Kyllikki ja Saara Villa: Äidin lokikirja

Kyllikki ja Saara Villa: Äidin lokikirja
Like 2013, 363 sivua.

20/6 Maanantai, Englannin kanaalissa, iltapäivällä

Sivuutamme parhaillaan Kanaalin saaria. Laiva keinuu hiukan, miellyttävästi. Istuin puolisen tuntia yläkannella tuulensuojassa – tuulenhenki on niin viileä, että villatakit ja huivit ovat tarpeen. Katselin välillä saarten profiileja, välillä istuin silmät ummessa ja ajattelin. Yhä selvemmin tunnen kuinka oikea lääke tämä matka on minulle viime talven lamaannuksen jälkeen. Elämä maistuu taas. Ennen kaikkea: huomaan ajattelevani uusia asioita, en lainkaan vanhoja. Näen mahdollisuuksia, toivo ja voimat heräävät. Olen särkenyt ympyräni, murtautunut taas kerran ulos. Olen erityisen onnellinen että tällä laivamatkalla on kaikki niin kuin on, juuri tämä on minulle sanomattoman hyvä.

Suomentaja-kirjailija Kyllikki Villa (1923–2010) eli 1960–70 -luvulla varsin epätavallista yksinhuoltajaäidin elämää: hän hankki elantonsa freelancerina (Villa halusi omien sanojensa mukaan "myydä työtään, ei aikaansa"), matkusteli tyttärensä kanssa eri puolilla maailmaa ja käänsi maailmankirjallisuutta hotellin parvekkeella samalla kun Saara-tytär leikki rantahiekalla paikallisten lasten kanssa. Poikkeuksellista oli myös se, miten Villa dokumentoi ja arkistoi elämäänsä: päiväkirjoja, kirjeenvaihtoa, matkapäiväkirjoja ja valokuvia kertyi vuosikymmenten ajalta. Villa julkaisi eläessään matkoistaan kirjat Vanhan rouvan lokikirja ja Myrskyssä; postuumisti ilmestynyt Äidin lokikirja sisältää Kyllikki Villan päiväkirjamerkintöjen lisäksi Saara Villan taustoituksia ja tarkennuksia.

Kyllikki Villa kirjaa matkapäiväkirjoihinsa vaikutelmiaan ja tunnelmiaan, kertoo ilon- ja ärsytyksenaiheistaan, väsymyksestään ja innostuksestaan, näläntunteesta ja herkullisista aterioista, käännöstyön etenemisestä ja matkan varrella luetuista kirjoista. Monet merkinnät keskittyvät matkan tekemiseen, konkreettisesti: kuinka laivat myöhästyvät tai matkalaiset itse myöhästyvät junasta; kuinka tärkeää on saada asemalla kantaja matkalaukuille, rahan vaihtamisesta, täysistä hotelleista, höyrylaivan savupiipusta tupruttavasta noesta, tympeistä asiakaspalvelijoista. Toki myös upeista maisemista, kiehtovista kaupungeista, viehättävistä herrasmiehistä ja sydämellisistä rouvista, kohdemaan taiteilijoista ja kirjailijoista.

Pakko tunnustaa, että ajoittain matkapäiväkirjamerkintöjen yksityiskohtaisuus ja toisteisuus, esimerkiksi jatkoyhteyksien ja muuttuvien aikataulujen kertaaminen tuntui lukiessa hieman puuduttavalta. Toki merkinnät kuvaavat hyvin sitä, kuinka matkanteko – tai kommunistisessa Puolassa oleskeluun – kuuluun paljon odottelua, jonottamista, rutiineja ja käytännön järjestelyjä, mutta kieltämättä olisin mieluummin lukenut enemmän Kyllikki Villan mielenliikkeistä kuin niistä. Näistä pienistä napinoista huolimatta rakastan Kyllikki Villan maanläheistä tyyliä kertoa matkoistaan ja kokemuksistaan sekä siitä,  kuinka Saara-tytär kasvaa vuosien kuluessa, ollen heti alusta saakka reipas ja rakastettava matkakumppani.

Monina hetkinä tuntuu aivan epätodelliselta että olen täällä Saaran kanssa. Ison iloisen vahvan viisaan lapsen kanssa, josta minulla ei ollut aavistustakaan kun viimeksi olin tääällä. Merkillinen sekoitus haikeutta ja onnea. 


P.S. Toisen ihanan matkailevan rouvan, Vivi-Ann Sjögrenin, matkoista voi lukea muun muassa kirjasta Mustaa kahvia, keksinmuruja.

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Toinen kirja

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Toinen kirja.
Min kamp. Andre bok, suom. Katriina Huttunen.
Like 2012, 638 sivua.

Kaupunki tuikki ympärillämme kun kävelimme kotia kohti, hän valkoisessa takissa jonka olin antanut hänelle lahjaksi tuona aamuna, ja kun kävelin siinä käsikkäin hänen kanssaan, keskellä tätä kaunista, minulle vielä vierasta kaupunkia, ilo sykki minussa. Olimme edelleen täynnä halua ja intoa, sillä elämämme oli kääntynyt, ei kevyesti kuin ohimenevä tuuli vaan perusteellisesti. Suunnittelimme lapsen hankkimista. Emme voineet kuvitellakaan, että meitä odotti muu kuin onni. En ainakaan minä. Niissä kysymyksissä jotka eivät liittyneet filosofiaan, kirjallisuuteen, taiteeeseen tai politiikkaan vaan elämään sellaisenaan, minussa ja ympärilläni, en koskaan ajatellut. Minä vain tunsin, ja tunteeni määräsivät teot. Sama koski Lindaa, ehkä vieläkin enemmän.

Karl Ove Knausgårdin Taisteluni on niitä kirjoja, joihin tuskin olisin tarttunut ilman toisten kirjabloggaajien suosituksia. Ensinnäkin nimi on kamala, kirjoittaja on tuntematon norjalaiskirjailija (tosin luettuani esim. Gaute Heivollia ja luettuani blogiarvioita Per Pettersonin kirjoista olen alkanut pitää norjalaisuutta aikamoisena etuna kirjailijalle). Kustantamon esittelykään ei vakuuttanut: kuusiosainen Taisteluni-sarja, josta on tähän mennessä ilmestynyt suomeksi kaksi ensimmäistä osaa (ja kolmas on tiedossa syyskuussa!) sisältää kirjailijan omakohtaista tilitystä muun muassa traumaattisesta suhteesta alkoholisoituneeseen ja väkivaltaiseen isään sekä bipolaarista mielialahäiriötä sairastavaan vaimoon. Kirjablogikamut alkoivat kuitenkin suhista kirjasarjan ympärillä facebookissa ja myöhemmin blogeissaan – ja kirja, josta sekä Pekka, Katja, Susa, Siina, Karoliina, Reeta ja Nanna ovat tykänneet (toiset varauksettomasti, toiset pienin varauksin), on pakko hankkia omaankin hyllyyn. Löysin kuitenkin ensin edullisesti sarjan Toisen kirjan, joten alkoitin Knaurgårdin elämään sukeltamisen siitä. Oikeastaan minua myös kiinnosti tämä toinen osa enemmän, sillä Ensimmäinen kirja kertoo enemmän Knausgårdin lapsuudesta ja nuoruudesta kun taas Toinen kirja käsittelee enemmän kirjailijan avioliittoa ja perhe-elämää, joista kertovia kirjoja haluan lukea aina, mutta erityisesti nyt Avioliittojuonia-haasteen ollessa käynnissä.

En joutunut pettymään, sillä nautin Toisen kirjan lukemisesta todella paljon. Vaikka saatoin arvata tyylin olevan jokseenkin vatuloivaa (tähän mennessä ilmestyneet kuusi Taisteluni-kirjaa käsittävät yhteensä noin 3500 sivua), olin silti hieman yllättynyt siitä, että suhdetta toiseen aviovaimoon Lindaan aletaan kuvata kunnolla vasta parinsadan ensimmäisen sivun jälkeen. Toisaalta kirja käy suoraan asiaan, sillä se alkaa kolmilapsisen Knausgårdin perheen arjen kuvauksella, selontekona siitä, kuinka vaikeaa on kesälomailla ailahtelevaisen vaimon ja kolmen vilkkaan pienokaisen kanssa silloin, kun haluaisi vain  tehdä töitä, kirjoittaa. Kirja kertookin paitsi ihmissuhteista, myös Knausgårdin suhteesta kirjoittamiseen ja – kyllä vain – kirjailijuuteen. Knausgård pohtii asemaansa kirjallisuuden kentällä, suhdettaan runouteen, sitä antaisiko haastattelun sille ja sille lehdelle vai ei, sitä mitä kirjoittaisi seuraavaksi, sitä millaisen vastaanoton ensimmäinen romaani on saanut, sitä miten saisi kirjoitusrauhan, sitä mitä muut norjalaiset tai ruotsalaiset kirjailijat hänestä ajattelevat... Aikamoista oman navan kaivelua ja myös hieman neuroottista toisten ihmisten havainnointia ja tulkintaa, mutta ah miten kiehtovasti, koskettavasti ja jotenkin mukaansaupottavasti kirjoitettua!

