Ihania post-it -lappuja ja "Tunnista tekstin sukupuoli" -visailu

Leikkisää torstaipäivää! Minulla on nyt parikin kiinnostavaa kirjaa kesken, niistä tulee arviot lähipäivinä. Sitä ennen haluan kutsua teidät mukaan pieneen visailuun sekä kiittää blogini saamasta tunnustuksesta: Sain Paulalta, Jonnalta, Liisalta ja Arjalta suloiselle post-it -lapulle kirjoitetun I Heart Your Blog -tunnustuksen, kiitos! Kuten tiedätte, myös minä viihdyn teidän blogienne parissa. Ohjeiden mukaisesti annan tunnustuksen eteenpäin seuraaviin ihaniin blogeihin, joissa en vielä ole post-it -lappuja nähnyt:

Saran kirjat, jossa on parhaillaan käynnissä äänestys kaikkien aikojen tyttökirjaklassikosta
Leppislampun alla, jossa viihdytään lastenkirjojen parissa
Pinon päällimmäinen, jossa on tarjolla teetä ja kirjoja
Kasoittain kirjoja, jossa on viime aikoina luettu suosikkejani Austenia ja Montgomerya
Bibliofile, jossa luetaan virkistävän monipuolisesti erilaisia kirjoja

Juuri Sannan Pinon päällimmäinen -blogissa oli muutama päivä sitten hauska testi, jossa piti arvata lyhyiden englanninkielisten tekstikatkelmien perusteella kirjailijan sukupuoli (kurkkaa täältä, kuinka oikeaan lukijoiden arvaukset osuivat). Itse en tuolloin ehtinyt osallistua, mutta idea jäi mieleeni itämään ja päätin tehdä saman testin suomeksi. Valitsin muutaman suomalaisen kaunokirjallisen teoksen, uusia ja vanhoja, ja avasin kirjat sattumanvaraisesta kohdasta. Yritin pitää lainaukset suunnilleen saman pituisina (nämä eivät siis ole kokonaisia kappaleita).

1. Herkällä vaistollaan Marjatta huomasi, että Pauli alkoi vähitellen sulaa. Ja sen saman vaiston ohjaamana hän alkoi yhä kuumentaa liekkiä. Hänen hyväilyynsä tuli viettelevä sävy, eikä hän lainkaan huomannut kuinka kunniatonta hänen menettelynsä oli. 

2. Aleksin sihti oli kehittynyt uskomattoan tarkaksi ja hän oli rikkonut kaikki aiemmat flipperennätyksensä. Iiris katsoi pitkäään lehden hikitahroja tavaillessaan Espanjan kuninkaallisten kesäsuunnitelmia, mutta hän ei missään vaiheessa kommentoinut Aleksin flegmaattisuutta. 

3. Kuvassa näkyi pensasaita ja suuri tammi, joka peitti suuren osan talosta. Huvilamainen puurakennus, juuri sellainen, jota nuoret pariskunnat alkoivat innolla entisöidä, kunnes vastaan tuli homevaurio tai avioero.

4. Kuka tietää, jos hänkin, Margaretha, joskus tulee kotia sydämessä tuska ja kenenkään sitä aavistamatta tanssii ja pyörtyy. Ehkä ei ole hänellä silloin äitiä, ei edes äitipuoltakaan, joka aukoessaan hänen vaatteitaan ja tavatessaan hänen poveltaan nuorukaisen valokuvan salaisi sen vierailta silmiltä, ja pelastaisi hänen sydämensä salaisuuden joutumasta kyläjuoruksi.

5. Mainostauon tunnusmusiikki sai koiraan eloa. Se ryntäili television ja eteisen väliä, hypähteli, kävi laskemassa kuonon reidelle. Vilkaisin hihnaa eteisessä mutta päätin odottaa Inkaa. Jos se lähtisi lenkille mukaan. 

6. Hänen kätensä alkoivat vapista ja valokuva värisi hänen sormiensa välissä ja hän näkin miten syksyn lehdet taistelivat turhaan vääjäämätöntä irtaantumistaan vastaan jan miten oksat, kun aika koittaisi, häpeäisivät talvista työntymistään alastomina harmautta vasten. 

Arvaatko, mitkä katkelmat ovat mies- ja mitkä naiskirjailijoiden kynästä? Kerro oikea "lottorivisi" kommenttilaatikossa (ethän paljasta, jos tunnistit jonkin teoksen). Kaikkien vastanneiden kesken arvon jotain pientä syksyn piristykseksi, ja jos joku arvaa kaikki oikein, lähtee hänelle joku vähän isompi yllätyspalkinto. Vastausaikaa on viikko, eli torstaihin 6.9. asti.

Kurkistus kirjasyksyyn

Mukavaa alkavaa viikkoa Sinisen linnan kirjaston lukijoille! Keräsin korillisen syksyn kirjasadon maukkaimpia hedelmiä, täysin subjektiivisten mieltymysteni mukaan. Näistä tärpeistä puuttuvat monet syksyn kohutuimmat kirjat, jos ne eivät minua henkilökohtaisesti kiinnosta, mutta toivottavasti tästä löytyy joitakin vähemmälle huomiolle jääneitä helmiä. Joitakin olen varmasti unohtanut, ja pidätänkin itselläni oikeuden muokata tätä listaa myöhemmin. Listaus painottuu kaunokirjallisuuteen, mutta mukana on myös muutamia asiaproosateoksia ja lastenkirjoja.

Atena:

Graham Moore: Kuolema Sherlock-seurassa

• Dekkari kahdessa aikatasossa

Paul Torday: Ventovieras

• Romaani

Gummerus:

Alice Hoffman: Punainen puutarha

• Romaani

Katja Krekelä: Riepu ja Iso riipijä 

• Lastenromaani - jatkoa mainiolle Romiskolle - lue arvioni täältä

Vera Vala: Kuolema sypressin varjossa

• Koska italialainen miljöö kiehtoo ja koska cozy mystery on suosikkini dekkarin alagenreistä. Kurkkaa kirjailijan blogiin.

Into-kustannus

Saara Henriksson: Linnunpaino

• Siniparta-sadusta ammentava romaani

Heikki Hiilamo: Kirjeitä tyttärelleni

• isän ja tyttären kirjeenvaihtoa - perhesuhteet kiinnostavat aina

Karisto:

Sanna Eeva: Olot 

• Rankka romaani isoäidin, tyttären ja tyttärentyttären suhteista - tämän olenkin jo lukenut.

