Thorbjørn Egner: Kasper, Jesper ja Joonatan - Kolme iloista rosvoa

Thorbjørn Egner: Kasper, Jesper ja Joonatan. Kolme iloista rosvoa
Folk og rovere i Kardemomme by 1980), suom. Aila Meriluoto.
Wsoy 2001 (12. painos), 132 sivua.

Äänikirja: Kertoja Kauko Helovirta, Laulu Leena Hurri, Kitara Matti Wallenius.
Kesto noin 3h 25min. Laajuus kolme levyä.

Kasper, Jesper ja Joonatan oli yksi lapsuuteni suosikkikirjoista. Meillä oli se kasettikirjana, jota kuuntelin uudestaan ja uudestaan. Kolme iloista rosvoa toimii erityisen hyvin äänikirjana, sillä lauluilla on keskeinen osuus tarinankuljetuksessa. Klassikkoaseman saavuttaneen norjalaisen Thorbjørn Egnerin kirjan lopussa on lauluille nuotit, ja äänikirjassa laulut on esitetty kitaran säestyksellä. Nostalgia ja yleinen laadukkaaseen lastenkirjallisuuteen kohdistuva haalimisvimma saivat minut ostamaan Kasper, Jesper ja Joonatanin yhteiseksi joululahjaksi. Omat lapseni eivät ole oikein tottuneet kuuntelemaan äänikirjoja, sillä en ole mielellään lainannut niitä kirjastosta, ja piirretyt ja muut lastenohjelmat ovat ajaneet pelkän kuuntelun ohi. Kardemumman tarinankin kanssa kävi niin, että äänikirja ei ainakaan alkuun niin kiinnostanut, mutta kun lainasin perinteisen kirjan, se haluttiin heti iltasatulukemistoon ja sitä selailtiin ja katseltiin jonkun aikaa joka päivä useita kertoja. Erityisesti nuorimmaiset (melkein 2 ja 4 vuotta) mieltyivät kirjaan.

Kolme iloista rosvoa on tekijän kuvittama. Kuvitus on hauskaa ja ilmeikästä, vaikka Egner ei ole piirtäjänä aivan yhtä taitava kuin sanankäyttäjänä ja tarinaniskijänä. Erinoimainen suomennos on runoilija Aila Meriluodon kynästä.

Kardemumma on iloinen pikkukaupunki, joka kuvituksessa näkyvien palmujen ja kaduilla kulkevien aasien ja kamelien perusteella sijaitsee kirjailijan kotimaata Norja etelämpänä, jossain sadun taikamailla. Kardemummassa on rento ja lupsakka meininki: rahastamisen sijasta raitiovaunussa tarjoillaan leivoksia, poliisimestari Paavali on "kiltti vekkuli" ja elämään kuuluvat olennaisesti juhlat, laulu ja soitto. Oikeastaan ainoa ongelma ovat kolme rosvoa, jotka "öisin hiipivät ja vievät menneessän" leipurin piparkakkuja, lihakauppiaan silavaa (lemmikkileijonalleen) ja muuta tarpeellista. Kasper, Jesper ja Joonatan elävät kaupungin laitamilla iloista poikamieselämää, mutta tuntevat vähän osattomuutta ja ulkopuolisuuttakin: he eivät esimerkiksi ole koskaan ajaneet raitiovaunulla.

Eräs kirjan riemukkaimmista kohtauksista on se, kun rosvot kaipaavat vähän apua taloudenpitoon ja ryöstävät ankaran ja kiukkuisen Sohvi-neidin. Sohvi-neitipä ei niele sellaisenaan kolmikon hänelle kaavailemaa roolia keittäjänä ja siivoajana, vaan pistää rosvot töihin ja komentaa likaisen joukkion myös pesulle. Sohvi valmistaa toki ruokaa, kunhan hänelle on ensin kannettu vettä ja polttopuita. Täysin alakynnessä olevat rosvot kokevat Sohvin kiukkuisen komennon niin ahdistavana, että päättävät palautta Sohvin kotiinsa samalla tavoin kuin hänet ryöstivätkin, eli kantamalla riippumatossa nukkuvan Sohvin yöllä takaisin omaan kotiinsa.

Poliisimestari Paavali on niin kiltti ja höveli, että ei millän haluaisi pidättää rosvoja, mutta kun Kasper, Jesper ja Joonatan rientävät auttamaan kaupunkilaisia tulipalon sammuttamisessa ja rosvot jäävät samalla kiinni, on hänen täytettävä velvollisuutensa. Onneksi kolme iloista rosvoa ovat kypsyneet halukkaiksi noudattamaan yhteisön sääntöjä ja toimimaan sen hyväksi, ja heistä tuleekin pian kaupungin kunniakansalaisia. Kirjan loppuratkaisussa on jotakin samaa kuin Aleksis Kiven Seitsemässä veljeksessä: kun veijarit vähään rauhoittuvat, heistä tulee yhteiskunnan tukipylväitä.

Kolme iloista rosvoa on aivan mainiota, nauruhermoja kutkuttavaa ja sydäntä lämmittävää luettavaa koko perheelle. Äänikirjakin on hieno, vaikka se ei olekaan se sama versio, jota lapsena niin usein kuuntelin. Kauko Helovirran ääni on kuitenkin yksi parhaista "lukuäänistä". Suosittelen retkeä Kardemummaan!

Jaakko Hintikka: Hän valitsi nimekseen Merrill Hintikka

Jaakko Hintikka: Hän valitsi nimekseen Merrill Hintikka
Wsoy 2014, 239 sivua.

Hän valitsi nimekseen Merrill Hintikka on filosofi Jaakko Hintikan (s. 1929) muistelma ja elämäkerta vaimostaa Merrill Hintikasta (alunperin Jane Merrill Bristow, 1939–1987). Kirjan nimi juontuu Hintikan pohdinnoista, mikä sai Merrill Provencena uraa luoneen periamerikkalaisen feministifilosofin ottamaan aviomiehensä ulkomaalaisen sukunimen avioituessaan kolmannen kerran. Huomaa etten ole filosofi, kun omasta mielestäni on aivan loogista (!) ottaa kolmannen miehensä sukunimi jos on ottanut kahden ensimmäisenkin aviomiehensä nimet käyttöönsä, mutta Hintikan mukaan päätös ilmensi Merrillin syvää sitoutumista ja oli sopusoinnussa Merrillin me-subjektin kaipuun kanssa, ja tämäkin on epäilemättä aivan totta.

Tarina Merrill Hintikan elämästä on kiinnostava kurkistus amerikkalaiseen yliopistoelämään ja seurapiireihin, mutta ennen kaikkea poikkeuksellisen älykkään ja valovoimaisen naisen ajatteluun jna persoonaan. Jaakko Hintikka kuvailee edesmennyttä vaimoaan harvinaisen empaattiseksi ja sen kautta myös sosiaalisesti erittäin taivaksi ihmiseksi, joka pystyi lähestulkoon kokemaan toisen ihmisen tunnetilat, aistimaan tuntemattoman vierustoverinsa persoonallisuuden ja voittamaan monet vastahakoisetkin ihmiset puolelleen. Lisäksi Merrill oli ilmeisti lahjakas kaikessa mihin ryhtyi, oli sitten kyse konkreettisista talousaskareista, osakesalkun hoitamisesta, blackjackin pelaamisesta tai Wittgensteinin teorioiden tutkimisesta.

Hintikka ei viittaa mihinkään lähteisiin kirjassaan; ilmeisesti jokseenkin kaikki anekdootit, yksityiskohdat ja tulkinnat ovat hänen omia muistojaan ja ajatuksiaan sekä sellaista, mitä hän muistaa Merrillin aikanaan kertoneen, kirjoittaneen kirjeisiin tai sanelleen magnetofoninauhalle. Monet anekdootit ovat melko triviaaleja, etenkin tällaiselle suomalaiselle perusjuntille, joka ei tunnista kaikkia name droppingin kohteita. No, Kennedyn kyllä tunnistan, mutta en jaksa olla kiinnostunut hänen rakkausseikkailuistaan. Enkä kyllä, toden sanoakseni, olisi välittänyt kuulla myöskään Merrillin suhteista, joista Jaakon mukaan erääseen (nuoremman työtoverin kanssa) sisältyi aimo annos kasvatuksellista kokeilua ja joista yhden Merrill kuulemma aloitti erään professorin kanssa saadakseen hänet vedettyä pois vakavasta masennuksesta, johon avioero oli hänet syössyt.

Monet merkittäviltä vaikuttavat asiat taas ohitetaan maininnalla. Olisipa kiinnostavaa kuulla, mitä asioita Merrill olisi itse kertonut elämästään ja ihmissuhteistaan, jos olisi saanut valita. Tässä "pienoiselämäkerrassa", joka on pitkälti Jaakon näkökulmaa, on mukana esimerkiksi kirje, jonka nuori Jane Bristow nainen kirjoitti isälleen tämän evättyä häneltä pääsyn itärannikon yliopistoon sekä pari Merrillin kirjoittamaa runoa. Lopussa liitteenä on Merrillin kirjeitä Jaakolle sekä aukikirjoitettuja nauhoitteita: Luojan tähden, rakkaani, en voi kuvitella, kuinka tämä maailma voi olla niin erehtynyt, niin uskomattoman väärässä, etä se on salannut sinulta [Jaakolta] suurenmoisuutesi ihmisenä. -- Voi luoja, toivon sinun tietävän iloni, sen uskomattomasti liikuttavan iloni siitä, että minä olen antanut tuon tunteen sinulle.

Jaakko kuvaa Hän valitsi nimekseen Merrill Hintikka -kirjassa hänen ja Merrillin suurta rakkaustarinaa ja sitä, mikä merkitys heidän suhteellaan oli etenkin Jaakon itsetunnolle ja sitä myöten myös ammatilliselle kehitykselle. On hellyyttävää, kuinka toisen ihmisen rakkaus ja ihailu voi eheyttää ja inspiroida ihmistä, mutta Hintikka kuvaa tätä "vuosisadan rakkaustarinaa" niin kliseisin kielikuvin, niin suurella paatoksella ja niin intiimejä asioita kuvaillen, että vaikutus on lähinnä vaivaannuttava. Minua häiritsee myös se, kuinka Jaakko Hintikka selostaa Merrillin hienoa sartrelaista moraalifilosofiaa, mutta kumpikaan filosofi ei tainnut tuntea tunnontuskia aloittaessaan rakkaussuhteen olleessaan kumpikin vielä tahollaan aviossa. Merrillin uskomaton empatiakyky ei kenties kantanut valtameren taakse syrjäiseen Suomeen?

