Pohjolan lasten Raamattu

POhjolan lasten Raamattu
Useita kertojia ja kuvittajia.
Lasten Keskus 2014, 152 sivua.

Liian pelkistetty. Jumala ravisti sitä kuin säästöpossua. "Kukkia" hän huusi. "Tulppaaneja! Esihistoriallisia ohdakkeita! Kieloja! Tappajarhododendroneja!" Jumala ei tiennyt kukista yhtikäs mitään, siksi ensimmäiset näyttivät eriskummallisilta, mutta ne elivät, koska Jumala oli ne luonut. Kasvit tuntuivat kuitenkim kaatuvan hyvin herkästi, joten hän teki naisen ja miehen huolehtimaan niistä, kastelemaan ja istuttamaan uusiin paikkoihin, kunnes ne vahvistuisivat ja pysyisivät pystyssä ihan itsekseen.

Helatorstaina esiteltäväksi kirjaksi sopii mainiosti Pohjolan lasten Raamattu. Kirjassa on sekä useita kertojia että useita kuvittajia eri Pohjoismaista; Suomesta mukana ovat muun muassa kuvittajat Elina Warsta ja Lena Frölander-Ulf sekä useiden rakastettujen hengellisten laulujen sanoituksista tunnettu runoilija Anna-Mari Kaskinen.

Olen huomannut vuosien varrella, että Suomessa julkaistavissa lasten Raamatuissa on varsin kirjava taso. Useimmat ovat ulkomaista tuotantoa ja etenkin kuvituksissa on toivomisen varaa. Jotkut lasten Raamatut voivat olla kuvitukseltaan laadukkaitakin, mutta harvoin hyvissäkään kuvituksissa on mitään kovin luovaa tai kokeilevaa. Tämä on toisaalta ymmärrettävääkin - lasten Raamattujen kuvituksia säätelevät konventiot ja perinteet, joiden kyseenalaistaminen vaatii rohkeutta. Itse Raamatussa, etenkin Vanhassa Testamentissa, on aika hurjiakin juttuja, ja kuvat joissa Daniel hymyilee lempeästi lauhkeiden pehmoleijonien luolassa ehkä pehmentävät lapsen lukukokemusta. Toisaalta dramaattiset tapahtumat ja erilaiset ihmeet ja ihmeteot tarjoavat mahdollisuuksia tulkinnoille ja taiteelliselle vapaudelle.

Pohjolan lasten Raamatussa taiteellista vapautta on käytetty sekä teksteissä että ennen kaikkea kuvituksissa. Kokonaisuus on kirjava kuin lasten Raamattujen genre konsanaan. Taitavat kuvittajat ja graafikot ovat loihtineet eloa niin Salomonin tuomioon kuin Getsemanen puutarhaankin. Toisaalta kirjasta löytyy myös kovin arkista "lastenkirjakuvituksen tusinatavaraa", joka ei ainakaan omaa silmääni miellyttänyt. Ehkä eniten ihastuin minulle aiemmin tuntemattoman tanskalaiskuvittajan, Mette Marcussenin luomiskertomus-tulkintaan sekä Otto Dickmeissin mustavalkoinen piirros kultaiseen sääntöön.

Kirjan teksteihin pätee pitkälti sama kuin kuvitukseenkin: toisissa Raamatunkohdissa kertoja on luonut omat, nykymaailman arvoihin ja kulttuuriin sopivat tulkintansa (esimerkiksi Jens Blendsdruppin tulkitsemassa luomiskertomuksessa ihminen ei suinkaan ole luomakunnan herra vaan sen palvelija: Jumala luo Aatamin ja Eevan, jotta nämä tukisivat ja vahvistaisivat hoivallaan heiveröisiä kasveja), toisissa taas pitäydytään perinteisessä kerronnassa.

Mette Marcussen: Luomiskertomuksen kuvitusta kirjassa Pohjolan lasten Raamattu.

