Antti Tuuri: Kuinka kirjoitan romaanin (kirjallista elämää -haaste)

Kuva bcostin/flickr

Ensimmäinen romaanin taso on sen kertomus, juoni, joka kirjassa kerrotaan; tapahtumien taso. Se voi tapahtua vaikka kuussa. Sen tärkein päämäärä on houkutella lukija lukemaan kirja läpi. Lukeminen on aika vaikea henkinen ponnistus, monille mahdotonkin. Siinä täytyy kirjoitetusta lauseesta herätä mielikuvia, jotka ovat lukijan omia kokemuksia ja havaintoja, omia mielikuvia, mutta ne heräävät eloon toisen ihmisen tarinaa lukiessa. 


En ole ikinä lukenut Antti Tuurin romaaneja - minulla on sellainen ennakkokäsitys, että Tuurin romaanien aiheet, kerrontapa ja henkilöhahmot eivät kiinnosta minua. Tuurin "kirjallisen muistelman" Kuinka kirjoitan romaanin (Art House 2004) lukeminen vahvisti käsitystä: kirjan luvussa "Ideoiden maailma" Tuuri kertoo kirjoittaneensa muun muassa omista armeijakokemuksistaan, työkokemuksistaan tehtaissa ja selkkauksista sahalaitoksissa. Toisaalta kiinnostuin "kirjoittajapankista" kertovasta romaanista Vuodenajat maaseutukaupungissa, käännöskirjan ylijäämäkappaleiden myynnistä kertovasta romaanista Viisitoista metriä vasempaan ja Pohjanmaalta lähteneiden Amerikan-siirtolaisten kohtaloista tarinoivasta Ameriikan raitti. 

Kuinka kirjoitan romaanin syntyi sittemmin edesmenneen Paavo Haavikon toivomuksesta. Tuuri ei halunnut kirjoittaa kirjoittamisopasta; hän ei ole itse kirjoittajakouluja käynyt ja kyseenalaistaa jossain määrin kirjailijakoulutuksen ja -oppaiden mielekkyyden. Tuuri kirjoittikin pikemminkin kirjallisen muistelmateoksen kuin romaaninkirjoitusoppaan; kirjan siitä, kuinka juuri Antti Tuuri on romaaninsa kirjoittanut. Tällainen kirja onkin kiinnostavaa luettavaa kaikille kirjallisuudesta kiinnostuneille (varmasti erityisesti Tuuri-faneille), kun se sisältää pohdintaa kirjallisuuden olemuksesta yleensäkin, lukemisen merkityksestä ja luovan työn tekemisestä. Nautin suunnattomasti näistä kirjailijan työtä kuvaavista kirjoista, ja suosikkini genressä on ehdottomasti Mika Waltarin Aiotko kirjailijaksi? jonka käytännön vinkkejä on aika ja tekstinkäsittelytekniikan kehitys syönyt, mutta jonka kirjallinen arvo ja sanoma on ennallaan. Tuuri ei ollut ainkaan Kuinka kirjoitan romaanin -teoksensa kirjoittamisaikana Waltarin kirjaa lukenut, mutta Waltarin tapaan Tuuri korostaa lukemisen ja omien elämänkokemusten merkitystä kirjailijaksi kehittymisessä.

Tuuri käsittelee kirjassaan romaaniaiheiden löytymistä, materiaalin keräämistä, kirjoittamisprosessia ja kysymystä romaanin olemuksesta ja hahmosta. Minulle viimeksi mainittu aihe, siis luku "Mikä romaani on" on kaikkein antoisin. Pidin Tuurin pohdinnoista, hän kirjoittaa muun muassa näin:

Romaanikirjailija ei ole opettaja eikä saarnaaja, hän on etsijä, ja lukija voi etsiä hänen mukanaan; suunnilleen niin sanoi Leo Tolstoi kirjailijan työstä. 
  Pidän romaanin kirjoittamista tutkimusprosessina, jossa tutkimusvälineinä ovat kirjailija itse, hänen kokemuksensa ja käsityksensä maailmasta, ja lukija. Lukija vertaa ja yhdistää omia kokemuksiaan ja käsityksiään niihin, jotka kirjailija on kirjaan kirjoittanut. Siitä syntyy kuva maailmasta, jossa me elämme, sen menneisyydestä, nykypäivästä ja tulevaisuudesta. 


Tällainen metakirjallisuus, jossa pohditaan kirjallisuuden syvempiä merkityksiä ja tasoja, on aidosti ravitsevaa luettavaa maailmassa, jossa kirjapainot jauhavat kiihtyvään tahtiin miljoonapainoksia sisällyksettömistä best-sellereistä samaan aikaan, kun kirjastoista poistetaan liian harvoin lainattuja laaturomaaneja ja klassikkoja ja kirjablogien houkuttelevinta antia tuntuvat olevan arvonnat. Lämmin ajatus kaikille kirjojen kirjoittajille ja lukijoille, pidetään kirjallisuus hengissä lukemalla sekä kirjoittamalla ja keskustelemalla lukemastamme.

Kuva Timothy K. Hamilton/Flickr

Ihanaa kesää!

P.S. Laura Proust antoi minulle tämän postauksen kommenteissa vinkin lukea Kuinka kirjoitan romaanin, kiitos Laura!
Vastaan tällä kirjalla Paulan Kirjallista elämää -haasteeseen.

Varaslähtö arvontaan ja blogitauolle

Englantilaista kukkaniittyä/Geographic.org

Koska olen huomenna jo pienellä kesälomareissulla, päätin arpoa kirja-arvontani voittajat jo nyt. Puoli blogistaniaa on jo muutenkin kesälaitumilla, ja blogitauko tekee varmasti hyvää itse kullekin. Lyhyemmän tai pidemmän tauon jälkeen sitten uudella innolla kirjoittamaan, lukemaan ja kommentoimaan!

Kiitos kaikille arvontaan osallistuneille, kun kerroitte vaikuttavimmista lukuelämyksistänne. Moni oli maninnut jonkin todella rankan kirjan, muun muassa Sofi Oksasen Puhdistus ja Joyce Carol Oatesin teokset saivat useita mainintoja. Myös kauniit ja iloiset kirjat, kuten Astrid Lindgrenin Marikki ja Saariston lapset, saivat mainintoja, ja sellaiset Suomen lähihistoriaa kuvaavat romaanit kuin Linnan Täällä Pohjan tähden alla ja Kähkösen Kuopio-sarja. Palaan vastausten satoon tarkemmin tuonnenpana. Pahoittelen, etten enää jaksanut ja ehtinyt kaikille henkilökohtaisesti vastaamaan, kun kommentteja tuli niin paljon, mutta kaikki kommentit luin lämpimin ajatuksin ja tosiaan palaan aiheeseen vielä!

Arvonnassa oli vain yksi Lumipäiväkirja, mutta monta Haahtela-fania ;). Niille monille Haahtelan keräilijöille, jotka väistämättä joutuvat nyt pettymään, kerrottakoon, että kirja löytyi Hämeenlinnan Kirjapörssistä eli varmaan mistä tahansa ketjun liikkeestä kannattaa kurkata.

Linkitin arvonnan voittaneiden blogit kirjojen nimien taakse (kopioin idean Hannalta, kiitos!) Kirjat on arvottu perinteisellä lippuja kipossa -menetelmällä, pienten onnenkeijujen avustuksella. Onnettaren suosikit, ilmoittakaa osoitteenne minulle sähköpostitse, osoitteeseen sininen.linna(ät)gmail.com. Ensi viikon lopulla ehdin todennäköisesti postittamaan kirjat.

Lumipäiväkirja
Eropaperit
Syntikirja

Oikein ihanaa kesänjatkoa kaikille!

Raili Mikkanen: Meren ja ikävän kiertolaiset

Syksyinen lähes epätoivoinen värien runsaus oli aina ollut Olgalle suuri ilon aihe. Miten ystävällinen luonto oli antaessaan kaiken vielä vähän ennen kuolemaa olla niin kaunista. Vaikka eihän puu suinkaan kuollut, vaikka lehdet putosivat. Se lepäsi ja keräsi uusia voimia seuraavaa kesää varten.

Raili Mikkasen historiallinen romaani Meren ja ikävän kiertolaiset (Minerva 2009) kertoo unohdetun tarinan kahdeksastasadasta venäläislapsesta, jotka kiersivät lähes koko maailman ympäri päästäkseen takaisin kotiinsa. Lapset lähettettiin Pietarista Uralille vuoden 1918 kesäksi opettajien kanssa saamaan "raitista ilmaa, hyvää ruokaa ja ohjattua toimintaa", kun kauoungissa kärsittiin nälästä ja turvattomuudesta. Lasten oli tarkoitus palata syksyllä, mutta kesti melkein kolme vuotta, ennen kuin viimeiset heistä palasivat koteihinsa. Sitä ennen he ehtivät kärsiä nälästä ja pakkasesta Siperiassa ja hiostavasta kuumuudesta Panamassa, vanhan hiililaivan kannen alla. He näkivät myös Japanin, San Fransiscon ja New Yorkin. Amerikassa he olivat juhlittuja Punaisen Ristin maskotteja mutta myös venäläisen politiikan pelinappuloita. Matkan viime metreillä vuonna 1920 heitä ei haluttu laskea maihin hiljattain itsenäistyneen ja sisällissodan haavoista toipuvan Suomen maaperälle Helsingissä, mutta päästettiin sentään majoittumaan Karjalan Kannaksen Uudellekirkolle majoittumaan vanhaan keisarilliseen kylpylään Halilaan. 


