Benedict Zilliacus: Kertomus kadonneesta saaresta

Benedict Zilliacus: Kertomus kadonneesta saaresta
Båten i vassen, käsikirjoituksesta suomentanut Oili Suominen.
Kirjayhtymä 1990 (2. painos), 199 sivua.

Vajoan takaisin veneenpohjalle ja katselen silmät sirrillään, miten aurinko välkehtii minun maailmani kolmella väripinnalla, sinisellä taivaalla, heleänvihreässä ruokomuurissa, lämpimänruskealla veneenlaidalla. Sudenkorento lentää kimallellen lähemmäs, kuin suoraan auringosta irronnut säde, istahtaa parraslaudalle aivan minun poskeni viereen. Tuijotamme hetken toisiamme silmiin, kunnes se väsyy ja siirtyy koristamaan ruo'onkortta. Se räpäyttää siipiään, kun lämmin tuulenhenkäys äkkiä käy ruovikossa ja suhisuttaa ruokojen suikeita lehtiä.

Kertomus kadonneesta saaresta kulkee muistoissa läpi vuosikymmenten, mutta kaiken leikkauspisteessä on kesä 1934, jolloin Benedict Zilliacus oli kolmetoistavuotias ja kesät merkitsivät huolettomuutta ja vapautta, äidin lempeää läsnäoloa, kinastelua ja luottamuksellisia hetkiä isosiskon kanssa, leikkejä ja juoksentelua pehtoorin tyttärien kanssa, ihmettelyä siitä, kuinka isoveli Henrik jaksaa istua sisällä kirjojen ääressä, kun ulkoma on aurinko, vesi ja vehreys. Benedictin isä Emil Zilliacus oli antiikin kirjallisuuden professori ja kirjailija, jonka runoja poika siteeraa useaan otteeseen – niihin on vangittu monia tunnelmia, tuokioita ja maisemia, joiden Benedict tunnistaa tai aavistaa saaneen innoituksensa Hapene-saaren tärkeistä paikoista eri vuodenaikoina. Isän jalanjäljissä Benedict kulkee Laatokan Hapenensaaressa läpi lapsuuden kesien, kuulee tarinoita saaren ja kartanon ja koko Karjan historiasta.

Muistot kiinnittyvät aivan erityisesti tiettyihin paikkoihin, tilanteisiin ja symboleihin saarella. Ruusujen ympäröimä aurinkello, joka Emil-isän runonsäkeiden mukaan "laskee vain aurinkoiset tunnit", penkkiä hellästi varjostava pihakoivu, Kotitammi joka levittää holvinsa talon päälle ja jonka tarinan mukaan on istuttanut itse Katariina Suuri, Metsälähde, jonka luo vaelletaan hellepäivinä juomaan virvoittavaa vettä hopeapikarista. Paljon merkityksiä latautuu Isoonkiveen, jonka laelta näkee lähes koko saaren avoimen, metsäkaistaleiden reunustaman keskiosan ja jonka pehmeällä sammalpeitteellä voi loikoilla auringosta nauttien. Tuon kiven juurelle Benedict-poika haaveilee tulevansa haudatuksi pitkän elämän jälkeen. Kiveen hakattaisiin teksti: Tässä lepää Benedict Zilliacus. Hän rakasti tätä saarta.

Hankin Kadonneen saaren jo kuukausia sitten, mutta säästin sitä kesälukemiseksi. Täydellinen kesäkirja tämä onkin, eikä vain kesäpäivien kuvausten vuoksi vaan myös tekstin kiireettömän rytmin ansiosta. Zilliacus vietti Hapenessa myös joululomat, jolloin risahtelevat oman metsän koivuhalot kaikissa valkoisissa kaakeliuuneissa, ja miellyttävä pehmeä lämpö toivottaa tervetulleeksi tulijan joka saapuu ulkoa paukkuvasta pakkasesta. Viipurinlahdella "talvi on tosiaan talvi", mutta neljänkymmenen asteen pakkanen tuntuu Zilliacuksen mielestä saarella miellyttävämmältä kuin miinus kaksikymmentä astetta Uudenmaan rannikolla. Zilliacus kiittää saaritalon viihtyisyydestä ennen muuta äitinsä huolenpitoa ja läsnäoloa, mutta sen lisäksi ilmapiiriä maustavat monet erilaiset tuoksut, leyhähdys hyvänhajuista savua uuninluukkujen takaa, häivähdys kuminaa ja kanelia ruokasalin kaapista, jouluhyasinttien voimakas tuoksu, menneen vuosisadan vaikeasti määriteltäbä ominaishaju, joka piilee kirjahyllyn ikivanhoissa niteissä ja salinkaluston sohvan ja nojatuolien pehmusteissa. Voi että, Kertomus kadonneesta saaresta voisi olla myös adventinajan tai joulunpyhien kirja!

Koulupoikana Benedict suri sitä, että ei koskaan nähnyt Hapenessa omenapuiden kukkia tai syksyn lehtien hehkua tai alakuloista hopeasumua. Syys- ja kevätlukukausien velvollisuudet Helsingissä estivät häntä nauttimasta saaren auvoisesta elosta ympäri vuoden. Nuori Benedict haaveilee, että voisi aikuina asua Hapenen saarella koko vuoden ja viettää jonkinlaista kirjailija-kartanonherran elämää. Tykkien jyly ja aseiden pauhu kuitenkin erottavat Benedictin ja saaren kohtalot. Sodan jälkeen Hapenen saari, kuten koko Laatokka ja Karjalan kannas jäävät Neuvostoliiton puolelle rajaa. Benedict tuntee tilanteesta suurta surua ja vihaa. Vuosikymmeniin hän ei pääse edes käymään saarellaan.

Hapenensaaren menettäminen oli odottamatonta ja tapahtui äkkiä. Mitään ei ehditty evakuoida, ja Zilliacusten perintöesineet paloivat omien joukkojen polttaessa kartanon. Vuonna 1941 perhe sai palata, yrittää hetken uudelleen hiiltyneillä raunioilla, paleltuneiden hedelmäpuiden katveessa. Kesällä 1944 saari menetettiin lopullisesti.
Zilliacuksilla sentään oli edelleen Helsingin-kotinsa, karjalaiset menettivät kaiken. Hapenensaari ei ollut kuitenkaan Benedictille tai hänen perheelleen vain kesäpaikka, vaan se todellinen koti, paratiisi ja sielunmaisema, jonka menettäminen jätti nuoreen mieheen pysyvän trauman.

Vuonna 1989 Benedict Zilliacus pääsee käymään Hapenessa. Katkeruus sulaa pois. Zilliacus oivaltaa yllättävän yhteyden oman elämänsä ja erään tataarisotilaan kohtaloissa, jotka hipovat toisiaan saaren rantaruovikossa, veneen pohjalla.