Tiivistäen – mikäli mikään mielekäs tiivistelmä on mahdollinen – mitä Merrillin ja Jaakon rakkaustarinassa on niin erityistä? Miksi Merrilliä tekee mieli kutsua uudeksi Héloïseksi? Vastaus on hänen persoonallisuudessaan. Juuri se tekee hänen kirjeidensä välittämästä kertomuksesta sen, mikä se on. Juuri se selittää, miksi hän muutti nimensä solmiessaan avioliiton Jaakon kanssa.

Tiivistäen: Hän valitsi nimekseen Merrill Hintikka on pikantti lisä suomalaiseen kiss and tell -kirjallisuuden perinteeseen. Kohdehenkilö (tarkoitan nyt Merrilliä, en Jaakkoa) on kiinnostavan ja vähän ambivalentinkin oloinen hahmo, josta olisi kiinnostava tietää lisää, jostakin toisesta näkökulmasta.

Kirjasta on blogannut myös Kirjasieppo.

P.S. Oma vaaatimaton panokseni filosofijuoruiluun olkoon tämä: Eräänä lakkiaislauantaina valkolakkinen (tuleva) filosofi koetti aloittaa keskustelua saman koulun ylioppilastytön kanssa kysymällä "Montako ällää sä kirjotit?". Tyttö liukeni nopeasti paikalta. Good for her.

Kirjahyllyn kertomaa

Kirjainten virran ihana Hanna haastoi minut vastaamaan kysymyksiin kirjahyllyni avulla. Kas tässä kuusitoista paljastusta minusta ja elämästäni, kirjallisena totta kai:

1. Oletko mies vai nainen? Lähikuvassa nainen

2. Kuvaile itseäsi. Istun tässä, ihmettelen

3. Mitä elämä sinulle merkitsee? Satuja, seikkailuja ja kepposia

4. Kuinka voit? Onnen kultaiset vuodet

5. Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi.  Humiseva harju

6. Minne haluaisit matkustaa? Tie Caprin huvilalle

7. Kuvaile parasta ystävääsi. Rasavillejä ja romantikkoja

8. Mikä on lempivärisi? Puut, kaikki heidän vihreytensä

9. Millainen sää on nyt? Marikki, katso lunta sataa! oli tuossa päivemmällä, mutta nyt pikemminkin Tähtikirkas, lumivalkea.

10. Mikä on mielestäsi paras vuorokaudenaika? Kirkkaat päivä ja ilta

11. Jos elämästäsi tehtäisiin tv-sarja, mikä sen nimi olisi? Perheestä ja alastomana juoksemisesta

12. Millainen on parisuhteesi? Kuva kaivattuni

13. Mitä pelkäät? Petojen aika

14. Päivän mietelause. Antaumuksella keskeneräinen

15. Minkä neuvon haluaisit antaa? Tee työtä ja rakasta

16. Miten haluaisit kuolla? Herran armo

Haastan kaikki halukkaat, mutta erityisesti Maijan, Elinan, Annan, Villiksen, Suketuksen, Kaisa Reetan, Marika Oksan ja Leenan antamaan kirjahyllylleen puheenvuoron. Aurinkoisia talvipäiviä kaikille!

Onneli ja Anneli -elokuva

Anneli (Lilja Lehto) ja Onneli (Aava Merikanto). Kuva Finnkinon sivuilta.

Kävin viime lauantaina 3–8 -vuotiaiden lasteni kanssa katsomassa Saara Cantellin ohjaaman tuoreen Onneli ja Anneli -elokuvan. Marjatta Kurenniemen Onneli ja Annelin talo jatko-osineen on ollut meidänkin perheessä suosikkilukemista, äidiltä lapsille (lähiaikoina olisi tarkoitus lukea myös Onnelin ja Annelin piskuisesta ystävästä, Putti Vaaksanheimosta, kertovat kirjat Putti ja Pilvilaivat sekä Putti Puuhkajasaarella). Kurenniemen kerronta ja Maija Karman kuvitus ovat iki-ihania ja rakkaita, eivätkä elokuvasovitukset koskaan vastaa sitä maailmaa, jonka lukija on mielessään kuvitellut, mutta ilokseni elokuva oli varsin uskollinen kirjojen hengelle.

Onneli ja Anneli on visuaalisesti todella herkullista katsottavaa: elokuva on kuvattu Loviisassa, jossa on aivan ihania vanhoja puutalokortteleita. Onnelin ja Annelin löytörahoillaan ostama "kahden pienen tytön talo" on varta vasten kuvauksia varten pystytetty sininen perinteisen mallinen pieni omakotitalo, jonka kätköistä löytyy kaikkea ihanaa kesämekoista nukkekotiin kuten Kurenniemen kirjassakin. Naapurin Tingelstiinan ja Tangelstiinan puutarhan ihasteluun käytetään elokuvassa asianmukaisesti aikaa, ja vappuhuiskat ja joulukoristeet nousevat taianomaisesti maasta. Niin ikään Ruusukujan varrella asuvan Rouva Rosina Rusinan jylhä kivitalo rautaportteineen kuvastaa hyvin asukkaansa yksinäisyyttä ja surua.

Onnelin ja Annelin talo -kirjassa tarinan roisto, joka yrittää ryöstää Rosina-rouvan säästöporsaat, on varsin etäinen hahmo joka passitetaan suoraan rysän päältä telkien taakse, mutta elokuvassa rosvokin on empatiaa herättävä henkilö, joka oppii virheestään ja saa toisen mahdollisuuden. Jätskikioskia pyörittävän nuoren miehen (Samuli Vauramo) eksyy lavealle polulle, kun hedelmäpeleihin koukuttunut isoäiti (Kristiina Elstelä) vaatii lapsenlapseltaan jatkuvasti rahaa. Kultamunia munivan kanan vieneen roiston jäljille pääsee ensimmäisenä Onnelin veli Petteri (Elias Koistinen), joka on varmaankin kirjoitettu elokuvaan poikakatsojien iloksi ja vetääkin roolinsa mainiosti. Elokuvan koominen "takaa-ajokohtaus", jossa roiston pako katkeaa nopeammin kuin kanan lento, kirvoitti etenkin viisivuotiaaltani hersyvät naurut.

Näyttelijäsuoritukset ovat kauttaaltaan valloittavia. Ennen kaikkea pääosanesittäjät, Aava Merikanto ja Lilja Lehto ansaitsevat kiitosta luontevina nuorina näyttelijöinä. Aikuishahmoista suosikkini olivat Eija Ahvon ihana Rouva Ruusupuu ja Jaakko Saariluoman Poliisimestari Urho Ulpukka.

Onneli ja Anneli on suloinen hyvänmielen elokuva koko perheelle, suosittelen!

Blogistanian äänestykset 2013: minun ehdokkaani

On jälleen tullut aika äänestää Blogistanian kirjakisoissa parasta viime vuonna julkaistua kotimaista kaunokirjaa, käännöskirjaa, lasten- ja nuortenkirjaa sekä (ensimmäistä kertaa) tietokirjaa. Valinta oli jälleen kerran todella vaikea; etenkin kotimaisia teoksia, lastenkirjoja että tietokirjoja olin lukenut niin paljon niin hyviä, että teki oikein kipeää valita niistä vain kolme ja asettaa nekin vielä paremmuusjärjestykseen. Käännöskirjojen suhteen taas toivoin, että olisin ehtinyt lukea vielä muutaman lupaavalta vaikuttavan kirjan, mutta näillä mennään nyt. Omat valintani ovat sekoitus subjektiivisuutta ja objektiivistuutta, olen painottanut niin lukemisen nautintoa kuin sanan ja kuvan taituruutta. Omat ehdokkaani ovat siis tässä:

Blogistanian Finlandia:

1. Bo Carpelan: Yötä vasten (3 pistettä)
2. Inka Nousiainen: Kirkkaat päivät ja ilta (2 pistettä)
3. Pauliina Rauhala: Taivaslaulu (1 piste)


Blogistanian Globalia:

1. Alice Munro: Kallis elämä (3 pistettä)
2. Linda Boström Knausgård: Helioskatastrofi (2 pistettä)
3. Haruki Murakami: 1Q84 (1 pistettä)


Blogistanian Kuopus:

1. Teija Rekola ja Mervi Lindman: Eetu ja ruma rusina (3 pistettä)
2. Riitta Jalonen ja Kristiina Louhi: Aatos ja Sofian meri (2 pistettä)
3. Tarja Makkonen ja Inka Reittu-Kuuriala: Önnö ja kirjava kissa (1 piste)


Blogistanian Tieto:

Helttunen, Saure & Suominen: Haltiakuusen alla – Suomalaisia kirjailijakoteja (3 pistettä)
Tuula Karjalainen: Tove Jansson – Tee työtä ja rakasta (2 pistettä)
Riitta ja Mikko-Olavi Seppä: Aale Tynni – Hymyily, kyynel, laulu (1 piste)

Jännityksellä odotan ääntenlaskentaa, jonka tulokset ilmoitetaan emäntäblogeissa: Sallan lukupäiväkirja (BF), Kirjasfääri (BG), Les!Lue! (Kuopus) ja Luetut, lukemattomat (BT)

Teija Rekola & Mervi Lindman: Eetu ja ruma rusina

Teija Rekola (teksti) ja Mervi Lindman (kuvitus): Eetu ja ruma rusina
Wsoy 2013, 61 sivua.

Eetu ja ruma rusina on tällä hetkellä kahden nuorimmaiseni (keväällä 2 ja 4v.) ehdoton suosikkikirja. Kuopukseni kanniskelee kirjaa mukanaan huoneesta toiseen, ja aina kun äiti istahtaa alas, hän kiipeää syliin ja haluaa "lukea" kirjaa, osoitellen kommentoiden kuvia. Pari vuotta vanhempi poika taas nauraa räkäisesti Ruman rusinan huumorille ja haluaa kuulla tarinan yhä uudestaan ja uudestaan, ja isommatkin sisarukset kuuntelevat kirjaa mielellään. Kirja on lainassa kirjastosta, mutta aion ostaa oman kappaleen ennen viimeistä palautuspäivää, niin mainio kirja on minunkin mielestäni.