Riina Katajavuori: Perhehytti. Havaintoja lapsista ja vanhemmuudesta.

• Kirjoituskokoelma - lue arvioni täältä

Enna Airik: Haavemaa 

• Kauniisti kuvitettu satu - tämän jo luimmekin lasten kanssa

Lasten Keskus: 

Anke Wagner ja Eva Eriksson: Timo ja Piko muuttavat

• Lasten kuvakirja

Minerva: 

John Finnemore: Robin Hood

• Klassikkokirjan uusi suomennos

Raili Mikkanen ja Laura Valojärvi: Mennään sirkukseen

• Samojen tekijöiden edellinen lasten tietokirja, Suomen lasten linnakirja, vakuutti, ja ihastuimme lasten kanssa myös tähän sirkuskirjaan

L. M. Montgomery: Perinnönjakajat

• Uusi suomennos suosikkikirjailijaltani (jota en ole myöskään alkukielellä lukenut)

Mäkelä:

Mimmi Lehmän ja Variksen iso kirja

• Lasten kuvakirja - koska Mimmi Lehmä on niin mainio!

Otava:

Anne Enright: Unohdettu valssi 

• Romaani - koska vaikutuin Valvojaisista 

P. D. James: Syystanssiaiset 

• suosikkidekkaristini uutuus sijoittuu Ylpeyden ja ennakkoluulon maailmaan

Sirpa Kähkönen: Hietakehto 

• Romaani sotakesän 1944 Kuopiosta - Kähkönen osaa kirjoittaa historiaa eläväksi tavallisen ihmisen näkökulmasta. Kuopio-sarjan ensimmäinen osa, Mustat morsiamet, vakuutti ja ihastutti.

Schilds&Söderströms

Kate Atkinson: Kaikkein vähäpätöisin asia

• koska pidin romaanista Ihan tavallisena päivänä

Jyrki Heino: Kellari

• esikoisdekkari, joka sijoittuu 1700-luvun lopun Turkuun

Siltala:

Herman Koch: Illallinen

• Satiirinen perhetrilleri (kurkkaa arvioni)

Marjo Heiskanen: Kollaan kenttäpapin tarina

• Kirjailijan elämäkerta- ja muistelmateos isoisästään

SKS: 

Harri Nyman ja Minna Keinänen: Kissojen Suomi. Katit historian poluilla

• kissamaista kulttuurihistoriaa

Tammi:

Paul Auster: Talvipäiväkirja

• kirjailijan muistelmat

Hannu Mäkelä: Muistan - nuoruus

• Kirjailijan nuoruusmuistoja Kallion kulmilta

Karoliina Timonen: Aika mennyt palaa

• Lukuromaani, jossa uni ja todellisuus sekoittuvat -  Kirjavan kammarin emännän esikoisteos

Kristiina Vuori: Näkijän tytär 

• Historiallinen romaani, jonka syntyä seurasin kirjailijan blogista (nykyinen blogi täällä)

Anna Kortelainen: Ei kenenkään maassa 

• Taidehistorioitsijan ja tietokirjailijan esikoisromaani sukunsa lähihistoriasta

Teos

Elina Halttunen: Syysvieraita

• Romaani perheestä ja suvusta

Ulla-Lena Lundberg: Jää 

• Romaani saariston ihmisistä - koska rakastin Kuninkaan Annaa

Wsoy

Julian Barnes: Kuin jokin päättyisi

• Man Booker -palkittu romaani miehestä, joka alkaa nähdä eletyn elämänsä uudella tavalla

Katariina Eskola: Tyttö Pitkänsillan molemmin puolin. Elsa Eklundin tytönpäiväkirjat

• Tiedenaisen nuoruuden päiväkirjamerkintöjä ja oman tyttären myöhempiä tulkintoja

Pauliina Vanhatalo: Korvaamaton

Pauliina Vanhatalo: Korvaaton
Tammi 2012, 203 sivua.

Käveltyäni sairaalasta ulos minulta kesti puoli tuntia osata autolleni. En ollut koskaa elämässäni ollut niiin varma kuin silloin. Tiesin tahtovani mitä Ailalla oli, olin sijoiltani pelosta, että olisi ehkä liian myöhäistä. Halusin olla keskellä enkä sivussa, tahdoin että elämä pusertuisi minusta ulos, että olisi sietämätön kipu ja yhtä suuri helpotus, täyttymys, ilo.

Pauliina Vanhatalon neljäs romaani, Korvaamaton, on kertoo koskettavasti kohtukuolemasta, surusta, parisuhteen kipupisteistä ja äitipuolena olemisen vaikeudesta. Se on myös uskottava kuvaus käräjäoikeuden toiminnasta ja niistä tunteista, jotka kätkeytyvät oikeusoppineiden viileän ulkokuoren taakse, kun he sovittelevat ulkopuolisten silmissä naurettavia riitoja, jotka ovat kärhämän osapuolille koko elämä.

Päähenkilö ja kertoja Aamu on nelikymppinen uranainen, joka on hetken saanut toivoa, että hänellä olisi jotakin omaa, jotakin, mikä kuuluisi hänelle vailla ehtoja. Kun unelma särkyy kipeästi, Aamu pakenee rakkauttaan Harriin ja turhautumistaan tämän lapsiin, koettaa hukuttaa surunsa työhön. Vaikka Aamulla ei ole lasta, hän on silti äiti, johon menetys on juurtunut niin syvälle, ettei rakkauden antaminen eläville tunnu mahdolliselta.

Aamun työ käräjäoikeuden tuomarina peilaa samoja kärsimyksen, oikeuden ja hyvityksen teemoja, joita hän kohtaa yksityiselämässään. Entä kun ei löydy syyllistä, kun asiat vain tapahtuvat? Kun on asioita, joilla ei ole hintaa, mutta sitäkin suurempi arvo? Aamun omistautumista työlleen motivoidaan myös hänen lapsuusmuistojensa ja oman äitisuhteensa kautta; kuinka hän pikkutyttönä kuunteli sihteeriäitinsä ja tämän tuomariesimiehen työntekoa ja äitinsä kannustamana päätyi asemaan, jossa hänen tulee itse tehdä päätöksiä siitä, mikä on oikein ja kohtuullista.

