Sibeliuksen lampaanviulu

Sakari Ylivuori: Sibeliuksen lampaanviulu.
Tarinoita sävelten takaa.
Gummerus 2015, 173 sivua.

Yöllinen serenadi oli varmasti yksi erityislaatuisimmista Sibelius-kantaesityksistä, sillä tällä kantaesityksellä oli vain yhden hengen yleisö.

Jean Sibeliuksen 150-vuotissyntymäpäivä alkaa olla kääntymässä seuraavan vuorokauden puolelle. En olisi voinut viettää säveltäjämestarin syntymäpäivän iltaa antoisammin kuin katsomalla kotikuntani tanssi- ja musiikkiopistojen upeaa Nuori Sibelius -näytöstä, joka hehkui musiikkia, liikettä, väriä ja tunnetta. Haluan kuitenkin vielä vinkata yhdestä antoisasta Sibelius-kirjasta (muutamasta olenkin jo juhlavuoden kuluessa blogannut, kuten elämäkerrasta Aino Sibelius – ihmeellinen olento sekä kuvakirjoista Hämeenlinnan Janne ja Soiva metsä, ja parista kirjasta aion vielä tuonnempana kertoa).

Sibeliuksen lampaanviulu perustuu Sakari Ylivuoren tutkimuksiin, joiden lähteenä ovat muun muassa  Sibeliuksen nuottikäsikirjoitukset, kirjeet ja aikakauden sanomalehtiuutiset. Elävästi kerrotuissa tarinoissa vilahtavat useat aikakauden kulttuuripersoonat Juhani Ahosta V. A. Koskenniemeen. Eräs tänä syksynä vilkkaan kulttuuridebatin keskushenkilönä ollut Sibeliuksen aikalainen, I. K. Inha, on yksi kokoelman avaustarinan "Kolmiodraamaa ja kantaesitys kuutamolla" päähenkilöistä.

Mitä nuoren Aino Krohnin (myöh. Kallas) ja I. K. Inhan välillä tapahtui, ja miten Inhan kanssa samaa Hämeenlinnan normaalilyseota aikanaan käynyt Sibelius Kuutamolla-kuoroteoksineen liittyy tähän kaikkeen? Lukekaa Sibeliuksen lampaanviulu, niin saatte tietää!

Tuula Korolainen (toim.) ja Virpi Penna: Ihan täysi tonttu

Tuula Korolainen (toim.) ja Virpi Penna (kuvitus): Ihan täysi tonttu. 

Runollinen joulukalenteri.

Lasten Keskus 2015, 38 sivua.

Joulukuu – 

ja päivä ykkönen!

Mikä onni sentään

että muistin sen. 

Juuri tänään näet

nukuin pommiin

kun piti tulla

luukun taakse

kalenterihommiin.

(Tuula Korolainen, katkelma kokoelman avausrunosta)

Ihan täysi tonttu on runollinen joulukalenteri, josta löytyy oma runo (tai jopa kaksi!) jokaiselle joulunodotuksen päivälle. Lapseni tosin oli kirjaa hetken tutkittuaan vakaasti sitä mieltä, että Ihan täysi tonttu ei ole "joulukalenterikirja", sen verran vaivihkaa "luukkujen" numerot on kirjaan merkitty. Kirjassa on Virpi Pennan lempeä ja iloinen kuvitus ja teoksen on toimittanut Tuula Korolainen. (Olen näköjään melkein tasan kolme vuotta sitten blogannut Tuula Korolaisen Kuono lumessa -kirjasta, suloinen ja talvinen lastenkirja sekin.)

Kaikki kirjan runot ovat ennen julkaisemattomia. Tekijät sen sijaan ovat vanhoja tuttuja, rakastettuja kotimaisia kirjailijoita, kuten Eppu Nuotio, jonka toisen hiljattain ilmestyneen joulukirjan Typy ja topakka tonttu esittelin blogissa pari ensimmäisenä adventtina, Annika Sandelin (jonka Baudelieroon ja Mette-rottaan sekä Yokon yökirjaan olen aiemmin ihastunut), Jukka Parkkinen ja Hannele Huovi.

Joulukirjat ammentavat usein nostalgiasta ja perinteistä. Niin Ihan täysi tonttukin josta löytyvät itsenäisyyspäivät, Luciat ja Jeesus-lapsi kuin partiolaisten joulukalenterista ikään. Samalla osa runoista linkittyy kuitenkin vahvasti tähän päivään.

Arvostan sitä, että Annika Sandelin puhuu itsenäisyyspäivärunossaan toisten auttamisesta: "Kuin Saarijärven Paavo / me leipää jaetaan" ja Tuula Korolainen valottaa (!) Lucianpäivän runossaan italialaispyhimyksen alkuperää. En kuitenkaan välttämättä haluaisi lukea joulua odottaville lapsille kuolevista ihmisistä (Sandelinin runo) tai polttoroviolle päätymisestä (Korolaisen runo). Kuten sanottu, aiheet ovat tärkeitä, mutta ihan pienillekin lapsille suunnatussa joulukirjassa toivoisin niiden lempeämpää käsittelyä. Lempeyttä ja lämpöäkin kirjassa toki on, ihan sylin täydeltä.

Yö on pimeä lintu

lämmin hyöhenrinta,

laajeneva hetki, 

untuvainen pinta.

(Hannele Huovi, katkelma jouluaaton runosta)

J. K. Rowling & Jim Kay: Harry Potter ja viisasten kivi

J. K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi.
Harry Potter and Philosopher´s Stone, suom. Jaana Kapari.
Kuvitus Jim Kay.
Tammi 2015, 248 sivua.

Kun Hagrid katsoi Harrya, hänen silmissään leimusi lämpö ja kunnioitus, mutta Harry ei ollutkaan hyvillään ja ylpeä, sillä hänestä tuntui että oli sattunut joku hirveä väärinkäsitys. Velho? Hän? Miten kummassa se voisi olla totta? Hän oli elänyt koko ikänsä Dudleyn hutkittavana ja Petunia-tädin ja Vernon-sedän pompoteltavana. Jos hän olisi ollut velho, mikseivät he olleet muuttuneet rupisammakoiksi joka kerta kun he vain yrittivätkin lukita hänet komeroon? Jos hän olisi kerran kukistanut maailman mahtavimman taikurin, miten Dudley muka olisi voinut potkia häntä sinne tänne kuin jalkapalloa? 

Harry Potter ja viisasten kivi, hyvän ja pahan taistelua, nuoren pojan kasvua ja maagista sisäoppilaitoselämää kuvaavan sarjan avausosa on nyt ilmestynyt suomeksikin uutena, Jim Kayn kuvittamana laitoksena. Vaikka Mika Launiksen suomalaispainoksiin loihtimat kansikuvat ovat hienoja ja jo klassikon asemassa, niin ihastuin heti ensikatsomalla myös brittikuvittaja Kayn värikylläiseen ja tunnelmalliseen kuvitukseen. Kayn kuvat pääsevät oikeuksiinsa teoksen suurilla sivuilla ja laajoilla aukeamilla, ja monen kuvan runsaita yksityiskohtia voisi tutkailla vaikka kuinka kauan.

Ihailen J. K. Rowlingin mielikuvitusta, sitä, miten hän on sarjan maailman Tylypahkoineen ja Viistokujineen. Kayn kuvitus tavoittaa hienosti kirjan tunnelmat ja antaa monelle varsin eriskummalliselle velhomaailman jutulle muodon ja värit.

Viistokujalla. Jim Kayn kuvitusta kirjassa Harry Potter ja viisasten kivi.

Melkein harmittaa, että meidän perheen koululaiset ovat jo tutustuneet Harry Potteriin, sillä kuvitus tekee velhokoulumaailmasta jotenkin helposti lähestyttävän ja ymmärrettävän. Toisaalta, kuten esikoiseni totesi, on ihan hyvä kuulla ensin tarina ilman kuvitusta ja kuvitella henkilöiden, asioiden ja miljöön ulkonäkö ihan omassa mielessään.

Kahdella palstalla oleva teksti on jossain määrin raskasta lukea, ja raskaaksi käy isokokoisen kirjan kannattelukin pidemmän päälle. Kuvitettu laitos on upea, ja toivon, että kaikki Jim Kayn kuvittamat Harry Potterit käännetään suomeksi. Kuvitettu Potter ei kuitenkaan korvaa kätevänkokoista, kevyttä pokkaria tai perinteistä sidottua teosta, jota on mukava lukea vaikkapa riippumatossa tai sängyn pohjalla.

Sanna Isto, Eppu Nuotio & Sari Airola: Typy ja topakka tonttu

Sanna Isto & Eppu Nuotio (teksti)
ja Sari Airola (kuvitus): Typy ja topakka tonttu
Bazar 2015.

Typy nyökkää. Paperiset lumihiutaleet ovat kauniita. Sitäpaitsi tätikin käski askarrella. Mutta ensiksi pitäisi saada jostakin valkoista paperia.
Typy on aikeissa käydä kysymässä Bertta-tädiltä, mutta tonttu tönäisee pinon laskuja pöydältä lattialle. Uusi suunnitelma on jo saanut tontun lämpimäksi ja tarmoa täyteen. 
"Näissä on kaikenmaailman numeroita", tonttu selittää innoissaan. "Mutta vain toisella puolen."

Typy ja topakka tonttu on kolmen ennalta tutun ja taitavan lastenkirjantekijän yhteistyön tulos: Sanna Isto on tuttu ihanista Tinka ja Taika -kirjoistaan (sarjan kolmannen osan arvio tulossa pian!), monessa ihanassa lastenkirjassa on Sari Airolan kuvitus (blogissa olen esitellyt niistä ainakin kirjan Metsän outo vieras) ja Eppu Nuotio on pitkän linjan kirja- ja kulttuurialan tekijä, jonka laajasta tuotannosta olen tainnut blogissani esitellä vain yhdessä Aino Louhen kanssa julkaistun Tämä vai tuo -kuvakirjan. Viimeksi mainittu on Bazarin kustantama, kuten Typy ja topakka tonttukin – olen iloinen siitä, että aiemmin käännösdekkareihin ja lukuromaaneihin profiloitunut kustantamo on alkanut julkaista myös kotimaista lastenkirjallisuutta. Suomessa on paljon taitavia lastenkirjailijoita ja -kuvittajia, ja monet perinteiset, isot kustantamot ovat supistaneet lastenkirjatarjontaansa.