Kirjan aihe on lastenkirjojen joukossa vanha tuttu: uuden vauvan tulo perheeseen ja isomman lapsen sisaruskateus. Toisin kuin monissa muissa aihepiirin kirjoissa, esimerkiksi Astrid Lindgrenin ja Ilon Wiklandin suloisessa kuvakirjassa Minäkin haluan siskon, Rekolan ja Lindmanin kirjassa isosisarus on jo vähän leikki-ikäistä vanhempi. Eetu on alakouluikäinen, ja varsin ymmärrettävästi sopeutuminen rumaan rusinaan on tuossa iässä vaikeampaa kuin taaperona.

Eetun kielletyt tunteet ällöä pikkusisarusta kohtaan saavat hahmonsa varjossa, joka kasvaa Eetun selän taakse sinä päivänä, kun vauva tulee kotiin. Eetu ei kehtaa paljastaa tunteitaan suoraan vanhemmilleen, mutta varjolla ei ole hyvää sanottavaa kaameasta lörtsylingosta. Varjo pohtii herkeämättä tapoja päästä tunkeilijasta eroon – voisiko sen vaikka postittaa takaisin synnytyslaitokselle tai antaa naapurin vanhallerouvalle joululahjaksi?

Eetu suhtautuu itsekin hieman epäluuloisesti varjon ideoihin ja keksii hieman vauvaystävällisepiä ratkaisuja yhdessä vanhempiensa kanssa: kun "Rusina" ulvoo yöt läpeensä, Eetu leiriytyy kesäöiksi telttaan kodin pihalle. Kunniallinen isoveli ei myöskään voi antaa vauvasiskon pestä hampaitaan vessaharjalla, vaikka varjo sellaiseen yllyttäisikin. Eetu ja ruma rusina seuraa perheen elämää vuoden ajanjaksolla, jonka aikana vauvasta kasvaa taapero ja Eetusta, sitten lopultakin, ylpeä isoveli.

Teos sijoittuu jonnekin kuvakirjan ja kuvitetun lastenromaanin välimaastoon vähän samaan tapaan kuin Sinikka ja Tiina Nopolan Heinähattu ja Vilttitossu -sarjan kaksi viimeistä kirjaa, Salla Savolaisen kuvittamat Heinähattu, Vilttitossu ja Kalju-Koponen sekä Heinähattu, Vilttitossu ja ärhäkkä koululainen. Tällaisten kirjojen ikähaitari on varsin laaja, sillä värikäs kuvitus miellyttää pienempienkin silmää, mutta tarina on tarpeeksi pitkä ja vivahteikas kiinnostaakseen isompia lapsia. Pienemmät lapset eivät välttämättä jaksa kuunnella Eetua ja rumaa rusinaa yhdellä istumalla, sen sijaan omatoimista lukemista harjoittelevalle lapselle se on juuri sopivan pituinen "oikea kirja". Kirja jakautuu episodimaisiin lukuihin, joita voi lukea vaikka yhden illassa – mutta tarina on niin hauska, että lukuja ei kyllä malta säästellä.

Eetu ja ruma rusina on kirja, jossa teksti ja kuvitus ovat samalla viivalla: tarinan voisi kertoa pelkällä tekstillä tai pelkillä kuvilla – molemmat toimivat upeasti, mutta yhdessä niistä muodostuu aivan mahtava kokonaisuus. Mervi Lindmanin piirtämät hahmot ovat riemastuttavan ilmeikkäitä, ja Teija Rekola kirjoittaa hersyvää dialogia ja kuljettaa tarinaa sulavasti eteenpäin. Aivan ihana, hellyyttävä ja hullutteleva kirja!

Muissa blogeissa sanottua: Löytöretkellä piilomaassa, Hemulin kirjahylly

P.S. Ilokseni huomasin Wsoy:n kevään katalogista, että Eetun ja varjon seikkailuja on luvassa lisää: Eetu ja nokkelat neropatit ilmestyy toukokuussa!

Haruki Murakami: 1Q84

Haruki Murakami: 1Q84 osat 1&2
Englanninkielisestä käännöksestä suomentanut Aleksi Milonoff.
Tammi 2013, 782 sivua. Keltainen kirjasto 444.

Haruki Murakami: 1Q84 osa 3
Englanninkielisestä käännöksestä suomentanut Aleksi Milonoff
Tammi 2013, 446 sivua. Keltainen kirjasto 448.

Aomame piti vahtia joka ikinen päivä. Hän ei lukenut eikä kuunnellut musiikkia, tuijotti vain puistoa korvat höröllä, valmiina erottamaan jokaisen ulkoa tulevan äänen, hyvä jos vaihtoi asentoa. Jos taivas oli pilvetön, hän kurottui välillä tarkistamaan, että taivaalla oli yhä kaksi kuuta. Sitten hän käänsi nopeasti katseensa takaisin puistoon. Kun Aomame piti silmällä puistoa, kuut pitivät silmällä häntä.
 Tengo ei kuitenkaan tullut. 
 
Haruki Murakamin 1Q84 on kokonaisuudessaan yli tuhatsivuinen romaani, jonka omintakeiseen ja omalakiseen maailmaan lukija voi suorastaan upota. Aloitin kirjan jo viime toukokuussa, kun ensimmäinen nide (osat 1&2) ilmestyi suomeksi, ja luin kolmannen osan loppuun tammikuisina pakkaspäivinä.Vahvimpana mielessäni on tällä hetkellä juuri tuo kolmas osa, vaikka selailinkin ensimmäistä nidettä muistin virkistämiseksi.

Kolmannessa osassa tulee mukaan uutena näkökulmahenkilönä Ushikawa, terävä-älyinen mutta epämiellyttävä etsivä, joka pääsee niin Aomamen kuin Tengonkin jäljille selvittäessään uskonnollisen liikkeen johtajan murhaa. Tengon uudelleenkirjoittama, pikkuväestä kertova Ilmakotelo-romaani on ilmestynyt, ja nuori mies kirjoittaa uutta romaania samasta maailmasta, samaan aikaan kun Aomame lukee Ilmakoteloa yksinäisessä piilopaikassaan ja pitää sitä oppaanaan vuodessa 1Q84.

1Q84 on kimppu erikoisia juonenkäänteitä, omituisia henkilöhahmoja (joista osa on sydämeenkäyvän sympaattisia ja osa kammattavia) ja keskenään risteäviä todellisuuksia. Pelkästään se, että romaani sijoittuu Japaniin, riittäisi tekemään siitä eksoottisen suomalaiselle lukijalle, vaikka Murakami ammentaa paljon myös eurooppalaisesta kulttuuriperinnöstä ja populaarikulttuurista. Lisäksi tapahtumat sijoittuvat kolmenkymmenen vuoden taakse, vuoteen 1984 – sekä tietenkin sen rinnakkaistodellisuuteen, vuoteen 1Q84, jossa taivaalla loistaa kaksi kuuta ja kaikki on muutenkin hieman vinksallaan. Romaanin tunnelma on ajoittain hyytävä, mutta paikoin myös vaivihkaisen koominen ja ennen kaikkea romanttinen. Romaanissa luetaan Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä, kävellään yksin rannalla, linnuilla on synkkä ja märkä sydän ja rakastettua kaivataan niin että tekee kipeää.

Tämän romaanin lukeminen tarjoaa todellista tarinaan sukeltamisen ja eläytymisen nautintoa. Välillä 1Q84 uppotuessani untui kuin olisin ollut vuoristoradalla, sydän pamppaili ja pidättelin hengitystäni samaan aikaan kuin Aomame. Minun täytyy kuitenkin sulatella kokonaisuutta jonkin aikaa, ennen kuin osaan sanoa, kuinka paljon todella pidän Murakamin romaanista. Aihepiirissä ja juonenkäänteissä on paljon myös sellaista, mikä vieraannuttaa, vaikka ajoittain kirjan ihanuus pakahduttaa. Ainakaan 1Q84 ei jättänyt kylmäksi – päinvastoin, viimeisen sivun jälkeen on lämmin olo.

Tengon kirjoittama tarina sijoittui maailmaan, jonka taivaalla paistoi kaksi kuuta. Se oli pikkuväen ja ilmakotelojen maailma. Paikka oli lainattu Fuka-Erin romaanista, mutta nyt siitä oli tullut Tengon oma. Kun hän kirjoitti, hän eli sen maailman keskellä. Kun hän laski kynänsä ja nousi työpöydän äärestä, hänen mielensä jäi siihen maailmaan. Silloin Tengolle tuli erikoinen olo: mieli irtaantui ruumiista, ja todellinen ja kuvitteellinen alkoivat sekoittua. Tarinan mies, joka meni kissojen kaupunkiin, koki varmaan jotain samaa. Maailman painopiste oli vaivihkaa siirtynyt. Eikä päähenkilö päässyt enää koskaan siihen junaan, joka olisi vienyt hänet pois kissojen kaupungista. 

– – Aomamen kuva häilyi koko ajan jossain Tengon mielen sopukassa. Aomame eli ja hengitti siinä maailmasssa – Tengo tunsi sen. Hän tiesi, että Aomame etsi häntä ja oli siksi sinä eräänä iltana päättänyt löytää hänet. Tengo ei ollut unohtanut Aomamea, eikä Aomame häntä. 

Päivi Alasalmi: Kultainen kissanpentu

Päivi Alasalmi: Kultainen kissanpentu ja muita satuja
Kuvittanut Riikka Jäntti.
Gummerus 2013,148 sivua.

Kultainen kissanpentu täydentää Päivi Alasalmen satukokoelmien sarjan, jossa ovat aiemmin ilmestyneet Turhamainen aasi ja Sinnikäs meripoika. Kokoelman sadut ovat tuttuun tapaan muodoltaan perinteisiä 'olipa kerran' -alkuineen, prinsessoineen ja symmetrisine juonenkulkuineen. Satujen sankarit ja sankarittaret sekä kertomusten välittämä arvomaailma sen sijaan ovat enemmän tätä päivää. Tyylilaji on pikemminkin huumori kuin opettavaisuus, ja tarinoiden käänteen saattavat yllättää riemastuttavalla tavalla.