Korvaamaton on kipeistä aiheistaan huolimatta nopealukuinen romaani, vaikka välillä täytyykin vetää henkeä ja upota Aamun tunteisiin. Kerronta nojaa pitkälti takaumiin ja dialogia on vähän, tarina on pitkälti Aamun ajatusten ja muistojen virtaa. Pääososin ratkaisu toimii, mutta paikoin Aamun itseanalyysi ja jälkiviisaus etäännyttää: monesti Aamu toteaa, että "jos vain olisin ymmärtänyt" tai "ellen olisi tehnyt niin". Vaikka kaikki kuvataan Aamun näkökulmasta, tulevat Harri, läheinen Aila-sisko ja Aamun äiti myös uskottavasti kuvatuiksi.

Kirja on luettu osana Kirjallisuuden äidit -lukuhaastetta.

Muita arvioita: Suketus, Kirjakko, Susa, Peikkoneito, Hanna, Unni ja Kirsi

Pauliina Vanhatalolta on ilmestynyt tänä vuonna myös toinen romaani, Veera Vaahteran nimellä julkaistu romanttinen komedia Onnellisesti eksyksissä. 

Johanna Venho ja Marjo Nygård: Otto loikkaa ojan yli

Johanna Venho ja Marjo Nygård: Otto loikkaa ojan yli. 
Kertomus koulun alkamisesta.
Kirjapaja 2011.

Avaan taskun, ja uniperhonen lehahtaa ulos. Se nousee puhelinlangan ylle, kiertää, kaartaa suurta silmukkaa, sirottelee sinistä. Hilettä sataa, se tarttuu tukkaan, kutittaa poskia, maistuu kielellä mustikalta. Nenään tulee kesätuulen tuoksu. 

Ensin kesä ei tuntunut päättyvän koskaan, mutta äkkiä alkaakin koulu, ensimmäistä kertaa. Otto osaa jo kirjoittaa nimensä ja teroittaa lyijykynänsä, mutta silti häntä jännittää. Onneksi on uniperhonen, sinisiipi, joka livahtaa repun sivutaskuun piiloon ja tulee mukaan kouluun. Koulussa on kiltti mutta topakka opettaja sekä kavereita, joiden kanssa voi pelata futista tai uittaa kaarnalaivoja.

Otto loikkaa ojan yli on kirja koulun alkamisesta, mutta myös kesän muistoista: millaista on syödä eväitä salaisella linnakivellä, leinikkivoita ja kuumaa kaarnaa, emalikupissa matomutavelli, kalanruokakeksit. Kesällä ei ollut kiire minnekään, mutta koulussa kello soi vähän väliä. Otolle päivä on palapeli jota pelaan: tunti ja välitunti, tunti, ruokatunti, välitunti. Otto oppii uusia asioita, mutta aina välillä hän ajattelee perhosta, kesää, äitiä ja isää.

Johanna Venhon teksti on lyyrisen kaunista, pienen pojan mielenmaisema piirtyy herkästi näkyviin. Nygårdin kuvitus sävyttää tarinan tunnelmia: kun Otto on omissa ajatuksissaan ja muistoissaan, ovat kuvat sinisävyisiä, kouluin touhuissa keltainen on määräävä väri. Kuvakirjaksi teoksessa on suhteellisen paljon tekstiä ja tarina on hidastempoinen, mietiskelevä. Siniperhonen tuo tarinaan sadunomaisen ulottuvuuden ylittäessään kodin ja koulun, salaisuuksien ja jaettujen asioiden, kesän ja syksyn välisiä rajoja.

Pienelle koulualokkaalle kirjan sanoma on voimaannuttava: minä uskallan, minä pärjään, minä osaan. Menen eteenpäin, tiedon ja kavereiden maailmaan, mutta saan välillä palata mielikuvitukseen, salaisuuksiin, äidin syliin, kesään.

Herman Koch: Illallinen

Herman Koch: Illallinen
Hollanninkielinen alkuteos Het diner, suom. Sanna van Leeuwen.
Siltala 2012, 340 sivua.

Hetkeen emme sanoneet mitään. Katsahdimme vain toisiimme silloin tällöin. Kuin mies ja vaimo. Kuin kaksi osaa onnellisesta perheestä, ajattelin. Tietysti asioita oli tapahtunut, mutta viime aikoina olin verrannut niitä yhä useammin haaksirikkoon. Onnellinen perhe ei selviä haaksirikosta hengissä. En halua sanoa, että sen jälkeen perhe voi tulla vain onnellisemmaksi, mutta onnettomammaksi se ei ainakaan tule. 

Neljä ihmistä - kertoja Paul Lohman, hänen vaimonsa Claire ja Alankomaiden seuraavaksi pääministeriksi pyrkivä veljensä Serge ja tämän vaimo Babette - ovat kokoontuneet ravintolaan keskustelemaan. Molempien pariskuntien teini-ikäiset pojat, serkukset, ovat tehneet kauhean rikoksen. Illallisen edetessä lukijalle paljastuu, että poikien teko on vasta alkua, tai oikeastaan yksi rengas ketjussa väkivallantekoja. Jonkinnäköinen syyn ja seurauksen lakikin piirtyy näkyviin, kun historia toistaa itseään useaankin otteeseen tavalla tai toisella.

Ennakko-oletukseni kirjan suhteen eivät aivan pitäneet paikkaansa, niin hyvässä kuin pahassa. Ennakkoluulot ovat myös yksi kirjan teemoista. Kertoja puhuu paljon siitä, miten näemme muut ihmiset: miten katsomme kuuluisaa poliitikkoa, Burkina Fasosta adoptoitua poikaa, työstään hyllytettyä historianopettajaa, asunnotonta, naista, jota rakastetaan. Entä mitä odotamme romaanin kertojalta, häneltä, joka johdattaa meidät kirjailijan kattamaan illallispöytään? Pidin siitä, kuinka käsitykseni kirjan henkilöistä muuttuivat aperitiivin ja juomarahan välissä, joskus moneenkin kertaan.

Olin kuvitellut Illallisen hieman Lionel Shriverin Poikani Kevinin tyyliseksi tarinaksi siitä, kuinka aivan tavallistakin perhettä voi kohdata tragedia tai kuinka vaikeaa on kohdata oman lapsen pahuus. Kochin kirjassa pahuudelle löytyy kuitenkin eräänlainen "syy", joskin mielestäni epäuskottavan epämääräisesti kuvattuna. Toistuvat väkivaltakuvaukset turruttivat enkä juuri päässyt tuntemaan empatiaa henkilöitä kohtaan. Ehkä ei ollut tarkoituskaan, koska romaania on kuulemma* luettu jossakin myös mustana komediana tai satiirina. Itse en kyllä osannut asettua sellaiselle taajuudelle, että Illallisessa olisi ollut jotakin hauskaa, vaikka ilman väkivallan kontekstia olisin saattanut hykerrellä veljesten väliselle kuittailulle.