Typy ja topakka tonttu sisältää joitakin klassisen joulutarinan aineksia, kuten jouluun nuivasti suhtautuvan kärttyilijän (Typyn Bertta-täti, eräänlainen Kurenniemen Onnelin ja Annelin talon Rosina Rusinan hengenheimolainen), eloon heräävän koristetontun ja idyllisen loppukohtauksen. Typy ja tonttu sähläävät kuitenkin aivan omiaan, ja heidän seikkailunsa nivoutuvat hauskasti arkeen sekä lasten ja aikuisten näkökulman eroavaisuuksiin: laskut leikataan lumitähdiksi ikkunaan, pakastimesta otetaan huurretta lumettoman talven lohduksi ja tontun temppuilut aamiaispöydässä aikaansaavat "vesivahingon". Omassa kodissa tapahtuneen vesivahingon vuoksi Typy on alunperin joutunutkin ankaran Bertta-tädin vieraaksi.

Sari Airolan kuvitus hehkuu punaisen, keltaisen, violetin ja valkoisen sävyissä. Typy on suloinen ja suurisilmäinen, mutta hauskinta oli katsoa kuvista topakan tontun touhuja, vesilätäkössä sätkiviä kinttuja ja "hiihtämistä" värikynäsauvoilla. Kiitokset myös tekstin asettelusta: tummia kirjaimia ei tarvitse tihrustaa tumman kuvan päältä, vaan tekstille on jätetty tilaa valkoisella pohjalla.

Typyn tonttuystävä on totisesti topakka, kuten kirjan nimi lupaa. Siinä vaiheessa, kun tonttu tohkeissaan paketoi Bertta-tädin tuikitarpeellisia silmälaseja ja virkkuukoukkua tädille joululahjaksi, tuli jo nuoremman polven lukijalta kommenttia, että "tuollaista tonttua en ole ennen nähnytkään missään kirjassa, koko ajan tekee jotakin hullua!" Jaa-a, kuinkakohan viattomasti tonttu nappasi äkeän tädin tavarat piiloon joulua odottamaan? Ainakin Bertta todella ilahtui sitten viimein, kun sai aarteensa takaisin aattona!

Ehkäpä Typy-kirjalle tulee jatkoa ja saamme vielä joskus tietää, miksi Bertta-täti inhosi niin kovasti joulua?

Tunnelmallista ensimmäistä adventtia!

Vuokko Sajaniemi: Pedot

Vuokko Sajaniemi: Pedot
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti.
Tammi 2015, 308 sivua.


Onko sillä väliä. Jos istun jonnekin syrjään, Maria ajattelee, metsään vaikka, kuulemattomiin. Laulan siellä jokaisen laulun jonka osaan – onko sillä väliä? Silti joku voi kuulla, aina joku voi kuunnella. Sillä kaiku on arvaamaton, se kantaa ääntä sielläkin missä niin paljon kasvaa. Ei ainoastaan avarissa tiloissa, aukeilla, niin kuin saattaisi kuvitella: kirkossa, nurmella, harjulla. Vaan myös metsän sisällä, siellä missä on niin paljon elämää.

Vuokko Sajaniemen Pedot oli vähällä jäädä minulta huomaamatta syksyn kirjasadon runsaudessa.
Kirjamessuilla Bonnierin aamiaisella Sajaniemi oli muiden esikoiskirjailijoiden sekä Katja Ketun ja Mihail Siskinin kanssa kertomassa kirjastaan, ja Pedot oli yksi niistä kirjoista, jotka valitsin kirjaherkkuja notkuvasta pöydästä mukaani.

Syksy on ollut täynnä kaikkea uutta ja kiirettä, ja vapaa kaunokirjallisuuden lukeminen on jäänyt kovin vähälle. Levottomasti kokeilin yhtä sun toista kirjaa, osa kovasti odotettujakin, mutta koin vain ahdistuvani japanilaiskirjailijan oudossa hississä ja suomalaisen spefilahjakkuuden kudotuilla kujilla. Sajaniemi sen sijaan loihti silmieni eteen maiseman, johon oli helppo uppoutua marraskuisena viikonloppuna, hämärän ja hennon valon rajamailla. Pieni, kuusikkojen ympäröimä Ritajärven kylä itärajan tuntumassa, metsän tuoksu ja ortodoksiliturgiassa palavat tuohukset – Sajaniemen vahva, runsaasti kuvaileva kerronta sai minut solahtamaan tarinaan, lukemaan romaanin lähes yhdeltä istumalta.

Pedot on ennen kaikkea lukiolaistyttö Marian kasvutarina. Marian äiti on kuollut auto-onnettomuudessa hänen ollessaan pieni, ja kun suuri menetys leikkaa Marian elämän toisen kerran, hänen ennestäänkin hieman hatara otteensa elämästä ja olemisesta alkaa liueta. Marian isällä, Ritajärven ortodoksisen seurakunnan kirkkoherralla, on omat työnsä ja kipunsa kannettavanaan, ja kyläyhteisökin on sokea nuoren tytön tuskalle. Seurakuntalaisilla ja kyläläisillä on muuta huolehdittavaa, sillä pihoilla on nähty suden jälkiä.

Kuten arvata saattaa, romaanin pahimmat pedot ovat lopulta jotakin aivan muuta kuin metsän pimentoon kaartavia susia. Sajaniemi kuvaa taitavasti ja kauniisti luontoa ja ihmisluontoa, tunnelmia ja ihmisten välisiä suhteita. Esikoiskirjailijan kieli ja kerronta hengittävät metsän rytmissä, piirtävät rajoja ja häivyttävät niitä näkymättömiin.


Pedot on luettu myös Mari A.:n kirjablogissa sekä Kirjakaapin kummitus ja Rakkaudesta kirjoihin -blogeissa.

Sara Kokkonen: Kapina ja kaipuu

Sara Kokkonen: Kapina ja kaipuu. 
Kultaiset tyttökirjaklassikot.
Avain 2015, 279 sivua.

Ihana Rasavillejä ja romantikkoja -teos sai jatkoa, eräänlaisen "sisarkirjan", kun kotimaisista tyttökirjoista kertovan kirjan rinnalle ilmestyi ulkomaisiin tyttökirjoihin ja niiden lukukokemuksiin paneutuva Kapina ja kaipuu. Tietokirjailija Sara Kokkonen työstää kasvatustieteen väitöskirjaa kotimaisista tyttökirjoista, kirjoittaa Saran kirjat -blogia ja pyörittää Tyttökirjaklassikot -verkkokauppaa, ja hänen tyttökirjakirjojensa sivuilta huokuukin vankka asiantuntemus, uuttera tutkimustyö ja rakkaus aiheeseen.

Sara Kokkonen on kirjoittanut jokaisesta kirjailijasta Louisa M. Alcottista Merri Vikiin pienoiselämäkerrat, joissa on paljon uutta tietoa myös kaltaiselleni pitkän linjan tyttökirjafanille. En esimerkiksi tiennyt, että Setä Pitkäsäären, Parhaan vihollisen ja St. Ursula koulun tyttöjen kirjoittaja, Jean Webster, teki ystäviensä kanssa maailmanympärysmatkan ja kävi aina Egyptissä, Intiassa ja Japanissa asti, mikä ei 1900-luvun alkuvuosikymmeninä tainnut olla ihan tyypillistä naimattomille amerikkalaisnaisille. Muutenkin monet tyttökirjailijat ovat olleet monessa asiassa itsenäisiä edelläkävijöitä: he opiskelivat pitkälle, tekivät työtä kodin ulkopuolella eivätkä pitäneet avioliittoa itsestäänselvyytenä – arvoja ja asenteita, jotka heijastuivat myös heidän teostensa sivuille ja päähenkilöidensä kohtaloihin.

Kirjan esitysjärjestys on pitkälti kronologinen niin, että 1800-luvulla syntyneet tyttökirjallisuuden pioneerit on esitelty ensin ja 1900-luvun puolessavälissä julkaisseet "modernit tyttökirjailijat" esitellään lopuksi. Entä millä perusteella juuri nämä kymmenen kirjailijatarta Susan Coolidgesta Helen D. Boylstoniin ja Carolyn Keenesta Martha Sandwell-Bergströmiin ovat valikoituneet kirjaan? Monet heistä ovat klassikkojen klassikkoja, mutta heidät on valittu mukaan ennen kaikkea siksi, että heidän kirjoistaan me tavalliset lukijat kirjoitimme lukumuistojamme, kun Sara järjesti aiheesta kirjoituskeruun kevättalvella 2014.

On kutkuttavaa lukea omia luonnehdintoja lempikirjoistaan ja toisten kokemuksia ja mielipiteitä niistä. Lukijoiden tekstit muodostavat aika suuren osan Kapinasta ja kaipuusta, ja ne pitävät sisällään niin nostalgisia muistoja, hauskoja anekdootteja kuin oivaltavaa analyysia ja pientä kritiikkiäkin – joskus lapsuuden lempikirja näyttäytyy uudessa valossa, kun sen lukee uudestaan aikuisena. Parin kirjassa esitelly kirjailijan tuotanto oli minulle ennestään täysin tuntemattomia, ja oli erityisen hauska lukea toisten kokemuksia ja esittelyjä noista "tuntemattomista tyttökirjoista".

Kapinan ja kaipuun ulkoasu – kannen kuva ihanan Martta Wendelinin käsialaa – herättää samanlaisia ihastuksen väristyksiä kuin viehkot tyttökirjat konsanaan. Kaunis, suloinen kirja täynnä tietoa ja jaettuja kokemuksia.

Kirjasta on blogannut myös ainakin Aino.

P.S. Suloista satupäivän iltaa! ♥︎

Annika Sandelin: Yokon yökirja

Annika Sandelin: Yokon yökirja
Yokos nattbok, suom. Liisa Ryömä.
Kuvitus Liisa Bondestam.
Teos 2015, 148 sivua.

Olen itselleni vihainen kun en tohtinut puhua Danielin kanssa koko loppupäivänä, vaikka hän näytti surulliselta. Anna ja minä mentiin yhdessä kotiin ja puhuttiin siitä mitä oli tapahtunut. Me ei oltu koskaan ennen ajateltu että saduissa on ilkeitä kääpiöitä ja että Daniel luultavasti juuri siksi ei halua että häntä sanotaan kääpiöksi. Meistä molemmista Tove on varsinainen idiootti ja me päätettiin ettei enää koskaan käydä kirjastossa. Sitten me mentiin meille ja leikattiin keittiösaksilla kirjastokorttimme tuhansiksi palasiksi.