Otto Dickmeissin kuvitusta.

Jukka Lemmetyn kuvitusta.

Halla Solveig Porgeisdottirin kuvitusta.

Elina Warstan kuvitusta.

Jens Ahlbomin kuvitusta.

Lars Gabel Olsenin kuvitusta.

Pohjolan lasten Raamattua on tutkiskeltu myös Amman lukuhetkessä ja Hyllytontun höpinöissä.

Anni Pesonen: Sunnuntaivuosi puutarhassa

Anni Pesonen: Sunnuntaivuosi puutarhassa
Kuvitus Mari Punakivi.
Basam 2012, 125 sivua.

Voin vain todeta, että lasten saaminen on ollut minulle äärimmäisen tärkeää, niin tärkeää, että ilman heitä olisin varmaan ollut koko elämäni tietyllä tavalla nälkiintynyt. Ja tästä huolimatta parasta, mitä tällä hetkellä tiedän, on saada olla rauhassa kotona hulisevan lauman lähettyä omille teilleen. Erityisen ihanaa yksinolo on puutarha-aikaan. Puutarhassa hääriminen purkaa fyysisen liikunnan tarpeen, ympäröi niin sielun kuin ruumiinkin kauneudella ja luo vielä kaiken kukkuraksi illuusion työstä, huhkimisesta arvokkaan päämäärän eteen.

Anni Pesoselle "sunnuntaivuosi" on se vuosi keväästä kevääseen, jolloin kauan kaivattu kolmas lapsi on syntynyt, isommat lapset koulussa tai esikoulussa ja työurakin jonkinlaisessa käännekohdassa. "Puutarhavauveli" on niin helppo ja hyväuninen tapaus, että hiljaisina aamupäivinä äidillä on aikaa syventyä puutarhanhoitoon ja omiin ajatuksiin sekä kirjata ylös puihin, kukkiin ja marjapensaisiin liittyviä muistoja, haaveita ja käytännön toimia istutuksineen, kasteluineen ja harvennuksineen. Näistä muistiinpanoista syntyi eräänlainen puutarhapäiväkirja, Mari Punakiven herkin piirroksin kuvitettu ja mm. Edith Söderganin, Aaro Hellaakosken ja P. Mustapään runositaatein ryyditetty teos Sunnuntaivuosi puutarhassa.

Kirjassa on paljon samaa kuin aiemmin keväällä lukemassani Johanna ja Juha Tanskan Alussa oli puutarha -teoksessa. Kuten Tanskan pariskunta, myös Anni Pesonen on pappi ja tämä näkyy kirjassa hienoisena pohjavireenä. Molemmat "pohdiskelevat puutarhakirjat" ovat kirjoitettu henkilökohtaisella otteella ja niissä keskitytään enemmän tunnelmiin ja ajatuksiin kuin tarkkoihin puutarha- tai lajikuvauksiin. Pesosen teos on kuitenkin enemmän henkilökohtainen puutarhapäiväkirja siinä missä Tanskojen kirja tuo enemmän esiin permakulttuuria, hiljentymistä ja hengellisyyttä.

Pesonen kuvailee kirjassaan niin koti- kuin mökkipuutarhaansa. Hän tunnustaa janoavansa kukkaloistoa ja vaihtaneensa sen vuoksi osan mökkisaaren karusta maa-aineksesta, mutta joutuneensa joidenkin kasvien suhteen nöyrtymään sään ja maaperän edessä. Huolella hoivatut kukkapenkit saavt sulassa sovussa rajautua villiin kukkaniittyyn. Kukkia rakastavalle kahden puutarhan emännälle ajoitus on erityisen tärkeä osa pihasuunnittelua: kasvit tulee valita kiin, että jokin puutarhan nurkka on aina kukassa, mutta mökkipuutarhassa panostetaan heinäkuussa kukkiviin lajeijin ja kotipihalla puolestaan alku- ja loppukesän kukkijoihin.