Illallista voi makunsa mukaaan lukea perhetrillerinä, yhteiskunnallina romaanina (vaikka sitten satiirisena sellaisena) tai nauttia kirjan taitavasta, hyytävästi auki kiertyvästä rakenteesta ja muutamista kerronnan osatekijöistä, joista tulee mieleen muun muassa eräs Agatha Christien klassikkodekkari.

Illallista on nauttinut jo niin moni bloggaaja, että en millään pysty linkittämään kaikkia, mutta kurkatkaa  vaikkapa Norkun, Mari A.:n, *Karoliinan, Katjan, Arjan, Helmi-Maarian, Tuulian, Amman, Susan ja Erjan ja Leena Lumin arviot kirjasta.

Veera Vaahtera: Onnellisesti eksyksissä

Veera Vaahtera: Onnellisesti eksyksissä
Tammi 2012, 272 sivua.

Tästä eteenpäin valitsisin toisin. Keskittyisin vain asioihin, joihin voisin vaikuttaa, hyväksyisin todellisuuden ja lakkaisin ajelehtimasta. Kuten Kela, molemmat graduohjaajani ja äiti mielellään muistutttivat, elämässäni oli riittävästi keskeneräisiä asioita ilman itse aiheutettuja kriisejä.

Pauliina Vanhatalon alter egon, Veera Vaahteran, esikoisromaanissa Onnellisesti eksyksissä 28-vuotiaan Emman pitäisi alkaa "aikuiseksi" - siis valmistua, mennä töihin, hankkia oma koti solukämpän tilalle. Nämä kaikki vaatimukset saavat Emman taantumaan ihan lapsen tasolle: heikoimpina hetkinään hän antaa äidin asua luonaan viikon, pestä pyykkinsä ja paistaa Emmalle mahan täydeltä lettuja, tai muuttaa hetkeksi takaisin lapsuudenkotiinsa, missä äiti kuorii jopa appelsiinin ja isä antaa rahat uusiin välikausisaappaisiin. Järkevää ajankäyttöä häiritsee Emman taipumus ihastua itsekeskeisiin miekkosiin ja uppoutua heidän ongelmiinsa. Jotta edes yksi elämänalue saataisiin järjestykseen, Emman järjestelmällinen ystävä Sanni laatii Emmalle graduaikataulun. Uhkasakkona on rakkaan Nopsa-pyörän menetys.

Nettisivullaan Vanhatalo kertoo Veera Vaahteran kirjoittavansa "komedialliallisia lemmentarinoita Jane Austenin ja Hilja Valtosen jalanjäljissä". Siinä missä Austenin ja Valtosen kirjoissa on yleensä alusta asti selvää, kuka on sankarittarelle "se oikea", Vaahtera tarjoaa lukijalle hieman hupia sen arvailussa, kenen kanssa Emma päätyy yhteen, tai päätyykö kenenkään kanssa. Ihan nikottelematta en osannut niellä loppuratkaisua, mutta viihteessä monimutkaisetkin ihmissuhdekuviot on lupa oikoa suoriksi.

Olen vähän haeskellut sopivia "välipalakirjoja", sillä en paria poikkeusta lukuunottamatta ole tykännyt chick litistä enkä lämpene historialliselle viihteellekään. Tykkäsin Vanhatalon romaanista Gallup (ja lukupinossa odottaa kevään uutuuskirja Korvaamaton), joten uskalsin kokeilla myös Vaahteran tuotantoa. Alku oli makuuni hieman liian höttöistä enkä pystynyt samastumaan raha-asiansa sotkevaan ja toivottomissa taiteilijarentuissa roikkuvaan Emmaan, mutta tarina ja hahmot alkoivat pikku hiljaa syventyä ja jopa hieman vakavoitua, hyvällä tavalla. Mihinkään syviin vesiin ei romanttisessa viihderomaanissa tietenkään sukellettu, mutta kirjassa pohdittiin sympaattisesti oman paikan löytämistä, haaveiden toteuttamista ja toisaalta tyytymistä siihen elämään, jonka on valinnut.

Romaanissa on mielestäni sopivassa suhteessa romantiikkaa, graduangstia ja yleistä elämänpohdintaa. Hieman jäin kummastelemaan, mikä fuktio Emman työnantajalla, kustantaja Hoikkalalla ja hänen "ihmeellisellä vaimollaan Jaanalla" oli tarinassa - odotin viimeiseen asti, että hahmon merkitys olisi motivoitu jotenki muuten, kuin että se toi täytettä tarinaan.

Pääosin pidin kerronnasta, vaikka komediallisen romaanin minäkertoja saattaa käydä rasittavaksi omassa nokkeluudessaan. Muutamat kuvaavat ilmaukset saivat minut rypistämään kulmiani, kuten "Kerrostalomme porraskäytävässä odotti yllätys äidikseni lihallistuneena". Hupaisa yksityiskohta oli sekin, että sinkkutyttö käytti paljon äitiyteen, synnytykseen ja vauvoihin liittyviä vertauksia (mm. komea graduohjaaja "vaikutti mieheltä, joka oli työntynyt kohdusta maailmaan täydellisen hyvin muotoutuneena niin, ettei edes synnytyskanavan puristus ollut kyennyt turmelemaan piirteiden harmoniaa", mutta kenties se kertoo vain Emman alitajuisesta vauvakuumeesta?

Tärkeimmät "hömpän palikat" ovat Onnellisesti eksyksissä kohdallaan: tarina etenee jouhevasti, kutkuttaa välillä nauruhermoja ja jättää hyvän mielen. Plussaa rapsahtaa vielä muotoseikoista, puolipehmeät kannet ovat paitsi kovia kansia ekologisemmat, myös miellyttävämmät käsitellä, ja kansiliepeitä voi käyttää kirjanmerkkeinä (paitsi jos ne on kirjastossa liimattu kontaktimuovilla kansiin kiinni).

Kirjan ovat lukeneet myös ainakin Tuulia, Kirsi, Raitasukka, Vauhko sekä Mari A., jonka postauksesta löytyy vinkkilista muistakin vähän kepeämmistä romaaneista.

Marita Lindquist: Maleena menee kouluun

Marita Lindquist: Maleena menee kouluun
Malena börjar skolan (1966), suom. Tuula Ikonen.
Kansi ja kuvitus Kerstin Thorvall.
Wsoy 1979, 156 sivua.
(Teos on saatavilla äänikirjana)

Ja ilo kupli Maleenassa, se pursusi niin että hänen oli vaikea hengittää. Hän oli iso, hän alkaisi huomenna koulun. Uusi koululaukku oli hänen huoneessaan. 