Illalla meilä oli kriisikokous siitä, miten estetään äitiä hakemasta kuviksenopettajan työtä. Salvadorkin sai osallistua. Hän esitti vain typeriä ideoita kuten että meidän pitäisi sytyttää postilaatikko tuleen, ja ennen kuin me keksittiin mitään parempaa, äiti kutsui meitä syömään. 

Yoko on kymmenvuotias tyttö, jolla on kaksi salaista kirjaa: Yökirja, johon hän kirjoittaa päivän tapahtumista sekä omista ajatuksistaan ja tunteistaan, ja vakoiluvihko, johon kirjataan yhdessä parhaan ystävän Annan kanssa havainnot epäilyttävistä henkilöistä, vaikkapa herrasmiehestä, joka kantaa kadulla kukikasta kassia, tai vanhasta rouvasta, joka kävelee turhan vetreästi tarvitakseen todella rollaattorilla ja jolla on varaa ostaa kahvilasta useita leivoksia.

Yokon perhe on vähän boheemi, sillä äiti on taiteilija, joka on nimennyt lapsensakin taiteilijoiden mukaan, on kiukkuinen ennen näyttelyä ja leikkaa sanomalehden silpuksi, jos näyttely on saanut huonon kritiikin. Pikkusisarukset Salvador ja Frida ovat useimmiten rasittavia, mutta on niistä joskus iloakin. Psykologi-isä pysyy useimmiten rauhallisena, kaikesta huolimatta. Vakoiluvihkoa on paras säilyttää Yokon huoneessa, sillä Annan perheen yläkerrassa sijaitsevassa asunnossa on niin siistiä, että sinne ei voi piilottaa mitään. Annan kotona on Yokon mielestä ihanan rauhallista, sillä siellä ei ole ärsyttäviä pikkusisaruksia tai temperamenttista äitiä, mutta kun tytöt vaihtavat koteja yhdeksi viikonlopuksi, tulee Yokolle äkkiä koti-ikävä.

Ja sitten on tietysti vielä luokka, 4B, jossa sattuu ja tapahtuu. Ja kun tapahtuu, niin Kimmo kantelee kaikesta Malin-opelle, se on varma.

Annika Sandelinin lastenromaanissa on ihanasti rosoa, joka näkyy myös Linda Bondestamin mainiossa kuvituksessa. Kirjan huumori on sopivan vaivihkaista. Kaikki ei ole vaaleanpunaista ja ihanaa, vaan myös negatiiviset tunteet ja isommat ja pienemmät surut kuuluvat kymmenvuotiaan elämään. Silti arki on perusturvallista ja ennakoitavaa. Kuten Yoko itse sen ilmaisee:

Minä en oikein tiennyt mitä vastata, sillä oikeastaan minusta on mukava tietää mitä päivittäin tapahtuu. Jos kaikki päivät olisivat aivan erilaisia, minä varmaan hermostuisin kovasti.


Yökirjasta toisaalla: Lumiomena, Mari A.:n kirjablogi, Lastenkirjahylly, Lapsen maailma.

Päivi Heikkilä-Halttunen: Lue lapselle!

Päivi Heikkilä-Halttunen: Lue lapselle!
Atena 2015, 240 sivua.

Lastenkirjahylly-blogistaankin tuttu lastenkirjallisuuden tutkija ja kriitikko Päivi Heikkilä-Halttunen tarjoaa Lue lapselle! -teoksessaan tienviittoja ja virikkeitä lastenkirjallisuuden maailmaan. Kohderyhmänä ovat ennen kaikkea vanhemmat, päiväkodin työntekijät, luokanopettajat ja isovanhemmat – kaikki aikuiset, jotka viettävät aikaa lasten kanssa, kasvattavat, hoivaavat, viihdyttävät ja lohduttavat. Lastenkirjasta on moneksi, moniin hetkiin ja tilanteisiin.

Heikkilä-Halttunen ei tyydy vain hehkuttamaan lastenkirjallisuuden ja lukemisen ihanuutta, vaan esittää myös kritiikkiä joitakin ilmiöitä, vakiintuneita käytänteitä tai vaikkapa aikuisten asenteita kohtaan. Onko tarkoituksenmukaista, että monen päiväkodin säännöllisin satuhetki sijoittuu päiväuniaikaan, jolloin etenkin porukan pienimmät nukahtavat ennen kuin satu ehtii kunnolla alkaakaan? Onko vanhemman oma lapsuuden lempikirjoihin kohdistuva nostalgia se paras valintaperuste, kun lapselle etsitään luettavaa kirjakaupasta tai kirjastosta? Heikkilä-Halttunen ottaa kantaa myös maahanmuuttajalasten kirjallisuuskasvatukseen (jokaisen lapsen pitäisi saada kuulla satuja ja tarinoita omalla äidinkielellään!) ja muistuttaa vanhempia, että lapsen toivetta kuulla sama kuvakirja yhä uudestaan ja uudestaan tulee kunnioittaa.

Vaikka kirjassa puhutana paljon ääneen lukemisesta sekä lapsen ja aikuisen yhteisistä hetkistä kirjojen parissa, on siinä vinkkejä myös isompien lasten ja varhaisnuorten lukuharrastuksen aktivoimiseen ja ylläpitämiseen. Tässäkin näkökulma on lapsilähtöinen: lapsen on hyvä päästä itse valitsemaan luettavansa, ja yksilölliset erot näkyvät tässäkin: samankin perheen lapsista yksi voi olla todellinen lukutoukka, toista taas kiinnostavat muut asiat. Lapsi saa valita oman lukupolkunsa, jossa yksi teos voi hieman yllättäenkin johtaa toiseen.

Runsas tutkimustieto esimerkiksi lapsen kielellisten ja sosiaalisten taitojen kehityksestä, yhteisten iltasatuhetkien positiivisista vaikutuksista, satujen symboliikasta ja kuvakirjan estetiikasta on kudottu huomaamattomasti yleistajuisen tekstin sisään. Kaiken kaikkiaan Lue lapselle! on kaikessa informatiivisuudessaan ja näkökulmiensa runsaudessa helposti lähestyttävä käsikirja, jota kirjavinkkilistat ja pääasiat tiivistävät "huoneentaulut" sopivasti ryhmittävät.

Mathias Rosenlund: Kuohukuja 5

Mathias Rosenlund: Kuohukuja 5
suom. Svallgränden 5, suom. Taija Mård.
SetS 2015, 153 sivua.

Mathias Rosenlund on kolmikymppinen suomenruotsalainen kirjailija, joka tuntee Myyrmäen paremmin kuin Kulosaaren, kokee ulkopuolisuuden ja alemmuuden tunnetta yliopiston akateemisissa ja hyväosaisissa piireissä, työskenteli useana kesänä Greenpeacen feissarina ja janoaa sivistystä enemmän kuin mitään muuta.

Rosenlundin esikoisteos Vaskivuorentie 20 (SetS 2013) on eräänlainen muistelma, omaelämäkerrallinen teos, joka kuvaa köyhyyden kierrettä, pikkulapsiperheen elämää Vantaalla, vaimon sairastumista masennukseen ja jonkin verran myös kirjailijan lapsuutta levottomassa tukholmalaislähiössä. Luin kirjan tuoreeltaan, mutta en löytänyt bloggaustani siitä; olinkin kirjoittanut Vaskivuorentiestä vain lehteen. Muistan ajatelleeni ainakin Henrik Tikkasta ja Karl Ove Knausgårdia Rosenlundin ensimmäistä "taistelua" ja "osoitekirjaa" lukiessani, ja sitä, että Suomessa on melko hyvät turvaverkot, mutta pitkäaikainen sairaus voi helposti pudottaa niiden ulkopuolelle sellaisetkin, jotka yrittävät kaikkensa.

Kuten Knausgårdin Taisteluni-sarjassa, myös Rosenlundin "osoitesarjassa" kuljetaan ajassa eteen- ja taaksepäin, muistellaan lapsuutta, kuvataan "nykyhetkeä" ja kurkotetaan tulevaan. Nimensä mukaisesti Kuohukuja 5 keskittyy niihin vuosiin, joina Mathias asuin vaimonsa ja lastensa äidin, C:n, kanssa nuorena perheenä, sai ensimmäisen lapsensa ja myöhemmin toisen. Kronologisesti se siis kuvaa aikaa ennen Vaskivuorentietä, jonne perhe muutti myöhemmin, mutta kuvaa myös varhaisempia ja myöhempiä vuosia, ennen kaikkea vuotta 2013, jolloin tapahtui käänne Mathiaksen ja hänen veljensä Christianin väleissä. Christian onkin Mathiaksen ohella toinen Kuohukujan päähenkilöistä; koko kirjan jälkipuolisko keskittyy kuvaaman Christianin rankkoja vaiheita.

Kuohukuja 5 on esineenä kevyt mutta sisällöltään raskas, ajoittain jopa masentava synkkyydessään ja inhorealistisissa kuvauksissaan veljen alkoholismista, mielialahäiriöstä ja itsetuhoisuudesta. Onneksi kirjassa on myös valonvälähdyksiä: Mathiaksen ja vastasyntyneen koliikkivauvan rauhallinen hetki aamun sarastaessa, yliopiston kirjallisuuden luennoilla avautuva tiedon ja elämysten virta, lakkaamaton halu lukea ja kirjoittaa.

Markku Pääskynen: Sielut

Markku Pääskynen: Sielut
Tammi 2015, 254 sivua.

He oikaisivat penkan ja ojan yli takaisin Pöllönkujalle. He näkivät etäällä kujan päässä joukon keskenään juttelevia ihmisiä ja arvasivat heidän etsivän Maijaa. Maisemassa oli tapahtunut pieni värimuutos, ei siksi että aurinko oli piirun verran alempana vaan siksi että jokin oli selvästi muuttunut ajallisesti ja paikallisesti, ikään kuin maisema, puut, pensaat, talo ja tiet, olisi jollakin tapaa reagoinut tapahtumiin. Ikään kuin värien taajuus olisi muuttunut, eikä värien ja sävyjen tiheys, syvyys ja loisto olleet samoja kuin äsken.