Anni Pesonen muistelee lämmöllä lapsuutensa kesiä, jotka vietettiin vuoroin äidinpuoleisten, vuoroin isänpuoleisten isovanhempien kesähuviloilla. Kirjailija tiedostaa, että hänen puutarhaihanteensa ovat pitkälti peräisin juuri lapsuuden kesäpaikoista ja haluaa vaalia muistoja sekä isoäitiensä perintöä viljelemällä osittain, mahdollisuuksien mukaan, samoja kasveja, joita jo hänen isoäitinsä kasvattivat. Perinteet eivät kuitenkaan estä kokeilemasta uusia lajeja; Pesonen kokee itsekin siirtävänsä - osin ihan omia ja uusia - perinteitä eteenpäin, olevansa kenties tulevaisuudessa se isoäiti, jonka puutarhaa nostalgisoidaan ja jonka istuttamat puut ovat lasten ja ehkä tulevien lastenlastenkin "lapsuuden puita".

Vaikka Pesonen on todella ahkera ja sinnikäs puutarhuri, on puutarha pohjimmiltaan enemmän oman olemisen, haaveilun ja kiireettömän perhe-elämän pesäpaikka kuin suorituskeskeinen tila. Rikkaruohoja kitkiessä voi päästä flow-tilaan ja oma puutarha voi olla kuin pala taivasta, tässä ja nyt.

Tomas Tranströmer: Kootut teokset 1954-2004

Tomas Tranströmer: Kootut teokset 1954-2004 
suom. Caj Westerberg.
Tammi 2014, Keltainen kirjasto 427, 516 sivua.¨

Ulkona on kesä aluillaan.
Vehreydestä kantautuu vihellyksiä – ihmisiä vai lintuja?
Ja kukkivat kirsikkapuut halailevat kotiin saapuvia linja-autoja.


Kuluu viikkoja.
Tulee hitaasti yö.
Koiperhoset lentävät ikkunaruutuun:
pieniä kalpeita sähkeitä maailmalta.


Tartuin Tomas Tranströmerin Koottuihin teoksiin hienoisen epävarmuuden vallassa: olin jostain saanut sen käsityksen, että vuonna 2011 kirjallisuuden Nobelin palkinnon vastaanottaneen kirjailijan runot olisivat jotenkin vaikeatajuisia. Onneksi olin väärässä. Tranströmerin runot eivät tyhjene yhdellä lukukerralla, mutta säkeet kannattelevat lukijaa kuin musiikin sävelet. Tranströmerin runokuvat ovat toisinaan hyvinkin konkreettisia, runot ovat kuin pieniä tarinoita tai joskus hetken tunnelman kiteyttäviä haikuja:

Ihmislintuja.
Omenapuut kukkivat.
Suuri arvoitus.

Kootut teokset sisältää koottujen runojen lisäksi Tranströmerin muistelmatekstin "Muistot näkevät minut" sekä taidokkaan suomentajan, Caj Westerbergin saatesanoja aiempiin painoksiin. Tranströmerin lapsuusmuistot ovat jo itsessään herkullista luettavaa:

Keräsin hyönteisiä ja ennen kaikkea kovakuoriaisia yksitoistavuotiaasta suunnilleen siihen asti, kun täytin viisitoista. Silloin painoivat päälle kilpailevat intressit, lähinnä taiteelliset. Miten alakuloiselta tuntui, että entomologian täytyi antaa niille tilaa! Vakuutin itselleni, että se oli vain väliaikaista. Noin viidenkymmenen vuoden kulutta alkaisi taas kerätä hyönteisiä.

Kiitos Tomas Tranströmer, että maltoit ottaa aikaa hyönteisten keräilyiltä ja maalata sellaisia runokuvia kuin tämä:

Ja kuitenkin aurinko yhtä voimakkaasti kuin ennen.
Sen kärsimättömät siveltimet maalasivat maailman.