Tapahtumat kerrotaan nuorehkon suomalaisen opettajan, Olgan kautta. Kirja koostuu vuosilukujen mukaan otsikoiduista luvuista, ja kesti hetken, ennen kuin pääsin kärryille siitä, missä milloinkin ollaan. Tarina ei etene kronologisesti, vaan hyppelee vuosien 1915-1921 välillä (Halilassa vietetty ajanjakso vuosien 1920-1921 vaihteessa on otsikoitu Halilaksi). Olga muistelee matkan vaiheita ja pysähtyy usein ihmettelemään, kuinka vaikeuksista oikein selvittiin ja lähes kaikki lapset saatiin hengissä kotiin. Lukijalle selviää heti alkuun, että Olgaa painaa paitsi huoli hänen vastuulleen uskotuista lapsista, myös henkilökohtainen suru, menneisyyden tragedia, joka on rikkonut hänen perheensä. Erikoisesti (nykytermein ehkä autistisesti?) käyttäytyvä suomalaispoika Aleksi näyttäytyy Olgalle jonkinlaisena menetyksen korvikkeena, jonka vanhempia Olga tuntee vihaavansa toivoessaan saavansa pitää Aleksin luonaan vielä Venäjälle paluun jälkeenkin. Olga pohtii elämän mielekkyyttä, ihmisten pahuutta ja hyvyyttä, sitä, miten toiset musertuvat vaikeuksin alle ja toiset kestävät ne urheasti, jopa hymyillen. Aluksi Olga vaeltaa kuin unessa, oman salaisen surunsa valtaamana, mutta alkaa vähitellen herätä. Vasta jälkeenpäin matkan merkitykset alkavat avautua hänelle.


Olga teki kaikista tarinoista lyhyitä muistiinpanoja vihkoonsa. Ehkä hän vielä joskus ehtisi täydentää ne kokonaisuuksiksi.


Meren ja ikävän kiertolaiset on vahva, liikuttava tarina. Aluksi minulla oli kuitenkin vaikeuksia eläytyä siihen. Episodimainen rakenne ehkä etäännytti, tai se, että suuretkin tapahtumat kuvataan lyhyesti. Lukemisen edetessä tarinan kokonaiskuva alkoi kuitenkin hahmottua ja pääsin tarinan rytmiin, joka kuvasi hyvin toivon ja epätoivon, onnen ja ikävän vuorottelua matkalaisten elämässä. Kirjassa tapahtuu kauheita asioita, mutta siinä kuvataan myös ihmisen hyvyyttä, toivoa ja luonnon kauneutta. Syksyisessä Siperiassa Olga on kuulevinaan kiurun laulavan, ja myöhemminkin hän kokee välähdyksiä paremmasta:

Sitäkin on siis joskus ollut, olemisen riemua. Hän tunsi äkkiä omenankukkien tuoksun väkevänä ja vilkaisi ympärilleen. Kuvittelua, niin vahvaa kuvittelua, että hetken hän oli jo uskonut omenan kukkivan tässä lokakakuisessa harmaudessa.

Raili Mikkanen sai idean Meren ja ikävän kiertolaisiin vanhasta pietarilaisesta lehdestä hankkiessaan aineistoa edelliseen historialliseen romaaniinsa Unelmien varjot. Poliittisista syistä vaiettu tarina sodan levottomuuksien takia Siperiaan jumiin jääneistä ja amerikkalaisten Punaisen Ristin työntekijöiden viime hetkellä pelastamista lapsista alkoi elää, kun Mikkanen sai haastatella pietarilaista opettajaa Olga Molkinaa, jonka molemmat isovanhemmat olivat olleet matkalla mukana.


Raili Mikkanen oli minulle aiemmin tuttu erityisesti ihanista nuortenromaaneistaan Ei ole minulle suvannot! Aino Kallaksen nuoruus ja Runokirje. Kertomus nuoresta Katri Valasta sekä kiehtovasta Suomen lasten linnakirjasta. Luin Meren ja ikävän kiertolaiset Leena Lumin ja äitini suosituksesta, Leena kirjoittaa kirjasta täällä. Todennäköisesti luen joskus vielä Unelmien varjotkin, joka kertoo Viipurin ja Pietarin suomalaiskohtaloista vuosina 1905-1928. 


Raili Mikkasella on oma blogi, Kirjaimia.

Kirjaston poistohyllyn äärellä

Kävin eilen ensimmäistä kertaa kotikuntani pääkirjastosta, josta olen haaveillut jo kauan (kyllä, haaveilen kirjastokäynneistä!). Olin keräillyt listaa kirjoista, joita ei lähikirjastostamme löydy, ja nyt pääsin haalimaan kirjoja hyllystä. Arvata saattaa, että kannoin kirjastosta lainoja selkä vääränä... Pääkirjastossa oli lisähoukutuksena runsaat poistokärryt, joista sai kirjoja omakseen 20 sentillä! Olisin voinut kotiuttaa näitä kirjoja yhtä paljon kuin lainoja, mutta hillitsin sentään itseni ja ostin vain kaksi tuhtia klassikkoa: Aale Tynnin käännösrunokokoelman Tuhat laulujen vuotta ja Mika Waltarin Vallattoman Waltarin.

Jotenkin kirjaston poistohyllyt saavat minut myös surulliseksi. Niin häviää taas kirjoja saatavilta; yli 40 vuotta sitten julkaistuja kirjoja löytyy enää yksittäiskappaleina pää- ja maakuntakirjastojen varastoista. Toki uutuuksille pitää tehdä kirjastoon tilaa, mutta... Tunsin myös myötätuntoa Saul Bellow'ta kohtaan: hänet näemmä ulkoistetaan kirjastosta lähes kokonaan, sillä poistossa oli useita Bellow'n Keltaisessa kirjastossa ilmestyneitä romaaneja. En ole itsekään Bellow'ta lukenut, onko joku muu? Muistaakseni kirjailija ei myöskään saanut mainintoja blogien (melkein) 100 mieskirjailijaa -listoissa. Mutta Keltaisen kirjaston kirjailija kokonaan pihalle kirjastosta?

Eräs houkutteleva kirja, jonka kuitenkin jätin ostamatta (en vaan voi säilöä kaikkia kiinnostavia kirjoja hyllyssäni, toivoisin kirjastolaitoksen hoitavan sen tehtävän) oli Mark Helprinin Talvinen tarina, josta Illuusioita -blogin Kirsimarja kirjoittaa täällä. Onko kukaan lukenut tai kuullut kirjasta? (Vastaankin itse: löysinkin myös Lumiomenan Katjan kirjoituksen kirjasta täältä, ja Katja oli nostanut kirjan myös mieskirjalistalleen!) Kirja vaikuttaa unenomaiselta, kiehtovalta ja maagiselta kuvaukselta New Yorkista. Nyt alkoi melkein harmittamaan, etten pelastanut kirjaa hyllyyni...

Anelma Järvenpää-Summanen: Tahtoihmisiä

Anelma Järvenpää-Summasen novellikokoelma Tahtoihmisiä (Karisto 2009) houkutteli kauniilla kannellaan kirjaston hyllyssä. Kesämekkoinen naishahmo johdatti ajatukset johonkin romanttiseen ja kepeään, mutta takakansi paljasti novellien käsittelevän kipeitä aiheita: "Rakastajan rusentamat mustelmat kyljessä. Humalaisen teinitytön avuton hahmo kotisohvalla. Lavatanssien suosituin tyttö kepeässä kesämekossaan. Sairauden merkitsemän puolison hengästyttävä kauneus." Kokoelman perussävy on kuitenkin voimaannuttava. Novellien naiset tekevät vapauttavia ratkaisuja ja irtiottoja, joiden rohkeus ei välttämättä näy ulospäin. Naisten sisimmässä kuitenkin jokin liikahtaa ja muuttuu.

Kokoelman avausnovellissa "Saavutus" Essi matkustaa kesähäihin. Hän on hiljaittain väitellyt tohtoriksi ja tuntee viimeinkin korvanneensa äidilleen sen, että tämä synnytti Essin vain kuusitoistavuotiaana ja naimattomana, Essin isän kuoltua onnettomuudessa. Nyt äiti olisi Essistä ylpeä. Toisen ajatuksista ja tunteista ei voi kuitenkaan vastata, vain omistaan. Muutamassa muussakin novellissa tarkastellaan (aikuisen) lapsen ja vanhempien suhdetta. Toinen toistuva aihe on parisuhde, sen karikot ja rakkaus. Kukkamekkoinen tanssityttö löytyy novellista "Sormus", ja novelli alkaakin aitoon 1960-luvun lavaromantiikkatyyliin:

Kaisu pyörähtelee pirtin lattialla piironkipeilin edessä, välillä katsoo ikkunasta kun harmittava sade suhisee sireenipuskaan. Kohta on lähdettävä, pyörällä polkiessa menee tukka littanaan sadetakin hupun ja huivin alla, naama kastuu ja puvun helma rypistyy kosteuttaan. Mentävä kumminkin on. 

Juuri tuon hetken Leni haluaisi vangita ikuisesti, voi jos sen saisikin elokuvaksi tai vaikka vain valokuvaksikin. Kaisun selkeärajaisina kaartuville huulille nousee omasta lumovoimasta innostunut hymy, hampaiden helmirivi välähtää ja kahahtava lieve pyörähdyksessä näyttää alushameen tuomenkukkakuohahduksen. Suloiset käsivarret uppoavat silkkihelmojen viileään heilahdukseen. 


Sormus-novellin seitsemäntoistavuotias Kaisu kuvataan kauniiksi, mutta ei lainkaan ylpeäksi lavatanssien kuningattareksi, joka kantaa naisellisuutensa häpeämättä. Isosiskoaan ihaileva kymmenvuotias "kirjapirkko" Leni puolestaan jää perheessä vastuullisen tyttären ja tarkkailijan rooliin, kun perheen mummu kuolee Kaisun ollessa romanttisten haaveittensa pauloissa. Muutkin novellin henkilöt tulevat tutuiksi ja osuvasti luonnehdituiksi. Järvenpää-Summanen tavoittaa elävästi kuvaamansa aikakauden hengen ja ilmapiirin. 1960-luvun suomalainen pikkukylä näyttää novellissa juoruilevat, mutta toisaalta yhteisön jäsenistä huolehtivat kasvonsa. Novellin lopussa hypätään muutama vuosikymmen ajassa eteenpäin ja lukija saa tietää, mikä murskasi Kaisun unelmat rakkaudesta.