Viidesluokkalainen Maija on lähtenyt aamulla vähän ennen kahdeksaa kouluun tavalliseen tapaan. Kun opettaja vähän myöhemmin soittaa Maijan äidille ja kertoo, että tyttö ei ole saapunut kouluun, vanhempien aika pysähtyy ja samaan aikaan tunnit kiitävät pelottavan nopeasti kauas siitä hetkestä, jolloin Maija nähtiin viimeksi. Kristian-isä jättää työnsä kirjapainossa ja lähtee etsimään lastaan, huhuilee tämän nimeä mutta ei saa vastausta.

Perheen naapurusto, Maijan koulutoverit, joutomaiden kulkijat, mieleltään suuntaan tai toiseen nyrjähtäneet, lenkkeilijät ja rapistuneiden talojen erakot joutuvat tahoillaan kohtaamaan tytön katoamisen herättämät tunteet ja vastaamaan pelästyneen isän kysymyksiin. Romaanin näkökulma vaihtuu henkilöstä tai havaitsijasta toiseen, väliin nopeasti ja yllättävästikin. Kaikki vaikuttaa kaikkeen: koko kylä, metsä, järvi ja taivas resonoivat tytön katoamista.

Pääskysen Sieluista tuli pakostakin mieleen Ann-Marie MacDonaldin Linnuntietä, jossa niin ikään kuvataan koulutytön katoamista ja pienen yhteisön reaktioita siihen. Mielleyhtymää vahvistaa se, että Pääskysen (!) romaanissa liikutaan kaduilla, jotka on nimetty lintulajien mukaan, ja kuten Linnuntiessä, myös Sieluissa linnut ovat myös todistajia, jotka voisivat perspektiivistään kertoa paljon jos osaisivat puhua.

Muutama vuosi sitten vaikutuin Pääskysen kielestä ja kerronnasta romaanissa Vihan päivä. Melkein pelkäsin lukea kirjailijalta mitään ahdistavan Vihan päivän jälkeen, etenkin kun Sielujenkin aihe on aika raskas. Mutta siinä missä ensin mainitussa kerronta kuljettaa pimeisiin syövereihin, jälkimmäisessä noustaa kuin keinossa huikaisevaan, kuulaaseen valoon.

Bea Uusma: Naparetki. Minun rakkaustarinani

Bea Uusma: Naparetki. Minun rakkaustarinani
Expedition. Min kärlekshistoria, suom. Petri Stenman.
Like 2015, 289 sivua.

Vielä muutama askel ja olen ylhäällä paikalla, jolla ilmapallotalo seisoi. Maassa lojuu purkautuneita köydenpätkiä edelleen. Soraan juuttuneet kankaanpalat liehuvat tuulessa. Ne ovat takuulla peräisin ilmapallohuoneen lattiaa peittäneestä huovasta, joka esti lankkujen tilkkuja tekemästä reikiä pallokankaaseen. Keskellä ylännettä voi erottaa painuman. Sen enempää ei ole jäljellä pallokoria varten kaivetusta kuopasta. Juuri tällä paikalla Andrée, Strindberg ja Frænkel seisoivat 37 791 päivää sitten. Keskittyneinä. Lähtöä odottaen. Nyt täällä seison minä. Olen täsmälleen oikeassa paikassa, mutta täysin väärään aikaan.

Bea Uusman Naparetki. Minun rakkaustarinani on helmi, kirja-aarre. Luen kirjaa sydän pamppaillen, seuraten kahta löytöretkeä: Andréen retkikuntaa, joka suuntasi heinäkuussa vuonna 1897 vetypallolla kohti Pohjoisnapaa, ja lääkäri-kuvittaja-kirjailija Bea Uusmaa, joka 113 vuotta myöhemmin pyrkii selvittämään, miksi retkikunnan jäsenet kuolivat lokakuussa Valkosaarella, vaikka heillä oli yllin kyllin ruokaa, lämpimiä varusteita ja ammuksia.

Bea Uusma tekee kaikkensa päästäkseen Valkosaarelle, paikkaan jonne Salomon August Andréen, Nils Strindbergin ja Knut Frænkelin matka päättyy. Lähes kaikki retkikunnasta säilynyt on talletettu arkistoihin ja museoihin, kenties kiehtovimpina Andréen ja Strindbergin päiväkirjamerkinnät. Uusma menee fragmentaaristen vihjeiden avulla niin liki naparetkeläisten kohtaloita kuin mahdollista, heidän nahkoihinsa, jopa kirjaimellisesti.

Näin maallikkona sitä ei osaisi niin yllättyä siitä, että kolme miestä menehtyy keskellä jäälauttoja arktisen talven kuluessa, etenkin aikana ennen goretexiä ja muuta kehittyneempää selvitymisvarustusta. Pikemminkin sitä ihmettelee, miksi Arktista ylipäätään lähdettiin ylittämään vetypallolla, kun matkan oli laskettu kestävän suotuisella tuulella kuusi päivää ja yksikään kuumailmapallo ei ollut pysynyt ilmassa vuorokautta kauempaa. Retkikunnan tarkoitus oli siis ylittää Pohjoisnapa, jonne kukaan ei ollut vielä päässyt (Nansen ja Johansen olivat pari vuotta aiemmin päässeet suksilla leveyspiirille 86º asti, noin 360 kilometrin päähän navasta), ja merkitä paikka "käydyksi" pudottamalla nimikoitu poiju navalle ja jatkaa sitten tuulen suunnan mukaan esimerkiksi Kanadaan tai Siperiaan. Perillä oli tarkoitus juhlia saavutusta, ja siksi matkatavaroiden joukossa oli muun muassa samppanjaa ja silkkisolmioita.

En muista kuulleeni Andréen retkikunnasta, vaikka tarinat monista muista naparetkistä Amundsenista  Scottiin ovat tuttuja. Aikanaan, 1897 sekä kun retkikunnan jäsenten jäänteet löytyivät Valkosaarelta vuonna 1930, on tapahtumista tietysti kohistu Suomessakin, ja jostakin Kansalliskirjaston tai antikvariaattien uumenista voi vielä löytää aiheesta tuolloin julkaistuja kirjojakin, kuten Andréen ja Strindbergin muistiinpanoista toimitettu, suomeksikin julkaistu Kotkan lento Pohjoisnapaa kohti (1930). 

Bea Uusman tutkijanluonteessa ja tavassa kirjoittaa on paljon samaa kuin tietokirjailija Anna Kortelaisella, joka on viime aikoina kirjoittanut muun muassa isoisästään Reino Peltosesta Ei kenenkään maassa, Kivipiirtäjästä ja Karjalan Kannaksen Avojaloin kulkijoista. Ajattelen nyt kuitenkin ennen kaikkea Kortelaisen varhaisempaa teosta Virginie! Albert Edelfeltin rakastajattaren tarina (Tammi 2002), jossa taidehistorioitsija jäljittää Edelfeltin maalauksissa esiintyvää salaperäistä naista vanhojen asiakirjojen, matkojen ja eläytyvän päättelyn avulla.

Naparetki on niin rikas ja kiehtova teos, että en tahdo löytää sanoja kuvailemaan sitä. Kirjaa täytyy pitää itse kädessään ja selailla, jotta voi aistia sen kauneuden ja sommittelun, värit, kuvat ja tekstin asettelun, jotka osaltaan rakentavat tarinan rytmiä. Päällimmäisenä kirjan tarinasta jää mieleen hulluus ja rakkaus. Miten uhkarohkeita miehet olivat, miten epäloogisesti he monessa asiassa käyttäytyivät, keräten napatalven lähestyessä savi- ja levänäytteitä, uhmaten jääkarhuja ja raahaten mukanaan jokseenkin toisarvoisia tavaroita, vaikka eteneminen jäälautoilla hidastui entisestään.

Ja kyllä, Naparetki on rakkaustarina. Se kertoo rakkaudesta seikkaluun, uuden löytämiseen ja tavoitteiden saavuttamiseen, mutta ennen kaikkea rakkaudesta nuoreen naiseen, Anna Charlieriin, joka ei voinut seurata rakastettuaan vetyilmapalloon, mutta jonka valokuva kulki nuoren miehen mukana loppuun asti.

Lahjoita lukutaito!

Kahdeksas syyskuuta vietetään Kansainvälistä lukutaitopäivää. Olin tänään töissä paikassa, jossa opetetaan ja opetellaan lukemaan, luetaan joka päivä, kirjoitetaan sanoja, lauseita ja hienoja tarinoita, kannetaan kirjoja repussa ja tabletteja korissa, vieraillaan kirjastossa ja kuullaan kirjavinkkauksia. Resurssien vähyys ja kuntien säästöt näkyvät ehkä joissakin asioissa, mutta silti tuossa paikassa – suomalaisessa koulussa – käyvät lapset ovat onnekkaita, sillä heille lukutaito on mahdollisista haasteista huolimatta itsestään selvää.

Näin ei ole kaikkialla maailmassa – Unescon arvion mukaan maailmassa on noin 750 miljoonaa lukutaidotonta aikuista, joista kaksi kolmasosaa on naisia. 98 prosenttia lukutaidottomista asuu kehitysmaissa. Pakolaisten tilanne on erityisen lohduton, sillä epävakaissa oloissa pakolaisleireillä lasten mahdollisuus koulunkäyntiin on entistä pienempi. Pakolaisavun lukutaitokampanja käynnistyy tänään, ja lukutaitotyötä voi tukea esimerkiksi Pakolaisavun mesenaatti-keräyksen kautta. Esimerkiksi yhdet koulutarvikkeet voi lahjoittaa neljällä eurolla, aapiset 20 pakolaiselle kahdellakympillä ja opettajan kuukaudeksi 24 eurolla.

Uutiset Suomesta ja maailmalta saavat usein surulliseksi. Uskon, että moni asia olisin toisin, paljon paremmin, jos kaikilla maailman ihmisillä olisi mahdollisuus oppia lukemaan – ja jos ne, jotka jo osaavat lukea, erityisesti eri maiden päättäjät, käyttäisivät lukutaitoaan, lukisivat uutisia, raportteja ja tutkimuksia kriittisesti ja ymmärtäen – ja kaunokirjallisuutta meiltä ja maailmalta, eläytyen ja näkemyksiään avartaen. Moni meistä ihan tavallisista ihmisistä voi auttaa, ja me kaikki voimme lukea, omaksi iloksi tai kenties jollekin toiselle, jolle vaikkapa iltasatutuokio voi olla päivän paras hetki.