Tranströmerin runoista on blogannut myös Elma Ilona Tarinauttisen hämärän hetkissä. Kirsin kirjanurkasta löytyy juttu sympaattisen Nobel-kirjailijan tapaamisesta.

Haasteet: 14 nobelistin teosta, Runohaaste 2014, Keltainen kirjasto 60 vuotta.

Liisa Vihmanen: Varpaille - balettia koko elämä

Liisa Vihmanen: Varpaille. Balettia koko elämä
Kuvat Natalia Baer ja Juha Reunanen.
Kirjapaja 2014, 156 sivua.

Baletti ei ole pelkästään nuorten ja terveiden taidelaji. Balettia voi harrastaa turvallisesti lähes minkä ikäisenä tahansa. Olen nähnyt yksikätisen tanssijan, huonokuuloisen tanssijan ja onpa joku tullut tunnille käsi kipsissäkin. Tärkeintä on olla armollinen itseään kohtaan. Hyvä baletinopettaja osaa erottaa, opettaako hän tarrastelijoita vai ammattilaisia. Joskus tunnen surua ja pelkoa, kun katson nuoria, jotka yrittävät väkisin päästä ammattiin kilpaa ajan kanssa. Yksikin hukkaan heitetty vuosi kriittisessä iässä voi olla ratkaiseva. Tuntuu pahalta katsoa vierestä, kun monivuotinen treenaus ei johdakaan toivottuun tulokseen. Toisinaan taas voi iloita siitä, että joku onnistuu saamaan haluamansa opiskelupaikan tai jopa kiinnityksen ryhmään.

Olen viime päivien harvoina lukuhetkinä - kevätkiireet ja ulkoiluun houkuttelevat säät pitävät tehokkaasti pois kirjojen äärestä - lukenut eteenpäin paksua tiiliskiviromaania, hurmaantunut palkitun ruotsalaiskirjailijan runoista ja kantanut kirjastosta kasapäin uutta luettavaa, muun muassa Jaak Jõerüütin teoksen Muuttuvainen inspiroimana Viivi Luikin omaelämäkerrallisen romaanin Varjoteatteri. Mutta omenankukkien alla tuntui hyvältä lukea balleriinoista, jotka näyttävät leijailevan näyttämöllä keveästi kuin terälehdet tuulessa, mutta jotka tekevät lujasti töitä synnyttääkseen katsojille tämän illuusion. 

Liisa Vihmasen Varpaille - balettia koko elämä on kiehtova tietoteos kaltaiselleni balettiummikolle. Kirja valottaa niin baletin historiaa kuin nykypäivää (erityisesti Suomessa) ja sekä lajin fyysistä että henkistä puolta. Vihmanen korostaa, että balettia voivat harrastaa kaikki ruumiinrakenteeseen ja taitoihin katsomatta, mutta ammattitanssijan ura avautuu vain todella lahjakkaille, ahkerille, määrätietoisille ja ruumiinrakenteeltaan sopiville - eikä heistäkään kaikille. Pelkästään Kansallisoopperan balettioppilaitoksen pääsykokeiden seula on tiheä, ja koulusta valmistumisen jälkeenkin nuori on epävarman tulevaisuuden edessä. Monet suuntaavat luomaan uraa ulkomaille, toiset keskittyvät valmennukseen tai koreografioiden tekoon. Varmaa on vain se, että "baletissa ei ole ikinä valmis tai tarpeeksi hyvä", ja ammattitaitoa ylläpitääkseen täytyy laittaa varvastossut jalkaan lähes päivittäin.

