Kirsi Vainio-Korhonen: Ujostelemattomat. Kätilöiden, synnytysten ja arjen historiaa

Kirsi Vainio-Korhonen: Ujostelemattomat. 
Kätilöiden, synnytysten ja arjen historiaa.
Wsoy 2012, 255 sivua.

Suomen äitiys- ja lapsikuolleisuusluvut ovat maailman alhaisimpia. Siitä saadaan pitkälti kiittää neuvola- ja synnytyssairaalajärjestelmää ja niiden puitteissa toimivaa ammattitaitoista henkilökuntaa. Toisin kuin monissa muissa kehittyneissä maissa, Suomessa odottavien ja synnyttävien äitien (ja vastasyntyneiden) hoito on pääasiassa kätilöiden ja terveydenhoitajien, ei lääkärien, vastuulla. Nykyään kätilön ammatissa toimii muutama mieskin, mutta kätilön ammatin kehitys on ennen kaikkea naisten koulutuksen ja työn historiaa.

Historian professori Kirsi Vainio-Korhosen Ujostelemattomat sisältää paljon tietoa 1700-luvun Suomen synnytyskäytännöistä, sukupuolimoraalista ja kätilöiksi opiskelleiden naisten asemasta. Kirja on tieteellistä tekstiä, mutta yleistajuisessa ja sujuvassa asussa. Vainio-Korhosen aineistona ovat olleet muun muassa viranomaisarkistot, kätilöiden omat kirjoitukset, tuomioistuinten pöytäkirjat ja ennen kaikkea Ruotsin lääkintäkollegion ja Tukholman synnytyssairaalan arkistot kätilömatrikkeleineen. Lähdeviitteet on merkitty loppuviitteinä, joten ne eivät katkaise lukemista.

Suomalaisten kätilöiden kouluttamisen taustalla oli huoli väestönkasvua hidastavasta korkeasta imeväis- ja äitikuolleisuudesta. Tavoitteessa onnistuttiinkin: pelkästään se, että synnyttäjän apuna oli kätilö eikä monenlaisiin haavoihin ja tulehduspesäkkeisiin edellisellä sairaskäynnillään koskenut välskäri tai kirurgi, vähensi lapsivuodenkuolleisuutta. Myös monien yksinäisten ja köyhien äitien sosiaalinen asema parani kätilökoulutuksen myötä: Tukholmaan perustetussa synnytyssairaalassa, jossa hoidettiin niin rikkaita yksityispotilaita kuin köyhempää väkeä, naimaton nainen saattoi synnyttää jopa naamioituneena säilyttääkseen anonymiteettinsa ja kätilöitä kiellettiin painostamasta äitejä paljastamaan synnyttämänsä lapsen isän henkilöllisyys.

Kätilöiden tärkein tehtävä oli luonnollisesti avustaa synnytyksessä ja vastasyntyneen hoidossa, mutta kätilön virkaan kuului myös raadollisempia tehtäviä. Muun muassa lapsemurha- ja raiskausoikeudenkäynneissä kätilön rooli oli tehdä naiselle tai kuolleena löydetylle sikiölle tutkimuksia ja antaa todistajanlausuntonsa esimerkiksi siitä, onko nainen (ollut) raskaana tai ei. Kätilöt ottivat myös kantaa siihen, oliko joku "kaksineuvoisena" syntynyt enemmän nainen vai mies - 1700-luvulla sukupuoli oli jossain määrin joustavampi käsite kuin nykyään ja hermafrodiitit saattoivat itse valita, kulkivatko naisen vai miehen puvussa, mutta esimerkiksi avioliiton solmimisen tai purkamisen yhteydessä asiaan haluttiin toisinaan virallista selvyyttä. 


Paitsi siitä, mitä kätilöt tekivät, Ujostelemattomat kertoo myös siitä, keitä ensimmäiset suomalaiset kätilöt olivat. Tukholmaan kätilönoppiin matkusti Suomen puolelta lähinnä synnyttäneitä porvaris- ja käsityöläisnaisia - työläis- ja maalaisnaisten opintojen esteenä oli pääasiassa se, että he eivät taitaneet kyllin hyvin ruotsia, vaikka luku- ja kirjoitustaito heilläkin olisi ollut yleensä riittävä. Useimmat kätilöt olivat naimisissa tai leskiä ja heillä oli itsellään pieniä lapsia, mutta naimattomatkin naiset saattoivat päästä tälle opintielle - usein he olivatkin sitten itse kätilöiden tyttäriä. 


Perunkirjoituksista on selvinnyt, että kätilöt saattoivat työllään kerätä jopa jonkin verran varallisuutta. Merkittävämpää oli kuitenkin, että naiset saavuttivat ensimmäisen kerran itsenäisen ammattiaseman, joka ei ollut aviomieheltä peritty kuten kauppiaanleskien tapauksessa - käsityöläisammatteihin, korkeammista viroista puhumattakaan, naisilla ei ollut 1700-luvulla vielä pääsyä. Opiskelu Tukholman keskeisillä paikoilla sijainneissa barokkipalatseissa - usein samoilla luennoilla ja ruumiinavaustilaisuuksissa miespuolisten välskäri- ja kirurgiopiskelijoiden kanssa - avasi naisille pääsyn paikkoihin, joihin heillä oli ollut aiemmin asiaa vain piian tai palvelijan ominaisuudessa. 


Ujostelemattomia voi suositella sekä niille, jotka ovat haluavat tietoa erityisesti kätilöntyöstä tai suomalaisten synnytyskäytäntöjen historiasta, mutta myös yleisemmin 1700-luvun arjesta ja yhteiskunnasta kiinnostuneille. Kuva varhaismodernista Ruotsi-Suomesta ja naisten asemasta varmasti monipuolistuu kirjan myötä.  

David McKee: Elmeri ja Super-Esko

David Mckee: Elmeri ja Super-Esko
Elmer and Super El, suom. Terhi Leskinen.
Mäkelä 2012.

Iloisen värikkäät ja leppoisat Elmeri-kirjat kuuluvat meidän lasten suosikkeihin. Kirjavasta Elmeri-norsusta ja hänen eläinystävistään kertova uutuus Elmeri ja Super-Esko ihastutti erityisesti kaksivuotiasta poikaani, ja otollisin kohderyhmä suhteellisen vähän tekstiä sisältäville kirjoille lienevätkin noin 2-4 -vuotiaat.

Kirjan tarinassa Elmeri auttaa ystäväänsä Super-Eskoa, jonka puku on repeytynyt, kun "piikkipensas hyökkäsi hänen kimppuunsa". Saara-täti (varsin värikäs, joskin hieman kuuro, norsu hänkin), voisi korjata puvun, mutta miten päästä muiden eläinten ohi ilman, että Super-Eskon imago saa kolauksen rikkinäisen puvun takia?

David McKee on sekä kirjoittanut että kuvittanut Elmeri-tarinansa. Tekstiä sävyttää hyväntahtoinen huumori, kuvissa taas omasta mielestäni on parasta värikylläisyys, kaksivuotiaani mielestä kenties lukuisat erilaiset eläimet, kuten tiikeri, leijona, krokotiilit ja virtahevot.

Yksinkertainen, toisteisuuteen perustuva juoni on pienten lasten kuvakirjassa usein toimivin rakenne. Super-Esko, kuten muutkin Elmeri-kirjat, kestää usemman lukukerran ja niihin liittyvät leikkihetket, jolloin "tuhma krokotiili" puree pientä sadunkuulijaa sormeen.

Nina Banerjee-Louhija: Yhden päivän kuningatar

Nina Banerjee-Louhija: Yhden päivän kuningatar
Valokuvia, muistoja, totta ja tarua Marietta Banerjeen elämästä.
Siltala 2012, 396 sivua.