Ulla-Lena Lundberg: Metsästäjän hymy

Ulla-Lena Lundberg: Metsästäjän hymy. Matkoja kalliotaiteen maailmassa. 
Jägarens leende, suom. Leena Vallisaari.
Teos 2014, 304 sivua.

Metsästäjän hymy on eräänlainen matkakirja, rikas ja kiehtova opas afrikkalaisten ja eurooppalaisten kalliomaalausten äärelle. Suomenruotsalainen kirjailija Ulla-Lena Lundberg matkustaa sisarensa Gunillan kanssa ja tekee samalla selkoa esihistoriallisista aikakausista, kalliomaalaustyyleistä ja merkittävien kulttuuriperintökohteiden nykytilasta, jota turismi jonkin verran uhkaa. Kirja on myös kertomus vahvoista sisaruuden siteistä, ystävyydestä ja luopumisesta – mutta ei luovuttamisesta, sillä vakavasti sairas sisar kulkee mukana retkillä niin kauan kuin suinkin mahdollista, vaikka liikkuminen onkin käynyt vaikeaksi.

Jää-romaanistaan Finlandialla palkitun kirjailijan tietämys ja kokemus kalliomaalauksista herättää kunnioitusta. Lundbergilla ei ymmärtääkseni ole muodollista koulutusta alalta, mutta vuosikymmeniä jatkunut asian harrastaminen, matkustelu ja lukeminen ovat tehneet hänestä asiantuntijan. Lundberg punoo tietoainesta saumattomasti matkakuvauksiinsa ja tekee rohkeasti omiakin tulkintoja – kuin ainakin kirjailija, jolla on taito eläytyä, tulkita ja täyttää mielikuvituksen avulla liian suuret aukot.

Kirjassa on muutamia kuvia maalauksista ja maisemista, eikä enempää oikeastaan kaipaakaan, sillä kirjailijan romaaneista tuttu lämmin, viisas kerronta loihtii matkakohteet lukijan eteen. Lundberg kuvaa elävästi, kuinka luolan katossa olevasta aukosta virtaava valo kulkee kallioseinämää pitkin, miten kivikauden ihminen maalasi ilonsa ja pelkonsa kallioon, kuinka nykyihminen seisoo lopulta vain henkäyksen päässä esi-isistään.

Kirjasta ovat bloganneet myös ainakin Jonna ja Raija.

Anna Kortelainen: Avojaloin

Anna Kortelainen: Avojaloin.
20 tositarinaa Karjalan Kannakselta.
Gummerus 2015, 283 sivua.

Muistelin, että rinteessä oli lähde tai kaivo, josta perheemme oli aina juonut lipillä vettä pitkää rinnettä noustessamme – vai uneksinko vain? Ei, en uneksinut, minä muistin! Rinteessä oli nytkin kaivo ja lippi. Ja minä join siitä niin kuin aina lapsena. Raija otti siitä kuvankin. Ja kun nousimme mäen päälle – niin siinä se oli edessäni: ukin ja mummin talo! Ja minusta tuntui, että se puhui minulle. Se sanoi: tervetuloa, Eeva. Muistatko paratiisiomenapuun, jonka pieniä omenia lapsena söit?                                           
                                                          – Eeva Kilpi, "Älä jää tielle seisomaan"

Anna Kortelaisen toimittama Avojaloin. 20 tositarinaa Karjalan Kannakselta on rikassävyinen, moneen suuntaan versova tekstikokoelma, jossa Kortelaisen ohella yhdeksän muuta kirjoittaa – historioitsijaa, romaanikirjailijaa, runoilijaa, tietokirjailijaa – kuvaavat Karjalan Kannakseen kiinnittyviä ihmiskohtaloita. Samalla näkyviin piirtyy kappale vaikkapa Lintulan luostarin tai kangaskaupan historiaa.

Teos antaa Kannaksen alueille monet kasvot: pientilan tyttären, punapäällikön, luostarin nunnan, kirjailija-kuvittajan ja monien muiden. Yksi kiehtovista elämäntarinoista kertoo, kuinka köyhän aatelisperheen tyttärestä Emilia Sofia von Zweygbergistä tuli ensin äitinsä ja myöhemmin puolisonsa kanssa menestyvän tavaratalon pitäjä. Emilia teki töitä perheyrityksessä vielä lasten syntymän jälkeenkin, ja alunperin Viipurissa avattu kangaskauppa sai sivuliikkeen Lappeenrantaan, jossa se toimi aina 1970-luvulle asti. Emilia Zweygberg-Grönroosin perheessä muodostui avioliittojen kautta siteitä moniin Kannaksen sukuihin, kuten Krohneihin ja Thesleffeihin. Anna Kortelainen kirjoittaa: Äidin ja tyttären perheyritystä ei enää ole, mutta kun heidät muistaa, voi Kauppatoria ylittäessään kuulla kankaan kahahduksen ja napakan humahduksen.

Sisällisota, talvisota ja jatkosota ohjailevat monia kirjassa kuvattuja kohtaloita. Evakkomatkat Hiitolasta jättivät kirjailija Eeva Kilven sisimpään ikuisen ikävän. Heikki Ylikankaan "Valmis kuin lukkari sotaan" piirtää muotokuvaa miehestä, joka oli osallisena päätökseen lähes sadan venäläisvangin teloituksesta sisällisodan aikana saadakseen päältään vasemmistolaisen leiman. Teemu Keskisarjan "Kohtalo paiskasi punapäälliköksi" kuvaa sisällissodan upseerin jokseenkin toivotonta työtä hajanaisten punaisten joukkojen johtajana. Mieltä jäi vaivaamaan myös säveltäjä Toivo Kuulan surullinen kohtalo sisällissodan jälkimainingeissa.

Päällimmäiseksi kertomuskokoelmasta jäi kuitenkin mieleeni ihailu ihmisten sitkeyttä, rohkeutta, taitoa ja herkkyyttä kohtaan. Erityisesti naisten työn kuvaukset jäivät mieleen, esimerkiksi "ulkoilmakonttoristi" Hilda Ala-Rakkola, joka "puutavaran ylösoton" ohella otti osaa myös lautasataman kevyempiin lautatarhantöihin tai Lintulan luostarin nunnat, jotka tekivät raskasta työtä ommellen, kutoen ja hevosista, lehmistä ja mehiläistarhasta huolehtien, tai Eija Järvisen kuvaama "Aina varma työihminen" Aina Pyykkö, joka teki niin navetta- kuin peltotöitäkin, mutta sai raskaan työn ohella sentään kokea jalat alta vievän rakkaustarinan. Jos nainen sattui syntymään yläluokkaiseen perheeseen, hän saattoi kovan fyysisen työn sijasta keskittyä havainnoimaan ja kuvaamaan kauneutta ympärillään, kuten runoilija ja taitelija Jelena Guro:

Jelenalla oli luontoretkillään aina paperia ja lyijykynä mukanaan, ja hän piirsi ja kirjoitti näkemänsä ja kokemansa pohjalta. Uudenkirkon huvilassa oli hyvä työskennellä. Kuvat ja sanat nousivat samasta lähteestä. Tuloksena saattoi olla mietteliäs novelli, ihmisen ja eläimen piirteitä yhdistävästä oliosta kertova runo tai piirros. Jelena saattoi tuntea "hontelon malttavaisen perunatuulen" ja ihailla "kristallikoivuja" sekä ympärillään olevaa metsää, joka "seisoi kruunupäisessä kokouksessaan". Hänelle oli olemassa myös hellä maisemäkäsite "suomalainen tie".

Kirjan teemasta on vielä 10.1.2016 asti avoinna näyttely Avojaloin – 10 elämää Karjalan Kannaksella Etelä-Karjalan museossa ja taidemuseossa Lappeenrannassa.


Avojaloin on kulkeneet myös Leena Lumi, joka aloittaa arvionsa näin kauniisti: "Juuret rajantakaisessa, kauniissa Karjalassa on kuin uni, jota näet muiden kertomusten läpi".

Jenni Kirves & Annika Hiltunen: Tervetuloa Rauhalaan

Jenni Kirves (teksti) ja Annika Hiltunen (kuvitus): Tervetuloa Rauhalaan.
Mäkelä 2015.

Aivan ensimmäiseksi huomio kiinnittyy värikylläiseen, harmonista tunnelmaa huokuvaan kansikuvitukseen. Jätin Tervetuloa Rauhalaan -kirjan pöydälle, ja seuraavassa hetkessä se oli kadonnut, ilmestyäkseen myöhemmin kuin loihdittuna takaisin samaan paikkaan. Esikoiseni, tarinatyttö ja esteetikko, oli huomannut kirjan ja lukenut sen siltä istumalta. Myöhemmin luin kirjan lapsilleni ääneen, kuopuksen vaatimuksesta – oli aika myöhä, ja yritin tarjota lyhyempää kirjaa tilalle, mutta kolmivuotiaan mielestä "Ei sitä, tää on hieno."

Annika Hiltusen kuvitus Jenni Kirveen kirjoittamaan satukirjaan onkin aivan upea. Eksoottisista kukista ja suurisilmäisistä, sielukkaista kasvoista tulee hieman mieleen Riikka Juvonen (jonka kuvituksista ja teksteistäkin olen nauttinut monessa, monessa kirjassa lapsuudesta asti mutta blogissani esitellyt vain Valon paletin). Hiltusen kuvat ovat satumaisia ja värit heleitä.

Tervetuloa Rauhalaan kertoo Toivo-pojasta, jolla on paha olla kotona, kun vanhemmat riitelevät. Toivo pakenee huutoa ja ikkunasta sinkoilevia esineitä vintille, jossa hän huomaa yllättäen siniset portaat. Portaita pitkin Toivo pääsee Rauhalaan, jossa sydämellinen, punatukkainen Tyyni ottaa hänet lämpimästi vastaan. Tyyni kertoo, että yleensä Rauhalaan (jota jotkut kutsuvat Taivaaksi, toiset Kauniiksi puutarhaksi ja kolmannet esimerkiksi Yliseksi) pääsevät yleensä vain ne, joiden aika on täyttynyt. Lasten kohdalla tehdään kuitenkin poikkeuksia: he voivat päästä Rauhalaan käymään, vaikkapa unissaan tai mielikuvituksen voimin. Rauhalassa surulliset tai väsyneet lapset voivat tankata  voimia ja iloa ja palata sitten taas "Tämänpuoliseen". Rauhalassa vietettyjen hetkien ansiosta myös Toivon elämä muuttuu.