Erityisen kiinnostavaa oli lukea balettia opiskelevien nuorten arjesta. Nuorten elämä täyttyy balettitunneista sekä niitä tukevista uinti- ja salitreeneistä, tuikitärkeää venyttelyä unohtamatta. Jossain välissä pitäisi ehtiä tehdä myös läksyt. Balettitanssijan urasta haaveileva nuori ei ehdi eikä voi notkua hampurilaisbaareissa tai donitsikahviloissa, ja monet ovat muuttaneet tanssin takia varhain omilleen asuakseen lähellä balettikoulua. Balettiympyröiden ulkopuoliset ystävyyssuhteet painuvat helposti taka-alalle ja kanssaopiskelijoiden ja opettajien muodostama yhteisö muodostuu sitäkin tärkeämmäksi. Kuitenkin monet Vihmasen haastattelemista nuorist harrastivat baletin lisäksi muita taiteen ja kulttuurin lajeja: lauloivat tai soittivat, kirjoittivat runoja. Ylipäätään on tärkeä saada jonkilaista vastapainoa baletille, vaikka se on ajan ja voimavarojen käytössä ehdoton ykkönen.

Natalia Bauerin ja Juha Reunasen valokuvat hivelevät silmää. Kuvat ovat mustavalkoisia, yhdellä tai useammalla tehostevärillä korostettuna. Usein tuo tehosteväri on tietenkin vaaleanpunainen, kuten baletin maailmaan kuuluu. Arkistokuvat balettitanssijoista vuosien takaa niin näyttämöllä, harjoituksissa kuin esitysten jälkeisellä vapaa-ajallakin syventävät baletin historiakatsausten ajankuvaa ja suhteuttavat balettiin liittyviä ulkonäköihanteita - kirjassa kerrotaan, että ammoin balettitanssijoita on jopa moitittu liiasta laihuudesta!


Baletin/tanssin maailmaan sijoittuvia romaaneja: Bolsoin perhonen, Linnunpaino, Tulilinnun tanssi

Jaak Jõerüüt: Muuttuvainen

Jaak Jõerüüt: Muuttuvainen. Elämäntaitoja etsimässä
Muutlik, suom. Raija Hämäläinen.
Basam Books 2013, 403 sivua.

Koivujoen korkeat hiekkakivirannat seisoivat aamun viileissä varjoissa ikään kuin todistamassa perin vanhoista ajoista, koko ihmiskunnan itkumuureista, joita kukaan ei kuitenkaan tavoita helposti, sillä kylmä syksyinen joki painautuu seinämää vasten, sileänä, vesi kuin sulanut jää. Lähtisin kyllä, mutta vesi on edessä, sanoi Ristikivi tarkoittaen sillä jotain muuta, mutta tähän ne sanat sopivat. Lähtisin kyllä, painautuisin ikivanhaa, paljastunutta maankuorta vasten, vanhaa kylmää hiekkaa vasten, painaisin korvani sitä vasten ja kuuntelisin mitä sillä on sanottavaa. Mutta miten menet, kun vesi on edessä. 

Harvinaisen kaunis vesi!

Tiesitkö, kuka on Jaak Jõerüüt? Minä en tiennyt, mutta nyt tiedän, että vuonna 1947 syntynyt Jõerüüt on virolainen diplomaatti ja kirjailija, joka on toiminut aiemmin aktiivisesti myös Viron sisäpolitiikassa. Tällä hetkellä Jõerüüt toimii Viron suurlähettiläänä Ruotsissa; parikymmentä vuotta sitten hän edusti maataan Suomessa. Jaak Jõerüüt on naimisissa virolaiskirjailija Viivi Luikin kanssa.

Päiväkirjateoksen Muuttuvainen luettuani tiedän myös, että Jaak Jõerüüt kirjoittaa kauniisti ja viisaasti. Tekstistä huokuva viisaus ja humaanius on sellaista, joka syntyy elämänkokemuksesta, laajasta kulttuurin harrastamisesta ja lukeneisuudesta sekä sydämen herkkyydestä ympäröivän maailman suurille tapahtumille ja pienille yksityiskohdille. Muuttuvaiseen tekisi mieli tehdä alleviivauksia suunnilleen joka toiselle sivulle, niin kauniita ja ajatuksia herättäviä lauseita se sisältää. En ihmettele, että kirjailijan tuotantoa - runoja, esseitä, proosaa - on käänntetty useille kielille. Sen sijaan ihmettelen, miksi Muuttuvainen on ilmeisesti ensimmäinen Jõerüütilta suomeksi käännetty teos.