Maleenasta on ihanaa, kun hän on jo seitsemänvuotias ja pääsee kouluun, toisin kuin Annastiina ja Ulla, jotka ovat vielä leikkikoulussa. Koulua varten Maleena on saanut ruudullisen koululaukun ja punaiset kengät (äiti oli ehdottanut useita ruskeita, järkeviä kenkäpareja, mutta ne olivat kaikki jotenkin puristaneet isovarpaan kohdalta). Ensimmäisen koulupäivän jännitystä kasvattaa kuitenkin se, että uuden opettajan on nähty olevan vihainen huolimattomalle muuttomiehelle, ja vasta pulpetissa Maleena tajuaa, että voi kauhistus - hänen oikea nimensähän on Magdaleena, eikä Maleena! Sekä opettaja että kaikki uudet luokkatoverit varmaankin nauraisivat niin pitkälle ja erikoiselle nimelle!

Kukaan ei kuitenkaan naura. Opettaja lupaa kutsua tyttöä Maleenaksi, vaikka Magdaleena on niin epätavallisen kaunis nimi. Seuraavana päivänä ei enää nipistele vatsasta. Pinaattikeitto maistuu erilaiselta kuin kotona, mutta sen saa syötyä, kun kuvittelee sen olevan myrkytettyä - sehän on vaarallista ja jännittävää, siis hauskaa! Vähitellen koulunkäynnistä tulee itsestäänselvyys, osa arkea, johon kuuluu myös kavereiden kanssa leikkimistä, uskollinen pehmolelu Nalle, sieniretkiä ja ensikosketus pianonsoittoon.

Ja sitten Maleena soitti. Hän soitti oikealla kädellä valkoisilla koskettimilla - sillä tavalla soittaminen sujui hyvin. Pianossa oli vaikka kuinka paljon sointuja. Jotkut olivat karhuja, ne murisivat ja jysähtelivät eivätkä oikeastaan olleet kauniita. Mutta toiset olivat linnunliverrystä, tai keijukaisia jotka tanssivat, ehkä vaaleanvihreitä keijukaisia... Maleena soitti hiljaa, hiljaa ensin kauimmaisilla koskettimilla oikeall, ja ikkunan valovirrassa tanssi keijukainen toisensa jälkeen. 

Marita Lindquistin Maleena-kirjat olivat lapsuuden suosikkejani. Maleena menee kouluun -kirjan kuuntelin äänikirjana, eli "kasettikirjana", joskus alle kouluikäisenä. Parhaiten minulle jäi siitä mieleen yllä mainittu Magdaleena/Maleena -kohtaus sekä se, kuinka Maleena osallistuu ystävänsä pitkän letin leikkaamiseen salaa. Vaikka Maleena ei saksia käytäkään, hän kärsii suunnattomista tunnontuskista nähdessään, että lopputulos ei ole kovin kaunis. Tapaus ratkeaa huumorintajuisen äidin ja ammattitaitoisen kampaajan ansiosta onnellisesti, mutta herkän Maleenan kokema, kohtuuttoman voimakas syyllisyys ja toisten (tynkähiuksiseksi kynityn Siirin ja parturoinnin suorittaneen Tiinan) suruun eläytyminen on kuvattu koskettavasti.

Maleena-kirjojen viehätys piileekin Lindquistin kyvyssä kuvata lapsen mielenliikkeitä. Ulkoisesti ei tarvitse tapahtua paljon - vaikkapa aikuisten lupaus suuresta lahjasta, Maleenan arvailut, mitä se voisi olla, ensimmäinen pettymys yllätyksen paljastuessa ja myöhemmin innostuminen lahjasta - sillä Maleena on tyttö, joka pohtii kokemaansa ja näkemäänsä, kokee voimakkaasti ilot, surut ja pelot. Myös aikuiset on kuvattu hyvin, inhimillisinä ajoittaisine kiireineen ja huolineen, mutta kuitenkin lempeinä ja lasta kuuntelevina.

Toisaalta Lindquistin kerronta on jossain määrin raskassoutuista, ja kovin moni nykylapset kaipaavat ehkä enemmän jännitystä ja huumoria kirjoihinsa. Meidän juuri koulunsa aloittaneelle esikoisellemme kirja on luettu ääneen iltasatuna joskus vuosi sitten, ja hän kyllä kuunteli sujuvasti - mutta ei ollut kovin vapaaehtoinen kuuntelemaan useita Maleena-kirjoja peräkkäin.

Maleena menee kouluun -äänikirjasta on blogannut äskettäin Velma.

Arvonnan voittajat

Pikaisesti ilmoitan arvonnan voittajat arjen touhujen lomassa. Päätin arpoa yhden sijasta kolme voittajaa. Suoritin arvonnan random.orgilla. Arpaonni suosi nimimerkkiä MieVaan, Susaa sekä Tuuliaa. Kirjan saa valita siinä järjestyksessä, missä ehtii toiveensa ilmaista sähköpostiini tai tämän postauksen kommenttikenttään. Mukavaa keskiviikkoa kaikille!

Raili Mikkanen ja Laura Valojärvi: Mennään sirkukseen!

Raili Mikkanen ja Laura Valojärvi: Mennään sirkukseen!
Minerva 2012, 98 sivua.

Ihastuin viime vuonna julkaistuun ja vastikään Anni Swan -palkinnolla huomioituun Suomen lasten linnakirjaan niin paljon, että halusin ehdottomasti lukea lasten kanssa myös Raili Mikkasen ja Laura Valojärven seuraavan lasten tietokirjan, Mennään sirkukseen!, heti tuoreeltaan. Sirkus ei tosin aiheena kiehtonut minua yhtä paljon kuin vanhat linnat - ennen kirjan lukemista. Nyt haluan tietää sirkuksesta lisää! Mikkanen on haastatellut kirjaansa varten lukuisia sirkusalan ammattilaisia ja harrastajia sekä perehtynyt aihepiirin kirjallisuuteen. Kun tieto vielä tarjoillaan sujuvasti kerrottuna, Laura Valojärven kuvituksen eläessä ja liikkuessa joka aukeamalla, on lasten ja aikuisten yhteinen lukuelämys valmis.

