Tua Harno: Ne jotka jäävät
Otava 2013, 269 sivua.
Frida katsoi Emiliä sukuhaudan äärellä ja mietti, ettei haluaisi ihan vielä kertoa perhetraumaa. Emil, tuo pellavapäisen kaimansa mukaan nimetty vakaa ja rauhallinen mies, puhui vanhemmistaan niin kauniisti. He kuulostivat satujen mummilta ja ukilta. Lempeiltä vanhuksilta, joiden rintamamiestalossa on seinällä ryijy, lampeteissa värilliset kynttilät, kynttilöiden jaloissa kukkamansetit.
Emil, kunpa voisin tarjota sinulle jonkin muun tarinan kuin omani, Frida ajatteli. Kunpa voisin olla poninhäntäinen naapurintyttö enkä tämä särkyvä astia. Anna minun olla yhtä hyvä sinulle kuin sinä olet minulle.
Pentti Saarikoski -romaanikilpailun voittanut Tua Harnon esikoisromaani oli yksi kaikista eniten odottamistani kevään kirjoista. Odotukset täyttyivätkin melko pitkälti. Lähtökohdat olivat hyvät, sillä rakastan suku- ja perhetarinoita sekä romaaneja, joissa on useita aikatasoja. Onhan niitä tullut viime vuosina luettua: Elina Hirvosen Että hän muistaisi saman, Helmi Kekkosen Valinta, Essi Tammimaan Paljain käsin, Riikka Pulkkisen Totta ja Sanna Eevan Olot. En ole kyllästynyt aiheeseen, sillä jokaisella kirjailijalla on oma kielensä ja tyylinsä ja, Tolstoita mukaillen "jokainen perhe on onneton omalla tavallaan". Myös Harnon kertoma tarina ylempään keskiluokkaan kuuluvasta Hernkillin suvusta kutoutuu omanlaisistaan säikeistä, ja esikoiskirjailijan oma ääni on selvästi kuultavissa.
Lukemisen alkupuolella minua vaivasi kuitenkin sama asia kuin lukiessani viime syksynä ilmestynyttä porvarillista sukutarinaa, Elina Halttusen romaania Syysvieraita. Henkilöitä ja aikatasoja on paljon, eikä oikein kenestäkään saa otetta lukuun ottamatta Fridaa, joka toimii kertojana osassa tarinaa. Kolmikymppisen näytelmäkirjailijaksi opiskelevan Fridan lapsuutta ja nuoruutta on varjostanut isän vakava mielisairaus ja äidin takertuvuus, ja tavattuaan Emilin hän joutuu pohtimaan suhdetta menneiseen ja tulevaan: kuinka paljon suvun traumat vaikuttavat, uskaltaako hän sitoutua ja kuinka syvästi? Jäädäkö vai lähteä?
Fridan ja hänen sukunsa tarina koskettaa, vaikka Harnon tapa kertoa ja kuvata dialogia on paikoin (varmaankin tarkoituksellisen) etäännyttävä. Parasta romaanissa on kieli, se on kuulasta, kirkasta ja runollista.
Kirjasta ovat bloganneet myös Hanna ja Sara.
Kirjoitimme tästä melkein samaan aikaan. :) Minä pidin tästä paljon. Melkein yhtä paljon kuin Hirvosen Että hän muistaisi samasta ja paljon, paljon enemmän kuin Sanna Eevan Oloista. Erityisesti mieltäni lämmitti Leonard Cohenin sanat osana tarinaa.
VastaaPoistaMinäkin rakastan juuri sukutarinoita, ja romaaneja joissa on useita aikatasoja, ja se olikin yksi niistä syistä miksi niin kovasti ihastuin tähän Harnon upeaan kirjaan. Toinen vähintään yhtä suuri syy oli uskomattoman kaunis kieli, kolmantena ihastelin kirjasta huokuvaa elämänviisautta. Voisi kuvitella kirjoittajan olevan paljon, paljon vanhempi, niin hienoja ja tärkeitä oivalluksia tekstissä on elämästä ja ihmisestä.
VastaaPoistaLainasin muuten Halttusen Syysvieraita juuri kirjastosta (vaikka se onkin syyskirja ainakin nimensä perusteella). Muistin lukeneeni siitä kehuvia arvioita, ja sinun oli siis yksi niistä, jotka saivat minut innostumaan kyseisestä kirjasta. Katsotaan, mitä pidän! :)
Aion ehdottomasti kirjaa koettaa, nähtäväksi jää pidänkö yhtä paljon kuin Katja ja Sara :-)
VastaaPoistaUskon, että pidät, toivon kirjalle paljon blogisavuja. :)
PoistaBlogissani on sinulle tunnustus. :)
VastaaPoistaHyvä arvio jälleen Maria, minusta on ihana lukea itselle tärkeästä kirjasta näitä bloggauksia, kun pääaen kirjan tunnelmaan taas kiinni. Miekin pidin tästä paljon paljon enemmän kuin Oloista (tuli Katjan kommentista mieleen).
VastaaPoistaOlen jo alistunut blogien painostuksesta tämän lukemaan;) Minua ottaa vain vastaan jos hirväesti kaikki tykkäävät eli tulee kuin henkinen vastaisku, Mistä nyt saan tähän avoimen mielen...Onneksi sinä et pitänyt niin kauhean paljon;)
VastaaPoista