Takakansitekstissä kirjaa kutsutaan mielestäni hieman harhaanjohtavasti romaaniksi. Kyseessä on kuitenkin mielestäni selvästi omaelämäkerrallinen teos, jossa ei ole romaanin juonikaarta ja jännitettä, ei oikeastaan henkilökuvaustakaan lukuunottamatta tietysti "kertojan" eli päiväkirjan kirjoittajan (=Jaak Jõerüütin) sisäisen elämän kuvausta. Toki on olemassa omaelämäkerrallisia romaaneja ja päiväkirjaromaaneja, mutta ei Muuttuvainen oikein sellainenkaan ole, vaan mielestäni autenttinen, mutta tietysti toimitettu ja alunperinkin julkaistuksi tarkoitettu (ei-kronologisessa järjestyksessä etenevä) päiväkirja:

Totta kai kirjoittamisen aikana jatkuivat myös ne mitä me nimitämme virkatehtäviksi. Vastaanotot, näyttelyiden avajaiset, briifaukset, kirjaesittelyt, jäähyväislounaat, ulkoministerin poikkeamiset Riian lentokentälle, sähköpostikirjeiden lukemiset, sähköpostikirjeiden kirjoittamiset, muistioiden lukemiset, muistioiden kirjoittamiset. Kotoisten uutisten seuraaminen siihen viikonloppuun asti, jona hennosti kahisten, niin kuin edestä tuleva hanhiparvi laskeutuu keväällä pellolle, syntyi Virossa hallituskriisi.

Muuttuvainen kuvaa vuosia, joina Jaak Jõerüüt toimi suurlähettiläänä Latviassa. Hän kuvaa diplomaatin arkea, mutta ei niinkään tilaisuuksia joihin osallistuu, vaan arkista paidan silittämistä, ajatuksiaan Latvian taloudellisesta, poliittisesta ja kulttuurisesta tilanteesta, kävelyretkistään Riian kaduilla ja hengähdyshetkistä kaupungin kahviloissa. Kaiken aikaa hän pohtii, muistelee, kyselee, siteeraa lempikirjailijoitaan - muun muassa Pentti Saarikoskea ja Mika Waltaria - ja havainnoi kauneutta ympärillään. Jaak Jõerüütin tavassa kirjoittaa on jotakin sellaista, mikä tuo mieleen Lassi Nummen runot tai Bo Carpelanin Alkutuulen: vanhojen kirjojen tuoksua, tähtien välkettä ja aamutuulen raikkautta, jotain ikiaikaista.

Yasunari Kawabata: Tuhat kurkea

Yasunari Kawabata: Tuhat kurkea
Suom. Eeva-Liisa Manner saksan-
ja englanninkielisten käännösten pohjalta.
Tammi 1969 (3. painos), 148 sivua.
Keltainen kirjasto 70.

Tie vei puutarhan portista loivasti kaartaen vuorta alas. Tien mutkasta näkyivät Kikujin puutarhaan vain puiden latvat. Kikuji kulki neiti Ootan rinnalla, mutta mielessään hän ajatteli tuhannen kurjen tyttöä. Fumiko pysähtyi ja sanoi hyvästit, Kikuji kääntyi ja palasi kukkulaa ylös takaisin kotiin.