Knausgård kertoo tarinaa siitä, kuinka hän muutti kotimaastaan Norjasta Ruotsiin kolmikymppisenä, laitettuaan juuri vireille avioeron ensimmäisestä vaimostaan Tonjesta. Hän asettuu Tukholmaan, asuu ensin Norjasta niin ikään muuttaneen kirjailijaystävänsä Geirin luona, etsii asuntoa ja palloilee ympäriinsä vähän eksyneenä ja norjankielisyytensä vuoksi ajoittain väärinmmärrettynä. Muukalaisuus, vierauden kokemus maassa joka on pitkälti kuin Norja, mutta kuitenkin aivan erilainen, onkin yksi Toisen kirjan teemoista. Tärkeämmäksi nousee kuitenkin ristiriita yhteyden kokemisen ja erillisyyyden, läheisyyden ja etäisyyden, asioiden jakamisen ja yksityisyyden, elämän ja taiteen välillä. Tämä ristiriita on osa Knausgårdin olemusta, mutta se ilmenee ennen kaikkea suhteessa Lindaan, johon Knausgård on ollut rakastunut jo aiemmin, mutta jonka hän tapaa uudelleen Ruotsiin muutettuaan ja jonka kanssa tapailu syvenee seurusteluksi, tiivistyy avioliitoksi ja kiristyy perhe-elämäksi, joka on aikamoista kriisiä mutta johon kuuluu myös aitoa rakkautta, hyviä hetkiä ja syvästi rakastetut lapset.

Karl Ove Knausgårdin vaimo Linda Boström on miehensä tavoin kirjailija ja sairastaa kaksisuuntaista mielialaäiriötä. Masennuskausinaan hän ripustautuu tiukasti Karl Oveen, joka rakastaa Lindaa mutta ei pysty kirjoittamaan, jos ei saa olla yksin. Elämä ja parisuhde on vuoristorataa: Päivät saattoivat alkaa hyvin, kuten silloin kun kävimme Eiffel-tornissa, rakennuksessa jonka 1800-luvun hehku oli voimakkain minkä olin nähnyt, ja sitten pudota johinkin mustaan ja hillittömään, tai alkaa huonosti ja päättyä hyvin, kuten silloin kun kävimme tapaamassa Lindan Pariisissa asuvaa ystävätärtä ja sen jälkeen viereisellä hautausmaalla jonne Marcel Proyst oli haudattu. Parisuhteen molemmat osapuolet ovat herkkiä ja siinä missä Karl Ove on hieman kömpelö tunteidensa ilmaisemisessa niin Linda ei useinkaan kykene hillitsemään sen enempää raivoaan kuin läheisyyden tarvettaankaan.

Knausgård kirjoittaa välillä melko triviaaleistakin arjen tapahtumista ja saattaa kuvata esimerkiksi baari-illan tai lastenkutsujen kulkua hyvinkin seikkaparäisesti, kuljettaen lukijaa mukanaan lähes askel askeleelta. Knausgård havainnoi ihmisiä ja omaa epävarmaa rooliaan erilaisissa ryhmissä ja seurapiireissä, ja saattaa palata aiemmin kertomaansa keksittyään tapahtumille tai toisten sanomisille jonkin uuden tulkinnan. yksityiskohtainen kuvaus tuntui kiinnostavalta tai vähemmän kiinnostavalta osittain sen mukaan, mistä kulloinkin on puhe; juhlimisesta jälkiseuraamuksineen en olisi välittänyt lukea niin yksityiskohtaisesti mutta monet muut Knasun elämän pienet suuret hetket luin mielenkiinnolla. Kiinnostavaa on se, miten Knausgård havainnoi ympäristöänmja kanssaihmisiään: omasta erityisestä näkökulmastaan, hieman vinosti, mutta kuitenkin niin, että moneen tuntemukseen ja ajatukseen voi eläytyä. Kuten Karl Oven ystävä Geir toteaa: Helppohan sinun on, voit kirjoittaa kaksikymmentä sivua vaikka vessassa käymisestä ja saat heidän silmänsä kostumaan.

TTT: Blogin aikana luettujen Top10 Kirjan ja ruusun päivänä

Hyvää Kirjan ja ruusun päivää blogisiskot, -veljet ja lukijat! Lukuviikon kunniaksi (ja koska Valkoinen kirahvi  ja Liisa haastoivat minut!) listaan Top Ten Tuesdayssa "kymmenen parasta" blogin aikana lukemaani kirjaa. Inspiraationa toimivat vastaavat listat muissa kirjablogeissa; ja ainakin Jaanalla, Anna Elinalla, Saralla ja Karoliinalla on useampikin sama kirja listallaan. Tarkemmin listaa tutkailtuani totesin, että suurin osa kirjoista on vieläpä sellaisia, joihin olen kiinnostunut jonkin kirjabloggaajan suosituksesta. Kiitos siis kaikille teille, armaat kollegat!

Olen pitänyt kirjablogia vähän yli kaksi vuotta, joten tässä mainitsemani kirjat ovat sellaisia, jotka olen lukenut viimeisen parin vuoden aikana, eivät (välttämättä) kaikkien aikojen suosikkeja. Jonakin toisena päivänä lista saattaisi näyttää hieman erilaiselta, mutta nämä ihanat, tärkeät kirjat haluan mainita nyt.

1. Johan Bargum: Syyskesä

2. Bo Carpelan: Lehtiä syksyn arkistosta

3. Kate Chopin: Herääminen

4. Gaute Heivoll: Etten palaisi tuhkaksi

5. Emmi Itäranta: Teemestarin kirja 

6. Riitta Jalonen: Todistaja Brigitin talossa

7. Sirpa Kähkönen: Hietakehto

8. Ulla-Lena Lundberg Jää

9. Carol Shields: Pikkuseikkoja

10. Märta Tikkanen: Kaksi. Kohtauksia eräästä taiteilija-avioliitosta


P.S. Kannattaa seurata HelMet-kirjastojen Facebook-sivuilla lukuviikon ajan pyörivää "Tämä kirja muutti elämäni" -kampanjaa, jossa kirjabloggaajat kertovat "elämänsä kirjoista". 

Anneli Kanto & Noora Katto: Veera Virtanen ja esikoulu

Anneli Kanto (teksti) ja Noora Katto (kuvitus): Veera Virtanen ja esikoulu
Viisi villiä Virtasta -sarja, Karisto 2013.

Anneli Kannon ja Noora Katon Viisi villiä Virtasta -sarjasta olin lukenut lapsille aiemmin kirjat Vilma Virtanen ja uimataito sekä Paavo Virtanen ja tyttöjen tavarat. Kirjojen huumori ja värikäs kuvitus vetoavat lapsiin, ja bonuksena Virtasten sisarussarja on lukumäärältään (vaan ei aivan sukupuolijakaumaltaan) kuin meidän pesue, joten jokaiselle löytyy helposti oma samaistumiskohde. Toisiksi vanhin lapseni on menossa syksyllä eskariin, ja asiaan orientoituminen oli mukava aloittaa tuttujen Virtasten matkassa.

Veera Virtanen on perheensä esikoinen, jolla on etuhampaiden paikalla tyhjä kolo ja joka osaa paljon asioita, jotka ovat nuoremmille sisaruksille liian vaikeita. Esikoulun aloittaminen on Veeralle erityisen jännittävää siksi, että hän on päiväkodissa ensimmäistä kertaa. Ihana esikouluope toteaa kuitenkin, että kaikki ovat eskarissa ensimmäistä kertaa. Päivään mahtuu monenlaisia kommelluksia, mutta myös onnistumisen ja ystävyyden iloa.

