Laura Lähteenmäki: Ikkunat yöhön

Laura Lähteenmäki: Ikkunat yöhön
Wsoy 2014, 269 sivua.

Hän käveli Roopen rinnalla kuusikujaa alaspäin ja mietti asiaa udestaan: Saattoi tietenkin olla myös niin, että isoäidin tarinan puttuminen oli sittenkin raskaampaa kuin joululahjavillasukat. Sillä totta kai jokaisella oli tarinansa. Aina sitä vain ei tiennyt, aina sitä ei kerrottu, jaettu toisten kanssa, ja silloin todellisuudessa oli pieni reikä, yhden ihmisen kokoinen kolo, ja se puuttuva pala oli se kaikista tärkein.

Olen pitänyt Laura Lähteenmäkeä taitavana kertojana nuortenkirjojen ja joskus vuosia sitten lukemani romaanin Kaaso perusteella, mutta nyt Lähteenmäki on kirjoittanut reseptillä, joka uppoaa minuun erityisen hyvin: äitejä ja tyttäriä, siskoksia, menneisyyden painolastia ja vaiettuja perheasioita. Pidän sukuromaaneista ja aikatasojen limittymisestä ja Ikkunat yöhön -romaanissa sukupolvien kokemukset muodostavat uskottavan ketjun ja nykyhetken kuvaukset viittaavat onnistuneesti menneeseen ja toisinpäin. Kun laajahko henkilögalleria ja juonen loimilangat pysyvät hyvin hallinnassa ja tarina on kerrottu kauniilla kielellä, selkein ja osuvin ilmauksin, oli Ikkunat yöhön minulle hyvä kirja aloittaa tutustuminen alkaneen vuoden kirjasatoon.

Ikkunat yöhön -romaanin keskiössä on Niityn metsätila, johon kuuluu satoja hehtaareja metsää, komea päärakennus ja useita muita rakennuksia samassa pihapiirissä. Pian sodan jälkeen Niitty jää ilman isäntää, kun leskiemännän sodassa haavoittunut vanhempi poika kuolee. Nuorempi poika Eino palaa kotitilalleen tuoden mukanaan Tampereen eloisan kaupunkielämän ja sukulaisensa vastahakoisesti jättävän Elsin ja kaksi pientä lasta. Pian syntyy kolmaskin, joka – niin ainakin unettomuuteen suistuvasta Elsistä tuntuu – ei nuku koskaan mutta syö aina ahnaasti.

Elsin vanhemmasta tyttärestä Astasta varttuu Niittyä mustasukkaisesti emännöivä ja metsää tarmokkaasti hoitava, muita ihmisiä kuin poikaansa karttava erakko. Ainoa poika tulee omasta kolmekymppisen miehen kaupunkielämästään mielellään käymään Niityssä, mutta äidin rauha järkkyy Roopen tuodessa ensi kertaa tyttöystävän mukanaan. Kesälomilla piharakennuksessa viihtyy – päärakennuksen ikkunaverhojen takana piileksivän tädin paheksuvista katseista huolimatta – Elsin toisen tyttären, isosiskoaan rennomman Arjan tytär Hanna, jolle niin jonkinnäköisistä alkavan murrosiän kasvukivuista tai kenties jostakin neurologisesta häiriöstä oireileva Niklas-poika ja kriiseissään pyörivä runoilijasisko Riikka tuottavat päänvaivaa.

Perhetarina etenee eri henkilöiden näkökulmasta kerrottujen lukujen kautta; välillä syntyy herkullista ristivalotusta kun samaa kohtausta tai tilannetta katsotaan vuoroin useamman, eri tarkoitusperin ja luonteenpiirtein varustetun henkilön näkökulmasta. Kahden eri aikatason lisäksi menneisyyttä kartoitetaan henkilöiden muistojen kautta. Romaanin jännite säilyy hyvin, ja ajatukset askartelevat kertomuksen aukkojen ympärillä: mitä Elsille ja hänen nuorimmalle lapselleen tapahtui, mikä on tehnyt henkilöistä sellaisia kuin he ovat, mikä on suvun ulkopuolelta tulevan Teresan rooli?

Tarina tempaa mukaansa ja etenkin syrjäiselle maatilalle miniänä joutuvan Elsin yksinäisyydestä ja väsymyksestä johtuva hiljainen pakokauhu ja siitä vähitellen versova vaikea lapsivuodepsykoosi on vaikuttavasti ja koskettavasti kuvattu. Ikkunat yöhön oli kuitenkin jäädä minulta kokonaan lukematta romaanin alun vuoksi. Kirja alkaa jonkinlaisella prologilla, joka, toisin kuin muut luvut, ei ole nimetty näkökulmahenkilön mukaan – romaanin edetessä selviää kyllä, keitä katkelmassa kuvataan. Katkelman tunnelma on hyvin pahaenteinen, ja tunnelma tiivistyykin hyvin vastenmieliseen ja outoon käänteeseeen. Tällainen aloitus olisi kenties sopinut johonkin trilleriin, mutta Ikkunat yöhön on synkistä sävyistään ja osin dekkarimaisesta rakenteestaan huolimatta melko arkista perhekuvausta. Alkukatkelma ei onnistunut koukuttamaan minua, vaan pikemminkin vieraannutti, mutta onneksi heti seuraavilla sivuilla päästään kiinni vahvempiin tarinalinjoihin.