Järvenpää-Summasen novellit ovat lyhyitä; 125-sivuisessa kokoelmassa on yhdeksän novellia. Laajin novelli on noin viisikymmensivuinen "Sormus", joka onkin jaoteltu lukuihin. Jos kaikki novellit olisivat olleet vain muutaman sivun mittaisia, olisi kokonaisuus ehkä tuntunut puuduttavalta ja kosketuspintaa olisi ollut vähemmän; tällaisenaan kokoelma oli ehyt kokonaisuus vaikka kovinkaan moni kertomuksista ei ollut erityisen mieleenpainuva lukukokemus. Kuten aiemmmin olen maininnut, olen ollut enemmän pitkän proosan ystävä, mutta haastanut itseni lukemaan enemmän novelleja tänä kesänä. Novellinlukuohjelmaani "mustana hevosena" (eli kirjastonhoitajan esille nostamana) putkahtanut Tahtoihmisiä sopiikin erityisen hyvin kesälukemiseksi keveytensä (ei siis aiheiden, vaan kirjan fyysisen keveyden!) ja sen vuoksi, että monien novellien tapahtuma-aika on kesä.

Anelma Järvenpää-Summanen oli minulle ennestään tuntematon kirjailija, joka on kuitenkin julkaissut esikoisteoksensa, romaanin Itkevä nukke jo vuonna 1977. Sen jälkeen Järvenpää-Summanen on julkaissut useita runokokoelmia ja yhden romaanin ennen Tahtoihmisiä-novellikokoelmaa sekä useita romaaneja Anita Aure -nimellä.

Rauha S. Virtanen: Luumupuu kukkii

Rauha S. Virtasen nuortenromaani Luumupuu kukkii tuntuu eräänlaiselta Kiurut laulavat -kirjan sisarteokselta. Molemmissa Virtasen romaaneissa kuvataan sisarus- ja ystäväjoukon kesäistä elämää. Päähenkilön taustalla on turvallinen ja työteliäs perhe, jonka toimeentulosta huolehtii ahkera ja työhönsä uppoutuva isä (Kiuruissa maanviljelijä ja Luumupuussa puutarhuri) ja lempeä, arjen askareiden lomassa lukemisen ja omien luovien puuhien (Luumupuun Pihkan perheen äiti kutoo joutohetkinään juhannusryijyä) merkitystä korostava äiti. Lapset ratkovat kotoisia ongelmia ja koulunkäyntiin tai heikommassa asemassa olevien auttamiseen liittyviä pulmia. Luumupuu kukkii -romaanin keskiössä on noin kymmenvuotias Kati, jonka pitäisi petrata arvosanojaan ennen oppikoulun pääsykokeita. Luonnossa liikkuminen, haaveilu ja leikit ystävien kanssa - erityisesti Timbuk-sirkuksen näytöksen harjoittelu - ovat kuitenkin paljon kiinnostavampia. Jännitystä kesään tuo myös isän puutarhaan apulaiseksi saapuva Maisa-tyttö sekä se, kukkiiko puutarhuri isän silmäterä, Katille omistettu luumupuu.

Luumupuu kukkii kuvaa ajallisesti pidempää jaksoa kuin yhteen kesään keskittyvä Kiurut laulavat; tämä mahdollistaa paremmin päähenkilön kehittymisen ja kasvamisen. Myös sivuhenkilöitä on enemmän, samoin juoniepisodeja. Sivujuonissa sivutaan muun muassa  Pihkan perheen Siina-kotiapulaisen elämää, kulkukissojen kohtaloa, ankaran Sipu-opettajan persoonaa sekä nuoreen Maisaan liittyvää salaisuutta. Päähuomio on kuitenkin Katin kasvamisessa, hänen tasapainoilussaan leikin ja velvollisuuksien välimaastossa. Katin kehitystä symboloi hänen nimikkoluumupuunsa, jonka kukkia joudutaan kärsivällisesti odottamaan, mutta jotka täyttävätkin sitten kaikki odotukset…

Luumupuu kukkii ei ole minulle nostalgiakirja, sillä luin lapsena Virtasen kirjoista vain Seljan tytöt jatko-osineen. Omassa elämässäni on kuitenkin muutamia yhtymäkohtia kirjan tapahtumiin, jotka tekevät kirjan minulle rakkaaksi: oma mieheni on puutarhuri (joskaan hän ei pidä omaa puutarhaa vaan työskentelee kouluttajana), asumme vanhassa, alunperin puutarhurin asunnoksi rakennetussa talossa… ja ylipäätään verkkainen arjen ja perhe-elämän kuvaus viehättää minua.

Vielä ehdin osallistua Luumupuu kukkii -kirjalla Satun Apiloita ja omenankukkia -minihaasteeseen. Odotan jo innolla, millainen haaste on luvassa heinä-elokuulle!

P.S. Meillä ei ole luumupuita, ainoastaan omenapuita, mutta luumupuun kukkia ja nostalgisia muistoja Virtasen Luumupuu kukkii -kirjaan liittyen voi käydä kurkaamassa Leena Lumella!

P.P.S. Sunnuntai tuntuu vakiintuneen minulla nuortenkirjaklassikoiden päiväksi, mutta aikuistenkirjapostauksiakin on vihdoin luvassa alkuviikosta, mm. Juha Itkosen Seitsemäntoista ;).

10 suomalaista mieskirjailijaa

Saran kirjojen Sara vastasi "100 mieskirjailjaa" -haasteeseeni täällä. Samalla hän toivoi vinkkejä suomalaisista mieskirjailijoista, joita hän haluaisi lukea enemmän. Ihanan kompakti haaste - tässä tulee oma Top 10:

1. Bo Carpelan: Alkutuuli + runot
2. Johan Bargum: Syyskesä
3. Joel Haahtela: Perhoskerääjä
4. Mika Waltari
5. Lassi Nummi: Tahdon sinun kuulevan
6. Jussi Valtonen: Siipien kantamat
7. Reko Lundan: Ilman suuria suruja
8. Reidar Palmgren: Jalat edellä
9. Olli Jalonen: Poikakirja
10. Juha Itkonen: Seitsemäntoista

+ Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät

Listasin kirjailijoita nyt vähän eri perustein kuin 100 naiskirjailijaa tai 100 mieskirjailjaa. Jätin klassikot vähemmälle ja noston esille nykykirjailijoita. Olli Jaloselta en ole lukenut vielä yhtään kokonaista teosta, mutta olen varma että tulen pitämään Poikakirjasta ja 14 solmusta Greenwitchiin. Itkoselta
olen lukemassa Seitsemäätoista (aiemmin olen lukenut Huolimattomia unelmia), ja vaikka tuntuu, etteivät Itkosen tyyli ja aiheet ole minun "ominta" kirjallisuuttani, lienee paikka tässä listassa oikeutettu. Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävät taas kuulostaa blogikehujen perusteella niin mukaansatempaavalta ja omanlaiseltaaan, että pakko mainita sekin!

Nämä tiikerililjat kukkivat aivan kotimme lähellä, ei-kenenkään-maalla (virallisesti kaistale on kai kaupungin puistoa). Liljojen lähellä kasvaa myös ruusupensaita, sinikelloja ja metsämansikoita sulassa sovussa. Puutarha on joskus karannut metsään tai aiemmin hoidettu puutarha on jätetty villiintymään, en tiedä. Kevään ja alkukesän mittaan on ollut ihana tutkailla, mitä yllätyksiä maasta putkahtaa.

Tuoksuvaa, kaunista juhannusta!

Raili Autiala: Kesä yllättää (tyttöromaani)

Raili Autialan tyttöromaanin Kesä yllättää ensipainos vuodelta 1936 tarttu mukaani Hämeenlinnan torin antikvariaattikojusta Martta Wendelinin kannen ja vetävän alun vuoksi: 

He kulkivat pitkin aurinkoista Esplanadia eräänä kesäkuun alkupäivänä. 

- Pirre, mitä sinä tekisit, jos sinusta yht'äkkiä tulisi maalaiskartanon kotiopettajatar? Kysyi Aira. 

- Totisesti, se olisi toista kuin vetelehtiä joutilaana koko kesä!

- Niin minustakin.

- "Maalaiskartanon kotiopettajatar", sehän on kuin romaanin nimi. Ja Pirren iloisiin silmiin syttyi äkkiä haaveellinen hohde. - Kuvittele: jokin suuri, ihana kartano, joka aivan tuoksuu vanhuutta ja runollisuutta.

Asetelma on siis sama kuin esimerkiksi Anni Swanin nuortenromaanissa Kaarinan kesäloma (1918): nuori tyttö haluaa helpottaa perheensä toimeentuloa menemällä kesäksi töihin, ja tyypillinen työpaikka on nuorempien lasten ja nuorten "kotiopettajana", joka kesyttää villikot ja auttaa kovapäisenkin koltiaisen suorittamaan algebran ehtonsa. Nykyajan nuortenkirjan vastine tällaiselle juonelle olisi varmaan kesäinen kielikurssi Brightonissa. Vanhoissa suomalaisissa nuortenromaaneissa junamatka tai kulku kanavalaivalla kuvataan jännittäväksi siirtymävaiheeksi, kun nykykirjallisuudessa nuoren lentomatka saatetaan sivuuttaa sen kummemmin ihmettelemättä.

Kotiopettajateema on tuttu myös aikuisten romaaneista; Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaani (1847) ja Anne Brontën Angnes kotiopettajatar (1847) ovat lajityypin esiäitejä. Suomalainen klassikko, Hilja Valtosen Nuoren opettajattaren varaventtiili (1926) jatkaa samaa perinnettä: nuori nainen matkustaa vieraalle paikkakunnalle opettajaksi, kohtaa vaikeuksia mutta saa kokea myös vähintään häivähdyksen romantiikkaa. Siinä missä vanhemmissa (koti)opettajatartarinoissa ammatillinen toiminta ja kunnianhimo katkeaa avioliittoon, Autialan Kesä yllättää -romaanin nuori Aira saa mahdollisuuden lääkärinopintoihin.

