Hannu-Pekka Björkman: Välähdyksiä peilissä

Hannu-Pekka Björkman: Välähdyksiä peilissä. Kirjoituksia
Kirjapaja 2014, 171 sivua.

Lapsena meissä eli runouden henki. Ei vain sanoissamme, vaan myös olemuksessa oli läsnä ihmetys ja mysteeri, kaikki luovuuden lähtökohdat. Miten viisaasti ihminen onkaan rakennettu, että hän saa vanhuksena palata tuohon alkuperäiseen tiedostamattomaan kirkkauteen. Että ihminen tarpeeksi vanhaksi elettyään onkin kulkenut ympyrän eikä janaa. Ja miten nyt keski-iän kynnyksellä, kun vielä on voimia jäljellä, kurottuu kahteen suuntaan, menneeseen ja tulevaan, lapsuuteen ja vanhuuteen. Molemmat täynnä herkkyyttä ja haurautta. Tuon jännitteen sisällä elämme keski-iän.

Hannu-Pekka Björkman osaa kirjoittaa niin, että sielu tulee ravituksi, että tekee mieli poimia ajatusten helmiä muistiin, viipyillä lauseissa. Björkman saa marraskuunkin kuulostamaan kauniilta: "Villavan sumun hiljaisuudessa aistit herkistyvät." Hänen tavassaan kirjoittaa on jotakin kauniin melankolista. Näyttelijä-kirjailijan uusin kirjoituskokoelma Välähdyksiä peilistä näyttää kirjoittajastaan myös humoristisen puolen. Osa kirjan teksteistä oli minulle tuttuja Eeva-lehden kolumneista. Se ei haitannut, sillä Björkmanin tekstit kestävät kyllä useamman lukukerran, mutta on hämmentävää, että asiasta ei ole mainittu sanallakaan sen enempää kirjan takakannessa, liepeissä kuin sisällysluettelossakaan.

Kenties juuri juttujen alkuperäisestä julkaisufoorumista johtuen Välähdyksiä peilissä on paljon keveämpi kokonaisuus kuin Björkmanin muutama vuosi sitten julkaisema Kadonneet askeleet. Matkoja aikaan ja taiteeseen. Siinä missä Kadonneet askeleet on varsin vakavasävyinen, vanhoihin ja ikuisiin asioihin keskittyvä kirja, on monissa Välähdyksien teksteissä huumoria ja ajankohtaisuutta. Kokonaisuuskin on tässä uutuuskirjassa löyhempi; vaikka tekstit on jaettu kolmeen osioon, ei ainakaan minulle kirkastunut, että miksi juuri näin, mikä saman osion tekstejä yhdistää. No, ensimmäisessä osassa puhutaan ehkä vähän korkealentoisemmista ja vakavammista aiheista - näyttelemisestä, koti-ikävästä, maailman vesivarannoista - kuin toisessa, jossa tekstit ankkuroituvat enemmän konkreettiseen arkeen ja huumoria on enemmän? Ja kolmannessa osassa sitten taas vakavampaa, pohdiskelevampaa ja melankolisempaa, kirjoituksia syksystä, ajan kulumisesta ja ortodoksisesta uskosta.

Vaikka hieman kritisoinkin kirjaa kokonaisuutena enkä olisi pitänyt välttämättömänä saada kaikkia sen sisältämiä tekstejä kansien väliin, sisältää Välähdyksiä peilissä myös pakahduttavan hienoja tekstejä, juuri niitä, jotka tekisi mieli siteerata tähän alusta loppuun ja joihin tulen varmasti vielä palaamaan. Björkman ammentaa niin lapsuutensa lakeuksilta kuin keskieurooppalaisten kulttuurikaupunkien historiaa henkiviltä kaduilta. Hän kirjoittaa herkkyydellä ja viisaudella, epäröivällä mielellä ja lujassa uskossa. Björkman maalaa lukijan ympärille tunnelmia, joihin haluaa jäädä.

Harvoin pystyy ihmisriepu olemaan sovussa itsensä kanssa. Alati kiusaavat häntä ajatusten tyngät. Joskus sentään käsi herpoaa toimestaan ja kummallinen rauha valtaa ihmisen olemuksen. Niin käy usein kesän keskellä. Lapsuuskodin portailla kesäyönä tai tai pihakeinussa aaamuauringon viistossa valossa. Ihminen uppoaa menneisiin kesiin, näkee pitkän vääjäämättömän tapahtumain ketjun, mutta katselee sitä levollisin mielin.