Mariettan melankolisin elämänrealiteetti on yksinäisyyden musta aukko, menetetty lapsuus minun. 


Kun tytär kirjoittaa äitinsä tarinaa, hän kirjoittaa väistämättä myös omaa tarinaansa. Kirjailija Nina Banerjee-Louhijan elämäkerta äidistään Marietta Banerjeesta on kiehtova kuvaus 1930-luvun Lontoosta, jossa Banerjee-Louhijan vanhemmat kohtasivat, toisen maailmansodan aikaisesta Intiasta, jossa kirjailija itse vietti kuusi ensimmäistä elinvuottaan, kulttuurisokista, jonka aiheutti muutto sodanjälkeiseen Suomeen - mutta myös kipeä tarina kahdesta naisesta, joista kumpikin koki jääneensä vaille äidinrakkautta: Marietta siksi, että hänen äitinsä sairasteli ja kuoli hänen ollessaan lapsi, ja Nina siksi, että äiti pysyi aina etäisenä.

Yhden päivän kuningatar käynnistyy hitaasti, joskin valaisevasti, kuvauksella Banerjee-Louhijan ja hänen äitinsä keskusteluista Mariettan syntymäpäiväjuhlien alla. Äiti, joka on tuskin koskaan kuunnellut tytärtään, tuntuu yhtäkkiä lukevan tämän ajatuksia, erityisesti niitä vastahankaisia. Elämäkerta on äidin ja tyttären yhteinen projekti, jonka aineistona ovat olleet muun muassa Marietta Banerjeen päiväkirjat. Marietta harmittelee, ettei itse saanut tarinaansa kirjoitettua, ja kirjailijatyttärellä on teoria, miksi:

Mutta ennen kuin jotain voi kirjoittaa ulos itsestään, sisintä kaihertavia unelmia ja tuskallisia kokemuksia täytyy myllätä perinpohjaisesti, ydinrakenteita myöten. 

Elämäkertaa elävöittävät lukuisat valokuvat Mariettasta, hänen sukulaisistaan ja kasvattivanhemmistaan sekä ensimmäisen aviomiehen, Banerjee-Louhijan isän, intialaisista sukulaisista. Mausteena on lisäksi suvun vanhoja kirjeitä ja Mariettasta vuosien varrella tehtyjä lehtihaastatteluja.

Yhden päivän kuningatar palautti mieleeni Karin Ehrnroothin viime syksynä ilmestyneen omaelämäkerrallisen romaanin Vinoon varttunut tyttö (Gummerus). Tyyliltään kirjat ovat erilaisia, mutta niiden tematiikassa on paljon samaa. Karin Ehrnrooth kuvaa äitiään "mehiläiskuningattareksi" joka, jos tunsi rakkautta tytärtään kohtaan, ei ainakaan osoittanut sitä. Nina Banerjee-Louhijan äiti puolestaan valittaa tyttärelleen, että "Minulla ei ole ollut ketään, ei äitiä tai isää, ei veljiä eikä sisaria, ei tätejä eikä setiä, ei minkäänlaista perhettä, olen aina ollut yksin, ihan yksin, kukaan ei voi kertoa minusta mitään, kukaan ei tunne minua."

Kuitenkin, vaikka Marietta Banerjeen tapa kohdella perhettään on ollut "hajoita ja hallitse", tytär suhtautuu häneen lämmöllä ja ymmärryksellä. Tekstin läpi tihkuu suru paitsi kompleksisesta äiti-tytär -suhteesta, myös siitä, että äiti ei ole löytänyt yhteyttä sisimpäänsä ja korvaa elämänsä tyhjiötä loputtomalla materian haalimisella ja säilyttämisellä. Erityisen koskettava on kirjan viimeinen luku, joka kuvaa Mariettan "yhtä päivää kuningattarena", hänen 90-vuotispäiviään hotelli Tammerissa sukulaisten ympäröimänä. Tähänkin kuvaukseen hiipii sana jos - sellaisia hyviä hetkiä olisi voinut olla enemmän.

Marietta on ehtinyt elää monta elämää. Mutta onko hän elänyt niissä, ollut läsnä, surun ja onnen kaikennielevillä ehdoilla, surun jolla ei ole loppua, onnen jolla on?

Jäin kaipaamaan laajaan teokseen sisällysluetteloa, joka olisi helpottanut teoksen selaamista lukemisen aikana ja sen jälkeen, kenties myös henkilöluetteloa tai -hakemistoa. Banerjee-Louhijan kirjoitustyylistä ja elämänviisaudesta vakuutuin niin, että haluan ehdottomasti tutustua hänen kaunokirjalliseen tuotantoonsa.

Gaute Heivoll: Etten palaisi tuhkaksi.

Gaute Heivoll: Etten palaisi tuhkaksi.
Alkuteos Før jeg brenner ned. Suom. Päivi Kivelä.
Wsoy 2012, Aikamme kertojia -sarja. 306 sivua.


Ilma on kirkkaampaa, kirpeämpää. Vain kolme astetta. Linnut vaikuttavat hämmentyneiltä ja lentelevät taivaalla ympäriinsä aivan kuin eivät tietäisi missä on etelä ja missä on pohjoinen. Järven vesi on mustaa ja kiiltävää kuin öljy. Lähimmät talot peilautuvat vedestä lähes täydellisinä. Toisinaan toivon, etten olisi koskaan muuttanut täältä pois. Etten olisi koskaan lähtenyt Osloon, etten olisi alkanut opiskella ja kirjoittaa. Minun olisi pitänyt jäädä tänne, juuri tänne, keskelle levollista maisemaa, rauhallisia metsiä ja välkkyviä järviä ja lampia, keskelle valkoisia taloja ja punaisia latoja, ja kesällä verkkaisina laiduntavia lehmiä. Minun ei olisi koskaan pitänyt jättää tätä kaikkea, mihin olen sisimmässäni niin syvästi kiintynyt. Minun olisi pitänyt jäädä tänne ja elää toinen elämä.


Omaelämäkerrallisen romaanin kertoja, kirjailija Gaute Heivoll on palannut etelänorjalaiseen kotikyläänsä parinkymmenen vuoden jälkeen. Hänellä on vahva tunne, että hänen täytyy kirjoittaa kylää neljäkymmentä vuotta aiemmin piinanneista tuhopoltoista, joihin syyllistyi oman kylän poika. Gaute itse oli tuolloin vastasyntynyt vauva, joka nukkui onnnellisen tietämättömänä vaunuissaan tai autossa vanhempiensa ihmetellessä ja kauhistellessa tuhoja palopaikoilla. Pohtiessaan omaa identiteettiään ja tietään kirjailijaksi Gaute peilaa myös tuhopolttajan tarinaa. 


Romaani kulkee pääosin kolmessa aikatasossa: vuoden 1978 keväässä, jossa tuhopolttajasta kerrotaan kolmannessa persoonassa, sekä vuosissa 1998 ja 2009, jotka ovat Gauten minäkerrontaa ja keskittyvät hänen perheensä vaiheisiin ja kipeään tiehen kirjailijaksi. Lisäksi tarinaan kietoutuu tapahtumia Gauten isän ja isovanhempien nuoruudesta, ja tuhopolttajan ja Gauten tarinoiden lisäksi kerrotaan myös kolmannen nuoren miehen - vanhempiensa ainokainen hänkin - kohtalosta. 


Etten palaisi tuhkaksi on nuorten miesten kasvutarina ja tarina isistä ja pojista, mutta se on myös äidin tarina, joka tuo jossain määrin mieleen Lionel Shriverin Poikani Kevin -romaanin. Kun räjähdys on tapahtunut, ei äiti voi tehdä muuta kuin kiertää keräämässä palasia esiliinaansa. 