Esimerkiksi sadussa "Maailman kaunein kruunu", jonka voi lukea eräänlaisena modernina muunnelmana Topeliuksen Adalmiinan helmestä, kauppiaan tytär Linnea lähtee tavoittelemaan maan kauneimman neidon titteliä ja sen myötä asemaa prinssin tulevana puolisona varsin rennoin ottein. Linnean konstailematon suhtautuminen omaan ulkonäköönsä suuntaa  ehkä kritiikkinsä enemmän nykyajan vääristynyttä ruumiinkuvaa kuin entisajan satujen suloisia prinsessahahmoja kohtaan:

Sisartensa innoittamana Linnea alkoi kuitenkin ommella itselleen uutta tanssiaismekkoa, mutta siihen hänen kilpavalmistelunsa jäivätkin. Hänen vaaleat hiuksensa olivat valmiiksi kiiltävät ja kiharat, joten hänen ei tarvinnut uhrata niille sen kummemmin aikaa. Hän oli myös aivan tyytyväinen vartaloonsa. Hänen sisarensa tuskittelivat olemattomia omenavatsojaan ja näkymättömiä kaksoisleukojaan ja sulloivat uumansa tiukkoihin valaanluisiin korsetteihin. Linnea ei korseteista piitannut, eikä hän välittänyt tuijotella peilikuvaansa. Hänellä ei edes ollut kokovartalopeiliä. Hän pelasi pallopelejä kylän poikien ja tyttöjen kanssa tai juoksi pitkin metsiä jonkun kulkukissan perässä, jota hän halusi silittää edes kerran ja sitten yrittää houkutella mukaansa.

Satu "Laiska-Lassen joutopäivä" lähtee sekin liikkeelle varsin perinteisestä asetelmasta, jossa veljeksistä toinen on ahkera ja uuttera ja toinen ei halua rasittaa itseään turhalla työnteolla. Veljensä kanssa aloitetun vedonlyönnin seurauksena Lasse joutuu yrittämään vähän enemmän, mutta pysyy uskollisena luonnolleen ottamalla tupluurit myös liskolinnun kanssa taistelun lomassa. Sattuman ja onnenkantamoisten kautta Lassesta tuleekin prinsessan puoliso – ei siksi, että olisi parantanut tapansa tai osoittanut suurta rohkeutta ja jaloutta, eikä hän muutu kuninkaanakaan:

Morsmaikku Orvokki oli nyreä saadessaan patalaiskan, suorastaan tapalaiskan, sulhasen joka vain veti lonkkaa ja hirsiä. Valtakunnassa sen sijaan Lassesta tuli oikein suosittu kuningas, koska hän oli liian veltto pistämään pystyyn sotia tai korottamaan veroja. Alamaiset huomasivat, että ehkä ihmisen ei olekaan hyvä raataa liikaa ja kerätä aina vain enemmän mammonaa, vaan ehkä vähempikin riittää. Jopa kuninkaalle.

Päivi Alasalmi kirjoittaa värikästä, elävää kieltä. Vaikka kokoelman sadut on ensisijaisesti suunnattu lapsille, niissä on myös huumoria ja sanomaa, joka avautuu parhaiten aikuiselle. Jännitystä on juuri sopivasti, ja Riikka Jäntin kauniit mustavalkopiirrokset viimeistelevät kokonaisuuden.

Kirjasta on blogannut muyös Maija Kirjojen keskeltä

Lukupiirissä Leena Parkkista kuuntelemassa

Minulla oli tänään ilo osallistua Lukukeskuksen ja muutaman kirjabloggaajan järjestämään lukupiiriin, jossa oli vieraana Leena Parkkinen. Lukukeskus ideoi uutta kirjailijavierailukonseptia: kirjailijan voisi tilata yksityiseen lukupiiriin kertomaan ja keskustelemaan kirjoistaan ja työstään. Kokoonnuimme noin kymmenen kirjabloggaajan ja Lukukeskuksen Saara Orasen kanssa erään kirjabloggaajan kotona herkullisten tarjoilujen ja kirjallisen keskustelun äärelle.

Leena Parkkinen on julkaissut kaksi romaania, Sinun jälkeesi Max (2009) ja Galtbystä länteen (2014), lastenromaanin Miss Milky Ray (2011) sekä lukuisia novelleja eri lehdissä ja antologioissa. Olen nyt lukenut hienon ja kiehtovan Galtbystä länteen sekä Grantassa ja Valhe ja viettelys -antologiassa ilmestyneet novellit. Mies luki Miss Milky Rayn lapsille iltasaduksi pari vuotta sitten ja siitä tykättiin kovasti. Tämäniltainen keskustelu keskittyi viime syksynä ilmestyneeseen Galtbyyn, mutta myös Maxista ja Parkkisen kirjailijantyöstä yleensä saimme kuulla paljon kiinnostavaa.

Galtbystä länteen sai alkunsa, kun Parkkinen asui itse jonkin aikaa pienellä paikkakunnalla ulkosaaristossa. Kahdessa aikatasossa liikkuvan romaanin ensimmäisessä versiossa oli vain yksi aikataso, jossa kirjan päähenkilö Karen on siekailematon ja itsenäinen vanha rouva. Myöhemmin Parkkinen tajusi, että tarinaa on kerrottava myös siinä ajassa, jossa romaanin polttopisteessä olevat traagiset asiat tapahtuvat. Näin alkoivat hahmottua 1940-luvun loppuun sijoittuvat osuudet, jotka saivat lopullisessa romaanissa pääpainon. Meistä kuulijoista useampikin ilmaisi ihastuksensa Karenin hahmoon, ja kysyin onko hahmolla jokin tosielämän esikuva. Parkkinen kertoi lainanneensa Kareniin piirteitä joiltakin sukulaisiltaan.

Palkittu esikoisromaani Sinun jälkeesi, Max syntyi kirjailijan mukaan fragmentteina, pala palalta – Parkkinen ei yleensäkään suunnittele romaanejaan insinöörimäisen tarkasti etukäteen, vaan kirjoitustyön kuluessa eläytyminen henkilöihin ja tarinaan alkaa vaikuttaa niin, että kirjailija ei voi enää itse määrätä tapahtumien kulkua. Parkkinen kertoi kirjoittavansa sellaisista aiheista, jotka ovat häntä itseään lähellä – aiheita ja teemojakaan ei voi vain valita, vaan jotkut asiat ikään kuin vaativat aada tulla kirjoitetuiksi. Molemmat Parkkisen romaanit ovat kuitenkin vaatineet runsaasti taustatyötä, kuten historiallisten yksityiskohtien selvittämistä.

Kun Parkkiselta kysyttiin hänen omia suosikkikirjailijoitaan, hän mainitsi muun muassa Alice Munron, Margaret Atwoodin, Monika Fagerholmin ja Günter Grassin ja runoilijoista muun muassa Sirkka Turkan, Mirkka Rekolan ja Saila Susiluodon. Parkkinen ei itse alunperin haaveillut kirjailijanurasta – päinvastoin, kirjailija Jukka Parkkisen (jonka mainioita Korppi-kirjoja on meilläkin luettu) tyttärenä ja kirjalliten piirien keskellä kasvaneena Parkkinen halusi tehdä jotakin aivan muuta, opiskeli graafista suunnittelua ja työskenteli mainostoimistossa. Vähitellen kirjamaailma kuitenkin veti puoleensa, ja Parkkinen toimi muun muassa Kaari Utrion assistenttina ja teki töitä eri kustantamoille. Esikoisromaanistaan asti Parkkinen onkin ollut vapaa kirjailija. Seuraaksi häneltä ilmestyy lastenromaani, jonka on kuvittanut Jussi Karjalainen.

Oli mukava kuunnella kirjailijaa ja kanssalukijoiden kommentteja kodikkaassa tilaisuudessa, emännän loihtimista tarjoiluista nauttien. Kiitos vielä kerran Leena Parkkiselle, Lukukeskukselle ja kaikille mukana olleille ihanasta illasta!

Vuosi kuvina -haaste: tammikuu

Tammikuun 15. päivänä 2014, noin kello 15.45.

Monessa seuraamassani blogissa on viime aikoina innostuttu Vuosi kuvina -haasteesta (jonka alkuperäistä ideoijaa/lähdettä en tiedä) ja esitelty kerran kuukaudessa kuvia samasta maisemasta niin, että vain vuodenajat vaihtuvat. Viehätyin tästä eräänlaisen kuvapäiväkirjan ajatuksesta: miten erilaiselta sama maisema näyttääkään eri vuodenaikoina, miten aika kuluu... Alkaneen vuoden ja lumen kaunistaman maiseman kunniaksi hyppään siis itsekin tähän haasteeseen mukaan.

Otin muutaman kuvan jo eilen, mutta kun tänään keskiviikkona puut olivat saaneet aurinko paistoi vielä eilistäkin kirkkaammin, taivas oli päivällä huikean sininen ja pilvinen ja sekä aamulla että illansuussa suloisen vaaleanpunainen, piti kuvia räpsiä vielä lisää tätä haastetta ajatellen. Kovin montaa kuvaa en kuitenkaan ehtinyt napata, sillä päivä oli aikamoista rientämistä paikasta toiseen ja "kamerasta" (eli kännykästä) joko akku loppumassa tai muisti täynnä. Joissakin tänään ottamissani kuvissa näkyy lisäksi joko lapsiani tai rakennuksia, joita en tähän Vuosi kuvina -sarjaan halunnut.

Molemmat näkymät, joita ajattelin nyt tallentaa kuukausi kuukaudelta, ovat meidän tontin "alapäädystä" otettuja, ylemmän kuvan näkymä aukeaa siis itään/kaakkoon ja alla alevan itään/koilliseen. Näkymät on kunnan tai tehtaan puistometsästä. Näissä kuvissa korkeuserot ja monet muut nyanssit häviävät, mutta minulle nuo maisemat ovat hirveän rakkaita ja rauhoittavia.