Tunnen taas puhdasta iloa nähdessäni tämän verrattoman kauniin saaren. Se ei enää ole minun, mutta se on olemassa. Niin kuin ennenkin se loistaa ja tuoksuu päilyvän ulapan keskellä kuin tarjottimella, avoinna linnuille
ja jäniksille ja perhosille ja mehiläisille. Meidän elämästämme ei ole tänne jäänyt kuin muutama merkki, mutta poissa ovat myös sodan kauheuksien jättämät jäljet.

Hapenen saarella on viihtynyt myös Luettua elämää -blogin Elina, jolle olen ikikiitollinen tämän ihanan kirjan esittelystä! Kannattaa käydä lukemassa myös Hesarin arvio kirjasta.

Osallistun tällä kirjalla Eniten minua kiinnostaa tie -blogin Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen kategorissa Sodan liepeillä.

Katja Kaukonen: Kohina

Katja Kaukonen: Kohina
Wsoy 2014, 216 sivua.

Aavistelin, mitä saaressa tapahtui. Harmaa oli ympäröinyt talon, koko maisema oli valuvaa savea. Saari pieneni. Sen törmät sortuivat ja valuivat suolaiseen veteen. Keskipisteen hiekka kulki sateen mukana lähemmäs rantaa, aallot olivat korkeita ja haroivat kiinteää luokseen, jauhoivat ja vetivät mukaansa. Hiljalleen saari vajoaisi syvemmälle veteen, katoaisi lopulta kokonaan, eikä se tuntunut painajaiselta.

Katja Kaukosen esikoisromaani Odelma ja sitä seurannut novellikokoelma Vihkivedet herättivät monissa lukijoissa ihastusta - eniten muistan lukeneeni kehuja Kaukosen omintakeisesta, kauniista kielestä sekä tunnelmista. Siinä missä Kaukosen aiemmat teokset herättivät varovaista mielenkiintoa mutta ovat minulta edelleen lukematta, Kohina kuulosti jo aiheensa ja teemojensa puolesta sellaiselta, että halusin lukea sen pian. Kirja olikin minulle yksi tämän vuoden parhaista lukuelämyksistä (ja millainen kotimaisen kaunokirjallisuuden vuosi onkaan jo tähän mennessä ollut, Kytömäkineen ja Kinnusineen!!), ennen kaikkea upean kielen, mutta myös vähäeleisen jännitteisen ja sopivan arvoituksellisen tarinansa ansiosta.

Kohinan kerronta alkaa syksystä, ja siksi se sopikin tunnelmaltaan täydellisesti kesäkuun koleisiin ja sateisiin päiviin. Arkkitehti Alvar Malmberg on asettunut syrjäiselle saarelle, kuin paeten jotakin. Voisi ajatella, että hän on tullut myös selvittämään ajatuksiaan, mutta viattomien arkisten tapahtumien ja esineiden, kuten hillopurkin, esiin nostamat mielleyhtymät ja muistot saavat Alvarissa aikaan voimakasta torjuntaa. Syvimmät haavat juontavat lapsuuteen, siihen etteivät vanhemmat rakastaneet, eivät toisiaan eivätkä poikaansa.

Alvarissa on jotain samaa kuin Kristiina Carlsonin William N. päiväkirjan erakkomaisessa jäkälätutkijassa tai Joel Haahtelan Tähtikirkkaan, lumivalkean melankolisessa kertojassa. Jokin tunnelmassa tuo mieleen Tove Janssonin teokset (ei niitä, missä muumimamma tarjoaa marjamehua aurinkoisella kuistilla vaan ne, joissa kävellään sateisilla saarilla ja tuulisilla rannoilla) tai Bo Carpelanin vaeltamassa lapsuutensa lyyrisissä huoneissa ja kotikaupungin kaduilla, paitsi että Carpelanin lapsuusmuistoissa on valoa, kun taas Alvarin lapsuus on synkkä ja täynnä ikäviä yllätyksiä.

Fiktiivisten henkilöiden diagnosoiminen ei ole kovin mielekästä, mutta jäin pakostakin miettimään, onko Alvar lievästi autistinen, kenties asperger-piirteinen, vai onko hänen käytöksensä puhtaasti oiretta lapsuuden traumaattisista kokemuksista. Se, mikä Alvarin vanhempia – isä-Alvaria ja Ilse-äitiä – vaivaa, en tohdi edes arvailla. Isä kaipaa yksinäisyyttä ja rauhaa, äiti haluaa Venetsiaan, ja pikku-Alvar saa kuihtua ja vajota näkymättämiin siinä väissä.

Kaukonen kuvaa pakahduttavan herkästi mielenliikkeitä, surua, lapsen toivoa ja pettymyksiä, aikuisen estoja ja tunnekylmyyttä, yksinäisyyttä ja pelkoja. Säätä ja meren voimaa Kaukonen kuvaa niin, että voi melkein tuntea meren pärskeet kasvoillaan – vai oliko se sittenkin sadepisara, tai kyynel?

Kohinaa ovat kuunnelleet myös Suketus (jota kiitän kirjasta!), Omppu, Jonna, Minna, Mustikkakummun Anna Henna, Marika, Krista, Tuija, Mari A., Sanna, Ulla, Hesarin Jukka Koskelainen

Blogistanian kesälukumaraton III

Blogistanian kolmas yhteinen kesälukumaraton on täällä! Ensin ajattelin osallistua vain kannustusjoukoissa, mutta en sitten kuitenkaan osannut vastustaa kiusausta. Huomasin vaivihkaa poimivani hyllystä lyhyitä, jo pitkään hyllyssä odottaneita kirjoja ajatuksella, että "näitä olisi kiva lukea maratonilla". Tiedän, että en pysty lukemaan kokonaista vuorokautta putkeen (edes normaalien syömis- ja nukkumistaukojen puitteissa), mutta katsotaan miten käy. Olen flunssassa, joten joudun joka tapauksessa nyhjöttämään kotona ja ottamaan mahdollisuuksien mukaan rauhallisesti. Sääkin suosii tämäntyyppistä  maratonia, joskin olisi ollut ihana lukea myös ulkona, jos olisi ollut lämmintä. Koska huomenna on aika paljon muuta ohjelmaa, aloitan maratonin jo tänään, tarkemmin sanottuna nyt!

Mukaan voi halutessaan vielä ilmoittautua Anna minun lukea enemmän -blogissa. Varsinainen maratonpäivä on siis 19.6., mutta jos ei halua aloittaa ja lopettaa juuri vuorokauden vaihtuessa puoliltaöin tai omat aikataulut muuten suosivat maratonin painottamista joko 18. tai 20. päivän puolelle, voi aloittaa mihin aikaa vaan tänään tai huomenna. Olennaista on, että maratonin kokonaisaika on (maksimissaan) 24 tuntia taukoineen päivineen. Tai siis olennaista on tietenkin lukeminen, mutta oma viehätyksensä on myös tämän Blogistanian kesälukumaratonin yhteisöllisyydessä ja siinä, että saa kerrankin oikein luvan kanssa lukea kirjan toisensa perään.