Ainakaan minulle romaani ei tarjonnut vastausta siihen, miksi lahjakkaasta ja rakastetusta nuoresta miehestä tulee tuhopolttaja. Voiko sellaiseen ollakaan vastausta? Juuri se, että Heivoll ei etsi syyllisiä tai selityksiä, tekee kirjasta vaikuttavan, koskettavan ja toden romaanin. Lukukokemuksen syvyyttä lisäsi Heivollin kaunis kieli, jonka suomentamisessa Päivi Kivelä on onnistunut hyvin. 


Etten palaisi tuhkaksi on hyvin intensiivinen kirja. Sitä voi lukea kuin psykologista trilleriä, vaikka syyllinen tuhopolttoihin paljastuukin lukijalle jo ensi sivuilla. Jännitys tihenee, kun tuhopolttojen sarja raaistuu syrjäisten latojen polttamisesta vanhusten asuttomien talojen murhapoltoiksi, ja kukaan kyläläisistä ei enää uskalla nukkua öitään rauhassa. 


Gauten kertomus siitä, kuinka hän kesken menestyvien oikeustieteen opintojensa ymmärsi haluavansa kirjoittaa - ja aloitti kirjoittamalla lottokuponkien kääntöpuolelle yksinäisillä yhteysalusmatkoilla sanottuaan juuri jäähyväiset kuolevalle isälleen - on kiinnostava ja romaania rauhoittava vastapari tuhopolttajan bensiininkatkuiselle tarinalle. Gauten kirjailijantien alkutaipaletta kuvaavat jaksot olisivat tosin varmaan avautuneet paremmin, ellei kyseessä olisi ollut ensimmäinen kirjailijalta lukemani (ja suomennettu) romaani. Kotimaassaan Norjassa Gaute Heivoll on tunnettu ja tunnustettu kirjailija, jonka neljäs romaani Etten palaisi tuhkaksi herätti paljon huomiota ja voitti Norjan arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon, Brageprisenin.


Kirjan ovat lukeneet myös ainakin anni.M, Leena Lumi, Katja, Karoliina, Minna, Kirjakirppu


Kertomus jatkuu -blogin Reeta keskustelee romaanista Ylen Kirjakerhossa - ohjelman voi kuunnella vielä parin kuukauden ajan täältä. 

Hannele Huovi ja Kristiina Louhi: Jättityttö ja Pirhonen

Hannele Huovi ja Kristiina Louhi: Jättityttö ja Pirhonen
Tammi 2012, 31 sivua.

Jättityttö ja Pirhonen on lempeä tarina erilaisuuden rikkaudesta ja ennakkoluulottomuudesta. Jättiläisneito Tyyne Heikkilä on nimensä mukaisesti tyyni ja hyväntahtoinen olento, mutta hyvin yksinäinen. Hän joutuu ehtimiseen varmaan, ettei murskaisi ihmisiä, taloja ja autoja suuren jalkojensa alle eikä oikein pysty ottaman kontaktia kehenkään.

Muuan pieni mies, Pertti Pirhonen, rakastaa kaikkea suurta ja saavuttamatonta, kuten tähtiä ja planeettoja. Kerran hän näkee kaukoputkellaan jättityttö Tyynen ja rakastuu. Edes se, että Pirhonen on hukkua yksinäisyyttään itkevän Tyynen kyynelvirtaan, ei säikäytä pientä miestä. Kun Tyyne vihdoin huomaa Pirhosen, ovat tunteet molemminpuoliset.

Hämmennyin hieman siitä, miten nopeasti tarina loppui - ja miten ongelmattomasti. Tyyne ja Pertti tunnelmoivat onnellisina auringonlaskussa, mutta itse jäin miettimään kaikenlaista hassua: mitä jos Tyyne hukkaa Pirhosen? Tai Pirhonen jää unenpöpperöisen Tyynen tossun alle (!) aamulla? Mutta sadussa ei kuulu miettiä arkea, vaan elää onnellisena elämänsä loppuun asti.

Louhen värikylläiset, koko aukeaman levyiset kuvat ovat ihanan värikylläisiä, ne aivan hehkuvat. Runsaan kuvituksen ansiosta kirja sopii kaikkein pienimmillekin lukijoille, sillä jos kaikkea tekstiä ei jaksa kuunnella, voi keskittyä ihmettelemään vaikkapa jättiläistä väistäviä lentokoneita tai Pertti Pirhosen koiraa.

Rakastettujen tekijöiden, Hannele Huovin ja Kristiina Louhen Jättityttö ja Pirhonen oli Finlandia Junior  -ehdokkaana vuonna 2011.

Haasteet: Lasten linnoitus (Uuden äärellä)

Milla Keränen: Sisilian ruusu

Milla Keränen: Sisilian ruusu
Gummerus 2012, 304 sivua.

Milla Keräsen Sisilian ruusu herätti mielenkiintoni kiehtovan miljöönsä, 1200-luvun Palermon, ansiosta. Historiallisen romaanin genre on minulle vähän tuntemattomampi (viimeksi taisin lukea Kaari Utrion romaanin Oppinut neiti viime elokuussa), ja kaipasin jotain kepeää ja makeaa kirjallista välipalaa keväisiin päiviin.

Olin viime syksynä Gummeruksen kevään kirjojen tiedotustilaisuudessa, jossa esikoiskirjailija Milla Keränen sanoi romaaninsa Sisilian olevan enemmän keskiaikaisen kirjallisuuden Sisilia kuin todellinen, historiallinen Sisilia. Osasin siis asennoitua siihen, että kirjassa olisi enemmän luutunsoittoa ja ruusuntuoksua kuin vakavaa pohdintaa 1200-luvun naisen asemasta.

Jotenkin silti yllätyin kirjan sisällöstä. En ole kovin paljon lukenut romanttista viihdettä, mutta sanoisin, että Sisilian ruusun juoni (etenkään loppuratkaisu) ei ole genressä aivan tavanomaisin. Romantiikka on maustettu ripauksella mystiikkaa, taikayrttejä ja kreikkalaista mytologiaa. Päähenkilön, nuoren Rosalian, rakkauden kohde on kuin taivaasta luostarin puutarhaan tipahtanut vaaleakutrinen nuorukainen, jota Rosalia arvelee enkeliksi. Rosalia arvelee, että "enkeli" tuo mukanaan sanomaa Sisilian ja saarelle hartaasti odotetun keisari Fredrik II:n kohtaloista. Tärkeimmäksi motiiviksi hiipiä öiseen puutarhaan muodostuu kuitenkin ihastuminen salaperäiseen nuorukaiseen, ja kohtaamiset tämän kanssa saavat Rosalian samastumaan voimakkaasti Neitsyt Mariaan.

Kiitin Neitsyt Mariaa, joka oli sallinut tämän tapahtua. Olin säälinyt häntä kuvitellen, ettei hän koskaan ollut saanut kokea rakkautta, mutta nyt ymmärsin paremmin. Hän oli kenties jäänyt paitsi maallisesta rakkaudesta, mutta miten paljon ihanampa saattoikaan olla enkelin syleily. Kiitin, että hän oli suonut minulle saman onnen, jonka olin saanut itse kokea. 

