Judith katsoi synkästi Marshallin tilaa. Hän oli aina rakastanut tuota viehättävän vanhanaikaista ja maalauksellista taloa, joka oli kovin erilainen kuin vauraan laakson kaikki tavalliset, persoonattomat uudet talot. Judith ei ollut ollenkaan varma, välittikö hän todella Bruce Marshallista kovin järin paljon vai ei, mutta hän tiesi rakastavansa miehen rönsyilevää, monikulmaista taloa, jonka päätyä koristi aito muratti. Sen oli Bruce Marshallin isoäidin äiti tuonut Englannista mukanaan. Judith ajatteli sitten Eben Kingin räikeän esikonväristä, mahtailevaa taloa ja värähti inhosta.
Näin arvioi kaksikymmentäsietsemänvuotias vanhapiika Judith kahden kilpakosijansa kotitaloja L.M. MOntgomeryn alkunperin vuonna 1904 julkaistusssa kertomuksessa "Tyttö ja kohtalokas kilpa-ajo". Judith on kyllästynyt tätinsä jatkuvaan nalkutukseen naimattomuudestaan ja on uhmakkaasti julistanut menevänsä naimisiin ensimmäisen miehen kanssa, joka häntä kosii. Montgomerylaisessa pikkukylämiljöössä mikään ei pysy salaisuutena, ja pian kaksi Judithiin rakastunutta miestä, Bruce ja Eben, ovat jo kovaa kyytiä ajamassa reellä kosimaan Judithia...
Kertomus on julkaistu alunperin jossakin kanadalaisessa aikakauslehdessä, kuten lukuisat muut Montgomeryn tarinat. Annan nuoruusvuosiakin Montgomery suunnitteli ensin jatkosarjaksi lehteen, mutta eihän valloittava punapää mahtunut lehtinovellin raameihin. Montgomeryn kuoleman jälkeen useita hänen naisten- ja perhelehdissä julkaistuja kertomuksiaan on koottu erilaisiin teemoittan ryhmiteltyihin kokoelmiin: on orpolapsinovelleja (Akin to Anne), merellisiä novelleja (Along the Shore) ja Montgomerylle hyvin tyypillistä aihetta, vuosien tai vuosikymmenten jälkeen ratkeavia riitoja tai rakkaustarinoita käsittelevien tarinoiden kokoelma After Many Days. Suomeksi näitä kokoelmia on ilmestynyt vain kaksi, molemmat Kariston kustantamina 1970-luvulla: Tiedän salaisuuden (Doctor's Sweetheart and Other Stories) ja Tie eiliseen (Road to Yesterday), joista viimeksi mainittu on itse asiassa eräänlainen torso Montgomeryn viimeiseksi jääneestä teoksesta Blythes are Quoted, joka julkaistiin vihdoin täydessä asussaan vuonna 2009 ja suomennettiin viime vuonna nimellä Annan jäähyväiset.
Lehtinovellit eivät luonnollisesti ole ihan parasta Montgomerya, mutta niissä on viehätyksensä ainakin kaltaisilleni piintyneille Montgomery-faneille. Tiedän salaisuuden -kokoelman novellit vetovat tunteisiin, saavat itkemään ja nauramaan. Novellien juonista monet ovat tuttuja Anna- ja Runotyttö-kirjojen sivujuonista ja episodeista: näissäkin tarinoissa tapaamme vuosia sitten riitautuneita rakastavaisia tai vuosikymmeniä asumuserossa eläneitä aviopareja, jotka jokin pieni sattuma tai toisen vakava sairastuminen tuo yhteen. Montgomeryn henkilöhahmoille on tyypillistä ylpeys ja pitkävihaisuus sekä jonkinlainen viha-rakkaus suhde kaikkein rakkaimpiinsa (tämähän sopii myös esimerkiksi Annan ja Gilbertin suhteen alkuaikoihin). Pahansuovat tai materialistiset sukulaiset tuovat lisää kapuloita rakastavaisten rattaisiin, ja joskus ravikilpailujen lopputulos saa määrätä, palaako vaimo miehensä luokse (kertomuksessa "Kohtalo" vuodelta 1899).
Tuttua Montgomeryn ystäville on myös luontokuvaukset ja se, että taloilla ja puutarhoilla on usein suuri merkitys tarinoissa joko konkreettisella tai symbolisella tasolla. Novellissa "Lucy Ellenin lupaus", joka tuo elävästi mieleen pastori Meredithin ja Rosemaryn rakkaustarinan Anna-romaanista Sateenkaarinotko kuvataan kahden naimattoman sisaren kotitaloa ja puutarhaa (ja samalla siskoksia) näin:
Pikku kukkulan rinmteellä Cecilyn oikealla puolella oli hänen kotinsa - hänen ja Lucy Ellenin. Talo oli vanhanaikainen ja sään haalistama. Sen räystäät olivat matalat, ja sen päätyjä ja kuisteja peitti valtoimenaan kasvava villiviini, joka oli lokakuun pakkasissa saanut viininpunaisia ja syviä kullan sävyjä. Kolmelta puolelta talon sulkivat suojaansa korkeat vanhat kuuset. Puitten ulkosyrjät olivat paljaat ja mustnpuhuvat pitkästä kamppailusta Atlantin tuulia vastaan, mutta sisäsyrjät olivat vihreät ja höytyväiset. Talon neljännellä sivulla kätki siisti valkoinen säleaita sisäänsä pääovea koristavan kukkatarhan. Cecily saattoi paikaltaan nähdä purppuraiset ja tulipunaiset asteripenkit. Ne muodostivat reheviä värikiehkuroita salin ja olohuoneen ikkunoitten alla. Lucy Ellenin penkki oli suurempi ja iloisempi kuin Cecilyn. Lucy Ellenillä oli aina ollut kukkien kanssa parempi onni.