Pidän Kannon ja Katon lämminhenkisestä tavasta kuvata lapsia: eskarilaiset ovat vielä niin pieniä, että heille voi sattua monenlaisia vahinkoja ja meno voi karata välillä vähän villiksi (!). Ärrä ja ässä saavat olla vielä vähän hakusessa ja oman nimen kirjaimet horjua. Erilaisten kokemusten myötä Veeran luottamus omaan pärjäämiseensä kasvaa:

Veera päättää mennä huomennakin esikouluun. Nyt hän jo tietää, mitä siellä tehdään ja miten siellä ollaan, ja hänen paras kaverinsa Kirsti on siellä myös. 

Rachel Elliot & Valeria Docampo: Seikkailulle!

Rachel Elliot (teksti) ja Valeria Docampo (kuvitus): Seikkailulle!
The Adventures, suom. Tanja Kanerva.
Aurinko-kustannus 2012.

Seikkailulle! kiinnitti huomioni kauniilla, vauhdikkaalla kannellaan, eikä kuvakirjan sisältö tuottanut pettymystä. Kirja kertoo lapsen uskomattomasta mielikuvituksesta: talvisena päivänä, takkatulen lämmössä, Lapsi kokoaa lelut ympärilleen ja karauttaa keinuhevosellaan Seikkailulle! Jokaista mielikuvitusmatkan vaihetta kuvataan kahdella, värikylläisellä ja ilmeikkäällä aukeamalla, jolla on vain vähän tekstiä.

Luin kirjan ääneen lapsille, ja ainakin vanhin heistä hoksasi heti kirjan idean: jokainen seikkailukohde saa inspiraationsa jostakin lelusta. Lelukameli vie aavikolle, Merirosvo aavalle merelle, Emiirielefantti viidakkoon ja lumihiutalepallo pingviininen maahan rakentamaan iglua.

Kaikissa Valeria Docampon kuvissa on elämää ja liikettä, usein jännitystäkin, sillä seikkailullahan voi törmätä vaikka lumimieheen tai lampunhenkeen. Perusvire niin tekstissä kuin kuvituksessakin säilyy kuitenkin iloisena ja turvallisena. Seikkailun jälkeen on ihana nukahtaa kodin lämpöön lumihiutaleiden leijaillessa äänettömästi ulkona.

TTT: Ihanimmat kirjalliset pariskunnat

Olen yleensä napannut Top Ten Tuesday -postauksen idean joko omasta päästäni tai muiden blogeista kurkkimalla, enkä ole seurannut meemin aloittajablogista Broke and the Bookish löytyvää listaa. Nyt kävin kurkkimassa listasta inspiraatiota, mutta tämän tiistain teemana olikin listata jonkun aiemman, välistä jääneen aiheen pohjalta. Valitsin listalta aiheen Favourite Fictional Couples in Books eli listaan tänään kymmenen fiktiivistä "suosikkipariskuntaani". Kaikkien rakkaustarinat eivät välttämättä ole kovin onnellisia tai harmonisia, mutta sitäkin kiinnostavampia.

1. Anna ja Lassi Tuomi (Sirpa Kähkönen: Kuopio-sarja)

• tämä pariskunta joutuu kokemaan kaikenlaista, mutta yhteys on silti jäljellä

2. Brenda ja Jack Bowman (Carol Shields: Sattumankauppaa)

• onnellinen avioliitto, mutta ei täysin ilman pinnanalaisia kuohuja

3. Elizabeth Bennet ja Fitzwilliam Darcy (Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo)

• itsestäänselvyys – täydellinen pari!

4. Frida ja Emil (Tua Harno: Ne jotka jäävät)

• tämä sai kyyneliin

5. Jane Eyre ja Edward Rochester (Charlotte Brontë: Kotiopettajattaren romaani)

• klassinen "kaunotar ja hirviö" -asetelma – vaiko pikemminkin Tuhkimo- tai Siniparta –tarina?

6. Maija ja Janne (Anni Blomqvist: Myrskyluoto-sarja)

• sielujen sympatiaa syrjäisellä luodolla

7. Mona ja Petter Kummel (Ulla-Lena: Jää)

• kahden erilaisen, mutta yhteen hioutuneen ihmisen ihanaa arkirakkautta

8. Molly Gibson ja Roger Hamley (Elizabeth Gaskell: Wifes and Daughters)

• se hetki, kun Roger vihdoin tajuaa rakastavansa Mollya!

9. Minea ja Sinuhe (Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen)

• lopetin Sinuhen lukemisen siihen, kun minulle selvisi Minean kohtalo

10. Naoko ja Toru (Haruki Murakami: Norwegian Wood)

• Katkeransuloinen rakkaustarina

Mitkä fiktiiviset (kirjalliset, elokuvalliset, näytelmälliset...) rakkaustarinat tai pariskunnat saavat sinun sydämesi sykkimään?

Marisha Rasi-Koskinen: Valheet

Marisha Rasi-Koskinen: Valheet
Wsoy 2013, 337 sivua.

Aloitin Marisha Rasi-Koskisen Valheet-romaanin myöhään sateisena huhtikuun iltana, muun perheen jo mentyä nukkumaan. Kuuntelin sateen ropinaa (vai oliko se vain räystäiltä tippuvaa sulamisvettä ja tuulen huminaa?) ja upposin heti ensi riveiltä kirjan maisemaan:

Se ei ole mikään tavallinen sade. Ei äkillinen kuuro, joka tuossa tuokiossa täyttää pihoille unohtuneet astiat ja ämpärit ja jonka jälkeen aurinko tulee esiin ja asfaltti höyryää. Se ei ole myöskään hidas ja pitkä sateinen jakso, joka saa betonista valetut kanavat tulvimaan, tukkii sadevesiviemärit ja lopulta nostaa autot kellumaan avuttomina kuin epälukuisen joukon hylättyjä leikkikaluja.

Oikeastaan se ei ole sade ollenkaan.

Valheet on niin vahvatunnelmainen, tummasävyinen ja vaikuttava kirja, että sen lukeminen yöllä ei ollut hyvä idea. Romaanin henkilöt – jotka pääsevät vuoron perään ääneen, kertomaan tarinaansa – ovat kuka sekaisin, kuka peloissaan, kuka yksinäinen. Monet onnettomat kohtalot kutoutuvat toisiinsa. Kirja ei ole tyystin vailla valoa, mutta sen maailma on hyvin harmaa ja tunnelma uhkaava.

Valheet koostuu toisiinsa ketjuuntuvista tarinoista; toisen tarinan kertoja on ensimmäisen osan kertojan puhuttelema "sinä" ja niin edelleen. Ensinmäisen tarinan kertoja on nainen, joka pakenee "lapsia varastavia ihmisiä" ja kertoo hiljaisen tyttärensä nukkuvan takapenkillä. Peruskuvio selviää lukijalle varsin nopeasti, mutta romaanissa on silti kiehtovaa arvoituksellisuutta ja tilaa erilaisille juonitulkinnoille. (Jos kirja tuntuu liian kryptiseltä, kannattaa käydä tämän postauksen loppuun linkittämissäni blogeissa, erityisesti K-blogin lukupiirissä, etsimässä johtolankoja tulkinnoille.)

Aihepiirinsä ja synkkyytensä puolesta Valheet ei ole ominta kirjallisuuttani, mutta olrn aivan mykistynyt siitä, miten hyvin Rasi-Koskinen kirjoittaa. Hän hallitsee kerrotaratkaisut, henkilöiden vaivihkaiset luonnehdinnat ja ennen kaikkea kielen.  Kauniin, omintakeisen kielen ja tiiviisti kudotub tunnelman houkuttelemana aion ehdottomasti lukea myös Rasi-Koskisen esikoisteoksen Katariina.

Koko lailla kirjallisesti -blogissa voi käydä lukemassa ja kommentoimassa kirjasta käytävään lukupiirikeskusteluun. Kirjasta ovat bloganneet myös ainakin Kirjakaupantäti, Liisa, Hanna, Sanna, Katri

Mikko Porvali: Rautasomus ja muita rakkaustarinoita sotavuosilta

Kansi ja taitto: Ville Lähteenmäki.

Mikko Porvali: Rautasormus ja muita rakkaustarinoita sotavuosilta.
Atena 2013, 236 sivua.

Milka kuoli Seinäjoella syksyllä 2006. Vanhuksen jäämistöstöön kuului puinen morsiusarkku. Sen sisältämään pieneen pahviseen rasiaan oli talletettu Pentin päiväkirja, hänen sodanaikaiset kirjeensä, muutamia valokuvia – ja pariskunnan rautasormukset.