Kertovaa tekstiä on mukava lukea ääneenkin, toisin kuin sellaisia lasten tietokirjoja, jotka ovat täynnä infolaatikoita ja kuvatekstejä. Toisin kuin monissa samantapaisissa teoksissa, Mennään sirkukseen! -kirjassa ei ole kehystarinaa, jossa "Matti ja Maija" kurkistaisivat sirkustelttaan ja tapaisivat erilaisia sirkustaiteilijoita ja -eläimiä. Sen sijaan kirjaa jäsentää kuvituksen pieni suloinen marakatti, joka "kuuluttaa" megafonillaan kirjan haastateltavat: Hyvät naiset ja herrat: Antti Tuomento (nuorallakävelijä), Pauliina Räsänen (trapetsitaiteilija), Ada Forsberg (sirkuskoulun oppilas) ja niin edelleen. Kirja on johdannon jälkeen neljään aihealueeseen, joissa kerrotaan sirkuksen esiintyjistä, elämimistä, suomalaisesta sirkuselämästä ja sirkuskoulutuksesta.

Minua kiinnosti eniten suomalaisesta sirkuselämästä kertova osio. Oli kiehtovaa lukea esimerkiksi Sariolan suvusta, joka toimii sirkusalalla jo viidennessä polvessa ja pyörittää nykyään Suomen Tivolia ja  Tivoli Sariolaa. Toinen kiinnostava suomalainen "sirkussuku" on Jernströmit, jotka ovat Sirkus Finlandian takana. Lapsia (2-7 v.), joille luin kirjaa ääneen, tuntuivat kiinnostavan eniten eläimet ja "sirkusprinsessat", jotka taiteilivat hevosten selässä tai nuoralla päivänvarjo kädessään.

Mennään sirkukseen! on kirja kaiken ikäisille, mutta mikä olisi sille kaikkein otollisin kohderyhmä? Laura Valojärven värikylläiset, suuret kuvat miellyttävät leikki-ikäisenkin silmää, mutta teksti saattaa  tuntua paikoin haastavalta vielä pienistä koululaisistakin. Sirkushistorian vuosiluvut olivat mielestäni kiinnostavaa nippelitietoa, mutta niitä oli ikävä lukea ääneen ja saattavat puuduttaa pientä lukijaa. Vuosilukujen sisältämän informaation olisi voinut koota vaikkapa aikajanaksi kirjan loppuun. Ongelma koskee kuitenkin vain ihan kirjan alkuosaa, joka painottuu eniten historiaan. Kaikkein lämpimimmin suosittelisin kirjaa noin 6-9 -vuotiaille, joko ääneen tai itse luettuna. Sirkus on Suomessa erittäin suosittu lasten ja nuorten harrastus, joten kiinnostuneita lukijoita varmasti löytyy - ties vaikka innostus sirkukseen syttyisi juuri tämän kirjan myötä!

Sirpa Kähkönen: Rautayöt

Sirpa Kähkönen: Rautayöt
Otava 2008 (Seven-pokkari, nidotun laitoksen 3. painos)
Sivuja 289.

Mutta kun hän kesän alkaessa alkoi ryömiä ulos siitä lumisesta luolastaan, kun maito ehtyi ja kuutit tahtoivat kömpiä liikkeelle, niin silloin hän säikähti omaa tilaansa. Hän tunsi olevansa takkuinen ja verotettu, hän tunsi että mieli oli täynnä sellaisia asioita, jotka hän oli sysännyt pois ja piiloon, aina kun niitä oli tullut vastaan, koska hän ei ollut ehtinyt niitä ruveta pohtimaan - eikä voinutkaan, jos tahtoi jaksaa joka yö nousta, jos tahtoi jaksaa jynssätä ne pyykkivuoret ja keittää puurot ja vaihtaa kapalot.

Kuopio-sarjan toisessa osassa, romaanissa Rautayöt, kertoo välirauhan ajasta. Mustista morsiamista tuttu Anna Tuomi joutuu huolehtimaan pienistä kaksosistaan, sairaasta anopistaan ja Tammisaaren vankilan ja sodan traumatisoimasta miehestään Lassista puutteen keskellä: kaikki elintarvikkeet ovat kortilla, perunoita on varjeltava hallalta ja syyskesällä soudettava saariin marjoja ja sieniä keräämään. Hautaan saatetaan niin appi kuin sodassa kadonnut miehen veljenpoika, rakas Jalmari. Lehdistä saa lukea, että Balttian maat liitetään Neuvostoliittoon, ja uuden sodan uhka aihettaa levottomuutta Kuopionkin kaduilla. Kaupunki täyttyy myös Karjalan evakoista, jotka eivät opi puhumaan kuin immeiset, ja heidän joukostaan löytyy Annalle uusi ystävä, Helvi.

Kaiken keskellä Anna miettii, mitä hän itse haluaa, millaista elämää haluaisi elää: Jos hän oli tarpeellinen ja tärkeä henkilö, hän ajatteli ja suoristi hiukan selkäänsä, niin kaipa hän saisi vähän omaakin elämäänsä määrätä. Ja kun hän ajatteli niitä, jotka olivat hänen elämäänsä kuljetelleet tahtonsa mukaan, häntä räsynukkena perässään töytyyttäen, niin hän tajusi, että niilä oli ollut jokin aate kaikilla, niin Lassilla ja muilla Tuomilla kuin ohranallakin. Sisintään tutkiskellessaan Anna toteaa, että hän toivoo ennen kaikkea rauhaa, paitsi valtioiden, myös yksittäisten ihmisten välille. Hän haaveilee myös paluusta sairaanhoitajantyöhön, vaikka näkeekin sen mahdottomaksi, kun hoidettavia on oma tupa täynnä. Eräs arkinen, mutta suuri unelma kuitenkin toteutuu: Anna saa sian.

Kähkönen kuvaa tapahtumia ja tuntoja milloin Hildan, milloin Lassin, Serafiinan tai kaksosten näkökulmasta, mutta Rautayöt on ennen kaikkea Annan tarina. Se on myös avioliittoromaani, kuvaus sodan vammauttamasta parisuhteesta ja Lassin kokemasta mustasukkaisuudesta, joka ei ole aivan aiheetonta. Sotien sekä vankila-ajan traumat ovat kuitenkin se, mikä on todella tuhonnut miehen ja vaimon yhteyden. Anna jaksaa uskomattoman paljon työtä ja vastuuta, mutta kaikkia asioita hänkään ei halua kohdata.