Lukumaratonin banneri: M. Carole.

Aion päivittää tätä postausta aina silloin tällöin, etenkin aina kun olen saanut jonkun kirjan loppuun. Kisajuomana nautin teetä ja kuumaa kaakaota, ja lukupinosta löytyvät seuraavat kirjat:

Bo Carpelan: Anders saaressa
Bo Carpelan: Kaari
Matti Hälli: Suopursu kukkii
John Keats: Yön kirkas tähti
Helmi Krohn: Eeva-Liisa
Anna-Liisa Lundqvist: Tyttö sateessa
Nelma Sibelius: Tarina ritarista ja kirkonkellosta
Benedict Zilliacus: Kertomus kadonneesta saaresta

Taidan aloittaa Anna-Liisa Lundqvistin tyttöromaanilla Tyttö sateessa, jota olen hellinyt lukemistaan odottavien kirjojen pinossa jo pitkään. Mukavaa keskiviikkopäivää kaikille ja toivottavasti saan pian seuraa muista kirjamaratoonareista!


Klo 18.30 Maratonaikaa on kulunut jo yli kuusi tuntia (eli neljännes!) Flunssa on hidastanut lukutahtia, ja kaikenlaista muutakin on ollut. Aktiivista lukuaikaa käytin ehkä pari, kolme tuntia. Lundqvistin Tyttö sateessa (198 sivua) on nyt luettu. Olin juuri edellisenä yönä lukenut loppuun Vera Valan Villa Sibyllan kirous -dekkarin, joka oli aikamoinen page-turner, ja vanhan nuortenromaano. hidas kerronta ja hivenen vanhahtava tyyli tuntuivat flunssan pehmittämällä päällä hieman raskaalta. Kirja oli kuitenkin hyvä, vähän vakavampi mutta kuitenkin nuoruuden elämänilon sävyttämä romaani sodan runtelemasta Saksasta Ruotsin-sukulaistensa hoiviin muuttavasta 16-vuotiaasta Joy-tytöstä. Kirjoitan kirjasta ehdottomasti oman postauksensa joskus myöhemmin.

Seuraavaksi haluan lukea jotain muuta kuin nuortenkirjallisuutta. Aprikoin vielä, lukisinko Kadonneesta saaresta, Suopursusta vai Yön kirkkaasta tähdestä, mutta alan kallistua viimeksi mainitun puoleen.

Torstaina 19.6 klo 10: Tarkoitus oli myöhään eilen illalla päivittää tätä ja kertoa, että olen edennyt Yön kirkasta tähteä jo hyvän matkaa, mutta uni voitti. Minulla oli illalla muutama tuntia todella hyvää lukurauhaa, mutta siitäkin kului osa nukkumalla flunssaa pois. Siitä huolimatta sain myös luettua, ja Keatsin 99 viimeistä kirjettä sain loppuun nyt aamulla. Suht runsaasta sivumäärästä (281 s.) kirja oli nopealukuinen, sillä sivut ovat pieniä ja monilla sivuilla on vaan vähän tekstiä (silloin kun Keats on kirjoittanut vain muutaman rivin). Tästäkin kirjasta lisää myöhemmin, omassa postauksessaan, nyt totean vain, että pitää lukea Keatsin runoja ja katsoa Jane Campionin Yön kirkas tähti -elokuva.

Minulla on vielä pari tuntia maratonaikaa jäljellä, ja ajattelin ehtiä lukemaan vielä Nelma Sibeliuksen pienen saturomaanin Tarina ritarista ja kirkonkellosta. Aurinkoista päivää kaikille!

Klo 12.30: Oma maratonini on päättynyt hetki sitten, ja sain luettua Ritarin ja kirkonkellon (54 sivua). Lisäksi luin lapsille ääneen Kaivajakoira-kuvakirjan sekä parikymmentä sivua erästä Tuhannen ja yhden yön satuihin kuuluvaa tarinaa Suuri satukirjasto 3:sta, mutta niitä en laske lopulliseen maratonlukusaldoon, joka on siis 533 sivua.

Omat fiilikset maratonin jälkeen ovat tosi positiiviset: maraton auttoi jaksamaan läpi flunssapäivän, jolloin en jaksanut poistua kotoa pihan aurinkotuolia (jossa kävin hetken hytisemässä) pidemmälle. Aluksi oli kyllä vaikea keskittyä vain kirjaan; vähän väliä teki mieli kurkkia kanssamaratoonareiden päivityksiä ja facebookia. Nyt lähdenkin kohta blogikierrokselle katsomaan, miten muilla maratoonareilla sujuu. Monella on vielä lukurupeama meneillään ja toiset vasta asettautuvat lähtökuoppiin kirjapinon vierelle, tsemppiä kaikille!

Kiitos ihanista ja kannustavista kommenteista tähän postaukseen, vastailen niihin ehtiessäni! Suloista keskikesän juhlaa kaikille!

Vera Vala: Villa Sibyllan kirous

Vera Vala: Villa Sibyllan kirous
Gummerus 2014, 423 sivua.

Katian viimeisessä viestissä tämä oli sanonut haluavansa kertoa Ariannalle Guiliasta. Oli vaikea ymmärtää, miten 18 vuotta aikaisemmin kuollut nainen saattoi liittyä Katian saamiin uhkauskirjeisiin. Mutta kumpikin oli saanut lapsen Lorenzo De Curtisin kanssa. Ja kumpikin oli nyt kuollut. Arianna ei voinut mitään ajatukselle, että Katian lisäksi hän saattaisi joutua selvittämään myös lähes kaksi vuosikymmentä aikaisemmin tapahtunutta kuolemaa. Hän katsoi ympärilleen hämärtyvällä hautausmaalla ja tunsi sen yllä leijuvan kuoleman läsnäolon.