Tammikuun 14. päivänä noin kello 14.

Astrid Lindgren & Ilon Wikland: Minäkin haluan siskon ja Minäkin tahdon kouluun

Astrid Lindgren (teksti) ja Ilon Wikland (kuvitus):  

Minäkin haluan siskon
Jag vill också ha ett syskon, suom. Kerttu Piskonen.
Wsoy 2011 (5. painos), 32 sivua.

Minäkin tahdon kouluun
Jag vill också gå i skolan, suom. Riitta Mäyrälä.
Wsoy 1989 (3. painos), 32 sivua.

Iki-ihanan kirjailija–kuvittaja -työparin, Astrid Lindgrenin ja Ilon Wiklandin, kuvakirjat Minäkin haluan siskon ja Minäkin tahdon kouluun ovat sisarusteoksia monessa mielessä. Nimiä ja kuvakirjan ulkoasua myöten kirjat ovat samaa sarjaa, ja sisaruus on molemmissa kirjoissa tärkeänä teemana, Minäkin haluan siskon -kirjassa toki eksplisiittisemmin. Molempia kirjoja olen toivonut omakseni siitä asti, kun luin Karoliina ne esitteli Kirjavassa kammarissa, unohtamatta toisen yhtä vannoutuneen Lindgren–Wikland fanin Katjan kirjoitusta Minäkin haluan siskon -kirjasta Lumiomenassa. Kumpaakaan kirjaa en muista lapsuudestani, mutta ne ovat tutunoloisia – ehkä olen kuunnellut tai katsellut niitä kerhossa, eskarissa tai kirjastolainoina. Tai sitten tuttuuden tunne johtuu siitä, että kaksi muuta Lindgren–Wiklund -kirjaa, joihin olen varmasti tutustunut jo lapsena, Osaa Lottakin ajaa ja Lotta osaa mitä vain, ovat kuvitustyyliltään ja tunnelmaltaan hyvinkin samanlaisia, vaikka kertovat eri perheiden lapsista.

Nyt molemmat kuvakirja-aarteet ovat kuitenkin onnellisesti omassa hyllyssä; Minäkin haluan siskon on yhä myynnissä ja löytyi varsin edullisesti verkkokirjakaupasta. Minäkin tahdon kouluun oli kinkkisempi, sillä sen uusin painos(sekin jo muutaman vuoden takaa) on Wiklandin sijasta Katrin Engelkingin kuvittama ja se on suunnattu omatoimista lukemista aloitteleville esi- ja ensiluokkalaisille. On selvää, että kenenkään muun kuin Wiklandin kuvitus ei tässä tapauksessa kelpaa – onneksi löysin oikean kirjan kuitenkin hyväkuntoisena ja sopuhintaan netistä. Kirjoja on luettu ahkerasti, erityisesti tänä vuonna kaksi vuotta täyttävä kuopukseni tuntuu rakastavan Wiklandin värikuvia. Etenkin Minäkin haluan siskon on nuoren neidin mieleen; sen kuvitus onkin oikein erityisen iloista ja värikylläistä, siinä missä Minäkin tahdon kouluun -kirjassa Wiklandin piirrosjälki on jotenkin herkkäviivaisempaa ja värit vaaleammat ja murretummat.

Minäkin haluan siskon käsittelee sisaruskateutta kahdessakin mielessä: ensin (iältään enkä noin kolme-nelivuotias?) Petteri on vähän kateellinen naapurin Jannelle, joka vaunuttelee tuoretta pikkusisarustaan pihalla, ja toivoo itselleenkin pikkusisarusta. Yllättäen toive onkin hyvää vauhtia toteutumassa, mutta kun pikkusisko sittek syntyy, alkaa sisaruskateuden seuraava muoto: Petteriä harmittaa kaikki se aika ja huomio, jota vanhemat antavat vauvalle. Mustasukkaisuus menee kuitenkin ohi, kun Petteri ymmärtää olleensa itse aikanaan samanlainen avuton rääpäle ja alkaa auttaa äitiä pikkusiskon hoidossa, sanalla tutustuen tähän paremmin. Ja kun Leena-sisko kasvaa, hänestä saa kivan leikkikaverin. Leenasta on seuraa etenkin silloin, kun perheeseen syntyy kolmas lapsi ja Petteri huomaa, että nyt Leena onkin iso, ainakin Matti-vauvaan verrattuna.

Kirjassa Minäkin tahdon kouluun Petteri ja Leena ovat suunnilleen saman ikäisiä kuin Minäkin haluan siskon -kirjan lopussa. Ottaen huomioon, että edellisen kirjan perusteella Petterillä ja Leenalla on vähintään kolmen vuoden ikäero, luultavasti suurempikin, voisin kuvitella Petterin olevan tässä kirjassa 8–9 -vuotias ja Leenan noin 5-vuotias. Leenaa harmittaa, kun hän ei vielä saa käydä koulua, ja myös uteliaisuus kalvaa: millaista siellä koulussa on? Petteri tarjoutuu esittelemään koulunsa Leenalle, ja niinpä eräänä päivänä Leena menee muitta mutkitta Petterin mukana tämän luokkaan. Herttainen toivottaa vieraan tervetulleeksi, ja Leena pääsee mukaan isompien tyttöjen välituntileikkeihinkin.

Molemmat Petteri ja Leena -kirjat käsittelevät aiheitaan hyvin idyllisesti ja herttaisesti. Sellaisia nämä kirjat saavat ollakin, mutta olen kyllä iloinen, että koulukateudesta on olemassa myös Nopolan siskosten hulvaton kirja,
Heinähattu, Vilttitossu ja ärhkäkkä koululainen, ja sisaruskateudesta on tehty sellainen läkähdyksiin asti naurattava kirja kuin Teija Rekolan ja Mervi Lindmanin Eetu ja ruma rusina, jonka yritän ehtiä esittelemään lähiaikoina. Onneksi on monenlaisia kirjoja, ja Lindgrenin ja Wiklandin luomat, arjenkin kultamaat idyllit ovat suloisia keitaita.

Laura Lähteenmäki: Ikkunat yöhön

Laura Lähteenmäki: Ikkunat yöhön
Wsoy 2014, 269 sivua.

Hän käveli Roopen rinnalla kuusikujaa alaspäin ja mietti asiaa udestaan: Saattoi tietenkin olla myös niin, että isoäidin tarinan puttuminen oli sittenkin raskaampaa kuin joululahjavillasukat. Sillä totta kai jokaisella oli tarinansa. Aina sitä vain ei tiennyt, aina sitä ei kerrottu, jaettu toisten kanssa, ja silloin todellisuudessa oli pieni reikä, yhden ihmisen kokoinen kolo, ja se puuttuva pala oli se kaikista tärkein.

Olen pitänyt Laura Lähteenmäkeä taitavana kertojana nuortenkirjojen ja joskus vuosia sitten lukemani romaanin Kaaso perusteella, mutta nyt Lähteenmäki on kirjoittanut reseptillä, joka uppoaa minuun erityisen hyvin: äitejä ja tyttäriä, siskoksia, menneisyyden painolastia ja vaiettuja perheasioita. Pidän sukuromaaneista ja aikatasojen limittymisestä ja Ikkunat yöhön -romaanissa sukupolvien kokemukset muodostavat uskottavan ketjun ja nykyhetken kuvaukset viittaavat onnistuneesti menneeseen ja toisinpäin. Kun laajahko henkilögalleria ja juonen loimilangat pysyvät hyvin hallinnassa ja tarina on kerrottu kauniilla kielellä, selkein ja osuvin ilmauksin, oli Ikkunat yöhön minulle hyvä kirja aloittaa tutustuminen alkaneen vuoden kirjasatoon.

Ikkunat yöhön -romaanin keskiössä on Niityn metsätila, johon kuuluu satoja hehtaareja metsää, komea päärakennus ja useita muita rakennuksia samassa pihapiirissä. Pian sodan jälkeen Niitty jää ilman isäntää, kun leskiemännän sodassa haavoittunut vanhempi poika kuolee. Nuorempi poika Eino palaa kotitilalleen tuoden mukanaan Tampereen eloisan kaupunkielämän ja sukulaisensa vastahakoisesti jättävän Elsin ja kaksi pientä lasta. Pian syntyy kolmaskin, joka – niin ainakin unettomuuteen suistuvasta Elsistä tuntuu – ei nuku koskaan mutta syö aina ahnaasti.

Elsin vanhemmasta tyttärestä Astasta varttuu Niittyä mustasukkaisesti emännöivä ja metsää tarmokkaasti hoitava, muita ihmisiä kuin poikaansa karttava erakko. Ainoa poika tulee omasta kolmekymppisen miehen kaupunkielämästään mielellään käymään Niityssä, mutta äidin rauha järkkyy Roopen tuodessa ensi kertaa tyttöystävän mukanaan. Kesälomilla piharakennuksessa viihtyy – päärakennuksen ikkunaverhojen takana piileksivän tädin paheksuvista katseista huolimatta – Elsin toisen tyttären, isosiskoaan rennomman Arjan tytär Hanna, jolle niin jonkinnäköisistä alkavan murrosiän kasvukivuista tai kenties jostakin neurologisesta häiriöstä oireileva Niklas-poika ja kriiseissään pyörivä runoilijasisko Riikka tuottavat päänvaivaa.

Perhetarina etenee eri henkilöiden näkökulmasta kerrottujen lukujen kautta; välillä syntyy herkullista ristivalotusta kun samaa kohtausta tai tilannetta katsotaan vuoroin useamman, eri tarkoitusperin ja luonteenpiirtein varustetun henkilön näkökulmasta. Kahden eri aikatason lisäksi menneisyyttä kartoitetaan henkilöiden muistojen kautta. Romaanin jännite säilyy hyvin, ja ajatukset askartelevat kertomuksen aukkojen ympärillä: mitä Elsille ja hänen nuorimmalle lapselleen tapahtui, mikä on tehnyt henkilöistä sellaisia kuin he ovat, mikä on suvun ulkopuolelta tulevan Teresan rooli?