Nobel-palkitun japanilaiskirjailijan Yasunari Kawabatan (1899-1972) Tuhat kurkea oli hämmentävä lukukokemus. Pienoisromaanin kieli on todella kaunista - mutta sehän on oikeastaan suomentajan, runoilija Eeva-Liisa Mannerin kieltä ja vieläpä japaninkielisen alkuteoksen englannin- ja saksankielisten käännösten kautta suodattunutta. Kerronta on yhtä aikaa lakonista ja pakahduttavan täynnä tunnetta.

Romaanin kertoja on on nuori mies, Kikuji, jonka seurapiireissä vaikuttavat hänen edesmenneen isänsä rakastajattaret Chikako Kurimoto ja rouva Oota. Kikuji kokee neiti Kurimoton kontrolloivana, manipuloivana ja pahantahtoisena, kun taas rouva Ootaan Kikuji suhtautuu kaksijakoisesti rakkaudella ja vihalla, kiitollisuudella ja syytöksillä. Kahden vanhemman naisen lisäksi tarinassa on kaksi nuorta naista, rouva Ootan tytär Fumiko sekä toinen nuori tyttö, jolla oli kädessään heleänpunainen silkkiliina johon oli kirjottu tuhat valkoista kurkea. 

Kirjan nimi ja muutama kerronnallinen juttu harhautti minua niin, että tarkkailin ihan väärää "tarinalinjaa". Muutenkin Tuhat kurkea kuuluu niihin tiivisiin suuriin pieniin romaaneihin, jotka tekee mieli lukea joskus uudelleen. Kikuji punnitsee suhdettaan naisiin ja vanhempiinsa, arvailee toisten motiiveja ja on samalla aivan hukassa sen suhteen, mitä itse haluaa. Vuodenajat, kukat, kuutamo, ikivanhat vanhat chino-esineet ja ikiaikaisen kaavan mukaan etenevä teeseremonia luovat kirjaan runollista, unenomaista ja kuitenkin hyvin sydämeenkäyvää tunnelmaa.

Haasteet: 14 nobelistin teosta, Keltainen kirjasto 60v.

Ulla Lehtonen & Sari Airola:: Metsän outo vieras

Ulla Lehtonen (teksti) ja Sari Airola (kuvitus): Metsän outo vieras
Lasten Keskus 2014.

Minun nimeni on Saara-siili
nenäni on musta niin kuin hiili, 
piikeissäni näet vahvan terän, 
niiltä suojaudun, teen tiukan kerän. 

Lämminhenkinen kuvakirja Metsän outo vieras on omistettu "kaikille pienille siileille ja itsensä joskus siiliksi tunteville". Kirjassa siili on se, joka tulee mualta, on vielä uusia ja tuntematon ja joutuu vieraiden silmien tarkkailun ja epäluulon alle. Siili on se, joka lähtee kauas pois kotoa pitääkseen huolta lapsestaan, kun olo kotiseudulla käy liian vaikeaksi. Siili on se, joka on vähän erilainen kuin muut ja herättää siksi kummastusta. Siili on se, joka on vähän ujo ja herkkä, mutta rohkaistuu avaamaan suunsa, kun tilanne sitä vaatii.

Metsän outo vieras yllätti minut kahdella (kivalla) tavalla: tarina on kerrottu soljuvassa runomuodossa ja kirjan lopussa on pieni tietopaketti siilistä sekä lista siilistä kertovista tietokirjoista. Lehtonen on onnistunut loppusointuihin perustuvassa riimittelyssään hyvin, ja osin juuri runomuoto tekee pitkähköstä kuvakirjasta miellyttävän lukea perheen pienimmillekin.

Olen aiemminkin tykännyt Sari Airolan herkistä ja taidokkaista kuvituksista (esimerkiksi kirjassa Surusaappaat), ja Metsän oudon vieraan kuvitus on kerrassaan hellyyttävä. Airola on erityisen taitava kuvittamaan tunnetiloja; metsän eläinten silmät ilmaisevat uteliaisuutta, epäluuloa, hämmennystä, surua, mietteliäisyyttä, iloa ja kiintymystä. Kuvituksessa on vaihtelevuutta ja eloa, kauneutta ja lämpöä. Metsän outo vieras tassutteli sydämeeni, kerta kaikkiaan.