En voi sanoa juurikaan ihastuneeni, saatika samastuneeni, Rosalian henkilöhahmoon, mutta hetken nikoteltuani aloin arvostamaan hänen tavanomaisuuttaan ja inhimillisyyttään. Rosalia ei ole jalo tai erityisen rohkea, mutta ei toisaalta myöskään vain omaa etuaan etsivä juonittelija tyyliin Scarlett O'Hara tai Becky Sharp. Siskoonsa Florianaan Rosalia suhtautuu milloin myötätuntoisesti, milloin kateellisena tai haluten käyttää siskoa alibina omille yöllisille retkilleen. Myös isänsä unettomuudesta Rosalia kantaa huolta kuin kunnon tytär ainakin, mutta saattaa antaa tälle lääkkeeksi hieman liikaa oopiumia, jotta isä ei huomaisi tyttärensä poissaoloa. Kotityöt eivät Rosaliaa innosta, ja ennen enkeliin rakastumista hän suunnittelee avioliittoa iäkkään ja rikkaan miehen kanssa, toivoen pikaista leskeytymistä avioitumisen jälkeen.

Perinteistä romanttista juonta etsivien kirja Sisilian ruusu ei ehkä ole, ei myöskään sellaisen lukijan, joka kaipaa historialliselta romaanilta tarkkaa ajankuvaa. Sen sijaan mystiikasta, rosmariinin tuoksusta ja hiuksia leyhyttelevästä merituulesta kirjan sivuilla pääsee nauttimaan.

Sisilian ruusun on lukenut äskettäin myös Morre.

Carlos Maria Dominguez: Paperitalo

Carlos María Dominguez: Paperitalo
Espanjankielinen alkuteos La casa de papel, suom. Einari Aaltonen.
Kansi ja kuvitus Ina Kallis.
Basam Books 2006, 134 sivua.

Keväällä 1998 Bluma Lennon osti Sohossa sijaitsevasta kirjakaupasta vanhan painoksen Emily Dickinsonin Runoja ja päästyään toiseen runoon, ensimmäiseen tienristeykseen, hän jäi auton alle. 


Nämä rivit herättivät uteliaisuuteni, kun Satu esitteli alkulauseiden helmiä blogissaan. Kirja löytyikin heti seuraavalla kirjastokäynnillä ja tuli luettuakin saman tien - paitsi että kirja on lyhyt, se on myös painettu varsin isolla fontilla. Kirja jakautuu neljään jaksoon, joiden välisillä lehdillä vilistävät Ina Kalliksen piirtämät sokeritoukat.

Paperitalo kirjahulluudesta monessa eri muodossa. Kirjat ovat romaanin henkilöille sellainen intohimo, että ihmissuhteet, jopa oma elämä, jäävät toiseksi. Kertoja on argentiinasta kotoisin oleva Cambridgen kirjallisuudentutkija, joka ryhtyy hoitamaan menehtyneen kollegansa ja ystävänsä Bluman viransijaisuutta ja saa tälle tarkoitetun paketin, josta paljastuu laastia rapiseva kirja, Joseph Conradin Varjolinna. Kertoja matkustaa Etelä-Amerikkaan selvittämään kirjan arvoitusta ja tapaa kirjojaan huolellisesti varjelevan kirjakauppiaan, joka alkaa kertoa ystävänsä Carlos Bauerin, todellisen himolukijan ja kirjahamsterin, absurdia ja haikeansurullista tarinaa.

Se oli ensimmäinen merkki siitä, että jokin oli vialla. Eräänä päivänä hän istui siinä samalla paikalla kuin te nyt ja selitti, millaisia hankaluuksia koitui siitä, että ettei hän voinut sijoittaa hyllylle vierekkäin kahta keskenään riitautunutta kirjailijaa. Hän ei esimerkiksi rohjennut panna Borgesin teosta García Lorcan kirjan viereen, koska Borges piti Lorcaa "puuduttavana andalusialaisena". Shakespearea hän ei voinut pannan Marlowen viereen miesten suhteita kalvaneiden plagiointisyytösten takia, vaikka hän silloin joutuikin poikkeamaan luokittelujärjestelmästä. Eikä hän voinut panna Martin Amisin ja Julian Barnesin teoksia vierekkäin, koska kirjailijoilla oli toraisat välit, eikä liioin Vargas Llosaa García Marguesin kupeelle. 


(Minun pitäisi varmaankin huolestua, sillä minulla on tapana järjestellä kirjoja samantapaisilla perusteilla. Yksi Paperitalon opetuksista voisi ollakin, että kirjat kannattaa aakkostaa, muuten voi tapahtua mitä tahansa.)

Romaanissa kuljetaan kirjapölyn täyttämistä huoneista sinisen meren ääreen, paperitalon raunioille. Onko vapautta se, että voi ostaa jokaisen himoitsemansa kirjan? Vai se, että voi käyttää lukemiseen niin paljon aikaa kuin haluaa? Vai se, että näkee asunnossaan edes vähän paljasta seinää, jotta katse ei osuisi mihinkään?

Paperitaloon ovat tutustuneet Sadun lisäksi myös Penjami ja Jenni

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja
Teos 2012, 266 sivua.

"Ne näyttävät sinusta ehkä tyhjiltä, koska sinä et ole teemestari", isä sanoi, ja jokainen sana putosi ilmaan painavana. "Silti jotkin asiat ovat niin syvällä, ettei niiden virtaa voi pysäyttää. Vesi ei kuulu kenellekään. Armeija ei saa ottaa sitä omakseen, ja siksi salaisuus täytyy säilyttää. "


Eletään aikaa jossain kaukaisessa tulevaisuudessa, jossa se maailma, jonka me tunnemme, on pitkälti suolaveden peittämä. Makeasta vedestä on pulaa, armeija kontrolloi vesihuoltoa, kiinalainen kulttuuri on vyörynyt Lappiin, paperikirjoja ei juuri ole saatavilla ja entismaailman ihmisten valmistama ja poisheittämä romumuovi on noussut kestävyytensä ansiosta arvoon arvaamattomaan. Öljy on kulutettu loppuun jo edellisellä "Hämärän vuosisadalla", jonka aikana on hävinnyt myös paljon tietoa historiasta ja tekniikasta. Kulkeminen hoituu aurinkokennojen avulla kulkevilla helipyörillä ja cd-levyt ovat hämmentäviä esineitä, joiden avulla voi kuitenkin kuulla viestejä menneestä.

Teemestarin kirjan päähenkilö on nuori nainen Noria, joka asuu teemestari-isänsä ja tutkijaäitinsä kanssa kylässä jossakin Kuusamon pohjoispuolella. Norian on määrä oppia isänsä ammatti ja ikivanhojen teeseremonioiden salat - samalla hän saa tietää tunturin salaisesta lähteestä, jossa puhdas ja raikas vesi virtaa viranomaisten sitä kontrolloimatta.

Teemestarin kirja on dystopia siitä, mihin nykyinen elämäntyylimme voi johtaa. Pohjoismaissa puhdasta vettä pidetään itsestäänselvyytenä, mutta luonnon riistokulutus voi muuttaa ilmaston ja sen mukana makean veden saatavuuden, kuten Itärannan kuvaamassa Skandinavian Unionissa, jonka järvet ja joet olivat liuenneet suurempiin vesiin, entiset rantaviivat kadonneet kauan sitten. Noria tuntee lumenkin vain äitinsä kirjoista, jotka kaavioineen eivät kuitenkaan kerro kaikkea:

Pohdin, miltä lumi tuntuu kämmenellä juuri ennen sulamistaan vedeksi, tai miltä jää näyttää talvipäivänä, kun aurinko kuorruttaa maiseman ja piirtää varjoille terävät ääriviivat, mutta niitä tarinoita jouduin etsimään toisista kirjoista. 

Itärannan kieli on hätkähdyttävän kaunista ja ilmeikästä. Kirjan tunnelma on paikoin kiireetön ja harmoninen kuin oikeassa teeseremoniassa, mutta kaiken yllä leijuu armeijan ja epävakaiden olojen muodostama uhka. Köyhyys, pelko ja epätoivo hajottavat perheitä ja rikkovat ystävyyssuhteita.