Tarina tempaa mukaansa ja etenkin syrjäiselle maatilalle miniänä joutuvan Elsin yksinäisyydestä ja väsymyksestä johtuva hiljainen pakokauhu ja siitä vähitellen versova vaikea lapsivuodepsykoosi on vaikuttavasti ja koskettavasti kuvattu. Ikkunat yöhön oli kuitenkin jäädä minulta kokonaan lukematta romaanin alun vuoksi. Kirja alkaa jonkinlaisella prologilla, joka, toisin kuin muut luvut, ei ole nimetty näkökulmahenkilön mukaan – romaanin edetessä selviää kyllä, keitä katkelmassa kuvataan. Katkelman tunnelma on hyvin pahaenteinen, ja tunnelma tiivistyykin hyvin vastenmieliseen ja outoon käänteeseeen. Tällainen aloitus olisi kenties sopinut johonkin trilleriin, mutta Ikkunat yöhön on synkistä sävyistään ja osin dekkarimaisesta rakenteestaan huolimatta melko arkista perhekuvausta. Alkukatkelma ei onnistunut koukuttamaan minua, vaan pikemminkin vieraannutti, mutta onneksi heti seuraavilla sivuilla päästään kiinni vahvempiin tarinalinjoihin.

Iijoki-kuume nousee

Enpä olisi vielä muutama vuosi sitten uskonut, että alkaisin lukea Kalle Päätaloa, vieläpä massiivista Iijoki-sarjaa. Kuten Iijoki-kimppaluvun vastikään käyntiin polkaissut, Iijoki-sarjaa jo parikymppisenä ahminut ja fanittanut Kirjavan kammarin Karoliina toteaa, Päätalo ei oikein ole "sopinut nuoren naisen idoliksi vaan oli vain keski-ikäisten ja vanhojen maalaismiesten junttiharrastus". Nykyään minua kyllä kiinnostaa työn kuvaus (kauno)kirjallisuudessa (ja historia on kiehtonut aina, tosin Suomen lähihistoria vasta viime aikoina), mutta enemmän naisten työt, vaikka aion kyllä lukea vielä sen Hyryn Uuninkin. Lapsuuskuvauksetkin kiinnostavat, mutta olen herkkä lukija enkä mielelläni lue kovin rankoista ja kurjista lapsuudenkokemuksista – ja Kalle Päätalon lapsuushan oli nimenomaan varsin iloton, vaativa ja työntäyteinen, joten saa nähdä miten käy.

Myös perinteisessä mediassa Kalle Päätalo on ollut esillä viime aikoina, ennen muuta Ritva Ylösen tuoreen väitöskirjan Tervaksinen toteemi. Kalle Päätalon Iijoki-sarjan vastaanotto ja vaikutus myötä. Olen tavallaan saanut seurata tämän ensimmäisen Päätalo-aiheisen väitöstutkimuksen aivan alkuvaiheita, sillä olimme Ritva Ylösen kanssa samassa kotimaisen kirjallisuuden proseminaariryhmässä kymmenisen vuotta sitten. Ylösen väitöskirjaan, joka löytyy sähköisessä muodossa Tampereen yliopiston julkaisuarkistosta, täytyy jossain vaiheessa tutustua ajan kanssa. Päätalo-tietouden alkupalaksi luin viimeisimmäistä Kulttuurivihkot-lehdestä Kai Hirvasnoron Päätalo-artikkelit "Työväenkirjallisuuden väheksytty puurtaja" ja "Sodan synty yksityisenä kokemuksena". Hirvasnoron lukupäiväkirjablogi Päätalon matkassa löytyy Kansan uutisten sivuilta.

Monet kirjabloggaajaystävät ovat viime aikanoina innostuneet Päätalosta, P.S. Rakastan kirjoja -blogin Sara on kuunnellut (Iijoki-sarjaan kuulumattoman) Ihmisiä telineillä äänikirjana ja menettänyt Kallelle sydämensä, ja Poplaarin Pekalla on omien sanojensa mukaan jo "Kunnan jauhot suussa", eli hän on edennyt Iijoki-sarjassa kolmanteen osaan ja kirjoittaa blogissan avausosasta Huonemiehen poika ja aikomuksestaan kahlata Iijokea kaikki noin 16 000 sivua. Eräs bloggaaja on jo ottanut projektikseen haalia koko sarjan hyllyynsä. Itse olen sitä mieltä, että elämäni on liian lyhyt, jotta eläisin Kalle Päätalon elämän siinä ohessa lukemalla koko 27-osaisen Iijoki-sarjan, mutta ajattelin lukea ainakin kirjastosta tänään hakemani Huonemiehen pojan ja katsoa kuinka käy.

Pauliina Salminen: Miehittäjän morsiamet

Pauliina Salminen: Miehittäjän morsiamet
Rakkautta ja petoksia jatkosodan Itä-Karjalassa
Atena 2013, 207 sivua.

Kiitos kirjeestäsi, jonka sain kaksi päivää sitten. Minulle ei kuulu muuta kuin hyvää, vaan sinua on ikävä. Mutta onhan hyvä kun sanoit pääseväsi tänne Suomeen minun luokse. Minun tulee kovin sinua sääli tällä kertaa niin kuin kaikkia teitä karjalaisia. Kunhan ajat asettuu, niin kyllä teille kaikille tulee parempi eläminen. Sotan aikana on aina kovaa joka puolella. Niin sanoit Anna, että uutella kuulla sinulle annettiin lupa tulla tänne. Koeta nyt sitten hommata asiasi niin että pääset tulemaan.

Luin äskettäin Tyyni Tuulion romaanin Marja-Liisan oma koti (Wsoy 1945), jossa jatkosodan aikaa kuvataan hyvin ihanteelliseen sävyyn. Tuulion kirja on tietysti aikansa tuote, suunnattu sota-ajan nuorille naisille vahvistamaan heidän uhrimieltään ja tulevaisuudenuskoaan kotirintamalla. Itä-Karjalan miehittämisestä tai Suur-Suomesta haaveilevasta Akateemisesta Karjala-seurasta romaanissa ei puhuta mitään, ja sota näyttäytyy ennen muuta isänmaan puolustamisena. Kuitenkin myös esimerkiksi koulujen historianopetuksessa vaiettiin pitkään siitä, että Suomi oli jatkosodassa myös miehittäjä: Suomen armeija ei pysähtynyt niin sanotulle vanhalle rajalle, vaan jatkoi eteenpäin alueille, jotka eivät ole koskaan kuuluneet Suomelle. Keskisuomalaisen pääkirjoitustoimittaja Pauliina Salminen on tarttunut monin tavoin herkkään aiheeseen tutkiessaan suomalaisten miehittäjäsotilaiden ja itäkarjalaisnaisten suhteita jatkosodan aikana.

Tutkimuslähteinään Salminen on käyttänyt muun muassa oikeuden pöytäkirjoja, viranomaisten kirjeitä ja Marjo Koposen gradua suomalaissotilaiden aviottomista lapsista Itä-Karjalassa, mutta myös muutamia rakkauskirjeitä ja jopa joitakin aikalaisten haastatteluja. Vuosina 1941–1944 suomalaisten ja itäkarjalaisten välille syntyi monenlaisia ja monenkestoisia suhteita, mutta dokumentteja on pääasiassa sellaisista suhteista, joiden tuloksena syntyi lapsi tai lapsia, sillä miehityshallinnon virannomaiset tekivät lasten elatusta ja asemaa koskevia kuulemisia ja päätöksiä. Suomalaissotilaiden lapsia jäi Itä-Karjalaan arviolta viitisensataa; todennäköisesti luku saattaa olla suurempikin. Salmisen aineistosta piirtyy esiin todellisia rakkaustarinoita, olosuhteiden paineessa syntyneitä molemminpuolisen hyötymisen suhteita, hyväksikäyttöä, katteettomia lupauksia, hylättyjä naisia ja lapsia ja pahimmillaan raiskauksia ja puoskaroituja abortteja. Sota- ja miehitysaika kaukana kotiseuduilta ja omasta perhepiiristä vaikutti sotilaiden moraalikäyttäytymiseen, mutta pahimmat rötöstelijät olivat usein niitä, joilla oli rikosrekisterissä merkintöjä jo rauhanajan Suomesta.

Vaikka iso osa Suomen armeijan sotilaista oli vastahakoinen jatkamaan etenemistä sen jälkeen, kun talvisodassa menetetty Laatokan Karjala oli vallattu takaisin, monet olivat myös täynnän intoa Itä-Karjalan "vapauttamisesta" ja pääsystä kalevalaisen kansanrunouden laulumaille. Sotakuukaudet ja -vuodet olivat kuluneet pääosin miesporukoissa; naimisissa olevatkin pääsivät harvakseltaan lomille ja naimattomien oli vaikea lyhyiden lomien aikana edes aloittaa seurustelusuhdetta. Itä-Karjalassa sen sijaan oli pääasiassa naisia ja lapsia, kun miehet oli viety puna-armeijaan tai evakuoitu. Olosuhteet olivat siis otolliset ihastumisille, himolle, rakastumisille ja jopa pitkille, avioliiton kaltaisille suhteille.

Pääosa suomalaissotilaiden suhteista syntyi niin sanottujen kansallisten naisten, siis suomalaisten heimokansoihin kuuluvien naisten kanssa. Joitakin merkintöjä on myös suomalaismiesten ja venäläisnaisten, sekä vieläkin harvempia dokumentteja suomalaisnaisten ja itäkarjalaismiesten, suhteista. Jos itäkarjalaisnainen meni naisimisiin suomalaismiehen kanssa, hän sai Suomen kansalaisuuden ja saattoi matkustaa Kanta-Suomen puolelle avioitumista varten jo ennen naimisiinmenoa; suomalaisnaisen kanssa avioituneilla (harvalukuisilla) itäkarjalaismiehillä ei tätä samaa oikeutta ollut.

