Katja Kaukonen: Kohina

Katja Kaukonen: Kohina
Wsoy 2014, 216 sivua.

Aavistelin, mitä saaressa tapahtui. Harmaa oli ympäröinyt talon, koko maisema oli valuvaa savea. Saari pieneni. Sen törmät sortuivat ja valuivat suolaiseen veteen. Keskipisteen hiekka kulki sateen mukana lähemmäs rantaa, aallot olivat korkeita ja haroivat kiinteää luokseen, jauhoivat ja vetivät mukaansa. Hiljalleen saari vajoaisi syvemmälle veteen, katoaisi lopulta kokonaan, eikä se tuntunut painajaiselta.

Katja Kaukosen esikoisromaani Odelma ja sitä seurannut novellikokoelma Vihkivedet herättivät monissa lukijoissa ihastusta - eniten muistan lukeneeni kehuja Kaukosen omintakeisesta, kauniista kielestä sekä tunnelmista. Siinä missä Kaukosen aiemmat teokset herättivät varovaista mielenkiintoa mutta ovat minulta edelleen lukematta, Kohina kuulosti jo aiheensa ja teemojensa puolesta sellaiselta, että halusin lukea sen pian. Kirja olikin minulle yksi tämän vuoden parhaista lukuelämyksistä (ja millainen kotimaisen kaunokirjallisuuden vuosi onkaan jo tähän mennessä ollut, Kytömäkineen ja Kinnusineen!!), ennen kaikkea upean kielen, mutta myös vähäeleisen jännitteisen ja sopivan arvoituksellisen tarinansa ansiosta.

Kohinan kerronta alkaa syksystä, ja siksi se sopikin tunnelmaltaan täydellisesti kesäkuun koleisiin ja sateisiin päiviin. Arkkitehti Alvar Malmberg on asettunut syrjäiselle saarelle, kuin paeten jotakin. Voisi ajatella, että hän on tullut myös selvittämään ajatuksiaan, mutta viattomien arkisten tapahtumien ja esineiden, kuten hillopurkin, esiin nostamat mielleyhtymät ja muistot saavat Alvarissa aikaan voimakasta torjuntaa. Syvimmät haavat juontavat lapsuuteen, siihen etteivät vanhemmat rakastaneet, eivät toisiaan eivätkä poikaansa.

Alvarissa on jotain samaa kuin Kristiina Carlsonin William N. päiväkirjan erakkomaisessa jäkälätutkijassa tai Joel Haahtelan Tähtikirkkaan, lumivalkean melankolisessa kertojassa. Jokin tunnelmassa tuo mieleen Tove Janssonin teokset (ei niitä, missä muumimamma tarjoaa marjamehua aurinkoisella kuistilla vaan ne, joissa kävellään sateisilla saarilla ja tuulisilla rannoilla) tai Bo Carpelanin vaeltamassa lapsuutensa lyyrisissä huoneissa ja kotikaupungin kaduilla, paitsi että Carpelanin lapsuusmuistoissa on valoa, kun taas Alvarin lapsuus on synkkä ja täynnä ikäviä yllätyksiä.

Fiktiivisten henkilöiden diagnosoiminen ei ole kovin mielekästä, mutta jäin pakostakin miettimään, onko Alvar lievästi autistinen, kenties asperger-piirteinen, vai onko hänen käytöksensä puhtaasti oiretta lapsuuden traumaattisista kokemuksista. Se, mikä Alvarin vanhempia – isä-Alvaria ja Ilse-äitiä – vaivaa, en tohdi edes arvailla. Isä kaipaa yksinäisyyttä ja rauhaa, äiti haluaa Venetsiaan, ja pikku-Alvar saa kuihtua ja vajota näkymättämiin siinä väissä.

Kaukonen kuvaa pakahduttavan herkästi mielenliikkeitä, surua, lapsen toivoa ja pettymyksiä, aikuisen estoja ja tunnekylmyyttä, yksinäisyyttä ja pelkoja. Säätä ja meren voimaa Kaukonen kuvaa niin, että voi melkein tuntea meren pärskeet kasvoillaan – vai oliko se sittenkin sadepisara, tai kyynel?

Kohinaa ovat kuunnelleet myös Suketus (jota kiitän kirjasta!), Omppu, Jonna, Minna, Mustikkakummun Anna Henna, Marika, Krista, Tuija, Mari A., Sanna, Ulla, Hesarin Jukka Koskelainen