Raili Autiala oli minulle entuudestaan tuntematon kirjailija; yksi niistä monista suomalaisista kirjailijoista, jotka kirjoittivat viehättävän nuortenromaanin tai pari mutta joista ei tullut pitkän linjan kirjailijoita tai klassikkoja. Näitä teoksia ei enää löydy kirjastoista, mutta antikvariaateista, kirpputoreilta, huutiksesta tai vaikka Saran Tyttökirjaklassikot -verkkokaupasta näitä nostalgisia ihanuuksia voi vielä saada luettavakseen. Kesä yllättää on julkaistu Otavan Tyttöjen kirjastossa eli samassa sarjassa kuin esimerkiksi  Mary Marckin koululaisromaanit tai Susan Coolidgen Katyn toimet jatko-osineen. Minusta on ihanaa löytää aikuisenakin "uusia", ennalta tuntemattomia tyttökirjaklassikkoja - tyttöromaanit ovat minulle samankaltaista rentouttavaa kesälukemista kuin romanttinen viihde joillekin toisille (L. M. Montgomery ja muutama muu ovatkin sitten jotain enemmänkin). Kesä yllättää on hilpeä, muutamin tummin sävyin syvennetty kuvaus Kartanon ja Pappilan nuorison kesänvietosta tanssiaisineen, näytelmäharjoituksineen ja saariretkineen.

Honkasalo, joka vielä äsken oli näkynyt suuren selän takaa, oli nyt suoraan edessä. Se näytti mahtavalta korkeine mäntyineen ja kalliorantoineen. Moottori hiljensi vauhtiaan ja lipui tasaisen kallion kylkeen. Maihin päästyä oli ensimmäisenä tehtävänä pukeutua uimapukuun ja heittäytyä veteen. Ranta oli yhdessä kohtaa muodostunut leveäksi, tasaiseksi hietikoksi. Oli ihanaa kahlata yhä syvemmälle, hiekka kutitti somasti jalkapohjia, vesi pärskyi ja kimalteli.

Raili Autiala oli Katri Lahtisen (os. Kivimaa, s. 1906) kirjailijanimi. Autiala syntyi ja kasvoi Hartolassa, "hämäläisessä kulttuurikodissa". Hänen veljensä oli kirjailija, suomentaja ja teatterijohtaja Arvi Kivimaa. Kolmessa nuortenromaanissaan Kesä yllättää, Viimeinen lukukausi (1938) ja Kaksi tuntematonta (1946) Autiala palaa lapsuudenmaisemiinsa ja nuoruudenmuistoihinsa, idylliseen Hartolaan ja koulukaupunkiinsa Heinolaan. Kesä yllättää sijoittuu Hartolan kirkonkylälle, Koskipään kartanoon.* 

Koskipään kartano Hartolassa/Kuva Museovirasto

"Kuinka hän ei ollut tullut ajatelleeksi, että kartanon täytyi ehdottomasti olla matala ja viheriänharmaa vaikuttaakseen vanhalta ja hienolta ja että sen piti olla tuuheitten riippakoivujen varjostama?" Kuvassa Koskipään kartano Hartolassa/Museovirasto

Muutama vuosi sitten pysähdyimme kesälomareissulla Hartolassa ja ihastuin jo silloin kauniiseen kulttuurimaisemaan ja hartolalaiskirjailija Maila Talvion kotimuseon pihapiiriin. Myös Mika Waltari on kirjoittanut monia historiallisia romaanejaan, muun muassa Sinuhe egyptiläisen, Hartolan kesäpaikassaan viettäminään kesinä, joten jotain taikaa tuossa paikkakunnassa on. Autialan Kesä yllättää -kirjan lukeminen ja sen taustoihin tutustuminen synnyttikin minussa pienimuotoisen kesämatkakuumeen: olisi ihana tutustua Hartolaan paremmin!

(*Lähde: Tuula Korolainen: Raili Autiala, teoksessa Kotimaisia nuortenklassikoita 2)

100 mieskirjailijaa

Jatkoin jokin aika sitten Saran kirjoista alkanutta "100 naiskirjailijaa" -haastetta ja usutin siihen vielä uusia bloggaajia mukaan (joiden listoja olen käynyt huokaillen lukemassa ja lukuvinkkejä muistikirjaani rustaamassa, kiitos!) Omaatuntoa alkoi kuitenkin kolkuttaa tällainen kielletty "positiivinen syrjintä" - olkoonkin, että naiskirjailijoita on vuosisatijen ajan työnnetty marginaaliin. Omantunnon lisäksi aloin pelätä tasa-arvovaltuutetun kolkuttelevan blogini ovella, joten päätin kirjoittaa listan myös mieskirjailijoista. Viime aikoina olenkin lukenut useita todella hyviä mieskirjailijoita, joita haluan nostaa esille.


Vierastan listoja, jotka on otsikoitu tyyliin "nämä kirjat jokaisen tulisi lukea". Eri kirjat ovat tärkeitä eri ihmisille, eri elämänvaiheissa. Tämä listani on siis täysin subjektiivinen; en ole pyrkinyt saamaan mukaan esimerkiksi kaikkia nobelisteja tai muuten kanonisoituja mieskirjailijoita. Listan kokoaminen oli paljon vaativampaa kuin vastaavan listan tekeminen naiskirjailijoista. Pakko tunnustaa, että naisten kirjoittama kirjallisuus on minulle läheisempää. Lähinnä se kai johtuu aihevalinnoista: luen mieluummin ihmissuhteista, arjen askareista ja tunteista kuin suurista historian käännekohdista tai politiikasta. Toki on monenlaisista aiheista kirjoittavia kirjailijoita molemmissa sukupuolissa, ja oheissa listassa onkin paljon miespuolisia arjen, tunteiden ja perhesuhteiden kuvaajia sekä kehitysromaanin taitajia. (Huomaan myös, että siinä missä naiskirjailijalistallani oli runsaasti lapsuuden ja nuoruuden suosikkeja, tämän listan kirjailijoihin olen tutustunut pääasiassa teini-iässä tai aikuisena)

Kuten naiskirjailijapostauksessani, mainitsen teoksen nimen kirjailijan nimen jälkeen, jos olen lukenut kirjailijalta vain yhden teoksen tai jokin teos on ollut erityisen merkittävä. Kirjaililijat ovat satunnaisessa järjestyksessä. Jälleen kerran olen varmasti unohtanut jonkun tärkeän, ja täydennän sitten myöhemmin.


1. Mika Waltari
2. Juhani Aho (Papin tytär & Papin rouva)
3. Johannes Linnankoski (Laulu tulipunaisesta kukasta)
4.Joel Haahtela
5. Johan Bargum (Syyskesä)
6. William Styron (Sofien valinta)
7. Richard Yates (Revolutionary Road)
8. C.S. Lewis
9. J.R.R Tolkien
10. Ian McEwan
11. Paul Auster (Illuuusioiden kirja)
12. Väinö Linna
13. Aleksis Kivi
14. Don DeLillo
15. Jussi Valtonen (Siipien kantamat)
16. Amin Maalouf
17. Lassi Nummi
18. P. Mustapää (Martti Anhava)
19. Pertti Nieminen
20. Risto Rasa
21. Zachris Topelius (Tähtien turvatit)
22. Charles Dickens
23. W.M. Thackeray
24. Thomas Hardy
25. Henry James
26. Hannu Raittila (Kirjailijaelämää)
27. Hannu Mäkelä
28. Pentti Saarikoski
29. Aaro Hellaakoski
30. Uuno Kailas
31. Amos Oz (Tarina rakkaudesta ja pimeydestä)
32. Orhan Pamuk
33. Pascal Mercier (Yöjuna Lissaboniin)
34. Herman Hesse (Arosusi)
35. Evelyn Waugh
36. E.M. Forster
37. Wilkie Collins (Valkopukuinen nainen)
38. John Keats (Yön kirkas tähti. 99 viimeistä kirjettä)
39. William Shakespeare
40. Ernst Hemingway (Vanhus ja meri)
41. Jukka Parkkinen
42. Teuvo Pakkala (Elsa; Pieni elämäntarina)
43. Antoine de Saint-Exupery (Pikku prinssi)
44. John Irving (Garpin maailma)
45. Pablo Neruda
46. Ralph Waldo Ellison (Näkymätön mies)
47. Isaac Bashevis Singer (Orja)
48. Antonio Tabucchi
49. Haruki Murakami (Kafka rannalla)
50. John Fowles (Ranskalaisen luutnantin nainen)
51.Antonio Skarmeta (Nerudan postinkantaja)
52. Milan Kundera (Olemisen sietämätön keveys)
53. Bo Carpelan
54. Michael Cunningham (Tunnit)
55. J.M. Coetzee (Foe)
56. Dylan Thomas
57. Nazim Hikmet
58. Eduard Uspenski
59. J.M Barrie
60. Erlend Loe (Supernaiivi)
61. Reko Lundan
62. Reidar Palmgren (Jalat edellä)
63. Homeros
64. Markku Envall
65. Knut Hamsun (Viktoria)
66. Henrik Ibsen (Nukkekoti)
67. Joel Lehtonen (Kerran kesällä)
68. Johannes Sillanpää (Elämä ja aurinko)
69. Samuel Josef Agnon
70. Leonid Tsypkin (Kesä Baden-Badenissa)
71. Frank McCourt
72. W.H. Auden
73. William Blake

Aion lukea:


J.-M. G. Le Clezio
Kazuro Ishiguro
Boris Palsternak
Philippe Claudel
Michael Ondaatje
Peter Ackroyd
Thomas Mann
John Galsworthy
Axel Sandemose
Gabriel Carcia Marquez
Jose Saramago
Henryk Sienkiewitz
Andrei Makine


Haastan kaikki lista- ja ylllytyshullut tekemään oman listansa, omalla tyylillään! ;)

L. M. Montgomery: Tiedän salaisuuden

Judith katsoi synkästi Marshallin tilaa. Hän oli aina rakastanut tuota viehättävän vanhanaikaista ja maalauksellista taloa, joka oli kovin erilainen kuin vauraan laakson kaikki tavalliset, persoonattomat uudet talot. Judith ei ollut ollenkaan varma, välittikö hän todella Bruce Marshallista kovin järin paljon vai ei, mutta hän tiesi rakastavansa miehen rönsyilevää, monikulmaista taloa, jonka päätyä koristi aito muratti. Sen oli Bruce Marshallin isoäidin äiti tuonut Englannista mukanaan. Judith ajatteli sitten Eben Kingin räikeän esikonväristä, mahtailevaa taloa ja värähti inhosta.