Mikko Porvalin Rautasormus ja muita rakkaustarinoita sotavuosilta on kahdentoista koskettavan tarinan kokoelma. Kirjassa kuvattuja ihmiskohtaloita yhdistää se, että tutustuminen, ystävystyminen tai rakastuminen on koettu poikkeusoloissa, Suomen ollessa sodassa. Kirjan nimi johtaa hieman harhaan, sillä kaikki Rautasormuksen kertomukset eivät ole rakkaustarinoita vaan tarinoita esimerkiksi toveruudesta tai ystävyydestä. Tarinat ovat tositarinoita, siis perustuvat todellisten ihmisten kokemuksiin ja kertomuksiin. Osan tarinoista tukena on kirjallisia lähteitä – esimerkiksi kirjeitä tai päiväkirjoja – ja varsin moneen tarinaan Porvalilla on oma henkilökohtainen side esimerkiksi sukulaisuussuhteen kautta.

Muutamassa tarinassa, esimerkiksi kirjan avaustarinassa "Hyvinä ja pahoina päivinä" kuvataan hyvinkin paljon keskushenkilön (tässä tapauksessa muonituslotta Taimin) yleisiä sota-ajan kokemuksia ja tapahtumia, eikä Taimin ja Kauko-korpraalin rakastuminen ole mitenkään erityisemmin keskiössä, vaikka sota-ajan joukkovihkiminen Äänislinnassa vuonna 1944 ja presidentinrouva Ester Ståhlbergin onnittelut vastavihitylle parille kuvataankin. Taimin ja Kaukon tarinasta jäi erityisesti mieleen kohtaus, jossa pariskunta suojautuu pommituksilta teräksisen tähystyskuvun alle. Taimi kirkuu kauhusta suoraa huutoa, mutta Kauko toteaa tyynesti: »Mitäs sinä nyt huudat – eihän meillä ole tässä mitään hätää... Tämän parempaa suojaa olekaan: ollaan tässä ihan vain rauhassa kahdestaan»

Osa tarinoista taas on hyvinkin romanttisia, kuin elokuvasta: kertomuksen "Aavan meren tuolla puolen" päähenkilöiden Milizan ja Aleksanderin, vuoden 1917 vallankumouksen jälkeen Suomeen emigroituneiden Venäjän aatelissuvun nuorten, rakkauden tiellä oli sukulaisten varallisuuseroista johtuva vastustus. Kumpikin avioitui tahollaan ja Aleksanderin tie vei aina Argentiinaan asti. Vuosikymmeniä myöhemmin kumpikin oli jäänyt leskeksi, ja Aleksander ja Miliza kohtasivat jälleen, ja kaikki vanhat tunteet tulivat lähemmäs katse katseelta ja sana sanalta.

Kaikilla rakkaustarinoilla ei ole onnellista loppua, ei etenkään sota-aikana jolloin alituinen huoli toisen turvallisuudesta, oli tämä sitten rintamalla tai siviilissä, painoi rakastavaisten mieliä. Ennen talvisotaa kihlautuneet ja välirauhan aikana aviotuneet Milka ja Pentti, agronomiopiskelija ja körttiläinen pappi, käyvät jatko-sodan aikana kirjeenvaihtoa, kunnes Pentin kirje Syväristä jää viimeiseksi.

Porvari saa ihmisten tarinan elämään pienillä yksityiskohdilla ja lämpimällä kerronnalla. Hän ei ota suoraan kantaa historian tapahtumiin tai ihmisten tekoihin, mutta jonkilainen koti-uskonto-isänmaa –eetos kirjan sivuilta on aistittavissa.

Maija Mäkinen: Rakkaus kuin vindaloo (Kide-novellihaaste)

Maija Mäkinen: "Rakkaus kuin vindaloo"
novelli, kuvitus Daniel Forsman.
Kulttuurivihkot 1/2013, sivut 53–57.

Sinä iltana me lakkasimme puhumasta suomea. Meri, joka oli välivuosina opiskellut Amerikassa ja nainut amerikkalaisen, oli yhtä laimentuneen suomalainen kuin minäkin ja piti enemmän amerikkalaisesta itsestään. Englanti oli kuin kaapu jonka suojissa kaikki oli luvallista. 

Kirjailija J. S. Meresmaa perusti Kide-haasteen "paikkaamaan yksittäisten novellien lukijapalautetta ja myös haastamaan ihmisiä lukemaan novelleja ja muita lyhyitä tekstejä enemmän". Olen osallistunut haasteeseen aiemminkin, mutta en yksittäisillä novelleilla vaan novellikokoelmilla, sillä luen tosi harvoin kokoelmien ulkopuolisia novelleja. Nyt esittelen kuitenkin Kulttuurivihkojen uusimmassa numerossa (1/2013) ilmestyneen Maija Mäkisen novellin "Rakkaus kuin vindaloo. (Samasta lehdestä löytyy myös nuorten fantasiatrilogian julkaiseen Hanna van der Steenin novelli "Meri minussa".)

Lehden mukaan Maija Mäkinen on Brooklynissä asuva kääntäjä ja kirjailija, joka kirjoittaa suomeksi ja englanniksi. Mäkisen romaanikäsikirjoitus Good Evening, My Name Is Anja Ortelin voitti viime vuonna Cambridgen yliopiston Lucy Cavendish College Fiction Prize -palkinnon.

Novellin "Rakkaus kuin vindaloo" alkua ja Daniel Forsmanin kuvitusta.

"Rakkaus kuin vindaloo" kertoo kahden nuoren naisen rakkaudesta kesäisessä New Yorkissa, sekä siitä, mitä tuon kesän jälkeen tapahtuu. Kertoja saa kouluaikaisen ystävänsä Merin luokseen vierailulle. Meri on vetänyt kertojaa puoleensa jo kauan sitten, mutta heidän välillään on ollut vain ystävyyttä, kunnes he tapaavat vuosien jälkeen uudelleen. Naiset viettävät ihanan kesän, tanssivat, vaeltelevat suurkaupungin kaduilla ja katselevat toisiaan silmiin maailmanpyörässä. Se aika oli ehkä lähempänä lapsuutta kuin mikään voi aikuisena olla. Kun kesä on ohi, Meri matkustaa takaisin Suomeen. Mutta hän palaa vielä kertojan luokse, ja tunteet polttavat kuin intialaisen ravintolan vindaloo-kana.

Mäkinen kirjoittaa kauniisti ja kuvaa hyvin voimakkaita tunteita, joita kertoja käy läpi. Novellin tarina rakkaudesta, johon toinen haluaisi asettua asumaan mutta jossa toinen on vain läpikulkumatkalla, on moneen kertaan kerrottu, mutta "Rakkaus kuin vindaloossa" on vahva tunnelma ja henkilöt, joiden mennesisyydestä ja motiiveista paljastetaan sopivasti mutta ei liikaa.

Daniel Forsmanin kuvitusta.

Rakastin häntä koska hänkin oli ollut siellä – koulussa, Suomessa, kiusattujen kaartissa, seitsemänkymmentäluvulla. Yhteinen tarina kannatti suuren maailman aalloilla, maahanmuuttajuuden tyhjiössä. Sanat vastasivat toisilleen.

Pirjo Rautiainen: Esikoiskirjailijasta kirjailijaksi

Kansi: Tarja Kettunen

Pirjo Rautiainen: Esikoiskirjailijasta kirjailijaksi
Avain 2013, 177 sivua.

Pirjo Rautiaisen Esikoiskirjailijasta kirjailijaksi on yhtä aikaa tutkimus siitä, miten kirjalijaksi tullaan Suomessa ja millaisia polkuja ura ja ammatti-identiteetti saattavat kehittyä, että opas aloitteleville kirjailijoille. Kirjan aineistona ovat kolmenkymmmennenviiden kotimaisen kirjailijan haastattelut sekä aiemmin julkaistuja kirjailijatutkimuksia, Miten kirjani ovat syntyneet -luentosarjojen pohjalta toimitetut teokset ja muutama muu kirjailijoiden (oma)elämäkerrallinen teos. Esikoiskirjailijasta kirjailijaksi tarkastelee kirjailijanelämää muun muassa toimeentulon, kustantamoyhteistyön, kollegiaalisuuden, julkisuuden ja identiteetin näkökulmasta.