Vera Valan dekkarin lukemisesta on tullut viime vuosien aikana suorastaan kesäperinne. Pari vuotta sitten luin ensimmäisen yksityisetsivä Arianna de Bellisin tutkimuksista kertovan kirjan Kuolema sypressin varjossa, viime vuonna oli vuorossa Kosto ikuisessa kaupungissa. Viime kesänä oli helppo eläytyä dekkarin aurinkoisiin Italian-kuvauksiin pihalla aurinkotuolissa istuen, Villa Sibyllan kirous sen sijaan sai tuoda piristystä räntä- ja raesateiseen kesäkuuhun ja kolean kelin johdosta iskeneeseen flunssaan. Tällä kertaa kirjan parissa kului enemmän kuumaa teetä kuin jäätelöä, mutta lukeminen oli jälleen kerran nautinnollista - itse asiassa luulen, että tykkäsin Sibyllasta vielä enemmän kuin kahdesta aiemmasta Arianna-romaanista. (Harmillista kyllä, kirjaan oli jäänyt varsin paljon oikolukuvirheitä - ylimääräisiä sanoja, merkitystä väärään suuntaan vieviä lauserakenteita ynnä muuta - mutta ne eivät häirinneet tarinaan uppoutumista.)

Valan dekkareille tyypilliseen tapaan Sibyllassakin seurataan sekä varsinaista murhamysteeriä - Ariannan yksityisetsivänä saamaa toimeksiantoa - että läpi dekkarisarjan kulkevaa, Ariannan menneisyyttä koskevaa arvoitusta. Pidin Sibyllasta erityisen paljon ehkä juuri siksi, että tässä romaanissa nämä kaksi rinnakkaista juonta tuntuvat kietoutuvan toisiinsa erityisen sulavasti. Ariannan yksityiselämästä kerrotaan ehkä aiempaa enemmän; lukija pääsee tutustumaan Ariannan suomalais-italialaiseen lapsuudenperheeseen ja saa tietää kutkuttavia seikkoja perheen kielletyistä puheenaiheista ja Ariannan isän värikkäästä menneisyydestä.

Ariannan varsinainen toimeksianto tulee upean vanhan roomalaishuvilan, Villa Sibyllan emännältä. Menestyksekkäästä asianajajanurasta perheen vuoksi luopunut Katia pyytää Arinnalta apua saamiensa uhkaavien kirjeiden takia, mutta pahin ehtii tapahtua ennen kuin yksityisetsivä pääsee tutkimuksissaan kovinkaan pitkälle. Tässäkin Arianna-dekkarissa siis ensimmäinen uhri on viehättävä, nuorehko ja älykäs nainen. Se, että uhria kohtaan voi tuntea sympatiaa, tietysti tuo lisäkiinnostusta murhatutkimusten seuraamiseen, mutta tasa-arvon ja mielenrauhan nimissä toivon Ariannan seuraavien tutkimusten kohteena olevan jonkun epämiellyttävän äijänretaleen poismenon!

Villa Sibyllan tapahtumiin tuo erityistä hyytävyyttä se, että myös huvilan aiempi emäntä, pankinjohtaja Lorenzo De Curtisin ensimmäinen vaimo Guilia, kuoli hämärissä olosuhteissa saatuaan piinaavia kirjeitä. Onko Guilian ja Katian kuolemien välillä yhteyttä? Onko taustalla henkilökohtaisia kaunoja, mustasukkaisuutta ja kateutta, vai liittyvätkö murhat isompiin kuvioihin? Arianna saa pähkäillä myös, miten Italian korruptio, suurten kansainvälisten pankkien ja yritysten johto, uusi roomalainen mafiajengi ja muinaisroomalainen Mithra-kultti liittyvät Villa Sibyllan tapahtumiin. Vaikka Villa Sibyllan kirous on kevyttä ja viihdyttävää luettavaa, saavat monet sen todelliseen maailmaan viittaavat teemat, kuten lehdistön vapaus - tai sen puute - tai politiikan ja talouden kytkökset, mielen hetkittäin vakavaksi.

Samaan aikaan Ariannan oma, osittain muistinmenetyksen kätkemä menneisyys tuntuu tulevan yhä lähemmäs, uhaten Ariannan vähitellen vahvistuvaa onnea. Ariannalla ja hänen rakkaallaan Bartolomeolla on yllättävän paljon yhteistä menneisyydessään, mutta voiko heillä olla myös yhteinen tulevaisuus? En voi kuin jäädä odottamaan jatkoa Ariannan tarinalle!


Sain kirjan arvostelukappaleen Gummerukselta osana Blogatin kesäkuun kampanjaa, kiitos!

Hannu-Pekka Björkman: Välähdyksiä peilissä

Hannu-Pekka Björkman: Välähdyksiä peilissä. Kirjoituksia
Kirjapaja 2014, 171 sivua.

Lapsena meissä eli runouden henki. Ei vain sanoissamme, vaan myös olemuksessa oli läsnä ihmetys ja mysteeri, kaikki luovuuden lähtökohdat. Miten viisaasti ihminen onkaan rakennettu, että hän saa vanhuksena palata tuohon alkuperäiseen tiedostamattomaan kirkkauteen. Että ihminen tarpeeksi vanhaksi elettyään onkin kulkenut ympyrän eikä janaa. Ja miten nyt keski-iän kynnyksellä, kun vielä on voimia jäljellä, kurottuu kahteen suuntaan, menneeseen ja tulevaan, lapsuuteen ja vanhuuteen. Molemmat täynnä herkkyyttä ja haurautta. Tuon jännitteen sisällä elämme keski-iän.

Hannu-Pekka Björkman osaa kirjoittaa niin, että sielu tulee ravituksi, että tekee mieli poimia ajatusten helmiä muistiin, viipyillä lauseissa. Björkman saa marraskuunkin kuulostamaan kauniilta: "Villavan sumun hiljaisuudessa aistit herkistyvät." Hänen tavassaan kirjoittaa on jotakin kauniin melankolista. Näyttelijä-kirjailijan uusin kirjoituskokoelma Välähdyksiä peilistä näyttää kirjoittajastaan myös humoristisen puolen. Osa kirjan teksteistä oli minulle tuttuja Eeva-lehden kolumneista. Se ei haitannut, sillä Björkmanin tekstit kestävät kyllä useamman lukukerran, mutta on hämmentävää, että asiasta ei ole mainittu sanallakaan sen enempää kirjan takakannessa, liepeissä kuin sisällysluettelossakaan.

Kenties juuri juttujen alkuperäisestä julkaisufoorumista johtuen Välähdyksiä peilissä on paljon keveämpi kokonaisuus kuin Björkmanin muutama vuosi sitten julkaisema Kadonneet askeleet. Matkoja aikaan ja taiteeseen. Siinä missä Kadonneet askeleet on varsin vakavasävyinen, vanhoihin ja ikuisiin asioihin keskittyvä kirja, on monissa Välähdyksien teksteissä huumoria ja ajankohtaisuutta. Kokonaisuuskin on tässä uutuuskirjassa löyhempi; vaikka tekstit on jaettu kolmeen osioon, ei ainakaan minulle kirkastunut, että miksi juuri näin, mikä saman osion tekstejä yhdistää. No, ensimmäisessä osassa puhutaan ehkä vähän korkealentoisemmista ja vakavammista aiheista - näyttelemisestä, koti-ikävästä, maailman vesivarannoista - kuin toisessa, jossa tekstit ankkuroituvat enemmän konkreettiseen arkeen ja huumoria on enemmän? Ja kolmannessa osassa sitten taas vakavampaa, pohdiskelevampaa ja melankolisempaa, kirjoituksia syksystä, ajan kulumisesta ja ortodoksisesta uskosta.