Toivon tarinasta tulivat mieleen Astrid Lindgrenin surumieliset sadut kuten "Soittaako lehmus, laulaako satakieli" sekä Enna Airikin ihana Haavemaa. Kertomus nojaa perinteeseen, mutta esimerkiksi ilmaisuissa näkyy nykyaika (Tyyni saa "naurunsa virran katkaistuksi"), samoin siinä, että lapsen hyvinvointia uhkaava kriisi ei ole vaarallinen kulkutauti, julma äitipuoli tai köyhyys, vaan vanhempien riitely, joka myrkyttää kodin ilmapiirin ja saa lapsen tuntemaan olonsa näkymättömäksi. Toivon ongelmat ratkeavat lopulta hyvin nopeasti ja yksinkertaisesti, mutta satu on satua ja Rauhalassa on kaunista taikaa.

Sadie Jones: Ehkä rakkaus oli totta

Sadie Jones: Ehkä rakkaus oli totta.
Fallout, suom. Marianna Kurtto.
Otava 2015, 419 sivua.

Rakastuminen toi hänen mieleensä kompastumisen; ikään kuin kompastuisi tiilenmurikkaan ja putoaisi rotkoon. 

Neljä nuorta – Luke, Nina, Leigh ja Paul – tekevät teatteria, nauttivat taiteesta ja elämästä, rakastavat, kärsivät, kasvavat, epäonnistuvat ja ponnistelevat eteenpäin 1960–1970 -lukujen Lontoossa. Jokaisella heistä on taustansa, taakkansa ja traumansa, jotka heijastuvat elämänkulkuun ja ihmissuhteisiin.

Ehkä rakkaus oli totta on Sadie Jonesin neljäs romaani, ja ensimmäinen suomennettu. Se tuo mieleen Siri Hustvedtin Kaikki mitä rakastin -romaanin ja Jeffrey Eugenidesin Naimapuuhia. Niissäkin tunnelmoidaan taiteen ja luomisvimman äärellä, koetaan nuoruuden (tai keski-iän) kasvukipuja, kompastellaan ihmissuhteissa, rakastetaan palavasti ja kohtalokkaasti.

Sadie Jones tarjoilee lukijalleen huikaisevia hetkiä ja kirpeänkauniita tunnelmia: Luke mielisaaraalasta salakuljettamansa äidin kanssa taidemuseossa, askelia sateen kastelemilla mukulakivillä, teatteriharjoituksia, suudelmia kuin kuilun reunalla. Ja kuitenkin, vaikka nautin lukemisesta, jäin jotenkin etäälle romaanin maailmasta ja henkilöistä, vieraannuin, katsoin kuin näytelmää vaikka olisin halunnut uppoutua.

Toisaalla: Reader, why did I marry him; Lumiomena, Kirjojen kamari, Kaisa Reetta T., Amman lukuhetki, Leena Lumi, Eniten minua kiinnostaa tie, Kirjapolkuni, Mari A., Tuijata, Kirsin Kirjanurkka, Kirjakaapin kummitus, Pilkkuun asti, Rakkaudesta kirjoihin,

Mikko Majander: Lukemisen hulluus

Mikko Majander: Lukemisen hulluus.
Esseitä aikamme kulttuurista.
Into 2015, 227 sivua.

Kirjan nimi, Lukemisen hulluus, houkutteli tarttumaan Mikko Majanderin esseekokoelmaan. Kirjan tekstit ovat ilmestyneet alunperin Demokraatti-lehden kolumneina, mikä näkyy paitsi kirjoitusten tyylissä myös joidenkin aiheiden "epäajankohtaisuutena". Toisaalta tekstit luovat ilmestymisajankohtansa ajankuvaa, ja välillä havahduin ajattelemaan, esimerkiksi, että "onko siitä tosiaan noin kauan, kun Barack Obama valittiin ensimmästä kertaa USA:n presidentiksi?" tai "ai niin,   noista kirjoista kohkat tiin vuonna 2008!" Majander on ajankohtaistanut joitakin kolumneja lisäämällä niihin jonkinlaisen jälkikirjoituksen.

Kirjallisuus on tietysti perimmältään ajaton aihe, vaikka toisinaan tietyt teokset puhuttavat enemmän kuin toiset. Majander kirjoittaa kirjoista – "Keltaisen kirjaston kellokkaista, kuten Paul Austerista ja Jhumpa Lahirista, Barack Obaman muistelmista ja Panu Rajalan Walteri-elämäkerrasta  – ja ihmisistä ja ilmiöistä niiden takana Doris Lessingin Nobel-puheesta kotimaisen kirjallisuuden jokasyksyiseen "Sirkus Findandiaan".

Majander kirjoittaa myös esimerkiksi teatterista ja ennen kaikkea musiikista. Siinä missä kirjallisuusesseet herättivät omakohtaisia muistoja luetuista kirjoista, olivat musiikkiesseet pikemminkin polkuja tuntemattomaan, kurkistuksia maailmaan jota en juurikaan tunne. Onneksi kirjan tekstit ovat kautta linjan helposti lähesyttäviä ja keskustelevia.



Muissa blogeissa sanottua: Ullan luetut kirjat, Täällä toisen tähden alla.

Laura Honkasalo: Perillä kello kuusi

Laura Honkasalo: Perillä kello kuusi
Otava 2015, 382 sivua.

Hän olisi varmasti osannut keittiöhommat vaikka silmät kiinni. Kaikki tehtiin Riston halujen mukaisesti, piti olla vanhanajan pannukahvia, vaikka Vuokko olisi halunnut amerikkalaisen perkolaattorin. Risto ei muutenkaan pitänyt kodinkoneista, Einekin kuulemma maksoi tarpeeksi, toimikoon Eine sähkövatkaimena, mikä oli jo vähän paksua. Vuokko vahti kahvia, laittoi kupit pöytään, kaatoi Ristolle valmiiksi kuppiin, vähän kermaa, vaikka sen olis pitänyt oppia juomaan mustana. Hän vei kupin sille pöydän viereen.

Honkasalon edellinen romaani, Eropaperit, oli kirpaiseva kuvaus avierosta erityisesti lasten näkökulmasta. Perillä kello kuusi luotaa ennen kaikkea aikuisten naisten tunnemyrskyjä ja oman paikan etsintää, vaikka myös 1960-luvulla teini-ikäänsä elävä ja 1990-luvulla tyhjenevää lapsuudenkotiaan perkaava Piitu on tärkeä henkilö. Eropapereihin verrattuna Perillä kello kuusi on leppoisa hyvänmielenromaani, mutta jäi toisaalta henkilöhahmoineen minulle myös etäisemmäksi.

Perillä kello kuutta voisi luonnehtia "lähihistorialliseksi romaaniksi", ja kirjailija on tehnyt sitä varten runsaasti taustatyötä. Honkasalo loihtii 1960-luvun elävänä näkyviin sisustuksen, pukeutumisen ja ehkä ennen kaikkea henkisen ilmapiirin kuvauksen kautta. Kotirouva Vuokon ja tämän Risto-miehen tädin, konttoristina työuransa tehneen Aunen, on etsittävä tiensä ulos henkisistä ja konkreettisista elämänpiirin rajoista.

Arjen ja miljöön kuvauksen ohella romaanin vahvuus on naisten sisäisten tuntojen kuvaus, joka on konstailematonta ja siksikin niin aidon oloista. Romaanin tyyli vaihtelee hieman satiirisesta runolliseen, ja vaikka esimerkiksi liikemies-Riston karikatyyrimäinen pöhköys huvitti, olin enemmän kotonani romaanin herkemmissä kohtauksissa.

Lintuparvi lensi ikkunan ohi, veti sadepilven kuin verhon, huone hämärtyi. Kaikki oli kuten aina ennenkin, kaikki olisi ikuisesti samoin, mikään ei muuttuisi. Olisi pitänyt pakata takit, ottaa neule esiin, pyyhkiä pölyt kasvien lehdiltä, möyhiä perintöpalmun multa, silittää tyynyliinat, mutta ketä varten hän sitä kaikkea tekisi?


Perillä kello kuusi muissa blogeissa: Maaria Päivinen, Täällä toisen tähden alla, Mari A:n kirjablogi, Kulttuuri kukoistaa ja Kirjakaapin kummitus (jolta löytyy kosolti linkkejä muihin postauksiin kirjasta).

Milena Parland & Alexander Reichstein: Kun kuu nauroi ja muita maassamme kerrottuja satuja

Milena Parland (teksti) ja Alexander Reichstein (kuvitus): Kun kuu nauroi 
ja muita maassamme kerrottuja satuja.
När månen skrattade och andra sagor berättade i vårt land. 
Käsikirjoituksesta suomentanut Susanna Hirvikorpi.
Schildts & Söderströms 2015, 249 sivua.

Siitä päivästä lähtien olen etsinyt satuja kaikkialta. Kirjoitan tarkasti muistiin parhaat ja jännittävimmät sadut. Lähes sellaisina kuin ne minulle kerrotaan. Niin saduista tulee kirja. Satukirja juuri sinua varten, rakas lukija. Kuuntele nyt tarkasti, sillä maamme on satujen maa. Maa, jossa ihmiset ovat jo aikojen alusta kertoneet tarinoitaan ja laulaneet laulujaan pitkien öiden iloksi.

Kun kuu nauroi on satukirja suomalaislapsille – lapsille, joiden juuret voivat olla vaikkapa Venäjällä, Kiinassa tai somaliassa, joiden uskonto voi olla esimerkiksi juutalaisuus, äidinkieli ruotsi tai saame. Kirjan alussa on lainaus Sakari Topeliuksen Maamme kirjasta, jossa sanotaan muun muassa, että "Harvat ovat niin sekoittumattomasta sukuperästä, ettei joku heidän suvustansa ole suonissaan kantanut erilaisten kansakuntain verta. Mutta se on sanottu, että kaikki, jotka tunnustavat tämän maan isänmaakseen ja rakastavat tätä sellaisena, – kaikki, jotka tottelevat tämän maan lakia ja tekevät työtä tämän maan hyväksi – ovat yksi kansa." Lainaus on vuodelta 1875, mutta on ajankohtaisempi kuin konsanaan.