Emmi Itäranta (s. 1976) voitti esikoisromaanillaan Teoksen fantasia- ja scifiromaanikilpailun. Tuolloin käsikirjoitus kulki vielä runollisella nimellä "Veden muisti". Jo tämä hiottu esikoisteos vakuutti minut niin, että odotan mielenkiinnolla Itärannan seuraavaa kirjaa.

Tarina kertoo, että vedellä on ymmärrys, että se kantaa muistissaan kaikkea, mitä maailmassa on tapahtunut, aina ajalta ennen ihmisiä tähän hetkeen, joka piirtää itsensä sen muistin jo kuluessaan. Vesi tuntee maailman liikkeet ja tietää, milloin sitä etsitään ja missä sitä tarvitaan. 

Teemestarin kirjan ovat lukeneet myös ainakin Riina, Elma Ilona, Ahmu, Morre, Katja, Booksy, Minna ja  Johnny.

Annamari Marttinen: Ero

Annamari Marttinen: Ero
Tammi 2012. 318 sivua.

Eräänä iltana Kimmo ei vain tullut sänkyyn. Ellen oli jo lähes unessa kun kuuli miehen hakevan varavuoteen varastosta ja virittävän sen olohuoneeseen. Osa hänestä halusi nousta peiton alta ja mennä pyytämään miehen takaisin. Mutta toinen osa, paljon voimakkaampi, ei halunnut tehdä mitään. Se käänsi kylkeä ja kaivautui syvemmälle peitteisiin. Ja oli helpottunut. 


Nukkuiko hän huonosti? Levottomasti? Hapuiliko toista kädellään aamuyön tunteina? Ei. Hän nukkui kuin muulloinkin, mutta aamulla herätessään hän muisti. Ja tieto musersi hänet: loppu oli alkanut, liuku alas, syöksykierre, eikä sitä voinut enää mikään mahti maailmassa hidastaa saati pysäyttää. 


Annamari Marttisen viides romaani Ero kertoo kipeän tarinan avioerosta, joka rikkoo kaksi vuosikymmentä kestäneen liiton ja kolmilapsisen perheen. Yhdessä rakennettu omakotitalo laitetaan myyntiin, sormukset myydään romukullaksi ja jos vahingossa osutaan samaa aikaa uimarannalle, toisena tullut levittää vilttinsä mahdollisimman kauas ensin tulleesta. Eron jälkeen ei enää leikitä perhettä.

Kirjan näkökulma on ennen muuta nelikymppisen Ellenin, mutta hänen kauttaan eroa käsitellään jonkin verran myös lasten näkökulmasta - lasten, joista kaksi on jo aikuistumassa mutta nuorin vielä alakoululainen. Kerronnassa sekoittuvat nykyhetki, takaumat, Ellenin unet ja kuvitelmat. Pahinta erossa Ellenille on syyllisyys, jota hän tuntee lastensa takia, mutta kirjassa käsitellään myös vihaa entistä puolisoa kohtaan ja Ellenin epätoivoista halua vielä rakastaa ja olla rakastettu.


Ihastuin viime kesänä Annamari Marttisen tapaan kuvata arkea, ihmissuhteita ja naisen kokemuksia romaanissa Valkoista pitsiä, mustaa pitsiä. Samaa tarkkanäköisyyttä ja kaunistelemattomuutta on myös Ero-romaanissa, ja Marttinen piirtää osuvaa kuvaa eron herättämistä tunteista ja niistä kaikista tavoista, joilla se vaikuttaa arkeen. Marttisen teksti on sujuvaa ja helppolukuista, mutta ajatuksia herättävää. Monet huomiot ovat niin teräviä, että ne tekisi mieli alleviivata.

Tämän tutumpaa ja omempaa minulle ei koskaan enää tule, Ellen tiesi. Koskaan enää en ole kenenkään kanssa yhdessä yli kahtakymmentä vuotta, saa hänen kanssaan kolmea lasta. Kukaan mies ei enää koskaan näe minua ammollaan synnytyssängyllä, ammollaan ja aivan auki ja riekaleina, ei haista maitoani ja vertani. Ja silti tule kiinni minuun. 





Muita "avioeroromaaneja":

Laura Honkasalo: Eropaperit
Piia Posti: Talven jälkeen valo
Pauliina Vanhatalo: Galluppi


Erosta ovat kirjoittaneet myös Mari A., Leena Lumi, Kirsi ja Susa.

Anni Riipinen & Ritva Ruuska-Tuominen: Kielet kippuralle - lasten loruaapinen

Ritva Ruuska-Tuominen: Kielet kippuralle. Lasten loruaapinen. 

Kuvittanut Anni Riipinen.

Minerva 2012. 44 sivua.

Kielet kippuralle tekee äänteitä ja kirjaimia tutuiksi lapsille lorujen kautta. Jokaiselle kirjaimelle on omat riiminsä, aakkosjärjestyksessä tietenkin. Muutamassa lorussa kaikki sanat alkavat samalla alkukirjaimella, mikä tukee lukemaan oppimisessa tärkeää alkuäänteiden hahmottamista. 

Takakannessa kirjaa suositellaan 1-8 -vuotiaille. Meillä kirjasta kiinnostuikin ensin vähän alle kaksivuotias kuopus, mutta kun vauhtiin päästiin, kaikki lapset eskarilaista myöten kuuntelivat ja katselivat kirjaa mielellään. Kirjan lopussa on tilaa omille merkinnöille, vaikkapa koulunaloittajan kirjoitusharjoituksille. 

Lukiessani kirjaa ääneen meinasi kieli mennä muutaman kerran solmuun, lorut ovat siis hyvää kielijumppaa aikuisellekin! Yksi suosikkiloruistani oli tämä hellyyttävä rakkaustarina: 

"Hi-hi-hii, hirmu hauskaa hajupostia!"

hihitti Herkko-haisunäätä haistellessaan 

hajujälkiä Hanna-haisulin. 

Hajujäljet Herkon hurmaa.

Hannaa haistelu huvittaa.

"Herkko on hassu haisuli",

Hanna hurjasti Herkkoa halaa. 

Kirjassa on monia muitakin loruhelmiä, joskaan kaikki lorut eivät olleet mielestäni aivan yhtä onnistuneita. Joissakin rytmi ja toisissa lorun tarina tuntui väkinäiseltä. On kuitenkin hyvä asia, että kirjan tekstit ja kuvat eiät ole yksiselitteisen söpöjä ja siloiteltuja, vaan saavat pysähtymään ja ihmettelemään, miettimään, mikä tässä oli se juju. Kirjassa tarjotaan myös pieni kielisuihku toisella kotimaisella: 

Åsa och Åke åker till Åbo. 

I Åbo bor många åbobor.

Hur ska man åka till Åland?

Man ska åka tåg, buss eller flyg, 

bil, cykel eller promenera till Åbo

och där ska man stiga ombord. 

Nu vet du det.

Minulla kesti hetken tottua Anni Riipisen räväkkään kuvitukseen, mutta sitten aloin nauttia värien ilotulituksesta ja ilmeikkäistä hahmoista. Esimerkiksi S-kirjainta edustava, saksofonia soittava sammakko (ks. kuva oikealla) on aivan ihana!

Kirja on luettu myös muun muassa Eppusen kaapilla -blogissa. 

Haasteet: Lasten linnoitus (Runoratsu laukkaa).

Mika Keränen: Hopeinen aarrearkku

Mika Keränen: Hopeinen aarrearkku. 
Vironkielinen alkuteos Peidetud hobedane aardelaegas.
Kuvittanut Marja-Liisa Plats.
Avain 2010, 123 sivua.