Vaikka hieman kritisoinkin kirjaa kokonaisuutena enkä olisi pitänyt välttämättömänä saada kaikkia sen sisältämiä tekstejä kansien väliin, sisältää Välähdyksiä peilissä myös pakahduttavan hienoja tekstejä, juuri niitä, jotka tekisi mieli siteerata tähän alusta loppuun ja joihin tulen varmasti vielä palaamaan. Björkman ammentaa niin lapsuutensa lakeuksilta kuin keskieurooppalaisten kulttuurikaupunkien historiaa henkiviltä kaduilta. Hän kirjoittaa herkkyydellä ja viisaudella, epäröivällä mielellä ja lujassa uskossa. Björkman maalaa lukijan ympärille tunnelmia, joihin haluaa jäädä.

Harvoin pystyy ihmisriepu olemaan sovussa itsensä kanssa. Alati kiusaavat häntä ajatusten tyngät. Joskus sentään käsi herpoaa toimestaan ja kummallinen rauha valtaa ihmisen olemuksen. Niin käy usein kesän keskellä. Lapsuuskodin portailla kesäyönä tai tai pihakeinussa aaamuauringon viistossa valossa. Ihminen uppoaa menneisiin kesiin, näkee pitkän vääjäämättömän tapahtumain ketjun, mutta katselee sitä levollisin mielin.

Will Schwalbe: Elämän mittainen lukupiiri

Will Schwalbe: Elämän mittainen lukupiiri
The End of Our Life Book Club, suom. Kirsi Ohrankämmen.
Basam 2014, 395 sivua.

Sitten puhuimme kirjoista. Äiti oli lukenut loppuu Alice Munron novellit ja ihastunut niihin."Niiden ansiosta olin onnellinen koko viikonlopun," hän sanoi.

Kuten monilla muillakin lukutoukilla, minullakin on sydämessäni erityinen paikka romaaneille, joissa kirjat ja (yhteisöllinen) lukeminen ovat tärkeässä roolissa - siis aiheena. Harmi kyllä tällaiset "lukupiiriromaanit" ovat usein aika laimeita esityksiä; viehättävästä ideastaan huolimatta esimerkiksi Jane Austen -lukupiiri jäi minulta kesken alkumetreillä. Elizabeth Noblen Lukupiiristä pidin enemmän. Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville oli ihan hyvä, vaikka en ihastunutkaan kirjaan ihan niin syvästi kuin moni muu ja sen pisteet laskivat vähän tajuttuani, että sen idea on käytännössä kopioitu Helen Hanffin teoksesta Rakas vanha kirja.

Will Schwalben Elämän mittainen lukupiiri onnistuu nivomaan "todelliset kirjat" kerrontaan viehtättävällä tavalla. Luettujen kirjojen ja Elämän mittaisen lukupiirin henkilöiden elämän väliltä löydetään joitakin pieniä yhtäläisyyksiä, mutta pääasiassa kirjat ovat "vain" kirjoja, kiinnostavia itsessään. Schwalben kirja ei oikeastaan ole romaani, vaan (oma)elämäkerrallinen teos kirjailijan suhteesta edesmenneeseen äitiinsä Mary Anne Schwalbeen. Kirjassa keskitytään erityisesti niihin kahteen vuoteen, jotka kuluivat Mary Annen syöpädiagnoosista hänen kuolemaansa, mutta takaumien kautta kurkistetaan pojan ja äidin yhteisiin, lukemisen ja kaiken muun täyttämiin vuosiin Willin lapsuudesta alkaen.

Elämän mittainen lukupiiri on kirja läheisen menettämisestä, vaikeasta sairaudesta sekä äidin ja pojan suhteesta. Se on myös kunnianosoitus Mary Annelle, joka oli sairastumiseensa asti - ja vielä pitkään sen jälkeenkin - aktiivinen, rohkea ja ahkera nainen, joka päivätyönsä ohella teki paljon vapaaehtoistyötä ja matkusti antamaan apuaan myös monille katastrofialueille sodan runtelemaa Afganistania myöten. Mary Anne esitetään varsin ihanteellisessa valossa, vaikka Will muistelee myös äitinsä tekemiä suuria virheitä (kuten Willin pehmokilpikonnan lahjoittamista eteenpäin ja pojalle kerrotusta valheesta, että hänen kilpparinsa oli kuollut tämän loman aikana), ja paikoin tulee ikävä Merete Mazzarellan rakastavaa, mutta paikoin kirpeää ja ironistakin tapaa puhua rakkaistaan, edesmenneistäkin. Schwalben kirjan tyylilaji on lämminhenkinen ja haikea, ja tällaisenaan kirja on kyllä hyvin sympaattinen, joskaan ei kovin monikerroksinen.

Ja kyllä, Elämän mittainen lukupiiri on mitä suurimmassa määrin rakkaudentunnustus myös kirjoille ja lukemiselle. Schwalbe lukee äitinsä kanssa monia samoja kirjoja, joita olen itse lukenut ja rakastanut (kuten Alice Munroa ja Colm Toibinia), ja saa minut kiinnostumaan monista sellaisista, joita en suunnitellut ikinä lukevani (kuten Tuhat loistavaa aurinkoa tai Kirjan kansa). Kirjailija kuvaa kiinnostavasti sitä maaperää, josta hänen kirjarakkautensa versoi, ja muistelee kirjoja, joita on lukenut elämänsä tärkeissä murrosvaiheissa. Kaiken lisäksi Will Schwalben kirjarakkaus on samaa lajia kuin omani - sisältö on tärkein, mutta kirjojen olomuoto ei ole suinkaan yhdentekevä:

Rakastin myös kirjojen fyysistä olemusta. Sähkökirjat pysyivät poissa silmistä ja poissa mielestä. Mutta painetut kirjat ovat paikalla. Totta kai ne joskus piileksivät kummissa paikoissa: laatikossa, joka on täynnä valokuvakehyksiä, tai pyykkikorissa trikoopaidan sisällä. Mutta muuten ne kohtaavat lukijansa, joskus voi käytännössä kompastua niteeseen, jota ei ollut ajatellut viikkoihin tai vuosiin. Sähkökirjoja etsiskelen usein, mutta ne eivät koskaan tule vastaan. Ne voivat saada minut tuntemaan, mutta minä en voi tunnustella niitä. Ne ovat pelkkää sielua ilman lihaa, rakennetta ja painoa. Ne voivat tunkeutua päähäni, mutta eivät pyyhkäistä jalkoja altani.