Kirjaa jäsentää kehyskertomus, jossa pieni helsinkiläistyttö kerää satuja ihmisiltä ympärillään – äidiltään, ystäviltään, sukulaisiltaan, naapureiltaan – joskus kertojana voi olla vaikkapa puistossa kohdattu kani. Kokoelman avaussatu on Kalevalasta tuttu Ainon taru suorasanaisesti kerrottuna, ja monelle lukijalle ovat varmasti tuttuja myös tarinat Myran Pyhästä Nikolaoksesta (Joulupukin esikuvasta), Kynttilätyttö Luciasta ja Raamatun rohkeasta Esteristä. Somalien tarinaperinteestä nousee satu Leijonasta ja karitsasta, saamelainen satu kerto Sivvasjärven veljeksistä ja romanien tarinaperinteestä ammentaa Poika joka sanoi aina Ei. Milena Parland kertoo kaikki tarinat omin sanoin, ja kiitos satujen kauniista kielestä kuuluu luonnollisesti myös suomentaja Susanna Hirvikorvelle.

Kirjan värikäs kuvitus on syntynyt niin, että Alexander Reichstein on kerännyt kankaita eri kulttuureista, valokuvannut ja skannannut ne, käsitellyt kuvia digitaalisesti ja piirtänyt päälle satujen hahmoja. Pidän itse enemmän kynän-, liidun- tai siveltimenjäljestä kuin tietokoneen avulla tehdyistä piirroksista, mutta Reichsteinin yksinkertaiset hahmot toimivat hyvin elävää, kollaasimaista taustaa vasten. Esimerkiksi tämä kuva hyeenoista ja leijonasta on aivan upea:

Alexander Reichsteinin kuvitusta satuun "Leijona ja karitsa".

Milena Parland sai idean Kun kuu nauroi -kokoelmaan työskennellessään koulussa monikulttuurisen projektin parissa. Toivottavasti kirja kulkeutuu myös "takaisin kouluun", yhdessä lasten kanssa luettavaksi, katseltavaksi ja keskusteltavaksi.

Mamen Sánchez: On ilo juoda teetä kanssasi

Mamen Sánchez: On ilo juoda teetä kanssasi.
La felicidad es un té contigo, suom. Satu Ekman.
Bazar 2015, 305 sivua.

Alkusyksyn kiireiden ja haasteiden keskellä on ollut ihana istua pihalla ja lukea espanjalaisen Mamen Sánchezin On ilo juoda teetä kanssasi -romaania, jossa ollaan olennaisen äärellä: rakkauden, kirjojen ja teen. Helteillä kuuma tee ei ole ollut ihan ykkösjuoma, mutta nyt pienen syysflunssan kutitellessa kurkkua se on taas noussut arvoon arvaamattomaan.

On ilo olla teetä kanssasi -romaanin keskiössä häärii viisi erilaista, mutta tiiviisti yhteen hitsautunutta naista, jotka muodostavat Craftsman-kustantamon myyntiä tukemaan perustetun Liberarte-kirjallisuuslehden toimituksen. Työ kirjallisuuslehdessä on se tukipilari, joka pitää viisikymppisen lukutoukka Bertan, pienten lastensa kanssa uupuvan Marían, sähäkän ja kunnianhimoisen Soleán, avioerosta ja masennuksesta toipuvan Asunciónin ja suloisen Gabyn elämän kasassa. Craftsman-yhtiön omistajan poika, joka kantaa varsin railakkaan poikamiehen elämänsä vastapainona mukanaan kaikkialle lempikirjojaan, Earl Grey teetä ja lapsuudenaikaista tyynyä, saapuu Englannista Madridiin lopettamaan tappiolliseksi käyneen lehden toiminnan, ja Liberarten naiset päättävät olla luovuttamatta niin helpolla. Sanchezilla on taito kuljettaa tarinaa vaivattomasti kohtauksesta ja näkökulmasta toiseen, ja lukukokemus on rentouttava ja leppoisa.

En kuitenkaan varauksetta ihastunut kirjaan. Luulen, että Sánchez tavoittelee kirjallaan vähän samantyyppistä genreä, jota esimerkiksi Alexander McCall Smithin Mma Ramotswe tutkii -dekkarit edustavat: leppoisaa, hyväntuulen dekkaria, jossa selviteltävä rikos ei ole mikään järkyttävä murha ja pääpaino on ihmissuhteissa ja huumorissa. On ilo juoda teetä kanssasi -romaani lunastaa paikkansa genressä alkuun hyvin yksioikoisen oloisella, mutta vähitellen kutkuttavasti mutkistuvalla juonella. Omaa lukukokemustani "kotoisen mysteerin" äärellä latisti kuitenkin se, että en tykännyt tarinan etsivästä, konstaapeli Manchegosta. Kyllä, ymmärrän, että on olevinaan hauskaa, kun tärkeilevä konstaapeli pohtii liikemiessuvun vesan katoamista "tikkaremminsä" kanssa kapakassa ja sönköttää sitten laihaa tutkimusraporttiaan huonolla englannilla asiakkaansa edustajalle. Humoristisen dekkarin etsivässä saa ja pitääkin olla rosoa, mutta hahmon pitäisi herättää myös lukijan sympatiat. Manchegon hahmoon tulee lisää ulottuvuuksia juonen kuluessa, mutta lattea ensivaikutelma ei täysin pyyhkiydy pois.

On ilo juoda teetä kanssasi on ylistyslaulu ystävyydelle, espanjalaiselle auringonpaisteelle ja englantilaiselle kirjallisuudelle. Viittaukset englanninkieliseen kirjallisuuteen menevät usein kyllä vähän kömpelön puolelle, kun esimerkiksi kaikkien Atticusin suvun miesten kerrotaan saaneen nimensä kirjallisuuden klassikoiden mukaan* tai Tolkienin haamu kuljeskelee myhäillen entisessä opiskelija-asuntolassaan, mutta tätä kirjaa ei ole tarkoituskaan ottaa turhan vakavasti. Pirteän turkoosi lukupaketti sopii niin helteisiin kuin varmasti sateisia syysiltojakin piristämään.

Kirjasta toisaalla: Ihminen välissä, Mari A:n kirjablogi, Hemulin kirjahylly, Kirjakko ruispellossa, Sonjan lukuhetket

*Atticus-nimi onkin nyt harvinaisen ajankohtainen, kun Harper Leen Kuin surmaisi satakielen -romaanin jatko-osa Kaikki taivaan linnut on juuri ilmestynyt ja samanniminen hahmo löytyy myös suositusta brittiläisestä Downton Abbey -epookkisarjasta.

Tiina Miettinen: Piikojen valtakunta

Tiina Miettinen: Piikojen valtakunta.
Nainen, työ ja perhe 1600–1700-luvuilla. 
Atena 2015, 184 sivua.

Miettinen tuulettaa yleistajuisessa historiateoksessaan Piikojen valtakunta varhaismoderniin aikaan liitettyjä myyttejä nuorista neitstytmorsiamista, ydinperhemallin vallitsevuudesta ja piioista ressukoina vailla itsenäisyyttä tai valinnan mahdollisuuksia. Todellisuudessa esimerkiksi avioton lapsi ei ollut – kirkon ja valtiovallan tuomitsevuudesta huolimatta – maailmanloppu, vaan etenkin talollisen tytär säilytti hyvät avioitumismahdollisuudet aviottoman lapsen synnyttämisen jälkeenkin. Pitkät kihlaukset, joiden aikana pariskunta eli avioliiton kaltaisesti yhdessä, olivat tyypillisiä. Vain jos sulhanen ei sitten lopulta vienytkään morsiantaan vihille, hän joutui vastaamaan lupauksensa pettämisestä ja maksamaan sakkoja – etenkin, jos morsian oli "aviovuoteesta syntynyt" talonpojan tytär.

Varhaismodernin ajan mikrohistoriallinen ja elämäkerrallinen tutkimus keskittyi pitkään aatelisiin siitä yksinkertaisesta syystä, että he jättivät jälkeensä henkilökohtaista aineistoa, kuten kirjeitä ja päiväkirjoja, aivan toisella tapaa kuin niin sanottu rahvas, jonka piiriin kuuluvista ihmisistä löytyy aikalaislähteistä lähinnä merkintöjä asiakirjalähteistä, kuten oikeuden pöytäkirjoista. Tämä johtaa Miettisen mukaan paitsi siihen, että suuren yleisön käsitykset aikakaudesta perustuvat pääasiassa aatelisten elämään (josta populaarikulttuurikin kirjoineen ja elokuvineen pääosin ammentaa) ja talollisten, irtolaisten ja käsityöläisten elämästä tunnetaan vain virallisiin asiakirjoihin päätyneet, usein hätkähdyttävät ja surulliset kohtalot. Myös Miettisen kirjassa muutamat elämäntarinat jäävät dokumenttien vähyydestä hyvinkin irrallisiksi ja fragmentaarisiksi, mutta tutkija pyrkii sinnikkäästi tuomaan monenlaisia ihmiskohtaloita esiin varjoista.

Nimestään huolimatta Piikojen valtakunta kertoo eri yhteiskuntaluokkien naisten elämäntarinoita piioista talontyttäriin ja irtolaisista aatelisiin. Yksi kiehtovimmista kuvauksista on liivinmaalaisesta aatelissuvusta lähtöisin olleen Anna von Dückerin ja hänen tyttärensä Hedvigin vaiheista, joihin kuuluu muun muassa kahden itsellisen naisen – äiti ja tytär saavuttivat itsenäisen aseman leskeytymisen myötä – perustama, aivan uusi kartano, jota Anna myös taajaan laajensi ostamalla talonpoikien sukuoikeuksia tai antamalla lainoja. Mieleen jäi erityisesti myös tarina mouhijärveläisestä torpantytöstä, joka pakeni ankeita oloja äitipuolensa emännöimässä kodissa lähtemällä piikomaan aina Rääveliin (Tallinnaan) asti, maksaen rahojen puuttuessa lauttamatkansakin työnteolla.