Monet itäkarjalaisnaisista olivat jo aiemmin naimisissa ja pienten lasten äitejä. Neuvostoliitossa oli kahdenlaisia avioliittoja, rekisteröityjä ja rekisteröimättömiä. Jälkimmäisiin luettiin vakituisesti yhdessä elävät pariskunnat, ja rekisteröimättömyydestä huolimatta nämä "avoliitot" rinnastuivat neuvostokansalaisten mielissä avioliittoihin eikä niitä paheksuttu samaan tapaan kuin samaan aikaan suomessa niin sanottuja "susipareja". Suomessa hyväksyttiin tosiaan vain laillisesti vihityt parit aviopareiksi, ja Suomeen päästäkseen itäkarjalaisnaisten oli mentävä "suomalaiseen avioliittoon" ja haettava avioeroa mahdollisesta aiemmasta (rekisteröidystä) aviomiehestään. Niin pitkään kun uskottiin, että Itä-Karjala jäisi pysyvästi osaksi Suomea, miehityshallion viraomaiset tukivat avioliittoja suomalaisten ja itäkarjalaisten välillä ja myönsivät varsin auliisti avioeroja kenties hyvinkin kauan (jo ennen jatkosotaa) teillä tietymättömillä olevista itäkarjalais- tai venäläismiehistä. Kun alkoi näyttää siltä, että Suomi häviää sodan ja joutuu vetäytymään Neuvostoliiton alueiksi jäävästä Itä-Karjalasta, alettiin anomuksiin suhtautua nuivemmin.

Kaikki suomalais-itäkarjalaiset "uusperheet" eivät siis koskaan yhdistyneet vilpittömistä aikeista ja molemminpuolisesta rakkadesta huolimatta. Syitä oli monia: rakkautta raskaaksi tulleelle itäkarjalaisheilalleen vannonut sotilas saattoi kuolla taistelussa tai johonkin sairauteen, perheellinen mies saattoi katua rakkauden huumassa annettuja lupauksia ja palata sittenkin entisen perheensä luo, virannomaiset saattoivat evätä Suomeen-matkustusluvan tai itäkarjalaisnainen halusi sittenkin jäädä kotiseudulleen ja sukunsa pariin. Sota-ajan epävakaissa oloissa oli väistämätöntä, että monet tarinat päättyivät onnettomasti.

Oli lohdullista lukea Salmisen kirjasta, että Neuvostoliiton puolelle jääneiden itäkarjalais-suomalaisten lasten asema oli vallan vaihtumisen jälkeenkin kohtalaisen hyvä; lapset ja heidän äitinsä eivät tiettävästi joutuneet syrjinnän kohteeksi, ja kotiinsa mahdollisesti palanneet vanhat neuvostoliittolaisaviomiehet saattoivat hyväksyä miehityksen aikana syntyneet uudet perheenjäsenet. Sen sijaan ne itäkarjalaisperheet, joista sisko tai tytär oli muuttanut suomalaissotilaan kanssa Suomeen, joutuivat syrjinnän kohteeksi. Myöskään Suomeen muuttaneilla itäkarjalaisnaisilla ja aviottomilla lapsilla ei välttämättä ollut helppo elämä edessään vieraassa maassa.

Pauliina Salminen on kirjoittanut koskettavan, sujuvasti ja kiinnostavasti etenevän ja helposti lähestyttävän tietokirjan. Omat pohjatietoni aiheesta olivat lähes olemattomat ja koulun historiantunneilla käsitellyt jatkosodan vaiheetkin varsin hyvin unohtuneet, mutta Miehittäjän morsiamissa tapahtumien taustat tuodaan lyhyesti ja ymmärrettävästi esille. Autenttiset valokuvat jatkosodan aikaisesta Itä-Karjalasta työssä ahkeroivine naisineen ja imetettävine pienokaisineen tuovat historian lähelle, samaistuttavaksi, samoin kuin lainaukset todellisista rakkauskirjeistä. Miehittäjän morsiamissa kerrotaan lyhyesti useiden naisten, lasten ja pariskuntien tarinat (joissakin johtolangat loppuvat lähes alkuunsa, toisten jäljet kantavat 2000-luvulle saakka), mutta keskisuomalaisen Väinön ja aunukselaisen Annan rakkaustarinaa seurataan läpi koko kirjan.

Muissa blogeissa sanottua: Illuusioita, Rimakauhua ja rahkapiirakkaa

Sodan ja rakkauden aihepiirit yhdistyvät myös toisessa viime vuonna ilmestyneessä tietokirjassa, Mikko Porvalin Rautasormus. Rakkaustarinoita sotavuosilta -teoksessa.

Osallistun tällä postauksella Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen.

Tuulia (Tyyni Tuulio): Marja-Liisan oma koti

Tuulia (Tyyni Tuulio): Marja-Liisan oma koti
Wsoy 1945, 125 sivua.

Totuus on se, etten tällä hetkellä tiedä mitään parempaa kuin olla vain mieheni ruuanlaittaja, oman pienen kotini aloitteleva emäntä, ei mitään muuta. En oikein huoli tunnustaakaan Harrille kuinka naisellisesti nautin tästä kaikesta, kuinka viehättävää minusta on ottaa vielä melkein vastasyntyneestä liinavaatekomerostamme esille ja käyttöön pyyhkeitä, joita nimikoin muutama viikko tai kuukausi sitten – voi, eikö se tapahtunut jossakin edellisessä elämässä! – tai heilutella lattiaharjaa, jonka vaivoin löysin eräästä laitakaupungin kaupasta, ja pyyhkiä vähiltä huonekaluiltamme pölyt uudella pölyliinalla, pienen Tytti-siskoni mestariluomuksella. 

Tervehdys Marja-Liisa!

Olipa taas mukava kuulla sinusta ja uusista vaiheistasi. Kun lapsena ensi kerran luin elämästäsi kirjasta Marja-Liisa harjoittelee, en osannut arvatakaan, että Tyyni Haapanen- Tallgren, näin ystävien kesken "Tuulia", oli kirjoittanut tarinallesi jatkoa ja tuskin olisin kovin helposti tätä jatko-osaa edes löytänyt (toista se on nyt, huutiksen ja netin aikakaudella, mutta ei niistä sen enempää). Hyvin monet vanhanajan tyttökirjat päättyvät juuri avioelämän kynnykselle, kuten ensimmäinen sinusta kertova kirja, jonka viime sivuilla säteilet kauniina ja haikeanonnellisena morsiamena Harrisi rinnalla.

Koska kerrot elämästäsi pääosin preesensmuodossa, kuin kirjoittaisit päiväkirjaa tai kirjettä, päätin minäkin kirjoittaa sinulle täältä kaukaa tulevaisuudesta. Te aloittelette Harrin kanssa yhteistä elämää Helsingistä, mistä olette kovasta asuntopulasta huolimatta onnistuneet vuokraamaan jopa kaksion. Töölöstä on sopivan lyhyt matka yliopistolle, jossa opiskelette uutterasti molemmat: sinä fuksina niin Sibelius Akatemiassa kuin Yliopiston Humanistis-filologisessa tiedekunnassa ja sinua viitisen vuotta vanhempi Harri puolestaan jatko-opiskelijana, väitöskirjansa parissa. Sen perusteella, mitä kerrot elokuvateatterin päivänäytökseen jonottaneisiin lapsiin ja aikuisiin osuneesta pommituksesta, eletään Marja-Liisan oma koti -kirjan alkaessa jatkosodan syksyä 1942.

Harri on kotiutettu rintamalta sen jälkeen, kun hän menetti sodassa vasemman käsivartensa. Hänellä on mielestäsi jonkinasteinen invalidi-kompleksi – eikä ihme, sen perusteella, mitä kerrot appesi uuden Tuire-rouvan teekutsuista, tuohon aikaan oli vielä varsin asenteellinen suhtautuminen vammautuneisiin – mutta te molemmat tiedostatte, että ellei Harri olisi pahasti haavoittunut, ette saisi olla nyt yhdessä. Olet aivan innoissasi ensimmäisestä omasta kodistasi ja vaimon velvollisuuksistasi, heräät varhain aamulla keittämään miehellesi korviketta etkä ota kuuleviin korviisikaan ehdotusta syödä ulkona useammin kuin kerran viikossa. Ikävä kyllä sota-ajan säännöstely asettaa tiukat reunaehdot ruuanlaitolle, ja sekä sinä että Harri laihdutte syksyn aikana.

Sota-aika näkyy kaupungissa muutenkin vähän eri tavalla kuin maalla, josta olet kotoisin. Täysikuun öinä joudutte usein nousemaan kesken unien ilmahälytykseen ja rientämään pommisuojaan. Harri on sinusta erityisen huolissaan, sillä hän on ehtinyt jo menettää oman äitinsa pommituksissa talvisodan aikana. Teillä kummallakaan ei siis ole enää äitiä, sillä omasi kuoli jo ollessasi lapsi. Ehkä siksikin olet niin hämmentynyt, kun saat tietää tulevasti äidiksi. Tuntuu vähän hassulta, että alat iloita vatsassasi kasvavasta vauvasta vasta kevättalvella, kun Risto-veljesi kuolee sankarikuoleman rintamalla. (Sinun ei olisi tarvinnut kertoa, että aloit toivoa poikaa ja että suunnittelit hänen nimeämistään Ristoksi, me lukijat olisimme arvanneet sen muutenkin.) Lapsi on lupaus toivosta ja elämän jatkumisesta myös suurten menetysten jälkeen.

Vauvaa odotetaan syntyväksi vasta heinäkuussa, mutta haluat keskeyttää opintosi jo pääsiäisen tienoilla ja keskittyä vauvanhoitotaitojen ennakkoharjoitteluun ja vauvan vaatevaraston koostamiseen. Opiskelu on kuitenkin sinulle tärkeää: sen lisäksi, että olet opinnoistasi aidon kiinnostunut, koet sen myös velvollisuudeksesi, kun niin harvoilla on mahdollista käydä luennoilla sota-aikana. Suunnittelet jatkavasi lukujasi myös vauvan syntymän jälkeen, mutta realistisesti uskot, että aika ei riitä kaikkeen – kummasta siis raaskisit luopua, musiikin vai kielten opiskelusta?