Viime syksynä luimme lasten kanssa virolaistuneen Mika Keräsen juuri suomennetun Oranssin polkupyörän. Kirjassa viisi lasta, Mari, Reilikka, Satu, Olavi ja Anton perustavat salaseura Divarin ja alkavat jäljittää kotikaupungissaan Tartossa liikkuvia polkupyörävarkaita. Salaseura Divarista, johon kuuluu myös Marin Matti-koira, tulee jossain määrin mieleen Enid Blytonin kirjojen "Viisikko", mutta toisin kuin pääosin keskenään seikkailevat Viisikko-kirjojen nuoret, Keräsen kirjassa lasten perheet ovat kiinteä osa tarinaa ja luovat siihen turvallisuuden tuntua.

Ihastuimme Keräsen sujuvaan kerrontaan, kivoihin lapsihahmoihin ja jännittäviin käänteisiin siinä määrin, että halusimme lukea myös kirjan jatko-osan, Hopeisen aarrearkun, joka on käännetty suomeksi jo sarjan avausosaa aiemmin. Kirjassa viitataan jonkin verran Oranssin polkupyörän tapahtumiin, mutta se toimii täysin itsenäisenä teoksena.

Jatko-osa ei tuottanut pettymystä; sekä minä että lapset pidimme Hopeisesta aarrearkusta vielä Oranssia polkupyörää enemmän: lapset siksi, että oli jännittävämpää etsiä kauan sitten kätkettyä aarretta kuin varastettua polkupyörää, ja minä samansuuntaisesta syystä - kauas Viron historiaan kurkottava tarina on kiehtova. Kuten edellisessä Divari-romaanissa, myös tässä saa nauttia yksityiskohtaisesta kaupunkikuvauksesta, jossa Tartto ja ennen kaikkea Soppalinnan kaupunginosa heräävät eloon.

Puutarha oli tulvillaan kaunista iltavaloa ja ihmeellisiä varjoja. Suuri kasvihuone hohteli viimeisten auringonsäteiden ulottuessa siihen. Kasvihuoneen palmut tunsivat olonsa varmaan aivan kotoisiksi.

Palmuhuoneen vieressä oli iso monttu, jota reunusti matala kivimuuri. Mari huomasi, että muurilla makaili joku vanha mies. Miehen vatsan päällä keinui hengityksen tahtiin olkihattu, jota komisti valkoinen nauha. Se oli aivan samannäköinen kuin hänen isoisältään.


Tapahtuminen keskiössä on tällä kertaa Tarton kasvitieteellinen puutarha. Marin ukki löytää isoäidilleen   osoitetun, avaamattoman kirjeen, jossa kerrotaan puutarhaan kätketystä aarteesta. Kirjeen sisältämien vihjeiden tulkitseminen on aikamoista salapoliisityötä, mutta senhän Divari hallitsee! Jännitystä tarinaan tuovat Oranssista polkupyörästä tutut, uhkaavasti käyttäytyvät isot pojat ja kaikenlaiseen norkoiluun nuivasti suhtautuva kasvitieteellisen puutarhan assistentti.

Keräsellä on todella taito kuljettaa tarinaa, joka tempaisee mukaansa ensi sivuilla eikä sisällä lainkaan tyhjäkäyntiä. Meillä tämä luettiin lapsille ääneen, mutta voisin kuvitella, että lukemaan juuri oppinut kokee tämän kirjan motivoivana lyhyehköjen lukujen, (mustavalko)kuvituksen ja jännittävän juonen ansiosta.



Haasteet: Lasten linnoitus (Salaseura X), Ikkunat auki Eurooppaan (Viro)

Helena Ruuska: Marja Liisa Vartio - kuin linnun kirkaisu

Helena Ruuska: Marja-Liisa Vartio - kuin linnun kirkaisu.
Wsoy 2012. 501 sivua.

Se peili ei anna minulle minun kasvojani.
Kun nostan sen silmieni tasalle, 
näen siinä vain maiseman. 


(Katkelma Marja-Liisa Vartion runosta Nainen ja maisema)

Marja-Liisa Vartio - kuin linnun kirkaisu on ensimmäinen elämäkerta runoilijana aloittaneesta mutta ennen muuta modernin proosan taitajana tunnetusta kirjailijasta. Teoksen nimi tulee Marja-Liisa Vartion varhaisesta runosta ja viittaa kirjailijan tuotannossa yleiseen lintumotiiviin (esim. romaanissa Hänen olivat linnut). Vartiota itseään luonnehditaan aikansa kirjallisten piirien oudoksi linnuksi, joka Helena Anhavan sanoin on kuin "kuhankeittäjä pikkulintujen joukossa".

Elämäkerran kirjoittaja, äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana toimiva ja kirjallisuuskritiikkejä kirjoittava Helena Ruuska on väitellyt modernin naisen identiteetin rakentumisesta Marja-Liisa Vartion romaanissa Kaikki naiset näkevät unia. Mainittuun romaaniin viitataan elämäkerrassakin useasti ja monien sen päähenkilön rouva Pyyn tuntojen kerrotaan perustuvan Vartion omiin kokemuksiin.


Marja-Liisa Vartiolta (1924-1966) on säilynyt suhteellisen paljon päiväkirjamerkintöjä, kirjeitä ja muistiinpanoja. Näiden lisäksi Ruuskan elämäkerta perustuu sukulaisten, ystävien ja muiden aikalaisten haastatteluihin ja Vartion toisen aviomiehen, runoilija Paavo Haavikon muistelmiin. Elämäkerta on kirjoitettu kohdettaan kunnioittaen, jopa lämpimästi.

Kirjassa käsitellään hyvin seikkaperäisesti Marja-Liisan lapsuutta, jota leimaa kodittomuuden kokemus. Marja-Liisa syntyi parisen vuotta sen jälkeen, kun hänen vanhempansa, Aino ja Valter Sairanen, olivat virallisesti eronneet. Marja-Liisa kasvoi äitinsä, tätiensä ja enojensa hoivissa Savossa tapamatta isäänsä tai monta vuotta vanhempia veljiään, kunnes johtajaopettaja Valter Sairanen keksii kutsua hänet luokseen Klaukkalan kansakoululle. Seitsemänvuotias Marja-Liisa kiintyy pian isoveljiinsä Uunoon ja Kaukoon mutta riitelee jatkuvasti ankaran ja itsekeskeisen isänsä kanssa. Vaikka kaikki Marja-Liisan lapsuuteen liittyvä oli minulle uutta tietoa, odotin malttamattomana, että elämäkerrassa päästäisiin kuvaamaan Marja-Liisan aikuisuutta ja kirjailijanuraa.

Nuori Marja-Liisa inspiroituu Saima Harmajan runoista ja päiväkirjoista sekä L. M. Montgomeryn Pienestä runotytöstä ja lintsaa koulusta voidakseen lukea rauhassa Edith Södergranin Levottomia unia. Kirjoittamista Marja-Liisa harjoittelee ennen muuta päiväkirjassaan, pitkissä kirjeissään rintamalle ja luonnon ja runon puhujan tunnetilojen rinnastuksia tulvivissa runoissaan. Koulussa matematiikka takkuaa, mutta aineista Marja-Liisa saa kymppejä, ja koulutoverit ennustavatkin hänelle kirjailijanuraa. Nuoruutta leimaa myös sota-aika, joka keskeyttää ajoittain koulunkäynnin ja mahdollistaa teini-ikäisen heilastelun ja pian purkautuvat salamakihlaukset rintamamiesten kanssa.