Näin arvioi kaksikymmentäsietsemänvuotias vanhapiika Judith kahden kilpakosijansa kotitaloja L.M. MOntgomeryn alkunperin vuonna 1904 julkaistusssa kertomuksessa "Tyttö ja kohtalokas kilpa-ajo". Judith on kyllästynyt tätinsä jatkuvaan nalkutukseen naimattomuudestaan ja on uhmakkaasti julistanut menevänsä naimisiin ensimmäisen miehen kanssa, joka häntä kosii. Montgomerylaisessa pikkukylämiljöössä mikään ei pysy salaisuutena, ja pian kaksi Judithiin rakastunutta miestä, Bruce ja Eben, ovat jo kovaa kyytiä ajamassa reellä kosimaan Judithia...

Kertomus on julkaistu alunperin jossakin kanadalaisessa aikakauslehdessä, kuten lukuisat muut Montgomeryn tarinat. Annan nuoruusvuosiakin Montgomery suunnitteli ensin jatkosarjaksi lehteen, mutta eihän valloittava punapää mahtunut lehtinovellin raameihin. Montgomeryn kuoleman jälkeen useita hänen naisten- ja perhelehdissä julkaistuja kertomuksiaan on koottu erilaisiin teemoittan ryhmiteltyihin kokoelmiin: on orpolapsinovelleja (Akin to Anne), merellisiä novelleja (Along the Shore) ja Montgomerylle hyvin tyypillistä aihetta, vuosien tai vuosikymmenten jälkeen ratkeavia riitoja tai rakkaustarinoita käsittelevien tarinoiden kokoelma After Many Days. Suomeksi näitä kokoelmia on ilmestynyt vain kaksi, molemmat Kariston kustantamina 1970-luvulla: Tiedän salaisuuden (Doctor's Sweetheart and Other Stories) ja Tie eiliseen (Road to Yesterday), joista viimeksi mainittu on itse asiassa eräänlainen torso Montgomeryn viimeiseksi jääneestä teoksesta Blythes are Quoted, joka julkaistiin vihdoin täydessä asussaan vuonna 2009 ja suomennettiin viime vuonna nimellä Annan jäähyväiset.

Lehtinovellit eivät luonnollisesti ole ihan parasta Montgomerya, mutta niissä on viehätyksensä ainakin kaltaisilleni piintyneille Montgomery-faneille. Tiedän salaisuuden -kokoelman novellit vetovat tunteisiin, saavat itkemään ja nauramaan. Novellien juonista monet ovat tuttuja Anna- ja Runotyttö-kirjojen sivujuonista ja episodeista: näissäkin tarinoissa tapaamme vuosia sitten riitautuneita rakastavaisia tai vuosikymmeniä asumuserossa eläneitä aviopareja, jotka jokin pieni sattuma tai toisen vakava sairastuminen tuo yhteen. Montgomeryn henkilöhahmoille on tyypillistä ylpeys ja pitkävihaisuus sekä jonkinlainen viha-rakkaus suhde kaikkein rakkaimpiinsa (tämähän sopii myös esimerkiksi Annan ja Gilbertin suhteen alkuaikoihin). Pahansuovat tai materialistiset sukulaiset tuovat lisää kapuloita rakastavaisten rattaisiin, ja joskus ravikilpailujen lopputulos saa määrätä, palaako vaimo miehensä luokse (kertomuksessa "Kohtalo" vuodelta 1899).

Tuttua  Montgomeryn ystäville on myös luontokuvaukset ja se, että taloilla ja puutarhoilla on usein suuri merkitys tarinoissa joko konkreettisella tai symbolisella tasolla. Novellissa "Lucy Ellenin lupaus", joka tuo elävästi mieleen pastori Meredithin ja Rosemaryn rakkaustarinan Anna-romaanista Sateenkaarinotko kuvataan kahden naimattoman sisaren kotitaloa ja puutarhaa (ja samalla siskoksia) näin:

Pikku kukkulan rinmteellä Cecilyn oikealla puolella oli hänen kotinsa - hänen ja Lucy Ellenin. Talo oli vanhanaikainen ja sään haalistama. Sen räystäät olivat matalat, ja sen päätyjä ja kuisteja peitti valtoimenaan kasvava villiviini, joka oli lokakuun pakkasissa saanut viininpunaisia ja syviä kullan sävyjä. Kolmelta puolelta talon sulkivat suojaansa korkeat vanhat kuuset. Puitten ulkosyrjät olivat paljaat ja mustnpuhuvat pitkästä kamppailusta Atlantin tuulia vastaan, mutta sisäsyrjät olivat vihreät ja höytyväiset. Talon neljännellä sivulla kätki siisti valkoinen säleaita sisäänsä pääovea koristavan kukkatarhan. Cecily saattoi paikaltaan nähdä purppuraiset ja tulipunaiset asteripenkit. Ne muodostivat reheviä värikiehkuroita salin ja olohuoneen ikkunoitten alla. Lucy Ellenin penkki oli suurempi ja iloisempi kuin Cecilyn. Lucy Ellenillä oli aina ollut kukkien kanssa parempi onni.


Kokoelman niminovellissa "Tiedän salaisuuden" liikutaan merellisissä maisemissa, dyyneillä ja kalastajakylässä, jossa hedelmätarhat eivät menesty kovin hyvin ja omenat ovat harvinaista herkkua. Tarinassa eläydytään lapsen maailmaan ja muistutetaan, että salaisuudet eivät ole aina ihania - mutta kaikki päättyy kuitenkin onnellisesti, mikä on Montgomeryn kertomuksissa tyypillistä, mutta ei itsesättn selvää. Vaikka joissakin novelleissa, erityisesti "Emilyn miehessä" on runsaasti dramatiikkaa, leimallisin mauste on lämpimän ironinen huumori.

L.M. Montgomery, Tiedän salaisuuden. Suom. Marja Helanen-Ahtola. Karisto 1974.

Kokoelman englanninkielisestä alkuteoksesta on kirjoittanut aiemmin Salla.

Pertti Nieminen: Maailma pitäisi aloittaa alusta

Vanhat tiesivät 
että tuuli käy 
          ja ruoho lakastuu 
ja ruohon mukana kaikki kukat.
Tuntuu hyvältä tietää, että puut,
         että monen metsän puut
elävät, vaikka maailmani loppuu.


Pertti Nieminen, Maailma pitäisi aloittaa alusta. Runoja. Runoja tunteville, Otava 2009.

Pertti Niemisen kauniin, viisaan ja helposti lähestyttävän runokokoelman Maailma pitäisi aloittaa alusta teemoja ovat luonnon rakastaminen ja kunnioittaminen, vanheneminen ja isovanhemmuus. Isoisän lempeyteen tuo särmää maailman menon kritiikki:

En jaksa enää pilkata 
niin kuin nuorempana.
Sitä paitsi:
olisipa outo päättäjä
joka runoja lukisi
saati että ymmärtäisi lukemansa. 

Terävin kritiikki tulee kuitenkin lapsenlapsen kynästä:

MAURA, silloin 7


kirjoitti isoilla kirjaimilla 
työpöytäni papareihin, 
mitä ajatteli: 
           "Minun mielestäni
maailma pitäisi aloittaa alusta."


Mauralla on muitakin hyviä ajatuksia:

"Tämä on ihan kuin meidän toinen koti", tuumi Maura pienenä
läntisellä rinteellä.
    "Kuinka niin", ihmetteli Larisa, "eihän meillä ole kuin yksi koti."
   Maura selitti: Katsos minänä tarkoitan sitä, että me voimme 
täälläkin olla aivan tavallisesti."


Vanhenemisen ja isovanhemmuuden runot tuovat mieleeni toisen suomalaisen pitkän linjan runoilijan, Lassi Nummen vuonna 2003 ilmestyneen runoteoksen Olemassa toisillemme (joka on ilmestynyt samassa kaunisasuisessa Otavan Runoja tunteville -sarjassa. Lassi Nummi kirjoittaa kokoelmassaan  muun muassa näin:

Suru


Unen käärö. Kiertyneenä 
valosta poispäin herään, 
käärö avautuu, käännyn
selälleni. Kuollut, toissa päivän aamuna, 
seitsemänkymmenen kolmen ikäisenä. 
Täytän ensi syksynä seitsemänkymmentäkolme. Tarkoitan, 
yritän sanoa itselleni, että suru on tavallaan turhaa,
että me kaikki, elämän laki, että 
ei ole aihetta surra sääliä ketään erikseen, 
ei itseä, ei muita
kuolevaisia


paitsi ehkä niitä
jotka heräävät 
tänä aamuna, tai jonakin tulevana, 
hyvin yksin.


Pertti Nieminen puolestaan kirjoittaa vanhenemisen vaikutuksesta ajan ja elämän kokemiseen näin:

Vanhat tiesivät
että maailmanlopun edellä
ajan riento kiihtyy.
Olen siinä iässä, että maailmani
on pian lopullaan, 
ainakin kuut kiitävät, 
eivätkä viikot viivy
enää niin kuin silloin, kun nuorena
pitkästyin joutoaikaan. 
Mutta silloin ainakin aurinko paistoi
kaikki kesät.
Mitä varten nyt sataa aina,


Ihanaa viikonloppua kaikille, sateesta huolimatta!

Kirjasta on kirjoittanut myös Reeta Karoliina.

Joel Haahtela: Lumipäiväkirja

Ja kaikkialla sama tila, sama tyhjyys, joka alkoi hitaasti taipua kaarelle; se kaareutui kunnes oli kasvanut itsensä ylitse, ottanut nykyisen huomaamattoman muotonsa ja taivaanrannassa näkyi sen hitaasti taipuva raja, hitaasti väistyvä aika, pilvien reuna, ja samalla tunsin kuinka katto käteni alla alkoi liukua, rakennukset kasvoivat korkeutta, kaukana satoi lunta, toisessa ajassa, hiutale toisensa jälkeen lumen paino liikkui alaspäin; kiteet, joita oli kaikkialla ja joista kaikki muodostui, jotka järjestäytyivät yhä uudestaan ja taas hajosivat.