Hän olisi tahtonut olla muutoinkin, jos se olisi ollut helppoa ja yksinkertaista. Olisi tahtonut istahtaa miehensä viereen ja heittää kädet sen kaulalle ja haistaa sen niskan tuoksua, jonka hän kyllä vielä muisti. Se niskan tuoksu kullä sopi, ja nuo käsivarret, ja tuo vahva hiusraja, johon olisi ollut mukava sormensa työntää. 

Mutta se kaikki muu oli monimutkaista, eikä hän halunnut sitä. Hän halusi väistää sitä hetkeä, jolloin mies makasi hänen rinnallaan hämärässä huoneessa ja avaisi suunsa, sillä silloin hänkin tulisi osalliseksi siihen, mitä mies oli nähnyt sodassa, eikä hän jaksanut sitä. Ei jaksanut, vaikka tiesi sen takia olevansa huono vaimo. 

Rautayöt kertookin mitä suurimmassa määrin sodasta, vaikka siinä välirauhaa eletäänkin. Puute ruuasta, ihmisten pelot, painajaiset, miesten "hulluus", suru menetetyistä rakkaista, salakähmäinen toiminta ja evakkojen syrjintä ovat kaikki seurausta sodista ja ennakoivat uutta sotaa. Pidänkin Kähkösen Kuopio-teosta merkittävänä paitsi kaunokirjallisessa, myös lähihistoriaa dokumentoivassa mielessä, ja on selvää, että teoksesta (ajattelen kirjasarjaa, jonka kuudes osa, Hietakehto, ilmestyy syksyllä, kokonaisuutena enkä yksittäisinä kirjoina, vaikka ne ovatkin ilmestyneet erillisinä niteinä) tulee klassikko.

Kurkkaa myös, mitä Kiiltomadossa, Sallan lukupäiväkirjassa ja Kirjojen keskellä kirjoitetaan Rautaöistä. 

Netta Walldén: Ruben ja rouva Mallamudin tapaus

Netta Walldén: Ruben ja rouva Mallamudin tapaus
Kuvitus ja kansi Laura Valojärvi.
Wsoy 2012, 161 sivua.

Mutta nyt oli vielä ilta ja rouva Mallamud veti peiton kainaloidensa alle, katsahti lattiasta kattoon ulottuvia kirjapinojaan ja ajatteli päivän viimeisen ajatuksen: Jokainen päivä on kirjoituspäivä. Jokainen päivä, kunnes kirjoitettavaa ei enää ole. 


Alkuviikosta lukemani syksyn lastenkirjauutuus Ruben ja Harman kartano oli sen verran kutkuttava lukukokemus, että kipaisin pikimiten kirjastossa Ruben-sarjan ensimmäisen osan, Ruben ja Rouva Mallamudin tapaus. Siinä Ruben ja Lisa Pinterä haluavat tietää, miksi kivet naapurin rouva Mallamudin pyykkinarujen alla ovat värjäytyneet musteensinisiksi ja miksi rouva ei koskaan poistu jättimäisen pyykinpesukoneen ympärille rakennetusta talostaan. Salaisia tutkimuksia vaikeuttavat paitsi perään katsovat vanhemmat myös rouvan pesuhuoneen ikkunalle asettamat kymmenen kiinalaista posliininukkea, jotka sulkevat silmänsä ja heittäytyvät lattialle heti, jos huomaavat liikettä pihalla tai sisällä talossa.

Rouva Angela Mallamud on kuin Marjatta Kurenniemen Onnelin ja Annelin talon rouva Rosina Rusina: yksinäinen, neuroottinen ja posliiniesineisiin (rouva Rusinalla säästöporsaat, rouva Mallamudilla kiinalaiset nuket) syvästi kiintynyt naisihminen, joka löytää sirpaleista uuden onnen. Leskirouva Rusinan hymy palaa poliisimestari Urho Ulpukan myötä, rouva Mallamud puolestaan - jonka mies on häipynyt Saarnilaakson kaupungista kolmekymmentä vuotta aiemmin epäonnistuneiden kiinalaisen kirjakaupan avajaisten jälkeen - saa herkän kirjeen postinkantaja Aatos Palsternakilta: Olen ihaillut myös sitä, miten järjestelmällisesti noudatte postin jokaisen aamujakelun ja jokaisen päiväjakelun jälkeen. Laatikkonne ei koskaan pursuile eilispäivän lehtiä. Ette arvaakaan, miten hyvältä tuntuu pudottaa aamun tuore lehti laatikkoon, joka on siisti ja tyhjä - aivan kuin se ilolla odottaisii juuri sitä lehteä, jonka kulloinkin laatikkoonne pudotan. Maailma on kuitenkin muuttunut sitten Kurenniemen 1960-luvun - vaikka Walldénin Lehtikuja on jossain määrin samantapainen idylli kuin Onnelin ja Annelin asuttama Ruusukuja, eivät aikuiset ole enää samalla tavalla jalustalla kuin aiemmissa lastenromaaneissa.


Tiheätunnelmaisen lastenromaanin kertoja on lempeän ironinen paitsi tarinan aikuisia, myös nuorta salapoliisi-Rubenia kohtaan: Hän yritti näyttää samaan aikaan sekä määrätietoiselta että vaatimattomalta, ja sellaiselta hän kaiketi näyttikin Lisan silmissä. Jonkun ulkopuolisen silmissä Ruben olisi juuri sillä hetkellä näyttänut luultavasti hyvin koppavalta ja itseriittoiselta. Ruben johtaa tutkimuksia, mutta hänen pikkusiskollaan Lisalla on loppujen lopuksi ratkaiseva rooli.

Rouva Mallamudin tapaus on jännittävä "lasten dekkari" mutta myös tarina siitä, miten tukahdutettuja tunteita voi oppia ilmaisemaan, olivat ne sitten ihastumista tai kiintymystä, häpeää, surua tai katkeruutta.   Kiinalainen posliininukke näyttää esimerkkiä, kolmenkymmenen ilmeettömän vartiovuoden jälkeen:

Mutta nyt hän oli yksin, ja hänelle oli alkanut tapahtua outoja asioita. Hän pystyi räpäyttämään silmiään. Hän kokeili asiaa varmuuden vuoksi uudelleen: kyllä, silmät toimivat. Hän räpytteli silmiä yhä vain kiivaammin silkasta räpyttelemisen ilosta, ja hänen silmistään alkoi tippua pisaroita lattialle. Hän räpytteli ja räpytteli ja tunsi jonkin suolaisen maun kielellään.