Marja-Liisan elämässä alkaa uusi vaihe, kun hän muuttaa sodan runtelemaan Helsinkiin opiskelemaan nykykansain kirjallisuutta ja taidehistoriaa, avioituu taidekauppias Valter Vartion kanssa ja alkaa liikkua tämän kanssa pääkaupungin taidepiireissä. Kotirouvan roolin lisäksi Vartio suorittaa ylipistotutkintonsa loppuun, seurustelee miehensä taiteilijaystävien kanssa ja potee ahdistuneisuutta ja hermostuneisuutta. Kun omaa lasta ei kuulu, Vartiot saavat kasvattilapsen, Laritsan, joka pääsee karitsan kanssa seikkailemaan perhetuttu Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen satupuun sivuille.

Kuin linnun kirkaisu piirtää kiehtovaa ajankuvaa 1940-60 -luvun kirjallisista seurapiireistä, joita määritti muun muassa jako perinteisiin ja moderneihin runoihijoihin sekä poliittiset intohimot, joista Vartio pysytteli ulkopuolisena. Marja-Liisa Vartion ystäväpiiriin kuuluivat ajan kulttuurivaikuttajista muun muassa Anja Vammelvuo ja Jarno Pennanen, Helena ja Tuomas Anhava, kirjallista salonkia pitävä Sylvi Kekkonen, Lassi Nummi ja Antti Hyry. Vaikuttavin kohtaaminen tapahtuu kuitenkin Paavo Haavikon kanssa; se johtaa dramattiseen avioeroon Valter Vartiosta ja uuteen avioliittoon, jonka kuluessa Vartio synnyttää kaksi lasta ja kamppailee perhe-elämän ja kirjoitustyön yhteensovittamisen kanssa. Kahden kirjailijan avioliitto kestää Marja-Liisa Vartion kuolemaan asti. Marja-Liisan kuoltua äkillisesti keuhkokuumeeseen keväisen uintiretken jälkeen Paavo Haavikko kirjoittaa:

Puut, kaikki heidän vihreytensä. 
Halusin ojentaa sinulle nurmikon, 
                               kämmenellä,
         koska oli kevät.
En ehtinyt.

Elämäkerrassa käsitellään kiinnostavasti Vartion tuotantoa kuvaillen ja jonkin verran analysoidenkin. Vartion runot ja otteet romaaneista ja novelleista elävöittävät tekstiä. Teosten aikalaisvastaanotosta oli myös mielenkiintoista lukea. Vartion esikoisteos, runokokoelma Häät (1952) ei ollut samanveroinen sensaatio kuin Aila Meriluodon Lasimaalaus muutamaa vuotta aiemmin, mutta sai yhtä kaikki suopeat kritiikit ja lunasti Vartiolle paikan lupaavien nuorten lyyrikoiden joukossa.

Esikoisromaani Se on sitten kevät (1957) ihastuttaa ja kummastuttaa kriitikoita ja lukijoita tavallisten maalaisihmisten arjen ja mielenliikkeiden vaikuttavalla kuvauksella. Kaikki naiset näkevät unia on sukua Flaubertin Rouva Bovarylle: avioliittoromaani ja kolmidraama, joka kuvaa aviovaimon turhautumista ja tyhjyyden kokemusta. Postuumisti julkaistusta, Paavo Haavikon ja Tuomas Anhavan viimeistelemästä Hänen olivat linnut -teoksesta Ruuska kirjoittaa: Marja-Liisa Vartion kirjailijantyö jää kesken, sillä hän on viidennessä romaanissaan jälleen tienristeyksessä, ei lainkaan kirjailijantyönsä loppusuoralla. 

Ruuskan monipuolinen, sujuvasti etenevä elämäkerta sai minut toden teolla kiinnostumaan Marja-Liisa Vartion päiväkirjoista, joita on ilmestynyt miniä Anna-Liisa Haavikon toimittamina ja Art Housen kustantamana kolme nidettä, Ja sodan vuosiin sattui nuoruus, Nuoruuden kolmas näytös sekä Lyhyet vuodet. Myös Vartion runoihin haluan ehdottomasti tutustua. Aikakauden kirjallisesta elämästä kiinnostuneille Ruuskan teoksen lähdeluettelo tarjoaa runsaasti polkuja, joita lähteä seuraamaan.

TBR100 - mitä sitten lukisi?

Kuva weheartit.com

Kirjavan kammarin Karoliina innosti maaliskuussa suomalaiset kirjabloggaajat tekemään samanlaisia tbr100-listoja, jollaisia on pyörinyt englanninkielisessä blogimaailmassa. Ideana on listata sata kirjaa, jotka haluaa lukea "lähitulevaisuudessa" ja mielellään vielä haastaa itsensä lukemaan kirjat tietyn ajanjakson, esimerkiksi viiden vuoden, sisällä. Olen uteliaana kurkkinut kanssabloggaajieni listoja, mutta ajattelin ettei itselläni ole aikaa sellaista koota. Nyt minulla on kuitenkin hyvin kirjaisan maaliskuun jälkeen jonkinlainen lukuväsymys - yhtään vetävää romaania ei ole kesken, muutama kiinnostava mutta paksu tietokirja kylläkin - joten päätin liittyä joukon jatkoksi ja paljastaa seuraavan kymmenen vuoden lukusuunnitelmani!

Kirjainten virran Hannan tapa jakaa sata kirjaansa erilaisiin osioihin ihastutti niin, että sovelsin ideaa omassa listauksessani. Muun muassa ajatus jaotella kirjoja kustantajien käännöskirjasarjojen mukaan (esim. Keltainen kirjasto, Otavan kirjasto) on peräisin Hannalta.

Lista painottuu vanhempiin kirjoihin, sillä uutuuksista teen omia listojaan ja niitä tulee luettua tasaiseen tahtiin. Muutaman ihan tänä keväänä ilmestyneenkin kirjan olen kelpuuttanut mukaan, jos se on noussut luettavien listalle kehuvien blogiarvioden myötä. Totuuden nimissä aika monet listan kirjoista ovat sellaisia, jotka olen joskus aloittanut - jospa sitten tämän haasteen innoittamana lukisin ne joskus loppuun? Suurin osa kirjoista on sellaisia, joita ei ole omassa hyllyssäni, joten kirjastolaitos saa tukea projektiani.

En saanut tähän hätään ihan sataa kirjaa listattua, vaikka jalkauduin lopulta kurkkimaan toisten bloggaajien listoja inspiraation saamiseksi. Pidätän oikeuden lisäillä listaan kirjoja, ja asetan realistisesti lukuaikataulun niin, että tavoitteeni on lukea tbr-sataseni vuoden 2021 loppuun mennessä ;). Ennen kaikkea tämä on minulle kuitenkin muistilista, joka auttaa muistamaan ne lukuisat, liian helposti unohtuvat kirjat, joista on innostunut esimerkiksi jonkin arvion ansiosta. Jossain vaiheessa luultavasti teen haasteesta oman alasivunsa, johon lisäilen linkit jo luettuihin teoksiin sitä mukaa kun niitä kertyy.