Joel Haahtelan Lumipäiväkirja aihetti minulle kylmiä väreitä. Tarinan traagisuus, syyllisyyden paino, minäkertojan loputon suru niin menneestä kuin tulevastakin. Hetki on kevyt silloin kun se on käsillä, mutta musertavan raskas silloin kun se on mennyttä, kun sen seurauksia katsoo ja yrittää tavoittaa hetken uudelleen.

Ikääntyvä oikeustieteen professori, Lumipäiväkirjan kertoja, lukee lehdestä uutisen saksalaisen nuoruudenrakastettunsa Sigridin vapauttamisesta: neljäkymmentä vuotta sitten, pian kertojan ja Sigridin eron jälkeen, Sigrid on liittynyt radikaaleihin vasemmistoterrroristeihin, tehnyt murhan ja joutunut vankilaan. Mies matkustaa Saksaan toiveenaan tavata Sigrid - paeten samalla kituvaa avioliittoaan. Matkaa ja käyntejä vanhoissa tutuissa paikoissa leimaa syyllisyys, joka yhdistää miehen suhtautumista Sigridiin ja omaan itsetuhoiseen Laura-tyttäreensä. Mies uskoo, että jos hän olisi vuosikymmenet sitten toiminut toisin, hänen tyttärensä ei olisi nyt onneton.

Haahtela kertoo kauhistuttavistakin asioista eleettömästi ja ehkä juuri siksi niin viiltävästi. Jälleeen kerran tiiviiseen teokseen on kirjoitettu paljon vaiettuja tunteita, historian kipupisteitä, sattuman julmaa leikkiä. Teoksen loppuratkaisu jättää tilaa lukijan tulkinnoille, ja jäin miettimään kertojan, hänen vaimonsa Erikan, Sigridin ja Lauran tulevia vaiheita.

Useampikin Haahtela-fani kertoi Perhoskerääjä-postauksessa säästävänsä vielä lukemattomien Haahtela-kirjojen lukemista, koska ne ovat niin hyviä. Kun nyt luin Lumipäiväkirjan vain kuukausi Perhoskerääjän jälkeen, minustakin alkoi tuntua, että en halua lukea useampaa Haahtelaa kovin lyhyen ajan sisällä. Kahden edellä mainitun kirjan tematiikka, aiheet ja tapahtumat muistuttivat vähän liikaakin toisiaan: molemmissa nimettömäksi jäävän minäkertojan avioliitto rakoilee, hän tutkii vanhoja papereita vanhassa talossa tai ullakolla, uppoutuu muistoihinsa, matkustaa Eurooppaan, kuulee joltakin kohtaamaltaan ihmiseltä muistoja tai tarinoita toisen maailmansodan ja/tai kylmän sodan kauhuista... Haahtela kertoo samaa tarinaa uudelleen ja uudelleen, mutta vaikka hänen jokainen teoksensa on siitä huolimatta yksilöllinen helmi, en halua lukea niitä ketjussa.

Lumipäiväkirjasta ovat kirjoittaneet ainakin Kuutar ja Naakku.

P.S. Vaikka Haahtelan teokset ovat upeita ja haluan lukea Lumipäiväkirjankin joskus uudelleen, en tarvitse sitä omaan hyllyyni. Kirja lähteekin uuteen kotiin parin viikon päästä, arvonnan ratkettua.

Kirja-arvonnan aika!

Montgomeryn Sinisen linnan maisemia Kanadan Muskokasta. Kuva **Mary**/Flickr.

Tervetuloa osallistumaan kolme kuukautta vanhan Sinisen linnan kirjaston ensimmäiseen arvontaan! Minulla on kolme syytä järjestää arvonta: ensinnäkin olen saanut todella monta ihanaa kirjapakettia blogiystäviltäni - arvontavoittoja tai kirjoja muuten vaan (ja vähän suklaatakin...) on saapunut Lumikolta, Elma Ilonalta, Karoliinalta, Naakulta, Hannalta, Marja-Leenalta, Katjalta ja Susalta. Kiitos vielä teille kaikille! Haluan laittaa hyvän kiertämään ja ilahduttaa lukijoitani; itsellänikin on aina perhosia vatsassa kun käyn kurkkaamassa ensin kirjalistoja ja sitten arvonnan voittajia toisten blogeissa :).

Juhlin myös sitä, että lukijaraatiini on kirjautunut jo 50+1 lukijaa! Kiitos teille kaikille tuosta ilahduttavasta klikkauksesta - erityisesti se lämmitti silloin, kun olin vasta aloittanut blogin "pää edellä kylmään veteen" tyylillä ilman mitään suunnittelua tai teknisiä taitoja. Kiitos kaikille kommenteista, vinkeistä, linkittämisestä, lukemisesta ja rohkaisusta - ja muille bloggaajille kivoista haasteista ja mielenkiintoisista postauksista omissa blogeissaan, joista olen saanut paljon ideoita ja inspiraatiota omaani. Aloitinkin blogini osittain juuri siksi, että tutustuisin paremmin moniin ihaniin blogikirjoittajiin. Siinäkin suhteessa jo nämä kolme ensimmäistä kuukautta ovat antaneet paljon.

Kolmas motiivi on uteliaisuus. Ensin ajattelin pitää lukija-arvonnan (monilla bloggaajilla on kokemuksia anonyymeista arvontavoittajista, joiden perään saa turhaan huudella ja palkinto jää lunastamatta), ja tuntui että eihän täällä muut kuin vakituiset lukijat käykään. Uteliaisuus kuitenkin voitti: haluan rohkaista nyt myös niitä kommentoimaan, jotka aiemmin eivät ole ehtineet, jaksaneet, viitsineet, uskaltaneet tai kehdanneet - tai jotka eksyvät tänne nyt ensimmäistä kertaa. Ensi kertaa kommentoivien toivoisin kertovan, kuinka he tänne löysivät tai jotain muuta itsestään (saa myös kertoa, jos sattuu olemaan siskoni veljeni äitini isäni serkkuni tätini enoni isotätini kummitätini ystäväni tuttuni naapurini, joka on tunnistanut minut aiemmasta, mystisestä "Pienen mökin emäntä" -nimestäni huolimatta ;)).

Nyt tulevat kirjavoitot, sen jälkeen arvonnan säännöt. Arvon erikseen kolme kirjaa, jotka ovat

Laura Honkasalo, Eropaperit (Seven-pokkari 2010, uusi, ks. kustantajan esittely)
Katja Kallio, Syntikirja (Seven-pokkari 2010, uusi, ks. kustantajan esittely)
Joel Haahtela, Lumipäiväkirja (kovakantinen 2008, tämän aion lukea ennen arvonnan päättymistä itse)

Nyt vasta huomasin, että kahdessa kirjassa käsitellään avioeroa ja kahden kirjan nimessä esiintyy sana kirja, kolmannessa paperit... Tähän ei liity sen kummempaa symboliikkaa ;), valitsin kaksi aiemmin lukemaani todella hyvää kirjaa ja sen lisäksi yhden kirjan suosikiltani Haahtelalta. Sekä Eropaperit että Syntikirjan olen lukenut ennen blogia, mutta kuitenkin puolentoista vuoden sisällä, ja voin suositella niitä lämpimästi. Molemmat ovat, Karoliinan termiä lainatakseni, "älykkäitä lukuromaaneja", siis sellaista laadukasta kaunokirjallisuutta, joka vetää mukaan juoneen ja jonka henkilöhahmoihin voi samaistua. Mainitsen tämän siksi, että itse pidin ennen Syntikirjan lukemista Katja Kalliota aika viihteellisenä, mutta Syntikirja oli ajatuksia herättävä lukukokemus. Honkasalon Eropaperit kosketti vielä enemmän. Lumipäiväkirjaa en ole lukenut, mutta muuten Haahtelalta paljon, blogin aikana Perhoskerääjän. Blogimaailmasta löytyy useita Haahtelan ystäviä :).

Arvonnan säännöt: Arvonnassa on mahdollista saada yhteensä kolme arpaa. Arvon jokaisesen kirjan erikseen, ja kolmen arvan osallistujat voivat osallistua kaikkiin yhdellä tai yhteen kolmella tai jakaa kolme arpaansa kirjojen kesken kuten haluavat. Ilmoitathan postauksessasi, kuinka monella arvalla osallistut ja mihin kirjaan/kirjoihin arpasi sijoitat.
Yhden arvan saat kertomalla tämän postauksen kommenteissa, mikä kirja on koskettanut sinua kaikkein eniten. Siis vaikuttanut tunteisiisi (järkyttänyt, lohduttanut, naurattanut) tai ajatuksiisi tai salvannut hengen upealla kielellään/kerronnallaan.
Toisen arvan saat, jos olet kirjautunut lukijaraatiini (ks. oikea sivupalkki) tai seuraat Sinisen linnan kirjastoa oman blogisi sivupalkista tai olet kommentoinut tänne ahkerasti, eli olet vakituinen lukijani.
Kolmannen arvan saat, kun linkität arvonnan omaan blogiisi. Linkittämisessä voi käyttää yllä olevaa kuvaa, joka on Flickr-palvelun "saa käyttää uudelleen" kuvia.

Arvontaan voi osallistua kesäkuun loppuun asti, ja 1.7. arvon voittajat ja ilmoitan siitä blogissani. Onnea arvontaan! Minuakin jännittää tämä ensimmäinen arvontani! :)

P.S. Sekä Eropaperit että Syntikirja löytyvät Kirjavan kammarin Suomalaisen keskiluokan arki -haasteen kirjalistasta.

Piristystä sadepäivään: kirjalöytöjä itselle ja muille

Tämä on "on-the-road" -postaus; ajelemme kotiin pieneltä päiväretkeltä kauniiseen vanhaan pikkukaupunkiin. Säät eivät varsinaisesti suosineet kotimaanmatkailua, mutta miehellä oli työasioita ja sillä aikaa ja sen jälkeen kävimme lasten kanssa syömässä ja kirjakaupoissa. Kotikylämme kirjakauppa lopetti noin vuotta ennen kuin muutin paikkakunnalle (olen varma, että se ei olisi lopettanut, jos kaltaiseni kirjarohmu olisi päässyt edistämään myyntiä), joten kirjakauppoihin pääseminen on minulle suhteellisen harvinaista herkkua!