Kirjassa on runsaasti lainauksia Rautiaisen tekemistä kirjailijahaastatteluista. Lainaukset usein myös aloittavat uuden luvun. Rautiainen on litteroinut lainaukset varsin lukijaystävällisiksi poistaen tilkesanoja ynnä muuta, mutta ne ovat kuitenkin puhekielisessä, jutustelevassa asussa. Kirjailijoiden oma (anonyymi) ääni pääsee näin paremmin esiin, mutta lukijana koin etenkin pidemmät, jopa lähes sivun pituiset sitaattijaksot paikoin puuduttavina lukea. Monista asioista olisin lukenut mieluummin Rautiaisen sujuvasti kertomina, epäsuorina lainauksina ja koonteina.

Kirjassa avataan muutamia kustannusalan käytäntöjä, mutta ei kovin yksityiskohtaisesti. Fokus on koko ajan kirjailijassa, jonka näkökulmasta asioita tarkastellaan. Rautiaisen teos vastaa siis hyvin otsikkoaan, toisin kuin viime syksynä ilmestynyt Jera ja Jyri Hännisen Haluatko todella kirjailijaksi? jonka näkökulma oli ennemminkin kustannustoimittajan kuin kirjailijan ja jossa käsiteltiin kirjojen kustantamista, toimittamista ja graafista suunnittelua monelta kantilta. Rautiaisen haastattelemat kirjailijat toivoivat kustantamoilta ennen kaikkea henkistä tukea uran jatkamiseen sekä panostusta kirjansa markkinointiin.

Kirjasta nousi esiin se, että on melkein helpompaa ja hohdokkaampaa olla esikoiskirjailija kuin kirjailija – uudet henkilöt kiinnostavat mediaa lähes aina, esikoisteoksille on omat kilpailunsa ja yleisö on kiinnostunut uudesta tekijästä. Myyttinen "toisen kirjan kuoppa" on todellinen: enää ei ole itsestään selvää, että kustantamo julkaisisi kaiken, mitä kerran julkaisukynnyksen ylittänyt kirjailija tarjoaa. Toisen kirjan riman ylittäminen onnistui haastateluilta kirjailijoilta muun muassa aloittamalla uuden käsikirjoituksen jo ennen ensimmäisen kirjan ilmestymistä ja ottamalla etäisyyttä ensimmäisen kirjan vastaanottoon. Toisen kirjan jälkeisen hiljaisuuden – kun kritiikkejä ei kuulu ja kukaan ei pyydä haastatteluun ei saa antaa lamauttaa, jos aikoo jatkaa uraa. Vain harva kirjailija on median kestosuosikki, mutta moni vähemmän tunnettu kirjailija tekee määrätietoisesti työtään ja ansaitsee elantonsa erilaisilla kirjoitustöillä.

Lasten- ja nuortenkirjailijoiden asema poikkeaa kirjan mukaan jonkin verran aikuisille kirjoittavien asemasta. Lasten- tai nuortenkirjaesikoinen ei saa lainkaan samanlaista huomiota kuin aikuistenromaanin tekijä, mutta toisaalta heidän on helpompi saada apurahoja lastenkulttuurin erityisaseman vuoksi. Kouluvierailujen ansiosta nuorisokirjailijoilla on myös paremmat mahdollisuudet saada tuloja esiintymispalkkioista. Genrestä riippumatta osa kirjailijoista kirjoittaa ansiotyönsä ohella ja niin sanotut "vapaat kirjailijat" tekevät monenlaisia tekstejä eri medioille tai esimerkiksi opettavat luovaa kirjoittamista. Pelkillä apurahoilla tai myyntituloilla elää Suomen kirjamarkkinoilla ani harva.

Oli hauska lukea kirjasta kirjablogeja käsittelevä jakso, jossa kirjailijat arvioivat blogien vaikutusta kirjojen vastaanottoon ja kirjallisuuskeskusteluun. Institutionaalista valtaa kirjablogiarvioilla ei ole; niitä on turha liittää apurahahakemuksiin, mutta muun muassa Blogistanian Finlandia -palkinnon kautta jokin teos voi nousta ilmiöksi.

Suosittelen Rautiaisen kirjaa niille, jotka haaveilevat sivu- tai päätoimisesta (kauno)kirjailijan tai tekstityöläisen urasta sekä niille, joita aihe kiinnostaa työn tai harrastuksen puolesta.



Kirjailijablogeja:

Kuuden lasten- ja nuortenkirjailijan yhteisblogi Grafomania, jossa on keskusteltu viime aikoina muun muassa siitä, miksi kirjailija tarvitsee esiintymisistä ja kouluvierailuista asiallisen palkkion, miltä kielteinen kustannuspäätös tuntuu,

J. P. Koskisen Savurenkaita

Marissa Mehr, jonka esikoisromaani ilmestyy elokuussa.

Kirjailija Terhi Rannela

Toisen dekkarinsa syksyllä julkaiseva Vera Vala

Kristiina Vuori, jonka toinen historiallinen romaani ilmestyy kesäkuussa

TTT: Elämäni kirjastot (ja hyvää Mikael Agricolan päivää!)

Hyvinkään kirjaston lastenosastoa

Hyvää Mikael Agricolan ja suomen kielen päivän iltaa! Minun piti tänään kirjoittaa eräästä tietokirjauutuudesta, mutta postaus on vielä viilausta vaille valmis ja jätän viimeistelyn suosiolla huomiselle. Onneksi tänään on Top Ten Tuesday, jolloin korvaavia aiheita löytyy blogeista helposti. Peesailen jälleen kerran Valkoista kirahvia, joka listasi kymmenen suosikkikirjastoaan. Jokin aika sitten muutama bloggaaja listasi "elämänsä kirjastoja"ja sainpa nyt itsekin kirjoitettua tämän jo taannoin suunnittelemani postauksen.

1. Kivenlahden kirjasto (jota ei enää ehkä ole?) ja Soukan kirjasto: ensimmäiset kirjastot, joissa muistan käyneeni. Pieniä ja kotoisia, ja Soukan kirjastoon käveleminen alakouluikäisenä kaverin tai sisaruksen kanssa tuntui pieneltä seikkailulta. Lainasin aina niin paljon kirjoja, kun vain reppuun mahtui. Muun muassa Maria Gripen kirjat löysin Soukan kirjaston hyllystä ja rakastan niitä vieläkin (nyt ne löytyvät omasta hyllystä).

2. Koulukirjastot, joista kirjoitin pidemmin täällä.

3. Rikhardinkadun kirjasto, jonne suuntasin usein lukioaikana tuntien jälkeen (ja joskus, krohöm, saatoimme kaverin kanssa mennä sinne silloinkin, kun olisi ollut esim. matikan tunti).

4. Kansalliskirjasto: upea arkkitehtuuri ja parhaimmillaan sopivan "pölyinen" tunnelma.

5. Suomen kielen ja kotimaisen kirjallisuuden (jne) kirjasto Päärakennuksen kolmannessa kerroksessa (en tiedä, onko tätä enää olemassa?): Täällä luin tentteihin, lainasin kurssikirjallisuutta, kopioin materiaalia ja kirjoitin luentopäiväkirjoja ja esseitä.

6. Pasilan kirjasto: tänne olen päässyt valitettavan harvoin, mutta ah sitä kirjojen ja lehtien paljoutta!

7. Espoon "uudet ja suuret": Iso Omena, Sello ja Entresse, jotka ovat avaria ja valoisia ja joista etenkin viimeksi mainitussa on mahtava lastenosasto. Nykyään näissä tulee käytyä kyllä tosi harvoin.

8. Malminkartanon kirjasto: Kirjasto, jossa ensi kertaa vuosien jälkeen etsiydyin taas lastenosastolle.

9. Hyvinkään kirjasto: Mahtavat valikoimat, ihan kiva lastenosasto jossa myös leluja ja keskeinen sijainti, joka houkuttelee tekemään retken tähän ei ihan vieressä, mutta ei liian kaukanakaan sijaitsevaan kirjastoon.

10. Lähikirjasto: Lähikirjasto on aina täysi kymppi, sillä sinne pääsee helposti kävellen. Olen ollut onnekas, sillä olen aina asunut kävelymatkan päässä kirjastosta, vieläkin, vaikka en asu enää pääkaupunkiseudulla. Nykyisessä lähikirjastossa käyn noin kerran viikossa, yksin tai lasten kanssa. Valikoimat ovat kohtuullisen hyvät, ja "täsmälainoja" varaan kunnan muista kirjastoista.

Mistä löytyvät sinun elämäsi kirjastot ja millaisia muistoja niihin liittyy?