Heinäkuun luetut

Heinäkuussa luin kahdeksan kirjaa, joista kirjoitin blogiini. Suurin osa näistä oli lasten- ja nuortenkirjoja - osittain siksi, että niitä sattui ilmestymään juuri kesä-heinäkuussa, osittain siksi, että minulla ei ollut kovin paljon aikaa lukea itsekseni ja luin sen sijaan lapsille ääneen. Lastenkirjojen helmi oli Enna Airikin satukuvakirja Haavemaa, joka oli kaunis, herkkä ja surullinen. Aikuistenkirjoista paras lukukokemus oli Merete Mazzarellan viisas ja rehellinen Juhlista kotiin. Truman Capoten pienoisromaani Aamiainen Tiffanylla ja Netta Walldenin Ruben ja Harman kartano ihastuttivat siinä määrin, että olen nyt elokussa lukenut lisää kyseisiltä kirjailijoilta. Blogis(tanias)sa oli heinäkuussa suhteellisen hiljaista, mutta kirja-arvioiden lisäksi vastasin pariin haasteeseen ja haastoin muutkin kertomaan rakkausrunosuosikkinsa.

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät
Truman Capote: Aamiainen Tiffanylla
Enna Airik: Haavemaa
Merete Mazzarella: Juhlista kotiin
Katja Krekelä: Riepu ja Iso riipijä
Enid Blyton: Vanhan majatalon arvoitus
Johanna Ervast: Jäähyväisten jälkeen
Netta Walldén: Ruben ja Harman kartano

Lomatunnelmat kutsuvat, joten pidemmittä puheitta ihanaa viikonloppua kaikille!

Truman Capote: Kesän taittuessa

Truman Capote: Kesän taittuessa
Summer Crossing, suom. Kaijamari Sivill.
Tammi 2007, Keltainen kirjasto 378. Sivuja 128.

Clyde tarttui häntä kädestä ja veti hänet mukaansa, he juoksivat kunnes pääsivät sivukadulle, josta puut tekivät vaimean ja viihtyisän. Kun he nojautuivat huohottaen toisiinsa, Clyde painoi hänen käteensä orvokkikimpun, ja hän tiesi, aivan kuin olisi nähnyt sen tapahtuneen, että kimppu oli varastettu. Orvokinlehtien suonissa virtasi varjon ja sammalten kesä, ja hän rusensi viileät lehdet poskeaan vasten.


Kotiin päästyään hän soitti Applelle, ettei tulisikaan East Hamptoniin. Sen sijaan hän lähti Clyden kanssa autolla New Jerseyn Red Bankiin ja heidät vihittiin siellä kahdelta aamuyöllä. 


Voi Gradya Clydea! Kaksi nuorta, 17-vuotias rikkaan perheen tytär Grady ja pysäköintialueella työskentelevä Clyde tapaavat ja ihastuvat, menevät salaa naimisiinkin, mutta eivät tunne toisiaan: toistensa unelmia, särkyneitä haaveita, menetyksiä ja murheita. Grady ei pahastunut Clyden puheista herkästi, sillä Clyden kiukunpuuskat vain saivat heidän suhteensa tuntumaan läheisemmältä. Clyde puolestaan säilyttää jatkuvan etäisyyden, ei kerro edes äskettäin kuolleesta siskostaan tai tunnusta rakkauttaan, sillä he kaksi tulevat niin eri maailmoista, että lopulta Grady nostaisi kytkintä.

Pidin Aamiaisesta Tiffanylla, mutta Kesän taittuessa teki minusta Capote-fanin. Kuten Aamiaisen Holly, myös Kesän Grady ja Clyde ovat hieman eksyksissä, mutta lukijana pysyin tapahtumista paremmin kartalla. Molempia nuoria on helppo ymmärtää. Aluksi Clyde näyttäytyy lukijalle ärsyttävänä jolppina, mutta kun Clyden taustoja ja näkökulmaa valotetaan enemmän, käyvät hänenkin toilailunsa ymmärrettäviksi. Grady ja Clyden suhde on kuin kissa ja hiiri -leikkiä, jossa kumpikaan ei voi voittaa, sillä parisuhteessa - avioliitosta puhumattakaan - on oltava samalla puolella.

Mieleeni tulee erään toisen New York -romaanin nuoripari, Eilis ja Tony, mutta myös Richard Yatesin kyyninen avioliittoromaani Revolutionary Road. Tunnelma on alusta asti pahaenteinen, tukahduttava kuin New Yorkia kurittava helleaalto: -- helle painoi tukahduttavana kuin murhaajan käsi uhrin suuta, kaupunki reuhtoi ja rimpuili. Gradykin oivaltaa, ettei suhteella Clydeen ole tulevaisuutta, mutta suorastaan siksi hän oli päättänyt rakastaa Clydea.

Kaiken kaikkiaan Kesän taittuessa on ihmiskuvaukseltaan niin viiltävän oivaltava ja kieleltään niin monisävyisen kaunis, että on vaikea uskoa sitä Capoten parikymppisenä kirjoittamaksi "julkaisemattomaksi esikoisteokseksi". Toisaalta Capoten elämänkulusta saa sen käsityksen, että hän on varmaankin juuri nuorena ollut terävimmillään.


Kirjan ovat lukeneet myös ainakin Unni ja Penjami.

50 000 klikkausta = pienen kirja-arvonnan aika!

Tänään bloggerin kävijälaskurissa pamahti rikki 50 000 kurkkauksen rajapyykki. Tulin juhlatuulelle ja päätin pistää hyvän kiertämään: kommentoimalla tähän postaukseen voit osallistua pieneen kirja-arvontaan, jossa yksi onnekas voittaa valintansa mukaan yhden seuraavista kirjoista:

Hernán Rivera Letelier: Elokuvankertoja (Siltala 2012)
Riina Katajavuori: Perhehytti (Karisto 2012)
Sanna Eeva: Olot (Karisto 2012)
Francesca Duranti: Talo kuujärven rannalla (Wsoy 1986)
Milla Keränen: Sisilian ruusu (puuttuu kuvasta) (Gummerus 2012)
Leena Parkkinen, Riku Korhonen & al.: Valhe ja viettelys (Helsinki-kirjat 2011)

Kaikki kirjat ovat kertaalleen luettuja, paitsi antikvariaatista löytämäni Talo kuujärven rannalla, joka on vähän muita kuluneempi, mutta hyväkuntoinen sekin. Suoritan arvonnan ennen kuin koulut täällä suuressa eteläsuomalaisessa kunnassa alkavat. Onnea arvontaan ja aurinkoa elokuuhun!