Vaikka kirja keskittyy (Ruotsi-)Suomen alueella eläneiden naisten kohtaloihin, on kontekstina Eurooppa laajemminkin. Eräs kiinnostava ilmiö on se, että tilastollisesti Pohjois- ja Etelä-Euroopan välillä kulkee rajalinja: pohjoisessa, kuten Isossa-Britanniassa, Skandinaviassa ja Pohjois-Ranskassa naiset avioituivat tyypillisesti vasta noin kolmikymppisinä, kun taas esimerkiksi Espanjassa morsiamet saattoivat olla jopa vain viidentoista vanhoja. Miettinen korostaa naisten, naimattomien ja lapsettomienkin, roolia pohjoisen melko karuissa oloissa, joissa ei ollut varaa jakaa töitä tiukasti miesten ja naisten töihin tai hyljeksiä vaikkapa talonpojan naimatonta sisarta, vaikka tämän status olikin heti alhaisempi sen jälkeen, kun veli avitoitui ja taloon tuli uusi emäntä. Mikäli elo sukulaisten nurkissa ei millään luontunut, tarjosi vieraan palvelukseen lähteminen pakotien toraisasta talosta sekä taloudellista itsenäisyyttä. Jos talonpoikia ei riittänyt sulhaskandidaateiksi, oli myös torpanemännyys tai asema arvostetun käsityöläisen puolisona hyvinkin varteenotettava vaihtoehto. Piikojen valtakunta havainnollistaa, kuinka naisilla oli yhteiskunnan odotuksista ja rajoituksista huolimatta jonkin verran liikkumavaraa ja mahdollisuus tehdä erilaisia valintoja elämänsä suhteen.

Tuula Arkio: Jyviä nokkimassa

Tuula Arkio: Jyviä nokkimassa.
Siltala 2015, 335 sivua.

Ajattelin niitä kolmea vuosikymmentä, jotka olin työskennellyt Ateneumissa, myös sitä seitsemänkymmentäluvun melskeissä esitettyä väitettä, että me taidehistorioitsijat ja museoväki elimme taiteilijoiden siivellä, että me saimme leipämme taiteentekijöiden työstä, ettei meillä olisi yhtään mitään ilman heitä. Meillä museolaisilla oli ollut aivan toisenlainen käsitys: me olemme halunneet työskennellä taiteen ja taiteilijoiden puolesta, välittää taiteen merkityksiä suurelle yleisölle.

Nykytaiteen museo Kiasman pitkäaikainen johtaja ja taidehistorioitsija Tuula Arkio (s. 1943) kertoo muistelmissaan opiskeluistaan ja ensiaskelistaan työelämässä, matkoistaan ja ystävistään, kollegoistaan ja lukuisista tunnetuista nykytaiteilijoista, joihin työ muun muassa ARS-näyttelyiden kuraattorina hänet tutustutti. Jyviä nokkimassa -kirjassa on muistelmille ominaisesti varsin yksityiskohtaistakin kerrontaa eri tapahtumista osakunnan juhlista suuren luokan kansainvälisiin näyttelyihin sekä runsaasti nimeltä mainittuja henkilöitä. Kokonaisuus onkin paikoin hivenen puuduttava, mutta avaa mielenkiintoisen kurkistuskulman nykytaiteen ja museoiden maailmaan, jonka itse tunnen vain näyttelyvieraan näkökulmasta.

On kiinnostavaa lukea esimerkiksi siitä, kuinka Arkio ja hänen kollegansa päättivät ohittaa gallerioiden välikädet ja ottaa suoraan yhteyttä niihin taiteilijoihin, joiden töitä he halusivat Nykytaiteen museon näyttelyihin. Kaksikon strategiana oli kirjoittaa etukäteen kiinnostaville taiteilijoille ja kertoa, milloin he olisivat näiden kotiseudulla – Hollannissa, New Yorkissa, Italiassa... – ja hotelliaamut alkoivat kaupungissa asuvien taiteilijoiden puhelinnumerolistan läpikäymisellä ja tarkan reittikartan suunnittelulla. Monesta muustakin seikoista käy ilmi paitsi Arkion intohimoinen omistautuminen työlleen myös se, miten erilaiset käytännöt ja tekniset muutokset ovat muokanneet museo- ja taidealan asiantuntijoiden työnkuvia Arkion pitkän uran aikana.

Steven Holl: Kiasman galleriatiloja. Akvarelli 1993. Omistaja Tuula Arkio. Kuva Kansallisgalleria/Hannu Pakarinen. Jyviä nokkimassa -kirjan takalehden kuvitusta.

Minua kiinnostivat erityisesti myös kuvaukset Arkion nuoruus- ja opiskeluajoista sekä uran alkuvaiheista Ateneumin taidemuseon palveluksessa. Noista ajoista välittyy kuva paitsi ja osallistumisen ilosta ja aktiivisuudesta, myös siitä, miten taidealalla niin keskeiset verkostot alkoivat solmiutua.

Gerald Hüther & Uli Hauser: Jokainen lapsi on lahjakas

Gerald Hüther ja Uli Hauser: Jokainen lapsi on lahjakas
Jedes Kind ist hoch begabt, suom. Raija Nylander.
SetS 2015, 175 sivua.

Viime vuosikymmeninä on keskusteltu paljoin lahjakkuuden olemuksesta, pyritty monipuolistamaan kuvaa älykkyydestä ja huomioimaan erilaiset persoonallisuudet kasvatuksessa ja opetuksessa. Gerald Hütherin ja Uli Hauserin kirjan nimi Jokainen lapsi on lahjakas kuulostaa oikeastaan itsestäänselvältäSaksalaiskaksikon, aivotutkijan ja nuorisotyötä tehneen toimittajan, kirja ei onneksi ole kyllästetty siirapilla eikä amerikkailaistyylisellä menestysjargonilla, vaan on kaikessa positiivisuudessaan realistinen ja kiihkoilematon. Vaikka kirjoittajat perustavat väitteensä neurotieteellisille tutkimuksille, on teos hyvin helppolukuinen ja yleistajuinen. Hüther ja Hauser elävöittävät tekstiä lukuisilla omiin kokemuksiinsa ja tutkimuksiin pohjaajilla esimerkeillä.

Hütherin ja Hauserin pääteesi on, että kasvattajien tulisi havainnoida herkällä korvalla ja tarkkaavaisilla silmillä sitä, mitä kukin lapsi – yksilö – mieluiten tekee ja missä hän on taitava. Seuraava askel on se, että lapsen täytyy antaa uppoutua mieleiseensä tekemiseen ja häntä täytyy tukea kehittämään taitoaan, vaikka se vaikuttaisi perinteisten akateemisten taitojen rinnalla triviaalilta. En ole aivan varma, kuinka arvovaltaisia tällaiset koulumaailman ulkopuolelta tulevat kannanotot ovat – kuinka paljon he tuntevat koulumaailmaa (tässä tapauksessa lähinnä kai saksalaista koulumaailmaa), sen arkea ja resursseja. Keskustelu on kuitenkin aina tervetullutta, ja pikaisten googlettelun perusteella vaikuttaisi siltä, että Hütheria ja Hauseria myös kuunnellaan koulutuksen kentällä.

Jokainen lapsi on lahjakas -kirjassa on herttaista hippimäisyyttä: puissa kiipeily on yhtä arvokas taito kuin kyky ratkaista haastavia matemaattisia ongelmia. Luovuus ja ilo näkyvät myös kirjan tyylissä, joka on kertovaa ja eloisaa.

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Neljäs kirja

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Neljäs kirja.
Min kamp. Fjerde bok, suom. Katriina Huttunen.
Like 2014, sivua.

Voi, tämä on laulu siitä kun ihminen on kuudentoista ja istuu bussissa ja ajattelee tyttöä, sitä ainoaa, tietämättä että tunteet muuttuvat hitaasti, hitaasti vaimeammiksi ja heikommiksi, että elämä, se joka on nyt niin suuri ja valtava, vääjäämättä muuttuu yhä pienemmäksi, kunnes siitä tulee käsiteltävä suure, sellainen joka ei tee yhtä kipeää mutta toisaalta ei myöskään tunnu yhtä hyvältä. 

                                                                   *
Tämän pystyi kirjoittamaan vain neljäkymmentävuotias mies. Olen nyt neljäkymmentä, yhtä vanha kuin isäni oli silloin, istun asunnossamme Malmössä, perheeni nukkuu ympärilläni olevissa huoneissa. 

Kuten Karl Ove Knausgårdin omaelämäkerrallisen romaanisarjan aiemmissakin osissa, myös Neljännessä kirjassa nuori ja keski-ikäinen Karl Ove elävät ja kertovat rinnakkain ja lomittain. Taisteluni-sarja järjestyy pikemminkin temaattisesti kuin kronologisesti: ensimmäisessä osassa puitiin lapsuuden traumoja, toisessa osassa avioliittoa ja pikkulapsiperheen elämää, kolmannessa palattiin jälleen isäsuhteen ruotimiseen ja nuoruuden kasvukipuihin, ja tässä neljännessä osassa fokuksessa on Karl Oven hapuileva varhaisaikuisuus opiskeluineen, ensimmäisine työpaikkoineen, päihteineen ja epämääräisine ihmissuhteineen. Tänä vuonna ilmestyneeltä Viidenneltä kirjalta odotan kurkistusta Knausgårdin kirjailijantyöhön. Luonnollisesti niin aikatasot kuin teematkin sekoittuvat kirjasta toiseen ja tietyt peruskokemukset kulkevat punaisena lankana kaikkiaan kuusi osaa kattavan teossarjan läpi.

Karl Oven kasvukivut eivät ole kaunista luettavaa, ja sittenkin sitä vain lukee eteenpäin, rypistää kulmiaan, lukee nopeammin saadakseen tietää mitä tapahtuu, tekeekö nuori mies tuon virheen, kyllä vain teki, entä tuon, ei sentään – ja ennen kaikkea myötäelää tunnemysrkyissä, joissa nuorilla yleensäkin on aimo annos häpeäntunnetta ja itsesyytöksiä, mutta Knausgårdilla sitäkin enemmän. Kauneuttakin on, sentään, se sekoittuu kipeään ja rujoon, tapahtumien taustalla vuonon vastarannan tunturit olivat hämärissä lähes mustat.

Autofiktiivisen romaanin kruunaa kertojan itseironia, vaikka se paikoin tahtoo hukkua itsesäälin ja -syytösten alle. Silloinkin, kun "Karl Ove" on kömpelö murrosikäinen tai mokaileva nuori aikuinen, hän on myös romaanihenkilö, joka houkuttaa niin samaistumaan kuin erottautumaankin.


Kirjasta toisaalla: Lumiomena, Kirjallisena, Nannan kirjakimara, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, Anita Konkan Sanat,