Sota-ajan kuvaukseksi kirjasi on varsin kevyt ja hyväntuulinen. Kerrot myös raskaista ja surullisista asoista, mutta et mässäile niillä etkä märehdi surussasi, vaan katsot reippaasti tulevaisuuteen ja hymyilet kyynelten lävitse. Optimistisuudessasi, ahkeruudessasi ja isänmaallisuudessasi olet varmasti ollut hyvä esikuva aikasi nuorille naisille, jotka ovat kohdanneet samanlaisia haasteita kuin sinä ja jotka ovat seuranneet vaiheistasi Kotilieden jatkokertomuksena. Nykyajan näkökulmasta vaikutat varsin naiivilta ja suhtaudut tarpeettomankin ihanteellisesti sotaan, mutta ymmärrän sinun olevan aikasi lapsi – lapsi, joka on syntynyt enemmän aatteen palosta kuin kirjallisesta kunnianhimosta. Hirmu herttainen olet joka tapauksessa! Toivottavast perheesi tarina jatkuu onnellisena siitäkin eteenpäin, kun Marja-Liisan oman kodin kannet sulkeutuvat.


Ystävällisin terveisin täältä rauhallisesta ja itsenäisestä Suomesta,

Maria

P. S. Yliopisto on yhä pystyssä, vaikka ne ihailemasi freskot valitettavasti tuhoutuivat pommituksissa.

Osallistun tällä postauksella Suketuksen Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen (Sodan liepeillä -kategoria)

Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo (suom. Kersti Juva)

Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo
Pride and Prejudice, suom. Kersti Juva.
Teos 2013, 504 sivua.

Huolimatta syvään juurtuneesta vastenmielisyydestään Elizabeth ei voinut olla ottamatta tällaisen miehen rakkautta kunnianosoituksena, ja vaikka hänen oma päätöksensä ei horjunut hetkeäkään, oli hän aluksi pahoillaan tuskasta, jota oli tuottava; kunnes kieli, jota mies sen jälkeen käytti, suututti hänet, ja hän kadotti kiukuissaan kaiken myötätunnon. Hän yritti kuitenkin rauhoittua ja vastata miehelle kärsivällisesti tään lopetettua. Mies päätti puheensa kuvaamalla hänelle vakavaa rakkauttaan, jota hänen kaikista yrityksistään huolimatta oli ollut mahdoton tukahduttaa; ja ilmaisi toiveen, että se palkittaisiin myöntävällä vastauksella kosintaan. Hän näki selvästi, ettei mies hetkeäkään epäillyt lopputulosta. Sanat puhuivat huolesta ja levottomuudesta, mutta ilme kertoi täydellisestä varmuudesta. Se oli omiaan ärsyttämään lisää, ja kun mies vaikeni, väri kohosi Elizabethin poskille ja hän sanoi: 

 »Tällaisissa tilanteissa lienee tapana ilmaista kiitollisuutta rakkaudentunnustuksesta riippumatta siitä, kuinka suurta vastakaikua se saa.On luonnollista tuntea kiitollisuutta, ja jos tosiaan voisin sitä tuntea, kiittäisin teitä nyt. Mutta en voi – en ole koskaan etsinyt suosiotanne, ja te suotte sen totisesti äärimmäisen vastentahtoisesti. Olen pahoillani, että olen aiheuttanut kenellekään tuskaa. Olen kuitenkin tehnyt sen täysin tahtomattani ja toivon, että se jää kestoltaan lyhyeksi. Niiden tuntemusten avulla jotka, kuten sanotte, ovat kauan estäneet teitä ilmaisemasta kiintymystänne, voitte varasti helposti voittaa sen tämän selityksen jälkeen.»

Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo -romaanin ilmestymisestä tuli vuonna 2013 kuluneeksi kaksisataa vuotta, ja sen kunniaksi Teos julkaisi kirjasta uuden, Kersti Juvan käsialaa olevan suomennoksen. Kauniskantinen kirja (graafinen suunnittelu Elina Warsta) ilmestyi parahiksi juuri joulun alla, joten sain viettää joulunpyhät yhden kaikkien aikojen lempikirjailijaninseurassa, lukien teosta, joka on yhtä aikaa tuttu ja kuitenkin uusi.

Oma Jane Austen -suhteeni alkoi samoin kuin monella muullakin nykyään, dramatisointien kautta. Olin otollisessa iässä, noin 12–13 -vuotias, kun Jane Austen -villitys levisi elokuvateattereissa ja televisiossa ja Austenin klassikoista otettiin uusia painoksia Suomessakin. Ihastuin BBC:n televisiosarjaan, joka esitettiin Ylellä 1996, ja sen innostamana luin kirjankin. BBC:n dramatisointi (jonka katsoi ties kuinka monennen kerran muutaman viime päivän aikana Yle Areenasta) on taiten tehty ja näyttelijäsuoritukset ovat valloittavia, mutta Jane Austenin kieli ei tietenkään pääse oikeuksiinsa muuta kuin jossain määrin dialogin osalta. Pidin Austenin kerronnasta lukiessani Sirkka-Liisa Norko-Turjan jo tuolloin hieman vanhentunutta suomennosta (1. painos Wsoy 1947), mutta vasta lukiessani Pride and Prejudicen alkukielellä, pääsin todella jyvälle Austenin lahjakkuudesta kielenkäyttäjänä ja siitä, kuinka rikasta ja vivahteikasta Austenin englanti on. Olen myös erityisen iloinen, että Kersti Juvan ansiosta saan lukea kirjaa nyt uudestaan äidinkielelläni, tarvitsematta arvailla joidenkin vanhentuneiden ilmausten merkityksiä. Juvan teksti on sujuvaa ja helppolukuista, mutta suomentaja onnistuu myös välittämään alkutekstin rikkaan kielenkäytön.

Suunnittelin vertaavani vanhaa ja uutta suomennosta toisiinsa – en arvottavassa mielessä, sillä Norko-Turjan käännös on syntynyt omassa ajassaan, silloisen kirjakielen puitteissa – mutta olinkin lainannut Wsoy:n Ylpeyden ja ennakkoluulon siskolleni (ja kirjaston kappaleetkin ovat kaikki lainassa!), eikä alkukielistä Penguin-pokkariakaan löytynyt. Uuden suomennoksen käännösprosessista kiinnostuneille suosittelen Kersti Juvan blogia Kotuksen sivuilla, erityisesti artikkeleja Sanastopulmia ja Herra Darcyn kosinta.

Ylpeyden ja ennakkoluulon viehätys perustuu tietenkin kielen ohella valloittavaan rakkaustarinaan ja 1800-luvun alun englantilaisen maalaisaatelin seurapiirien herkulliseen kuvaukseen. Ennen kaikkea sankaritar, Elizabeth, on elävästi kuvattu. Elizabethin mielenliikkeet – ja juonen kannalta erityisen tärkeät mielenmuutokset! – välittyvät lukijalle niin keskusteluissa kuin kertojan kuvaamina. Herra Darcy taas on virkistävä miespäähenkilö, sillä hän on kaikkea muuta kuin siloiteltu ja täydellinen. Lukija voi täysin eläytyä Elizabethin ennakkokäsityksiin Darcysta: tämä käyttäytyy todellakin epämiellyttävästi, ja mikä pahinta, ei osaa heti ensisilmäyksellä arvostaa Elizabethin kauneutta ja älykkyyttä. Sekä Elizabeth että Darcy ovat alkuun turhan ylpeitä ja ennakkoluuloisia suhteessa toisiinsa, mutta kylliksi älykkäitä, rehellisiä ja lopulta rakastuneitakin muuttaakseen käsityksiään.

Bennetin seitsenhenkinen perhe – hysteerisyyteen taipuva, typerä rouva Bennet, kuivaa huumoria viljelevä ja naisväen hupsutuksiin enemmän tai vähemmän kärsivällisesti suhtautuva herra Bennet sekä heidän viisi tytärtään, lempeä Jane, eloisa Elizabeth, kirjaviisasteleva moralisti Mary, hupsu Kitty ja huikentelevainen Lydia – on monella tavalla etuoikeutettu perhe, jonka joutilaan ja ylellisen elämäntavan perusta on Britannian siirtomaavallassa ja alempien luokkien raadannassa. Yläluokan piirissä he ovat kuitenkin vaatimatonta maalaisaatelia, ja rouva Bennetin sukulaiset ovat ammatinharjoittajia, kuten kauppiaita ja lakimiehiä. Bennetin tyttärien asemaa aikansa avioliittomarkkinoilla ja heidän tulevaisuudennäkymiään ylipäätään heikentää kuitenkin eniten se, että herra Bennetin isännöimä Netherfield on sääntöperintötila, joka siirtyy aina lähimmälle miespuoliselle sukulaiselle, tässä tapauksessa herra Bennetin serkulle. Kunkin tyttären tuleva perintöosuus on vain tuhat puntaa, eikä sillä juurikaan houkutella kosijoita.

Ylpeys ja ennakkoluulo ei kuitenkaan varmaan olisi saavuttanut klassikkoasemaansa ja yhä uusien lukijapolvien suosiota, ellei siinä kannatettaisi kaikkien taloudellisten ja käytännöllisten seikkojen uhallakin romanttisen rakkauden ideaalia ja puolisoiden keskinäistä yhteensopivuutta. Kirja on aito aikuisten satu siinä mielessä, että niin hyvä kuin pahakin saavat pitkälti palkkansa ja niille, jotka haluavat mennä naimisiin rakkaudesta ja rehellisin tarkoitusperin, annetaan avio-onnen lisäksi kaikki maallinenkin hyvä.

En voi kuin ihailla Jane Austenin kykyä kuljettaa juonta, jossa ei sadoista sivuista huolimatta ole lainkaan tyhjäkäyntiä vaan jonka rytmi on miellyttävä suvantoineen ja nopeampine virtauksineen. Lukijalle paljastetaan asioden kulusta sopivasti, ja tarinan jännite toimii silloinkin, kun lukija jo tietää lopputuloksen. Jane Austenillakin oli toki edeltäjänsä ja esikuvansa, kuten Frances Burney ja Ann Radcliffe (jonka Udolphoa Austen parodioi romaanissaan Neito vanhassa linnassa), mutta yhtä kaikki Austen oli aikanaan todellinen romaanikerronnan uranuurtaja, ja hänen romaaneistaan tehdään yhä uusia sovelluksia Helen Fieldingin Bridget Jonesista P. D. Jamesin Syystanssiaisiin. Mutta vaikka Austenin romaanien henkilöhahmoja ja juonenkäänteitä voidaan jäljitellä, ei hänen lämmintä mutta terävää kerrontaansa niin