 12 mennessä - vaikkapa jättämällä linkin omaan aihetta käsittelevään postaukseensa, kysymällä jotakin tässä postauksessa mainituista kirjallisista hahmoista tai kertomalla omia suosikkejaan. Mukavaa keskiviikkopäivää kaikille!

Joulukalenterin luukku 11: Riitta Jalonen & Kristiina Louhi: Aatos ja Sofian sokeriletit

Riitta Jalonen (teksti) ja Kristiina Louhi (kuvat): Aatos ja Sofian sokeriletit
Tammi 2012, 38 sivua.

- Me olemme nyt kahdestaan lumisadepallon sisässä. Samanlaisessa kuin tässä. 

Aatos ottaa taskustaan piilotellen lasiseinäisen pallon, heiluttaa sitä Sofian silmien edessä. Yhdessä he katselevat, kuinka sankka lumisade varisee kuvun sisälle rakennettuun pienen pieneen metsämaisemaan.

Aatos ja Sofian sokeriletit on ystävyydestä ja erilaisuudesta kertova lumenhohtoinen kirja, jatkoa kesäiselle Aatos ja Sofia -kirjalle (Tammi 2010). Aatos on - nimensä mukaisesti - mietiskelevä, herkkä poika, jonka sydämeen järkevä ja reipas Sofia on löytänyt tiensä. Lapset tutustuvat toistensa ajatusmaailmaan ja elämänpiiriin. Vuoroin toinen rohkaisee toista, vuoroin toinen tarjoaa asioihin uuden näkökulman.

Aatos ja Sofia -kirjat kuvaavat paitsi kahta temperamentiltaan ja luonteenltaan erilaista lasta, myös kahta erilaista perhettä ja kotia. Aatos asuu omakotitalossa, jonka vintti on täynnä äidin kunnostettavakseen keräämiä vanhoja huonekaluja. Vanhemmat ovat muutenkin varsin rentoja ja maanläheisiä, Aatoksen isällä on ollut poikansa tavoin lapsena "ujot jalat". Kirjassa Aatos ja Sofian sokeriletit Aatos käy ensi kertaa ystävänsä kotona ja tapaa Sofian äidin. Sofian koti on kuin huonekalukaupasta: "Voi olla, että lattiaan on piirretty merkit, joiden mukaan olohuoneen huonekalut on aseteltu ja liimattu paikalleen." Sofian äti Maria on kiinteistönvälittäjä, joka ei kerää vanhoja huonekaluja vaan mekkoja, pikkumustia.

Riitta Jalosen kerronta on suloisen hidastempoista, herkkävireistä ja kaunista. Kristiina Louhen kuvitusjälki hurmaa missä tahansa kirjassa, mutta Riitta Jalosen kanssa tehtyjen teosten (paitsi Aatokset ja Sofiat, myös lapsen surusta ja siitä toipumisesta kertova Tyttö-trilogia) kuvitukset ovat mielestäni aivan erityisen onnistuneita. Sokeriletit -kirjan kuvista voi aistia paitsi sinisävyisen pakkasen, myös lämpimien kotien ja tunteiden hehkun.

Louhen kuvien tunnelma on yhtä rauhallinen kuin Jalosen tekstin, mutta siinä on mukana myös ripaus huumoria. Lasten silmissä on iloinen pilke, kun he leikkivät lumisateessa ja kuvittelevat kylmällä vintillä, että kesällä leijonan virkaa hoitanut divaani onkin nyt jääkarhu.

Sofian tukka on muuttunut pakkasessa. Villamyssyn alta pilkottavat letit ovat kuortuneet hengityshuurussa valkoisiksi. Pakkasta on 14 astetta.

Keväällä Aatoksen ja Sofian tarina saa jatkoa, kun huhtikuussa ilmestyy Aatos ja Sofian meri.

Kurkkaa myös Lastenkirjahylly-blogin arvio kirjasta.