Kirjan, jossa viitataan lukuisiin muihin teoksiin, suomentaminen ja toimittaminen on aina haaste. Kirsi Ohrankämmen on onnistunut kirjan kääntämisessä pitkälti ihan hyvin. Kirjojen nimissä ja lopun kirjaliitteessä on kuitenkin joitakin hassuja tai harmillisia virheitä: esimerkiksi Geraldine Brooksin suomentamaton romaani March on suomennettu Maaliskuuksi, vaikka kirjan päähenkilön kerrotaan olevan Louisa May Alcottin Pikku naisia -tyttöromaanin sivuhenkilö, Marchin perheen isä, joten kirjan nimi viittaa luonnollisesti sukunimeen eikä kuukauteen. Aleksandr Solženitsynin kirjasta The Gulag Archipelago puolestaan todetaan liittessä, että teosta ei ole saatavilla suomeksi, vaikka kirja on tietääkseni suomennettu ensi kerran jo 1970-luvulla ja siitä on parhaillaan saatavilla uusi, Esa Adrianin suomentama laitos Gulag – vankileirien saaristo parin vuoden takaa. On kuitenkin hienoa, että suomennokset on ylipäänsä varsin tunnollisesti listattu. Ilahduttavaa ja vähän yllättävää oli sekin, että Schwalbe ylipäätään mainitsee niin monia sellaisia kirjoja, jotka on suomennettu ja jotka minäkin olen sattumalta lukenut.

Elämän mittaisessa lukupiirissä luetaan muun muassa näitä kirjoja:

Alice Munro: Liian paljon onnea
Marilynne Robinson: Gilead
Alan Bennett: Epätavallinen lukija
Mary Oliverin runoja
Colm Toibin: Brooklyn

Lisa Moroni & Eva Eriksson: Varo krokotiilia!

Lisa Moroni (teksti) ja Eva Eriksson (kuvitus): Varo krokotiilia!
Mäkelä 2014, 32 sivua.

Äkkiä isä pysähtyy. Hän huokaa surullisesti ja sanoo, että kun hän oli pieni, tässä kasvoi oikea taikametsä. Mutta nyt siitä on enää kannot jäljellä. 
Noora katselee ympärilleen.
- Oletko varma, että nämä ovat vain kantoja? Etkö näe, että ne ovat oikeastaan...

...kantopeikkoja?

Tähän lastenkirjaan ihastuin kerta kaikkiaan, ja lukuseurana ollut kaksivuotias tuntui jakavan mieltymykseni. Eva Eriksson on pitkän linjan piirtäjä, jonka kuvituksista olen saanut nauttia jo lapsena. Lisa Moronin tarina on sympaattinen, hauska ja sopivalla tavalla jännittävä. Kiitokset kuuluvat myös Raija Rintämäelle, jonka käännös on sujuva ja vivahteikas.

Noora ja hänen isäsänsä lähtevät metsään retkelle, ja tavalliseen pohjoismaiseen sekametsämaisemaan aukioineen ja joenvarsineen sekoittuu salaperäistä safari-tunnelmaa: joen yli vievä tukki onkin Nooran silmissä krokotiili, isän sureman hakkuuaukean kannot ovat leikkisiä peikkoja ja koivunrungot kohoavat kohti lehvästöä kuin kirahvin kaula.

Hyvässä kuvakirjassa kuvat ja teksti pelaavat yhteen ja kertovat toisaalta kumpikin vähän enemmän kuin toinen. Erityisen hyvin tämä toimii kirjassa, jossa (kuten Varo krokotiilissa) eri henkilöiden havainnot ovat keskenään osin ristiriidassa tai erilaisia. Moronin ja Erikssonin kuvakirja on onnistuu myös aukeamien ryhmityksessä, ja lukija saa usein yllättyä kutkuttavasti sivua kääntäessään.

Varo krokotiilia kuvaa paljon erilaisia tunteita, sekä tyttären että isän. Noora kokee innostusta odottaessaan yhteistä metsäretkeä, harmistusta lähtöä lykkäävästä, turhalta tuntuvasta kauppareissusta ("Hänen mielestään metsässä pitäisi syödä marjoja ja sieniä ja leikkiä luolaihmistä. Mutta isä ajaa silti markettiin. Tylsiskä!"), pelkoa jokea ylittäessä ja riemua metsän inspiroimista mielikuvitusleikeistään. Isä tuntee surua hakkuiden tuhoamasta lapsuuden leikkipaikastaan ja iloa luontohavainnoistaan. Päällimmäiseksi tarinassa jää isän ja tyttären vahva yhteenkuluvuuden tunne ja ilo jaetuista kokemuksista, kun isäkin innostuu näkemään vastapäisen saaren hahmossa lohikäärmeen.

Kirjoja herkkyydestä: Erityisherkkä ihminen sekä Herkkyys ja sosiaaliset pelot

Elaine N. Aron: Erityisherkkä ihminen
The Highly Sensitive Person, suom. Sini Linteri.
Nemo 2013, 246 sivua.

Erityisherkkä ihminen on kokonaisuus. Herkkyys tarkoittaa, että hän on myös varovainen, sisäänpäin suuntautunut ja tarvitsee tavallista enemmän yksinoloa. Koska enemmistöllä ei tätä piirrettä ole, se ei ymmärrä sitä, vaan näkee erityisherkät arkoina, ujoina, heikkoina, tai mikä pahinta, epäsosiaalisena. Leimautumisen pelossa erityisherkät yrittävät olla kuin muut. Se johtaa siihen, että erityisherkkä ylivirittyy ja ahdistuu. (Elaine N. Aron: Erityisherkkä ihminen)

Juhani Mattila: Herkkyys ja sosiaaliset pelot
Kirjapaja 2014, 231 sivua.

Sensitiivisyys on siis sitä, että että ihminen on tavallista vastaanottavaisempi kaikelle sille informaatiolle, jota hän saa sekä ulkomaailmasta että sisältään omasta ruumiistaan. Herkkä ihminen ei sen takia kaipaa voimakkaita ärsykkeitä, jotta hän kokisi jotain ja säilyttäisi vireystasonsa. Suodatin hänen aivoissaan päästää läpi kaikki ärsykkeet ja jännitys pysyy yllä vähästäkin. Vastakohtana on ihminen, jonka suodatin ei laske sisälle juuri mitään, ja siksi hän tarvitsee enemmän vaihtelua ja virikkeitä pitääkseen yllä energiatasoaan. (Juhani Mattila: Herkkyys ja sosiaaliset pelot)

Kaksi tuoretta tietokirjaa, Elaine N. Aronin Erityisherkkä ihminen ja Juhani Mattilan Herkkyys ja sosiaaliset pelot kertovat pitkälti samasta aiheesta, mutta hieman eri näkökulmin ja painotuksin. Molemmat kirjat pyrkivät tukemaan niitä, jotka kokevat ja aistivat voimakkaasti ja tarvitsevat siksi tilaa, aikaa ja rauhaa ympärilleen erityisesti sosiaalisissa tilanteissa ja niiden jälkeen. Molemmat kirjat ovat varsin käytännönläheisiä, vaikka teoreettista tietoa on mukana paljon. Varsinkin Aron antaa paljon vinkkejä erilaisiin tilanteisiin ja elämänvaiheisiin, myös erityisherkkien vanhemmille ja muille läheisille.

