Benedict Zilliacus: Kertomus kadonneesta saaresta

Benedict Zilliacus: Kertomus kadonneesta saaresta
Båten i vassen, käsikirjoituksesta suomentanut Oili Suominen.
Kirjayhtymä 1990 (2. painos), 199 sivua.

Vajoan takaisin veneenpohjalle ja katselen silmät sirrillään, miten aurinko välkehtii minun maailmani kolmella väripinnalla, sinisellä taivaalla, heleänvihreässä ruokomuurissa, lämpimänruskealla veneenlaidalla. Sudenkorento lentää kimallellen lähemmäs, kuin suoraan auringosta irronnut säde, istahtaa parraslaudalle aivan minun poskeni viereen. Tuijotamme hetken toisiamme silmiin, kunnes se väsyy ja siirtyy koristamaan ruo'onkortta. Se räpäyttää siipiään, kun lämmin tuulenhenkäys äkkiä käy ruovikossa ja suhisuttaa ruokojen suikeita lehtiä.

Kertomus kadonneesta saaresta kulkee muistoissa läpi vuosikymmenten, mutta kaiken leikkauspisteessä on kesä 1934, jolloin Benedict Zilliacus oli kolmetoistavuotias ja kesät merkitsivät huolettomuutta ja vapautta, äidin lempeää läsnäoloa, kinastelua ja luottamuksellisia hetkiä isosiskon kanssa, leikkejä ja juoksentelua pehtoorin tyttärien kanssa, ihmettelyä siitä, kuinka isoveli Henrik jaksaa istua sisällä kirjojen ääressä, kun ulkoma on aurinko, vesi ja vehreys. Benedictin isä Emil Zilliacus oli antiikin kirjallisuuden professori ja kirjailija, jonka runoja poika siteeraa useaan otteeseen – niihin on vangittu monia tunnelmia, tuokioita ja maisemia, joiden Benedict tunnistaa tai aavistaa saaneen innoituksensa Hapene-saaren tärkeistä paikoista eri vuodenaikoina. Isän jalanjäljissä Benedict kulkee Laatokan Hapenensaaressa läpi lapsuuden kesien, kuulee tarinoita saaren ja kartanon ja koko Karjan historiasta.

Muistot kiinnittyvät aivan erityisesti tiettyihin paikkoihin, tilanteisiin ja symboleihin saarella. Ruusujen ympäröimä aurinkello, joka Emil-isän runonsäkeiden mukaan "laskee vain aurinkoiset tunnit", penkkiä hellästi varjostava pihakoivu, Kotitammi joka levittää holvinsa talon päälle ja jonka tarinan mukaan on istuttanut itse Katariina Suuri, Metsälähde, jonka luo vaelletaan hellepäivinä juomaan virvoittavaa vettä hopeapikarista. Paljon merkityksiä latautuu Isoonkiveen, jonka laelta näkee lähes koko saaren avoimen, metsäkaistaleiden reunustaman keskiosan ja jonka pehmeällä sammalpeitteellä voi loikoilla auringosta nauttien. Tuon kiven juurelle Benedict-poika haaveilee tulevansa haudatuksi pitkän elämän jälkeen. Kiveen hakattaisiin teksti: Tässä lepää Benedict Zilliacus. Hän rakasti tätä saarta.

Hankin Kadonneen saaren jo kuukausia sitten, mutta säästin sitä kesälukemiseksi. Täydellinen kesäkirja tämä onkin, eikä vain kesäpäivien kuvausten vuoksi vaan myös tekstin kiireettömän rytmin ansiosta. Zilliacus vietti Hapenessa myös joululomat, jolloin risahtelevat oman metsän koivuhalot kaikissa valkoisissa kaakeliuuneissa, ja miellyttävä pehmeä lämpö toivottaa tervetulleeksi tulijan joka saapuu ulkoa paukkuvasta pakkasesta. Viipurinlahdella "talvi on tosiaan talvi", mutta neljänkymmenen asteen pakkanen tuntuu Zilliacuksen mielestä saarella miellyttävämmältä kuin miinus kaksikymmentä astetta Uudenmaan rannikolla. Zilliacus kiittää saaritalon viihtyisyydestä ennen muuta äitinsä huolenpitoa ja läsnäoloa, mutta sen lisäksi ilmapiiriä maustavat monet erilaiset tuoksut, leyhähdys hyvänhajuista savua uuninluukkujen takaa, häivähdys kuminaa ja kanelia ruokasalin kaapista, jouluhyasinttien voimakas tuoksu, menneen vuosisadan vaikeasti määriteltäbä ominaishaju, joka piilee kirjahyllyn ikivanhoissa niteissä ja salinkaluston sohvan ja nojatuolien pehmusteissa. Voi että, Kertomus kadonneesta saaresta voisi olla myös adventinajan tai joulunpyhien kirja!

Koulupoikana Benedict suri sitä, että ei koskaan nähnyt Hapenessa omenapuiden kukkia tai syksyn lehtien hehkua tai alakuloista hopeasumua. Syys- ja kevätlukukausien velvollisuudet Helsingissä estivät häntä nauttimasta saaren auvoisesta elosta ympäri vuoden. Nuori Benedict haaveilee, että voisi aikuina asua Hapenen saarella koko vuoden ja viettää jonkinlaista kirjailija-kartanonherran elämää. Tykkien jyly ja aseiden pauhu kuitenkin erottavat Benedictin ja saaren kohtalot. Sodan jälkeen Hapenen saari, kuten koko Laatokka ja Karjalan kannas jäävät Neuvostoliiton puolelle rajaa. Benedict tuntee tilanteesta suurta surua ja vihaa. Vuosikymmeniin hän ei pääse edes käymään saarellaan.

Hapenensaaren menettäminen oli odottamatonta ja tapahtui äkkiä. Mitään ei ehditty evakuoida, ja Zilliacusten perintöesineet paloivat omien joukkojen polttaessa kartanon. Vuonna 1941 perhe sai palata, yrittää hetken uudelleen hiiltyneillä raunioilla, paleltuneiden hedelmäpuiden katveessa. Kesällä 1944 saari menetettiin lopullisesti.
Zilliacuksilla sentään oli edelleen Helsingin-kotinsa, karjalaiset menettivät kaiken. Hapenensaari ei ollut kuitenkaan Benedictille tai hänen perheelleen vain kesäpaikka, vaan se todellinen koti, paratiisi ja sielunmaisema, jonka menettäminen jätti nuoreen mieheen pysyvän trauman.

Vuonna 1989 Benedict Zilliacus pääsee käymään Hapenessa. Katkeruus sulaa pois. Zilliacus oivaltaa yllättävän yhteyden oman elämänsä ja erään tataarisotilaan kohtaloissa, jotka hipovat toisiaan saaren rantaruovikossa, veneen pohjalla.

Tunnen taas puhdasta iloa nähdessäni tämän verrattoman kauniin saaren. Se ei enää ole minun, mutta se on olemassa. Niin kuin ennenkin se loistaa ja tuoksuu päilyvän ulapan keskellä kuin tarjottimella, avoinna linnuille
ja jäniksille ja perhosille ja mehiläisille. Meidän elämästämme ei ole tänne jäänyt kuin muutama merkki, mutta poissa ovat myös sodan kauheuksien jättämät jäljet.

Hapenen saarella on viihtynyt myös Luettua elämää -blogin Elina, jolle olen ikikiitollinen tämän ihanan kirjan esittelystä! Kannattaa käydä lukemassa myös Hesarin arvio kirjasta.

Osallistun tällä kirjalla Eniten minua kiinnostaa tie -blogin Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen kategorissa Sodan liepeillä.