Lapsille luettua

J. K. Rowling, Jack Thorne & John Tiffany: Harry Potter ja kirottu lapsi
Ursula le Guin: Maameren tarinat 1-3
Marjatta Kurenniemi: Putti Puuhkajasaarella
Hannele Lampela & Ninka Reittu: Prinsessa Pikkiriikki
D. D. Everest: Archie Greene ja taikurin salaisuus

Meillä luetaan lapsille paljon ääneen – pitkin päivää lyhyitä kuvakirjoja, vähän toki muusta päiväohjelmasta riippuen, ja joka ilta iltasatu, joka on yleensä jokin pidempi kirja, lastenromaani tai satukokoelma. Iltasadun lukee yleensä mieheni, ja näistä kirjoista en luonnollisestikaan tee blogiarviota. Myös suurin itse lapsille lukemistani kuvakirjoista palautuu kirjahyllyyn tai kirjastoon ilman, että kirjoitan niistä blogiin, eikä kaikista edes irtoaisi kovin paljoa sanottavaa. Olen kuitenkin jo pitkään ajatellut, että olisi hyvä merkitä muistiin edes kaikki lastenromaanit tai erityisen hyvät kuvakirjat, joita luemme lapsille. Päätinkin nyt tehdä blogiin oman alasivunsa lapsille luetuista kirjoista, johon kirjaan lapsille luettuja kirjoja ja kenties jotain lyhyitä kommentteja ja huomioita niistä. Toivon, että tästä olisi hyötyä myös teille blogin lukijoille, kun valitsette lapsillenne luettavaa!

Koska en muista kaikista kirjoista tarkkaa lukemisajankohtaa, päädyin järjestämään ja täydentämään tätä listaa tekijän nimen mukaan aakkosiin.



Tuula Kallioniemi: Karoliina ja noidutut tossut, Karoliina ja villit luistimet, Karoliina ja Baskeri-Villen koira. Kuvitus Marika Maijala. Otava. Kotimaisia lastenromaaneja.

Karoliina-kirjat ovat esi- ja alkuopetusikäisille suunnattuja lastenromaaneja, jotka kuvaavat reippaan Karoliina-tytön sekä hänen perheensä ja ystäviensä arkea. Realistista kerrontaa ryydittää Karoliinan vilkas mielikuvitus sekä tietysti huumori. Sarjan ensimmäinen osassa, Karoliina ja noidutut tossut, päähenkilö on esikoululainen, ja toisessa osassa Karoliina ja lentävä reppu (jota emme ole vielä lukeneet) hän menee ekalle. Seitsen- ja viisivuotiaat tytöt ovat kuunnelleet Karoliina-kirjoja ihan mielellään, mutta mitään suurimpia suosikkeja niistä ei ole muodostunut. Aion kuitenkin etsiä tai varata kirjastosta vielä lukematta olevat osat enkä pidä ihan mahdottomana sarjan keräämistä omaankin hyllyyn. Toiseksi vanhin lapsistamme on menossa syksyllä eskariin, jolloin ehkä luemme Noidutut tossut uudestaan.

Lisää Karoliina-kirjoista: Oota, mä luen tän eka loppuun, Lumiomena, Opuscolo.

Jon Klassen: Haluan hattuni takaisin. (I want my Hat back) Suom. Pirkko Harainen. Wsoy 2013, 23 sivua. Lasten kuvakirja.

Haluan hattuni takaisin -kuvakirjaa on kehuttu kovasti muutamassa blogissa, ja onnekkaasti se sattui löytymään kirjastosta heti tuoreeltaan. Tämä kirja luettiin meillä moneen kertaan ja monen toimesta: luin sen alle kouluikäisille esikoisen ollessa koulussa ja iltasatuaikaan tämän luki ensin ekaluokkalainen ääneen muille ja sitten mies vielä kerran ääneen. Useista lukukerroista huolimatta lapset eivät tainneet tajuta viitteellisesti kuvattua, varsin julmaa loppuratkaisua, mutta esikoinen hoksasi, että "teksti kun punaisella kun joku valehtelee". Oivaltava kirja, jossa teksti ja kuvat tukevat saumattomasti toisiaan.

Kirjasta lisää: Lastenkirjahylly, Sininen keskitie



Paula Moilanen: Keinuhevonen. Kuvittanut Kirsi Haapamäki. Lasten Keskus 2011, 86 sivua. Kotimainen, historiallinen lasten kertomus.

Iltasaduksi luetussa kirjassa kuvataan Suomen historiaa 1920–1945 käsin valmistetun joululahjan, keinuhevojen kautta.

Kirjasta lisää: A Writer's Blog

Sinikka ja Tiina Nopola: Risto Räppääjä ja nukkavieru Nelli

Tämä uusin (2012) Risto Räppääjä taisi olla ensimmäinen meidän lapsille luettu sarjan kirja. Itse olen kyllä lukenut Räppääjä-kirjoja, niitä ensimmäisiä, aiemminkin. Mies luki Nukkavierun Nellin lapsille iltasaduksi ja kuulosti siltä, että hauskaa oli niin lukijalla kuin kuuntelijoillakin! Esikoinen (7 v.) harmitteli kun kirja loppui, ja oli ilo kertoa, että kirjoja on paljon lisää.

Hetki lyö, Risto räppääjä

Lopusta alkuun – lapset pitivät uusimmasta Risto Räppääjästä niin paljon, että etsin kirjastosta ensimmäisen osan ja senkin mies ja lapset nauttivat iltasatuna. Luin itsekin kirjasta yhden luvun ja oli ihana havahtua yhtäkkiä erääseen hauskaan kohtaan, katsoa toisia ja rämähtää yhdessä nauruun.

Heinähattu, Vilttitossu ja Rubensin veljekset

Lisää Nopolan siskosten mainiota tekstiä! Viime syksynä luimme "päiväsatuna" sarjan uusimman kirjan, Heinähattu, Vilttitossu ja Kalju-Koponen, joka on aiemmista osista poiketen kuvakirja ja Salla Savolaisen kuvittama. Rubensin veljekset on vanhempaa tuotantoa eli lastenromaanimittainen ja Markus Majaluoman kuvittama. Mies lukee kirjaa iltasatuna ja naurunremahduksia ja kikatusta kuuluu lastenhuoneesta varsin taajaan. 

Jukka Parkkinen: Kalevi Korpin seikkailut. Sisältää kirjat Korppi ja kumppanit, Korppi ja korven veikot, Korppi ja Korpin poika sekä Korppi ja Pitkänen. Kuvittanut Jyrki Vuori. Wsoy 1999, 405 sivua. Yhteisnide kotimaisista saturomaaneista.

Isäni luki Jukka Parkkisen mainioita Korppi-kirjoja minulle ja sisaruksilleni ääneen kun olimme pieniä, ja taisimme kuunnella niitä äänikirjoinakin. Lainasin viime kesänä "Kootut Korpit" kirjastosta ja mies luki ne lapsille ääneen iltasatuna. Koko nelisataasivuinen, melko harvakseltaan mustavalkokuvitettu yhteisnide sujahti luetuksi varmaankin suunnilleen parin, kolme viikon aikana. Minäkin kuuntelin kirjaa aika paljon; oli hauska huomata esimerkiksi sellaisia intertekstuaalisia viitteitä ja huumoria, jota ei ollut lapsena tajunnut. Parkkisen kirjoissa, jos missä, on monia tasoja ja kerrassaan riemastuttavaa huumoria. Suosittelen lämpimästi!


Leena Parkkinen: Miss Milky Ray. Kuvitus Camilla Pentti. Teos 2011, 51 sivua. Kotimainen lastenkirja.

Nyt onkin jo uusi kirjailija-Parkkinen astunut kehiin: isä-Parkkinen jatkaa vielä täysillä kirjailijantyötään, mutta tytär-Parkkinenkin alkaa vakiinnuttaa asemaansa.

Kirja kertoo Mercedes-tytöstä, joka löytää Ayshire-rotuisen lehmän kotinsa kylpyammeesta. Lehmä, nimeltään Kevytmaito Tetra Rex Hytönen, haaveilee voittavansa lehmien kauneuskilpailun. Hulvattomien käänteiden lisäksi kirjassa on tummia sävyjä: Mercedes on aiemmin ollut auto-onnettomuudessa, josta on jäänyt niin fyysisiä kuin henkisiäkin arpia koko perheelle.