Elaine N. Aron on aisti- ja tunneherkkien ihmisten tutkimiseen ja auttamiseen erikoistunut psykologian tohtori ja psykoterapeutti, joka pyrkii kirjassaan lisäämään erityisherkkien ihmisten itseymmärrystä ja itseluottamusta. Aron neuvoo itsetutkiskeluun, kehollisuuden tärkeyden ymmärtämiseen, sosiaalisissa suhteissa toimimiseen ja ihmissuhteisiin, oman kutsumuksen ja urapolun löytämiseen.

Erityisherkkiä (engl. highly sensitive person) luonnehtii muun muassa se, että he aistivat monia pinnanlaisiakin tunteita ja tunnelmia helpommin kuin muut ja väsyvät siksi tavallista nopeammin sosiaalisissa tilanteissa. Myös voimakkaat valot ja äänet aiheuttavat helposti stressiä erityisherkälle. Erityisherkän on opittava kuuntelemaan tarpeitaan ja tuntemaan rajansa, mutta pohjimmiltaan elämässä joutuu aina tasapainoilemaan sisäisten tarpeiden ja ulkoisten vaatimusten välillä.

Aron käyttää paljon "tapausesimerkkejä" kertoen potilaistaan ja muista kohtaamistaan ihmisistä. Tapauskertomukset ovat aitoamerikkalaiseen tyyliin pieniä menestystarinoita, joissa kuljetaan vaikeuksien kautta voittoon. Muutenkin kirjan sävy on hyvin rohkaiseva ja inspiroiva, kuten kuuluukin. Tärkein tekijä erityisherkän elämänmuutoksessa on usein sisimpänsä kuuntelu, ymmärtäminen ja kunnioittaminen. Erityisherkät ovat usein arkoja ja epävarmoja, ja heidän on tärkeä tiedostaa oma arvonsa, lahjakkuutensa ja rakastettavuutensa.

Juhani Mattila on psykiatri ja tietokirjailija, jonka Herkkyys ja sosiaaliset pelot -teoksen tavoitteena on paitsi tukea herkkiä itsetutkiskelussa ja -hoidossa, myös esittää vaihtoehto pitkälti lääkehoitoon nojaavalle nykypsykiatrialle. Mattila haluaa kääntää katseen ulospäin näkyvistä oireista jännittäjän sisimpään ja sen tunnesolmuihin ja toivoisi painopisteen siirtyvän korjaavasta hoidosta ennaltaehkäisevän psyko-sosiaaliseen neuvontaan.

Mattila korostaa Elaine N. Aronin tavoin sitä, että herkkyys eli sensitiivisyys on synnynnäinen ominaisuus ja tempperamenttipiirre. Herkkyys on sitä, että aistit havaitsevat monenlaisia fyysisiä ja psyykkisiä ärsykkeitä voimakkaasti, ja sisäinen elämä tunteineen on virittynyttä. Sen sijaan ujous ja jännittäminen ovat Mattilan mukaan pikemminkin sosiaalisen yhteisön kuin yksilön piirteitä. Tilannesidonnaisina kokemuksina ujouteen ja jännitykseen kannattaa suhtautua ennemmin voitettavina haasteina kuin pysyvinä persoonallisuuden piirteinä. Nykyään ihmisiä käsketään olemaan oma itsensä, mutta neuvon noudattaminen voi Mattilan mukaan olla vaikeaa: meillä kaikilla on monia erilaisia tapoja suhtautua ja reagoida maailmaan ja tilanteisiin. Toisaalta juuri siksi meillä on mahdollisuus valita, mitä toimintatapoja ja piirteitä itsessämme vahvistamme.

Psykiatrina Mattila käsittelee jännitystä fysiologis-psykologisena ilmiönä, joka saattaa toisinaan ollaa niin voimakas, että rajoittaa merkittävästi kokijansa elämää. Mattila antaa ohjeita ja neuvoja erilaisiin sosiaalisiin tilanteisiin ja monenlaisten tunteiden käsittelyyn, mutta korostaa, että jännityksen voittamiseen ei ole oikotietä. Prosessi vie usein aikaa ja joskus tarvitaan lääketieteenkin apua, mutta tärkeintä on muistaa Elaine N. Aroninkin korostama seikka: erityisherkät, ujot ja jännittäjät ovat ihmisinä arvoikkaita ja usein juuri herkkyytensä ansiosta erityisen lahjakkaita ja pidettyjä.


Kirjasta Erityisherkkä ihminen on blogannut myös Leena Lumi sekä Kirjasähkökäyrän Mai.

Marjut Hjelt: Lapsuuden sadut ja seikkailut

Marjut Hjelt: Lapsuuden sadut ja seikkailut
Into 2014, 231 sivua.

Lapsuuden ja nuoruuden aarteet ovat osa henkistä perintöämme. Siihen kuuluu kaikki se kauno- ja tietokirjallisuus ja kaikki ne lehdet, joita painotuotteiden olemassaolon ajan on huviksi ja hyödyksi luettu. Samoin siihen kuuluvat kaikki ne kuvat, pelit ja paperinuket, joiden parissa on vietetty vapaa-aikaa. Ne piirtävät tunteisiimme usein pysyvät jäljet. Ehkä ne aika ajoin jättävät aikuisiin myös halun palata lapsuuden tilaan, jolloin mielikuvituksen voima oli avain maailman hallitsemiseen. Silloin yksi hetki sisälsi kaikki mahdollisuudet, kun kädessä oli kuvittelun näkymätön taikasauva, alla itämainen lentävä matto, yöpöydällä lampun henki ja esikuvina rakastettujen kirjojen sankarit.

Yllä oleva sitaatti Marjut Hjeltin esipuheesta teokseen Lapsuuden sadut ja seikkailut kiteyttää hienosti sen, minkä ajattelen olevan tärkeä osa lapsuutta, suorastaan sen ydintä. Lapsuuteen kuuluu vapaus vaellella mielikuvitusmaailmoissa, niin toisten sommittelemissa kuin itse keksityissä. Lapsuuteen kuuluu sadun lumo, ihanat prinsessat ja sopivasti pelottavat velhot. Lapsuuteen kuuluu seikkailuromaaniin tai tyttökirjaan uppoutuminen tuntikausiksi kerrallaan, kuviteltuun eläytyminen ja samastuminen.