Kolmen kirjakaupan kierroksella mukaan tarttui
-värityskirjat kaikille lapsille, yhteiset puuvärit ja tytöille tarra-arkit (automatkan ja todennäköisesti myös parin seuraavan sadepäivän pelastus)
- Mysi Lahtisen kesäinen, saareen sijoittuva lastenkirja Kuinka käpylehmä ammuu
- omaan kirjahyllyyni Carol Shieldsin Tavallisia ihmeitä; Ritva Haavikon Mika Waltari, Valloittaja; Pertti Niemisen Maailma pitäisi aloittaa alusta
-kolme kirjaa, jotka aion laittaa jakoon teille lukijoilleni arvonnassa, joka alkaa tänään!

Leppoisaa sadepäivän jatkoa kaikille - sade on ihana tekosyy uppoutua kirjaan, minulla on nyt kesken sateiseen Englantiin kuljettava Sarah Watersin Silmänkääntäjä...

Anton Tsehov: Kolme sisarta (siskos- ja klassikkohaasteet)

Masa: Oo, kyllä sinä olet sitten ihana, Olja. Minä rakastan  - se on siis minun kohtaloni. Minun osani on siis sellainen... Hänkin rakastaa minua... Tämä on kaikki kauheata. Niinkö? Tämäkö on pahaa? (Vetää Irinaa kädestä, maanittelee luokseen.) Voi kulta pieni... Mitenkähän me mahdamme elämästä selvitä, mitä meistä tulee... Kun lukee jotakin romaania, niin tuntuu että kaikki se on vanhanaikaista ja että kaikki on niin selvää, mutta sitten jos itse rakastuu, niin saa huomata että kukaan ei tiedä mitään ja jokaisen on tehtävä omat ratkaisunsa... Omat rakkaat siskokultani... Minä olen tunnustanut teille, nyt aion pysyä vaiti... Nyt minä olen niin kuin Gogolin hullu... vaikenen... vaikenen.


Anton Tsehov: Kolme sisarta. Nelinäytöksinen draama. (Alkuteos Tri sestry 1901, suom. Martti Anhava, Otava 1985.)

Anton Tsehov on yksi niistä klassikoista, joita en ole lainkaan lukenut, vaikka olen kuullut "tsehovilaisesta tunnelmasta" ja halunnut tietää, mitä se tarkoittaa. Myöskään yhtään Tsehovin näytelmien teatterisovitusta en ole nähnyt. Karoliinan siskoskirjapostauksen ja -haasteen innoittamana päätin tarttua Tsehovin näytelmään Kolme sisarta.

Osittain näytelmämuodon vuoksi kirjan lukeminen vaati keskittymistä ja aikaa. Lukemisen alkuvaiheessa jouduin muistuttamaan itselleni, että kyseessä on klassikko, teos, jolla todennäköisesti olisi minullekin annettavaa. Henkilöhahmojen runsaus ja venäläisten nimien eri lempinimet vaikeuttivat kokonaisuuden hahmottamista. Jätin suosiolla useimmat mieshahmot vähemmälle huomiolle ja keskityin kolmen sisaren - Olgan, Irinan ja Masan - ohella seuraamaan heidän veljeään Andreita ja hänen vaimoaan Nataliaa, paroni  Tusenbachia sekä everstiluutnantti Versininia, avioliittoonsa ja elämäänsä pettynyttä miestä, joka siskosten lailla haaveilee paremmasta tulevaisuudesta.

Näytelmä alkaa idyllisestä kuvasta: aurinko paistaa, salissa katetaan aamiaispöytää ja kolme sisarta on keskittynyt puuhiinsa. Opettaja-Olga korjaa oppilaiden vihkoja, Masa lukee kirjaa ja Irina seisoo valkoisessa puvussa mietteisiinsä vaipuneena. Pinnan alla kuitenkin kuohuu. Olga on väsynyt ammattiinsa, Masa elää onnettomassa avioliitossa (ja riutuu "melankuoliossa") ja Irina muistelee kaihoten lapsuutta, jolloin äiti vielä eli. On kaksikymmenvuotiaan Irinan nimipäivä, ja sisarusten isä on kuollut tasan vuotta aiemmin. Surulliset muistelut keskeytyvät, kun Irinaa tullaan onnittelemaan nimipäivän johdosta ja sisaret uppoutuvat everstiluutnantti Versininin kanssa muistelemaan entistä kotikaupunkiaan Moskovaa. Sisaret haaveilevat muutosta takaisin Moskovaan ja tuntevat vierautta nykyisessä asuinpaikassaan maalaiskylässä.

Kolme sisarta kuvaa voimakkaita mielenkuohuja ja syvää kärsimystä, mutta myös uskomatonta optimismia ja uskoa siihen, että "meidän kärsimyksemme muuttuvat iloksi niille jotka tulevat elämään meidän jälkeemme, onni ja rauha koittavat maan päällä ja hyvillä sanoilla muistetaan niitä jotka nyt elävät". Kaukaiseen tulevaisuuteen kurkottavien näkyjen lisäksi lohtua tuo työn tekeminen, jonka puolesta varsinkin Irina puhuu. Eläydyin Olgan, Masan ja Irinan haaveisiin ja pettymyksiin ja ymmärsin myös Andrein, Natalian ja Tusenbachin tuntoja, jopa itsekästä ja haihattelevaa Versininia. Haluan ehdottomasti nähdä Kolme sisarta myös näyttämöllä.

Sisarussuhteen kuvauksena Kolme sisarta toi mieleeni Jane Austenin romaanin Järki ja tunteet, jossa siinäkin on kolme siskosta ja veli. Masa on kuin Marianne, joka riutuu toivottomassa rakkaudessa, Olga taas tuo mieleen Elinorin, joka hoitaa velvollisuutensa ja toimii järkevästi, mutta toivoo itselleenkin edes rahtusen avioliiton onnesta. Irinassa näen sekä Mariannea että Elinoria. Kuten Austenin Dashwoodin siskokset, myös Tsehovin sisaret tukevat ja lohduttavat toisiaan.

Kolmen sisaren katkeransuloinen tunnelma syntyy menneen ihannoinnista, joutilaan elämän tyhjyydestä ja eri henkilöiden unelmien välisistä ristiriidoista. Traagisin kaksikko on paroni Tusenbach ja Irina: mies palvoo naista, joka ei kykene vastaamaan tunteisiin eikä löydä yhteyttä sisimpäänsä:

Minä en ole tuntenut rakkautta kertaakaan koko elämäni aikana. Voi, minä olen niin uneksinut rakkaudesta, olen uneksinut jo kauan, yötä päivää, mutta sieluni on kuin arvokas flyygeli, jonka kansi on lukossa ja avain hävinnyt.

Osallistun tällä kirjalla myös Kirjavan kammarin Siskoshaasteeseen ja Lumikin 10 klassikkoa -haasteeseen.

Kirsti Ellilä: Eksyneet näkevät unia

Varpaitani paleli, ja nyt oli keskikesä. Olin kuullut Vanhimpien puhuvan siitä, miten ennen oli toisenlaista. Joskus kauan sitten kesäpäivät olivat lämpimiä ja yöt lempeitä. Silloin tuulen humina puiden latvoissa oli kuulostanut siltä kuin suuri, hyväntahtoinen olento olisi kammannut hyräillen paksuja hiuksiaan. Nyt kuuset ritisivät tuulessa.


Kirsti Ellilä: Eksyneet näkevät unia. Karisto 2011.

Kirsti Ellilän Eksyneet näkevät unia on tarina Nimettömästä, tytöstä, joka on eksynyt maahisten kansoittamaan Varjojen maahan. Hän ei muista kuka on, mutta unet ja kyky itkeä todistavat, että hän ei ole vielä täysin unohtanut menneisyyttään - ja että jossakin joku kaipaa häntä. Vaikka Varjojen maan asukkaat ovat ystävällisiä, Nimetön ei halua olla yksi heistä, sillä hän tietää kuuluvansa jonnekin muualle. Koiransa Jacobin kanssa Nimetön lähtee etsimään kotiaan, vaeltamaan kohti Orientiaa, jonne Nimettömälle kuuluva silkkitakki tuntuisi viittaavan. Ikävä kyllä muinoin rikas Orientia on nykyään köyhä maa, jonka nälkäiset asukkaat pelkäävät joutuvansa orjiksi suolakaivoksiin, jos he uhmaavat keisari Solimania tai hänen neuvonantajaansa Nepotia.

Eksyneet näkevät unia pohtii ikiaikaisia, erityisesti nuoria askarruttavia kysymyksiä: kuka minä olen, missä ovat juureni, kuka minua kaipaa? En ole juurikaan lukenut nuorten fantasiaa, mutta satuja ja saturomaaneja paljon, ja Ellilän kirja liittyy vahvasti tarinankerrontaperinteeseen. Löysin Eksyneistä paljon samaa tematiikkaa kuin Maria Gripen saturomaanista Lasinpuhaltajan lapset: perhe, jonka jäsenet ovat joutuneet eroon toisistaan - osin omaa syytään, jatkuva vierauden tuntu ja koti-ikävä vieraassa maassa. Myös surumielisyys ja paikoin pelottava tunnelma on näille kirjoille yhteistä. Toinen samanlaista surullisenkaunista tunnelmaa henkivä ja perheen eroa kuvaava satu, joka tuli mieleeni Eksyneitä lukiessa, on Leena Laulajaisen kuvakirja Kultamarja ja metsän salaisuudet. Tyttö, joka pelastaa yhteisön pahan vallasta matkaten maitten ja metsien halki, on myös Tuula Kallioniemen sadussa Kuinka Sepontyttö vapautti taivaanvalot. Sadunhohtoiset luontokuvaukset ja metsää kansoittavat suohuurulaiset, kultakorennot ja maapulliaiset tuovat tarinaan samanlaista lumoavaa jännitystä kuin kakkiaiset ja ajattarat Lindgrenin Ronja ryövärintyttäreen.