Kokoelman niminovellissa "Tiedän salaisuuden" liikutaan merellisissä maisemissa, dyyneillä ja kalastajakylässä, jossa hedelmätarhat eivät menesty kovin hyvin ja omenat ovat harvinaista herkkua. Tarinassa eläydytään lapsen maailmaan ja muistutetaan, että salaisuudet eivät ole aina ihania - mutta kaikki päättyy kuitenkin onnellisesti, mikä on Montgomeryn kertomuksissa tyypillistä, mutta ei itsesättn selvää. Vaikka joissakin novelleissa, erityisesti "Emilyn miehessä" on runsaasti dramatiikkaa, leimallisin mauste on lämpimän ironinen huumori.
L.M. Montgomery, Tiedän salaisuuden. Suom. Marja Helanen-Ahtola. Karisto 1974.
Kokoelman englanninkielisestä alkuteoksesta on kirjoittanut aiemmin Salla.
Hei Maria ja kiitos tästä Montgomeryn novellien esittelystä! Minulle nämä ovat jääneet vieraammiksi Montgomeryn tuotannosta ja nyt tuli lisää infoa. Annan jäähyväisiä en ole vielä lukenut, mutta hankittuna on. Ihana kansi! En ole näitä Kariston kirjoja nähnytkään.
VastaaPoistaHei, linkitin tämän juttusi vielä omaan Montgomery-arvonta juttuuni, kun se sopi niin hyvin!
VastaaPoistaSama juttu Annan jäähyväisten suhteen kuin sinulla, Sara -löytyy hyllystä mutta en ole lukenut kokonaan. Novellien tarinat olivat tuttuja tuosta mainitsemastani Road to Yesterday -kokoelmasta, mutta ahmaisin kehystarinan ja runot...
VastaaPoistaNoita 1970-luvun Kariston kokoelmia ei tahdo nykyään löytää enää mistään, kirjastostakaan; tuota Tie eiliseen -kirjaa en ole nähnytkään (omistan siiis kirjan alkuteoksen pokkarina), tämän Tiedän salaisuuden -kokoelman ostin huutiksesta suolaiseen hintaan.
Minustakin kansi on kaunis ja kuvaa kokoelman herttaista (myös tuossa engl. pokkarissa, jota en omista), en löytänyt siitä kuvia netistä joten saatte tihrustella tuota kännykällä
otettua kuvaa :). Kansipaperien alla kirja on samanasuinen kuin Sinisen linnan eräs painos, punaista kangasta ja kultaa. Tämäkin varmaan kirjastoluokituksessa menisi aikuisten kirjoihin, vaikka uppoaa varmaan paremmin vähän nuorempiin.
Ja kiitokset linkityksestä <3. Itsekin ajattelin, että sattuipa somasti samalle päivälle, arvonnan voittajan julkaisu ja tämä :).
VastaaPoistaMinullekin Montgomeryn novellit ovat melko tuntemattomia. Näihin haluan joskus tutustua.
VastaaPoistaItse lainasin hiljattain kirjastosta Montgomeryn Jane Victoria-kirjan, josta en ollut aikaisemmin kuullutkaan. Kirja on käännetty suomeksi 1993 ja ihmettelen, että miten sen julkaiseminen oli mennyt ohi vajaat 20 vuotta sitten (olin jo silloin nuori aikuinen ja rakastanut Montgomeryn kirjoja jo vuosien ajan!).
Katja, tuo Jane Victoria on ihana! Suomeksihan tuo Jane of Lantern Hill julkaistiin kahteen osaan pätkittynä (rahastuksen vuoksi?), ja suomennosta on sanottu kököksi. Olin noin kymmenvuotias kun kirja(t) suomennettiin ja sain teoksen omaksi ja luin tietenkin heti. Janen tarina on kivasti erilainen kuin monen muun Montgomeryn sankarittaren; Janehan ei ole orpo (vaikka äitiä kuvataankin hyvin vähän ja aika pinnallisesti) ja asuu ensin Torontossa ja tutustuu vasta kouluikäisenä ihanaan Prinssi Edwardin saareen... Nautinnollisia lukuhetkiä <3
VastaaPoista1990-luvulla keräilin noita novellikokoelmia englanninkielisinä pokkareina, niitä sai silloin keskustan Akateemisesta, en tiedä miten nykyään. Tätä (joka minulla siis on suomeksi) ja paria muuta lukuunottamatta minulla taitaa olla ne kaikki.