Keltainen kirjasto

Nikos Kazantzakis: Kerro minulle, Zorbas
Yasunari Kawabata: Lumen maa
Boris Palsternak: Tohtori Zivago
Haruki Murkakami: Kafkarannalla
Mark Helprin: Talvinen tarina
Graham Greene: Jutun loppu
Jayne Anne Philips: Äidin aika
Don DeLillo: Putoava mies
Jhumpa Lahiri: Tuore maa
Alice Munro: Liianpaljononnea

Otavan kirjasto

Carol Shields: Kivipäiväkirjat
Per Petterson: Hevosvarkaat
Joyce Carol Oates: Haudankaivajan tytär
Le Clécio: Alkusoitto
Adichie: Huominen on liian kaukana
Jeffrey Eugenides: Naimapuuhia

Baabel

Clarice Lispector: Lähellä villiä sydäntä
A. S. Byatt: Lasten kirja (vihdoinkin loppuun)
Hilary Mantel: Susipalatsi

Aikamme kertojia

Anne Michaels : Routaholvi
Paolo Giordano: Alkukukujen yksinäisyys
Gaute Heivoll: Etten palaisi tuhkaksi

Kotimaiset nykykirjailijat

Bo Carpelan: Lapsuus
Kristina Carlson: Herra Darwinin puutarhuri
Joel Haahtela: Tule risteykseen seitsemältä ja Katoamispiste 
Turkka Hautala: Salo ja Paluu
Emmi Itäranta: Teemestarin kirja
Olli Jalonen: Poikakirja
Sirpa Kähkönen: Mustat morsiamet
Heidi Köngäs: Jokin sinusta
Aila Meriluoto: Peter-Peter
Hannu Mäkelä: Kivi
Arne Nevanlinna: Marie
Markus Nummi: Karkkipäivä
Petter Sairanen: Muisti on unta
Raija Siekkinen: Novellit
Hannu Väisänen: Vanikan palat
Kjell Westö: Missä kuljimme kerran

Ulkomaiset nykykirjailijat

Kerstin Ekman: Herran armo
Marianne Fredriksson: Anna, Hanna ja Johanna
Susan Fletcher: Meriharakat
Claudie Gallay: Tyrskyt
Stefan Moster: Nelikätisen soiton mahdottomuus
Håkan Nesser: Kim Novak ei uinut Genesaretinjärvessä
Joyce Carol Oates: Blondi
Lionel Shriver: Poikani Kevin ja Jonnekin pois

Klassikot

Juhani Aho: Kevät ja takatalvi (ai mistäkö tämänniminen kirja tuli mieleen juuri nyt??)

Charles Dickens: Suuria odotuksia

Fjodor Dostojevski: Netoska Nezvanova - nuoren naisen tarina

Truman Capote: Aamiainen Tiffanylla

E. M. Forster: Talo jalavan varjossa 

Thomas Hardy: Tessin tarina

Henry James: Naisen muotokuva
Maria Jotuni: Huojuva talo
Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla 
Iris Murdoch: Kello
Marja-Liisa Vartio: Kaikki naiset näkevät unia
Virginia Woolf: Menomatka

Englanninkieliset (ei ole suomennettu/käännös vanhentunut)

Edith Wharton: House of Mirth
Elisabeth Gaskell: Wifes and Dauhters
Louisa M. Alcott: Work. A Story of Experience
L. M. Montgomery: Tangled Web
Fannie Flagg: Fried Green Tomatoes at the Whistle Stop Cafe
Colm Toíbín: The Blackwater Lightship

Catherine Coe: Länkkäri-Lasse - Tukala tilanne

Catherine Coe: Länkkäri-Lasse - Tukala tilanne
Kuvitus: Jan McCafferty.
(Kid Cowboy - A Sticky Situation) Suom. Terhi Leskinen.
Mäkelä 2012. 31 sivua.

Länkkäri-Lasse -kirjat, joita on suomeksi ilmestynyt kaksi - Tukala tilanne ja Kesäkoulussa - ovat suunnattu äskettäin lukemaan oppineille. Omassa alakouluiässäni tällaiset kirjat oli yleensä painettu kokonaan kapitaaleilla (isoilla kirjaimilla), mutta nykyään taidetaan suosia tekstauskirjainten opettelua heti luku- ja kirjoitusuran alkutaipaleella. Länkkäri-Lassen Tukala tilannekin on painettu tekstauksella eikä tekstiä ole tavutettu. Koska kyseessä on kuitenkin käännöskirja, joka ei kuulu mihinkään virallisiin oppimateriaaleihin, en osaa sanoa, kuinka pedagogisesti oikeaoppisia nämä ratkaisut ovat. Tärkein ulkoinen ominaisuus tekstillä kuitenkin on: se on riittävän isoa pienen koululaisen tavattavaksi. Myös tarinan pituus ja kuvituksen määrä tuntuvat olevan kohdallaan.

Kirjan länkkäriteema houkuttelee erityisesti poikia lukemaan, mutta tytötkään eivät vierasta tarinaa, ainakaan meidän perheessä. Meidän esikoinen ei osaa vielä lukea, joten kirja luettiin hänelle ja pikkusisaruksilleen ääneen. Kirjan päärooleissa ovat Länkkäri-Lasse ja hänen hyvä ystävänsä Pete, heidän hevosensa Polle Peloton ja Höpöliini sekä kaksi lehmää, Minttu ja Mansikki, jotka Länkkäri-Lasse saa syntymäpäivälahjaksi. "Tukala tilanne" syntyy preerialla, kun vesivarastot kaatuvat maahan ja vettä joudutaan pyytämään vanhoilta vihollisilta, Ykältä ja Jykältä.

Tiukkapipoisena aikuisena minua jäi tarinassa hieman häiritsemään se, että ongelma ratkeaa, kun pojat suostuvat Ykän ja Jykän kiristykseen saadakseen vettä. Neuvokkuutta kirjassa edustaa siis se, että Lasse osaa neuvotella vedelle "kauppahinnan". Sitten vain ratsastetaan onnellisina kohti auringonlaskua. Sympaattista tarinassa oli Lassen kiintymys lehmiinsä ja halu toimia niiden parhaaksi.

Länkkäri-Lassen seikkailut jatkuvat kirjassa Länkkäri-Lasse Kesäkoulussa, jossa preerian pojat joutuvat tottumaan koulumaailmaan.

Onnettaren suosikit

Pari viikkoa sitten juhlistin Sinisen linnan kirjaston yksivuotissynttäreitä järjestämällä arvonnan. Eilen virpomis- ja muiden touhujen jälkeen mieleen juolahti, että voittajat pitäisi arpoa ja kirjat toimittaa uusiin koteihin, joten tuumasta toimeen. Vaikka suoritin arvonnan aprillipäivänä, ovat tulokset täysin lainvoimaisia ;). Tyyli oli perinteinen lippuja kupissa -menetelmä. Onnettarena toimi nuori neito, joka oli aiemmin päivällä kunnostautunut huivipäisenä virpojana.

Kiitokset kaikille arvontaan osallistuneille ja lämmin kiitos synttärionnitteluista ja muista kauniista sanoista kommenttiketjussa! Arvonnan linkittäneille vielä erityiskiitokset "liikenteenohjauksesta" blogiini.


Ensin arpakiposta nuosi lukija, jonka blogilla on kaunis nimi ja jonka tbr100-listalta löytyy muun muassa Norwegian Wood, Kim Novak ei uinut Genesaretinjärvessä ja Nainen, jonka nimi oli Nathalie.


Toisena esiin nousi lukija, jonka bloginimi viittaa kreikkalaiseen mytologiaan ja jonka blogin ylälaidasta löytyy purevansuloinen Jane Austen -sitaatti.

Kolmantena onnetar suosi bloggaajaa, joka lukee paljon suomenruotsalaisia kirjailijoita ja on julkaissut itsekin, ei tosin kaunokirjallisuutta.


Kertokaa minulle mahdollisimman pian osoitteenne ja haluamanne kirja osoitteeseen sininenPISTElinnaATgmailPISTEcom, jotta saan kirjat postiin ennen pääsiäispyhiä. Kirjalista löytyy täältä. Halutessaan kirjavalintansa saa kertoa tämän postauksen kommenttikentässäkin, niin seuraava valitsija tietää suoraan, mitä vaihtoehtoja on jäljellä.

Mukavaa alkavaa viikkoa kaikille!