Lapsuuden sadut ja seikkailut on johdatus Kansalliskirjaston Brummeriana-kokoelmaan, kansainväliseen lasten- ja nuortenkirjakokoelmaan, joka sisältää kirjojen lisäksi muun muassa koulujen opetustauluja, paperinukkeja ja seurapelejä. Kirjaan on koottu taustatietoa kokoelman kirjojen ja kuvien tekijöistä, kirjan erilaisista ja erikielisistä painoksista sekä lastenkirjallisuuden, erityisesti satujen, historiasta. Opin tästä kirjasta muun muassa sen, että Syyrian, Persian ja Egyptin tarinaperinteestä kootut Tuhannen ja yhden yön sadut julkaistiin ranskaksi 1704 ja siitä syntynyt innostus satuihin sai monet naiset ryhtymään satukirjailijoiksi; että tyttökirja juontaa juurensa keskiaikaisesta neitosäädylle tarkoiteutusta uskonnollisuutta ja neitsyyttä korostavasta kirjallisuudesta (vaikka nykyaikaisen tyttöromaanin äitejä ovatkin Louisa M. Alcott, Susan Coolidge ja Johanna Spyri) ja että  lehtien kultakaudella Suomessakin ilmestyi viitisenkymmentä lapsille ja nuorille tarkoitettua lehteä. 

Lapsuuden sadut ja seikkailut on visuaalisesti hyvin kaunis teos, eikä ihme: onhan se kuvitettu pääosin vanhojen lasten- ja nuortenkirjojen kansi- ja kuvituskuvilla sekä muutamilla kiehtovilla kuvilla opetustauluista, joiden rinnalla monet nykyisistä oppimateriaaleista tuntuvat kovin latteilta ja siloitelluilta. Aika on ajanut ohi monista vuosikymmeniä tai jopa vuosisatoja vanhoista nuorisokirjoista, mutta parhaat kuvitukset ovat ajattomia tai vähintäänkin kantavat kaunista ajan patinaa.

Laura Honkasalo: Nuukaillen

Laura Honkasalo: Nuukaillen
eli kuinka pelastin kukkaroni ja maailman.
Kirjapaja 2014, 200 sivua.

Halpa tulee pidemmän päälle kalliiksi. Halvat tuotteet hajoavat, tulee ostettua tarpeetonta, kun se nyt vain on niin halpaa. Todellisia tarpeita ei harkita. Kun päätin vähentää ostamista, jotta saisin enemmän säästöön, huomasin, että vähitellen nuukailusta alkoi tulla hyvä olo.

Kirjailija Laura Honkasalo puhuu tuoreessa kirjassaan eräänlaisen hyvän mielen nuukailun puolesta: kyse ei ole todellisesta köyhyydestä saati sairaalloisesta saituudesta, vaan oman kulutuksen pohtimisesta, punnituista ostopäätöksistä ja luovasta, iloa tuottavasta kekseliäisyydestä. Usein säästäväisyys tukee myös terveyttä, kun turhat herkut jäävät kauppaan ja matkoja taitetaan auton sijasta kävellen tai pyörällä. Honkasalo ammentaa isoäidin nikseistä, mutta päivittää ne tähän päivään. Omakohtaisiin kokemuksiin perustuvassa kirjassaan Honkasalo tähdentää, että ei kannata ryppyotsaista säästämistä tai kaiken hauskan kieltämistä, mutta kyseenalaistaa ostamisen ajanvietteenä tai hetkellisen mielihyvän vuoksi.

Honkasalo kirjoittaa laveasti, muistellen ja mietiskellen. Hän on kokeillut suosittelemiaan ohjeita ja monet johtopäätökset ovat syntyneet niin sanotusti kantapään kautta. Käsityöt ovat tulleet viime vuosikymmenten aikana uudestaan muotiin ja niiden tekemiseen liittyy mielikuvia hitaasta elämästä, kulutuksen vähentämisestä, ekologisuudesta ja rahansäästöstä: "On myytti, että käsintehty on automaattisesti ekologista." Honkasalo nauttii käsitöistä itsekin, ja sulki jonkin aikaa silmänsä kankaiden kalleudelle ja sille, että ei yleensä tarvinnut käsityöprojektiensa tuotteita mihinkään.

Vasta viitisen vuotta harrastuksen aloittamisen jälkeen aloin miettiä omaa tekemistäni kriittisesti. Käsintekeminen on kivaa, totta kai, mutta onko oikein tuottaa maailmaan lisää roinaa, oli se sitten pipo, mosaiikkirasia tai itsetehty mekko? Lakkasin käymästä käsityöläisten myyjäisissä, koska ne aloivat ahdistaa. Miten paljon maailmaan mahtuukaan huovutettuja asioita.

Pidän Honkasalon kirjoitustyylistä ja siitä, miten hän nostaa rahankäyttöön liittyviä eettisiä kysymyksiä keskiöön. Vaatekaappia koostaessa pitää ottaa huomioon paitsi hinta-laatusuhde, myös vaatteen alkuperä - nykyään on jopa uskomattoman vaikeaa löytään päällepantavaa, jonka eteen ei olisi raadettu kaikkien työturvallisuuslakien vastaisesti nälkäpalkalla jossakin Kauko-Idän hikipajassa. Niinkin viattomalta vaikuttava harrastus tai sivutyö kuin muotibloggaus voi puolestaan saada aikaan paljon pahaa, jos se houkuttelee (usein alaikäiset) fanit haalimaan itselleen juurikin niitä hikipajarytkyjä kenties pikavippien voimin ja täyttämään turhilla ostoksillaan kaatopaikkoja kiihtyvään tahtiin.

Rahan lisäksi voi säästää luontoa, aikaansa ja voimia, ja Honkasalo kirjoittaa myös näistä näistä sekä monista muista aiheista kohtuullisesta sisustuksesta välineurheiluvapaaseen vauvanhoitoon. Niille, jotka ovat nuukia ajastaan, Nuukaillen-kirja tarjoaa kauniisti aseteltuja infolaatikoita, joista voi poimia vaikka vinkkejä ekologisiin sisäkasvien lannoitteisiin tai keittiön ruokakaapeista löytyvään kauneudenhoitoon.

Laura Honkasalon ajatuksia voi lukea myös kirjailijan Sininen kirjahylly -blogista. Nuukaillen-kirjasta on blogannut myös Kirjakaapin kummitus

Kohtuullista kulutusta ja nuukailua sivuavia blogeja: Pihin naisen elämää, Minimalismin ilo