Ellilän teksti on kaunista ja runollista, ja juoni tempaa mukaansa. Uskon, että kirjassa on paljon sellaisia viittauksia ja merkityksiä, joista en ensi lukemalla saa otetta. Kun lukukokemuksesta on kulunut aikaa, teksti todennäköisesti alkaa elää mielessä ja saan uusia oivalluksia esimerkiksi eri henkilöhahmojen nimistä (joista monet ovat raamatullisia, kuten Salomon ja Filemon). Mikään kysymys ei kuitenkaan jäänyt vaivaamaan, vaan kokonaisuus on ehyt ja juoni etenee perinteisesti jännityksen kautta onnelliseen loppuun. Aavistan - ja toivon! - että Nimettömän tarinalle on tulossa jatkoa, sillä päästyään kotiinsa tyttö alkaakin kaivata Varjojen maahan jäänyttä ystäväänsä...

Kirjojen luokitteleminen tietyn ikäisille on hankalaa - ja usein tarpeetontakin - mutta uskoisin että Eksyneet näkevät unia sopii parhaiten noin 8-13 -vuotiaiden luettavaksi. Oma, kirjailijalta saamani kappale kirjasta pääseekin seuraavaksi nuorten luettavaksi - odotan mielenkiinnolla, mitä he siitä pitävät!

Eksyneet näkevät unia -kirjasta on kirjoittanut myös Kirsi.

Kirsti Ellilä on turkulainen kirjailija, joka on kirjoittanut aiemmin nuorille muun muassa Emma-kirjoja sekä nuortenromaanit Iiris ja Reetta ja linnan vangit.

Maria Gripe: Josefin

Kirkon takana on avara niitty. Sielläkin on kelloja, mutta pieniä ja sinisiä. Niiden helkettä tuskin kuulee. Vaikka Josefin sanoo kuuulleensa. Niittyä sanotaan sinikelloniityksi. Ja kaikki siellä on uuden uutukaista, kukat jan nurmi, ihka uudet joka vuosi.


Maria Gripe: Josefin. Kuvittanut Harald Gripe. Suom. Eila Kivik'aho. Tammi 1961.

Löysin ruotsalaisen Maria Gripen (1923-2008) Salaisuus varjossa -nuortenromaanin jatko-osineen joskus ala-asteikäisenä ja lumouduin. Kirjat ovat aivan omanlaisiaan nuortenkirjoja, joissa realistiseen kerrontaan sekoittui goottilaisen romaanin elementtejä ja filosofiaa. Ennen kaikkea niissä oli kuitenkin jännittävä, monipolvinen juoni ja persoonalliset, vähän salaperäiset henkilöhahmot. Vähän myöhemmin luin Gripen Agnes Cecilian ja Pörriäinen lentää hämärissä, joissa oli samaa arvoituksellista lumoa.

Vasta aikuisena innostuin keräämään Maria Gripen laajasta tuotannosta myös vähemmän tunnettuja lasten- ja nuortenkirjoja. Lasinpuhaltajan lapset on aika tummasävyinen saturomaani; sen sijaan Josefin-kirjat ovat realistisia lastenromaaneja. Haalin kaikki kolme Josefin-kirjaa itselleni huutiksesta pari vuotta sitten, mutta vasta nyt aloin lukemaan niitä läpi (ensin itsekseni, myöhemmin varmaan myös lapsille ääneen). Kirjojen pohjalta on tehty myös elokuva, josta olen katsonu pätkiä youtuben kautta.

Josefin on seitsemänvuotias pappilan tytär, jolla on kuusi vanhempaa, jo aikuista sisarusta. Josefinista on tullut täti jo ennen syntymäänsä, ja sisaruksista asuu kotona enää Agneta, joka keskittyy häävalmisteluihinsa ja hätistää Josefinin pois huntuaan tuhoamasta. Isäpappa sulkeutuu useimmiten työhuoneeseensa, eikä häntä saa häiritä. Äidilläkin on paljon puuhaa, mutta onneksi keittiössä häärivällä Mandalla on askareistaan huolimatta aikaa Josefinille, ja aina voi juosta myös Lyyra-mummin luo pullan tuoksuun. Josefin on yksinäinen ja kaipaa leikkitoveria. Josefin-kirjan tunnelma onkin aika alakuloinen. Vasta seuraavassa Josefin-kirjassa, Josefinin ystävä, Josefin tapaa omalaatuisen Hugo-pojan ja pääsee nauttimaan ystävyyden ja seikkalujen ilosta. Sitä ennen hän joutuu kuitenkin kokemaan ulkopuolisuuden tunteita, kun kylä lapset eivät huoli häntä leikkeihinsä.

Josefin-kirjassa kuvataan yhtä kesää, jonka aikana Josefin leikkii itsekseen, ajautuu vilkkaan mielikuvituksensa kanssa harhapoluille, toivoo hartaasti sadetta ja pettyy joidenkin läheisten aikuisten toimintaan. Kirja päättyy kuitenkin turvalliseen keskusteluun Isäpapan kanssa:

"Ikävä kyllä lahjojen antaminen ei silti ole varma merkki siitä, sovitaanko yhteen. Paljon tärkeämpää on saada toisesta esille se mikä toisessa on hyvää ja iloista. Siinä sinä Josefin olet ollut oikea velho, mitä minuun tulee, eikä se ole ollut lahjojen varassa. Vai mitä?"
  Josefin nyökkää ja rutistaa isäpappaa.

Maria Gripe/kuva Bonnier 

                                                                               ***
Blogini täyttää kolme kuukautta ihan näinä päivinä, ja eilen tuli täyteen viisikymmentä lukijaa Bloggerin lukijaraadissa. Lämmin kiitos kaikille lukijoille, kommentoijille ja linkittäjille! Kiitos myös kanssabloggaajille, joiden postauksista ja haasteista usein inspiroidun. Alku oli kankeaa, kun en hallinnut edes linkittämistä ja kuvien laittoa, mutta nyt tunnen päässeeni vauhtiin :). Lukijamäärän kunniaksi - ja laittaakseni hyvän kiertämään, olenhan voittanut lukuisissa blogiarvonnoissa, viimeksi tänään Susalla ;) - aion piakkoin pistää pystyyn oman arvonnan. Suloista sunnuntaita kaikille!

Daniel Glattauer: Kun pohjoistuuli puhaltaa

Sähköpostin siivillä

Daniel Glattauerin Kun pohjoistuuli puhaltaa (Atena 2011, alkuteos Gut gegen Norwind, suom. Raija Nylander) sopii kepeäksi kesälukemiseksi romantiikan- ja draamannälkäisille lukijoille. Kirja kutkuttaa mukavasti niitä samoja aisteja, joiden vuoksi romanttista viihdettä luetaan, mutta antaa hieman enemmän ja on taitavasti kirjoitettu. Kirjan muoto on "sähköpostikirjeromaani" ja tarinan keskiössä on uusperheen äiti Emmi sekä hiljattain eronnut Leo, jotka ajautuvat sattumalta koukuttavaan ja tunteet myllertävään sähköiseen kirjeenvaihtoon.

Pidin ja en pitänyt Glattauerin kirjasta. Kuten mainitsin aiemmin, kirjeromaani ei ole ihan suosikkilajini, vaikka olenkin pitänyt todella paljon Anne Brontën Wildfell Hallin asukkaasta ja Alice Walkerin Häivähdys purppuraa -romaanista. No, sähköpostiromaani kolahtaa minuun vielä vähemmän. Glattauerin romaanin rakenne kuvaa hyvin sitä muutosta, joka kirjallisessa viestinnässä on sähköistymisen myötä tapahtunut: kun viestit kulkevat nopeasti ja tavoittavat vastaanottajan lähes reaalijassa, viestit ovat lyhentyneet ja niiden sisältökin on vähemmän painavaa kuin silloin, kun mustekynä piirsi paperiin kaunista käsialaa postihevosen kuljettamaan kirjeeseen kaukana asuvalle rakastetulle. Onneksi Kun pohjoistuuli puhaltaa sisältää myös pitkiä viestejä, mutta ajoittain sivulle mahtuu vain useita peräkkäisiä hyvänyön toivotuksia.

Toinen asia, mikä kirjassa ärsytti, olivat henkilöt. Sekä Emmi että Leo vaikuttavat välillä uskomattoman lapsellisilta, "pelaavat peliä" toistensa ja Emmin hyvän ystävän Mian kanssa. Toisaalta Emmissä on elämänviisautta ja realismia, hän muun muassa tähdentää Leolle, että "perheidylliä" ei ole olemassa, on vain perhe tai idylli. Emmin ystävä Mia sen sijaan on Emmin näppäimistöllä kuvattu varsin karikatyyrimäiseksi hahmoksi: Hänen jokainen luomensakin on huipputreenattu. Luultavasti hänen kainalokarvansakin ovat lihasmassaa. Hänen rintojaan ei erota rintakehästä. Ja hänen auringon paahtama ihonsa on kookosöljyjalostamo.* Muun muassa edellä oleva lainaus sai minut ajattelemaan, että taidan lukea kirjaa liian vakavasti - tunnistan toki huumorin, mutta onko Pohjoistuuli tarkoitettu romanttisen romaanin parodiaksi? Tuskinpa sentään, mutta kovin yksiulotteisia kaikki sivuhenkilöt, Emmin mies Bernhard mukaan lukien, ovat. Juonenkäänteistä en, spoilauksen pelossa, halua sanoa enempää.

Sitten kirjan hyviin puoliin: juoni oli koukuttava, ja lähtökohta - kaksi toisilleen täysin tuntematonta ihmistä, jotka rakastuvat sähköpostin välityksellä - romanttinen. Rakastumisen, mustasukkaisuuden ja syyllisyyden tunteita kuvataan eläytyvästi, ja kirjassa on nokkelaa huumoria. Kirjan jatko-osa, Joka seitsemäs aalto, ilmestyy suomeksi ensi vuonna, ja aion kyllä ottaa selvää, miten Emmin ja Leon tarina jatkuu!

Kirjasta ovat kirjoittaneet aiemmin myös ainakin Lumikki, Hanna ja Susa.

*en jatka lainausta pidemmälle, koska en halua saada blogiini käyntejä liian hervottomilla hakusanoilla ;).