Kirjasta lisää: Koko lailla kirjallisesti, Kirjava kammari

Timo Parvela: Ella ja kadonnut karttakeppi. Kuvitus Tammi 2012, 132 sivua. Kannen kuva Mervi Lindman. Kotimainen lastenromaani.

Timo Parvelan kuvakirjoja, esimerkiksi Hilda-kirjoja, on luettu meillä paljon, mutta Ella-sarjan uusin kirja, Ella ja kadonnut karttakeppi, oli vasta toinen meillä luettu Ella-kirja. Ensimmäinen oli kolmesta lyhyehköstä tarinasta koostuva melko runsaasti värikuvitettu Ella ja kaverit juhlatuulella, jota luin esikoiselle viime syksynä. Ella-kirjat eivät mielestäni ole ihan parhaimmillaan ääneen luettuina, ja ne onkin kai ensisijaisesti tarkoitettu alakoululaisten itsensä lukemiksi. Kirjojen huumorikin on sellaista, että se avautuu vähän vanhemmille lapsille (ei siis juurikaan alle kouluikäisille) ja aikuisille parhaiten. Mies luki Kadonneen karttakepin ääneen iltasatuna, ja ainakin ekaluokkalainen kuunteli sujuvasti.

Kirjasta lisää: Lumiomena

Kaija Pispa: Silkkipytty. Sulon ja Tildan seikkailut Hiidenharjussa. Kuvittanut Salla Savolainen. Wsoy 2011, 184 sivua. Kotimainen lastenromaani.

Tämän nappasin kirjaston hyllystä Salla Savolaisen hienon kansikuvan perusteella. Kirjassa on myös Savolaisen mustavalkokuvitus. Kaija Pispan (Löytyn) tekstit olivat minulle entuudestaan tuttuja vain laulujen sanoituksista. Olisin mielelläni lukenut tämän lapsille itse, mutta iltasatupinoon tämäkin päätyi, kuten niin monet muut pidemmät kirjat – päivisin nuorimmaiset touhottavat niin tehokkaasti, että on hankala löytää säännöllistä rauhallista lukuhetkeä pidemmälle kirjalle.

Kirjan maailmassa, 1800-luvun Pirkkalassa, seikkailevat Harjun talon poika Sulo ja pikkupiika Tilda, jotka jäljittävät varastettua silkkipyttyä ja pelastavat siinä sivussa Hiidenharjun tulipalolta. Lastenromaani sopii ääneen luettavaksi noin 5–10 -vuotiaille, mutta varmasti myös sujuvan alakoululaisen itsensä luettavaksi.

Miehen mukaan kirja lähti hieman hitaasti liikkeelle, mutta tarinan vire parani kirjan edetessä ja huumori kolahti niin lapsiin kuin aikuiseenkin. Kuuntelin sivukorvalla miehen lukiessa tätä lapsille, ja mieleeni jäi kohta, jossa kirjan lapset myivät hevosenlantaa leivoksina! :)

Märta Tikkanen: Kaksi - kohtauksia eräästä taiteilija-avioliitosta

Märta Tikkanen: Kaksi. Kohtauksia eräästä taiteilija-avioliitosta.
Två. Scener ur ett konstnäräktenskap, suom. Liisa Ryömä.
Piirrokset ja aforismit Henrik Tikkanen.
Tammi 2004, 350 sivua.

Ilman häntä ja hurjia hulluja lapsia joilla on hänen geeninsä minulla olisi ollut enemmän aikaa ja rauhaa kirjoittaa, olisin luultavasti aloittanut kymmenen vuotta aiemmin, kenties kirjoittanut enemmän. Ja aivan varmasti eri lailla.

[--]

Pitkään molemmat olivat tyytyväisiä. Kunnes se ei voinut jatkua enää päivääkään. Kunnes istahdin ja aloin naputtaa omalla kirjoituskoneellani, ei enää pikku tuherruksia vaan aivan vakavissani.

Kaksi Hufvudstadsbladetin toimittajaa lähtee yhdessä juttukeikalle, rakastuu päätäpahkaa ja aloittaa suhteen, vaikka mies ja myöhemmin nainenkin ovat tahoillaan naimisissa. Vuosien salasuhteen jälkeen molemmat eroavat ensimmäisistä liitoistaan. Alkaa taiteilija-avioliitto, jossa miehen luovuus pulppuaa pidäkkeettömästi ja vuolaasti kuin laava ja naisen luovuus etsii pieniä uomia päästäkseen esille puolison suuren egon, taiteellisen mustasukkaisuuden sekä lapsiperhearjen ja ansiotyön asettamien paineiden varjosta. Yhteisiin vuosiin, jotka päättyivät miehen kuollessa leukemiaan vuonna 1984, mahtui rakkautta, intohimoa, luovaa työtä, lapsia, yhteiskunnallista vaikuttamista ja räiskyviä yhteenottoja.

Märta Tikkasen Kaksi. Kohtauksia eräästä taiteilija-avioliitosta on ihana, tärkeä, viisas ja samaa aikaa sekä viiltävä että lempeä kirja. Se kertoo jälleen yhden tarinan Märta ja Henrik Tikkasen avioliitosta, jossa oli halu elää yhdessä ja tuhannen tuhatta vaikeutta jotka kärjistyvät yhteiskunnallisessa myllerrysvaiheessa. Tuosta avioliitosta Märta oli kirjoittanut aiemmin muun runoteoksessaan Vuosisadan rakkaustarina sekä romaanissaan Punahilkka, Henrik puolestaan muun muassa niin kutsutussa osoitesarjassaan, ennen muuta romaaneissa Mariankatu, Yrjönkatu ja Henrikinkatu. Punaisena lankana Kaksi-teoksessa kulkee Märtan halu kirjoittaa, senkin uhalla, että kirjoittaminen repii juopaa hänen ja Henrikin välille, sekä yleinen pyrkimys saada naisten ääntä kuuluville yhteiskunnassa, jossa näiden toivottiin vain hymyilevän taustalla ja vaikenevan epäkohdista.

Tuntuu uskomattomalta, että sekä kirjailijana että kuvataiteilijana lahjakas ja menestyvä Henrik Tikkanen suhtautui nuivasti ja kateellisesti vaimonsa kirjalliseen työhön, mutta niin asia Märtan mukaan selvästi oli. Taitelija-avioliitossa oli paljon inspiroivaa, kehittävää ja hiovaa keskustelua, mutta myös toisen työn mitätöimistä, keskeneräisten töiden varjelua toisen arvostelevilta sanoilta ja jopa mustasukkaisuutta "materiaalista" – Märta ei pitänyt siitä, että Henrik tahtoi ammentaa teoksiinsa myös Märtan suvun historista ja persoonallisuuksista, muun muassa isovanhemmista, joista Märta Tikkanen itse vuosia myöhemmin kirjoitti elämäkertaromaanin Emma ja Uno – rakkautta tottakai.

Märta Tikkanen kuvaa paisuttelematta varsin raadollista perhearkea, jota kuormittivat muun muassa Henrikin alkoholismi, Märtan vaativa päivätyö Arbiksessa, puolisoiden väliset riidat ja nuorimman lapsen, Sofian, MBD ja lievä kehitysvammaisuus. Lapset oireilivat voimakkaasti ja ainakin yksi, Märtan mukaan herkin, kävi vuosia psykoterapiassa. Nykynäkökulmasta on hämmentävää, että perhe ei saanut juuri mitään tukea yhteiskunnalta. Vielä uskomattomampaa on Märtan jaksaminen; hän on todellinen leijonaemo, joka pitää lastensa puolta – toisinaan näiden omaa isää vastaan: vaikka (tai koska) Henrik rakastaa lapsiaan palavasti, hän muun muassa vastustaa Sofian diagnosointia, masentuneen lapsensa terapiaa ja hankkii alaikäiselle mopon. Märta asettaa lastensa tarpeet etusijalle ja kirjoittaa öisin, varastaa hetken sieltä täältä voidakseen kirjoittaa edes jotakin.

Aloitin aivan pienillä asioilla, vain sellaisella minkä saatoin tehdä kotona, miettiä valmiiksi yhdessä lasten kanssa, niitä saatoin koetella, kirjoittaa minuutissa samalla kun hämmentelin patoja ja vaihdoin vaippoja. 

Märtalla ja Henrikillä elämä ja taide limittyivät tiukasti toisiinsa; molemmat kirjoittivat elämästään, avioliitostaan ja suvustaan. Märtan kohdalla voi sanoa, että arki ja kirjoittaminen limittyivät; Henrik ei arkeen juuri osallistunut vaan hänellä oli ensin oma työhuone, myöhemmin kokonainen pihamökki omalla alueellaan. Ennen kaikkea Henrikillä oli vaimo, joka paimensi lapset pois taiteilijaisän jaloista, hoiti kodin, kestitsi vieraita (joiden viihdyttämisestä Henrik kyllä huolehti vuolaalla puhetulvallaan), luki ja kommentoi Henrikin käsikirjoituksia. Ainoa vika vaimossa oli, että hän halusi itsekin kirjoittaa, jopa silloin, kun mies olisi halunnut käydä yhdessä vuoteeseen. Kuten Märta toteaa kirjan alkusanoissa:

Jollen olisi alkanut kirjoittaa, hän ja minä ja rakkaus olisimme eläneet onnellisina kuolemaan asti. 

Tämän kirjan haluaisin omaan hyllyyni. Haluan myös lukea lisää Tikkasia, ennen kaikkea Märtaa mutta myös Henrikiä. Lukemistaan odottaa Henrik Tikkasen osoitetrilogia ja Märta Tikkasen Yötäpäivää.


Lukuhaasteet: Avioliittojuonia

Kirjasta ovat bloganneet myös ainakin Jaana, Liisa ja Karoliina.

Tua Harno: Ne jotka jäävät

Tua Harno: Ne jotka jäävät
Otava 2013, 269 sivua.

Frida katsoi Emiliä sukuhaudan äärellä ja mietti, ettei haluaisi ihan vielä kertoa perhetraumaa. Emil, tuo pellavapäisen kaimansa mukaan nimetty vakaa ja rauhallinen mies, puhui vanhemmistaan niin kauniisti. He kuulostivat satujen mummilta ja ukilta. Lempeiltä vanhuksilta, joiden rintamamiestalossa on seinällä ryijy, lampeteissa värilliset kynttilät, kynttilöiden jaloissa kukkamansetit.

Emil, kunpa voisin tarjota sinulle jonkin muun tarinan kuin omani, Frida ajatteli. Kunpa voisin olla poninhäntäinen naapurintyttö enkä tämä särkyvä astia. Anna minun olla yhtä hyvä sinulle kuin sinä olet minulle. 

Pentti Saarikoski -romaanikilpailun voittanut Tua Harnon esikoisromaani oli yksi kaikista eniten odottamistani kevään kirjoista. Odotukset täyttyivätkin melko pitkälti. Lähtökohdat olivat hyvät, sillä rakastan suku- ja perhetarinoita sekä romaaneja, joissa on useita aikatasoja. Onhan niitä tullut viime vuosina luettua: Elina Hirvosen Että hän muistaisi saman, Helmi Kekkosen Valinta, Essi Tammimaan Paljain käsin, Riikka Pulkkisen Totta ja Sanna Eevan Olot. En ole kyllästynyt aiheeseen, sillä jokaisella kirjailijalla on oma kielensä ja tyylinsä ja, Tolstoita mukaillen "jokainen perhe on onneton omalla tavallaan". Myös Harnon kertoma tarina ylempään keskiluokkaan kuuluvasta Hernkillin suvusta kutoutuu omanlaisistaan säikeistä, ja esikoiskirjailijan oma ääni on selvästi kuultavissa.

Lukemisen alkupuolella minua vaivasi kuitenkin sama asia kuin lukiessani viime syksynä ilmestynyttä porvarillista sukutarinaa, Elina Halttusen romaania Syysvieraita. Henkilöitä ja aikatasoja on paljon, eikä oikein kenestäkään saa otetta lukuun ottamatta Fridaa, joka toimii kertojana osassa tarinaa. Kolmikymppisen näytelmäkirjailijaksi opiskelevan Fridan lapsuutta ja nuoruutta on varjostanut isän vakava mielisairaus ja äidin takertuvuus, ja tavattuaan Emilin hän joutuu pohtimaan suhdetta menneiseen ja tulevaan: kuinka paljon suvun traumat vaikuttavat, uskaltaako hän sitoutua ja kuinka syvästi? Jäädäkö vai lähteä?

Fridan ja hänen sukunsa tarina koskettaa, vaikka Harnon tapa kertoa ja kuvata dialogia on paikoin (varmaankin tarkoituksellisen) etäännyttävä. Parasta romaanissa on kieli, se on kuulasta, kirkasta ja runollista.



Kirjasta ovat bloganneet myös Hanna ja Sara.

Loppulausevisailun vastaukset ja parhaat tietäjät

Huomenta, ja hyvää pääsiäisen jälkeistä viikkoa! Pääsiäisen – kyläilyjen, ulkoilujen, vieraiden ja ihanan oleilun – vuoksi vierähti melkein viikko bloggaamatta, ja nyt on taas Top Ten Tuesday. Viime viikolla arvuuttelin, mistä kirjoista kymmenen vaikuttavaa loppulausetta on peräisin. Nyt kerron oikeat vastaukset ja parhaat tietäjät, joille lupasin pienen yllätyspalkinnon.

1. Oli kaikkien kannalta parasta, että he lähtivät. 

Ulla-Lena Lundbergin Jää. Tämän vasta puolisen vuotta sitten ilmestyneen teoksen tunnisti viisi vastaajaa: bleue, Sara, Liisa, Katja ja Anonyymi.


2. Alan kirjoittaa päiväkirjaa, joka julkaistaan kuoltuani. 

L. M. Montgomery: Pieni runotyttö. Tämän tunnisti kolme vastaajaa: Liisa, Katja ja Anonyymi.


3. Puolen tunnin kuluttua Lazlo tulee lukemaan minulle. 

Siri Hustvedt: Kaikki mitä rakastin. Tämän tunnisti vain Anonyymi.


4. Kaukaa idästä kuuluu koiran haukku. 

Johan Bargum: Syyspurjehdus. Tätä ei tunnistanut kukaan vastaajista, mutta aika moni veikkasi lauseen olevan peräisin Rosa Liksomin Hytti numero 6:sta.


5. Mutta Edward oli jäänyt kylmän ja oikeamielisen hiljaisuuden vallassa kesäyön hämyyn katsomaan, kuinka Florence juoksi rantaa pitkin, ja kuuntelemaan, kuinka hänen askeliensa äänet vähitellen peittyivät pienten aaltojen kohinaan, kunnes hän erottui enää vain loittonevana hämäränä pisteenä kalvaassa valossa kiiltelevän somerikon suunnatonta, suoraa tietä vasten. 

Ian McEwan: Rannalla. Tämän tunnistivat Sara, Liisa ja Anonyymi.


6. Me elämme kaikki. 

Sirpa Kähkönen: Hietakehto. Hieman yllättäen tätä ei arvannut/muistanut kukaan, vaikka Hietakehtoa on paljon luettu. 


7. Kun päivä katoaa latvoissa vieläkin ylemmäs, auringon liikkeen näkee pystyoksissa aurinkokellona, en ole koskaan ennen, ei Pieni voi pimeään asti kiivetä. 

Olli Jalonen: Poikakirja. Tämän tunnistivat Sara ja Anonyymi.


8. Hän melkein hymyili ajatukselle, sulki silmät ja yritti olla kuvittelematta sen pidemmälle. 

Colm Toíbín: Brooklyn. Tämän tiesi Liisa.


9. He – jos ketkä – olivat Mainen prinssejä, Uuden Englannin kuninkaita. 

John Irving: Oman elämänsä sankari. Tämän tiesivät Kirsi, Liisa, Katja ja Anonyymi.


10. Hän vietti yönsä huoneessa ja lähti aamulla kaupunkiin, hän ei palannut. 

Marja-Liisa Vartio:  Se on sitten kevät. Tätä ei tunnistanut kukaan, mikä ei sikäli ole yllättävää, että aika harva on lukenut tämän modernin klassikon ihan viime aikoina vaan pikemminkin vuosia aiemmin. Vastikään alessa olleen painoksen ansiosta tätä on näkynyt kyllä blogeissakin.


Anonyymi tiesi oikein kuusi kirjaa ja Liisa viisi. Teille molemmille lähtee postitse pieni palkinto! Laitatteko osoitteenne minulle sähköpostitse (sininen.linna(at)gmail.com) niin saan kirjeet matkaan.

Jos vielä järjestän vastaavan visailun, niin laitan pidemmät lainaukset, sillä näistä yksittäisistä loppulauseista oli ilmeisesti aika vaikea arvata. Hyvin tiesitte silti!