Muissa blogeissa sanottua: Sininenkeskitie, Värikäspäivä

Päivi Storgård: Keinulaudalla

Päivi Storgård: Keinulaudalla
Schildts&Söderströms 2013, 266 sivua.

Äitiä lapsella ei ollut. Oli lihasjännityksestä tutiseva vuotava ihmiskimpale. Olin täyttänyt tehtäväni, ja nyt halusin vain kaikkien katoavan ympäriltä. En tiennyt, mitä tehdä lapselle. Minulle ei ollut annettu aikaa ajatella, se oli vain työnnetty syliini ennen kuin olin palannut takaisin helvetistä. Kätilö tutki ja paineli vieläkin kohtuani. Sattui. Työnsin hänet pois vihaisesti, mutta hän palasi aina uudelleen. Aaron silitti välillä otsaani. Pystyin vaivoin hillitsemään itseni, etten olisi tönäissyt häntäkin. En tulisi minäksi ennen kuin saisin olla yksin, eikä kulaan koskisi minuun.

Toimittaja Päivi Storgårdin esikoisromaanin Keinulaudalla päähenkilöllä Outilla on päältä katsoen elämä mallillaan: hurmaava puoliso, ihanat lapset ja nouseva ura radiojuontajana. Tarkemmin katsottuna kaikki on hullusti: raskausaikana itkettää jatkuvasti, synnytyksen jälkeen on ontto olo, parisuhdekin alkaa rakoilla ja välillä menee niin lujaa, että raha-asiat suistuvat raiteiltaan. Outi sairastaa kaksisuuntaitaista mielialahäiriötä, joka laittaa elämän keinulaudan sellaiseen vauhtiin, että jossain vaiheessa on väistämättä edessä äkkipysähdys, tavalla tai toisella.

En malta olla vertaamatta Keinulaudalla-kirjaa kahteen muuhun viimeisen vuoden aikana ilmestyneeseen, niin ikään äitiyttä ja masennusta käsittelevään romaaniin, Pauliina Rauhalan Taivaslauluun ja Laura Lähteenmäen Ikkunat yöhön. Näistä kolmesta vain Storgårdin romaani on ilmeisen elämäkerrallinen, ja jostain syystä se jäi myös minulle etäisimmäksi. Taivaslaulun Viljan ja Ikkunat yöhön -romaanin Elsin tarinat koskettivat syvemmin kuin Keinulaudalla-teoksen Outin. Syy ei tietenkään ole naisten kohtaloissa itsessään, vaan tavassa jolla ne on kerrottu. Outin minäkerronnassa on jotakin etäännyyttävää, ikään kuin osaisi dokumentoida vointiaan turhankin analyyttisesti ja tarkasti. Romaanissa ei myöskään ole sellaista page turner -tyylistä jännitettä kuin Ikkunat yöhön -kirjassa tai lumoavan kaunista kieltä kuin Taivaslaulussa, mutta Storgårdinkin kerronta ansaitsee kehuja vahvoista ja oivaltavista kuvauksistaan niin sairaalan seinien sisältä kuin "tavallisesta" arjestakin.

(Sairas)kertomuksena Keinulaudalla muodostaa eräänlaisen kehän: tarina alkaa lopusta ja päättyy alkuun. Outin elämää seurataan noin kymmenen vuoden ajanjaksolla, niin että varhaisemmat ja myöhemmän elämänvaiheet vuorottelevat kuukausin ja vuosiluvuin luvuissa. Tämä rakenne osittain söi tarinan jännitettä ja vaikeutti omalla kohdallani eläytymistä, mutta korosti toisaalta Outin elämän voimakkaasti aaltoilevaa luonnetta ja sitä, miten kaikki kokemukset vaikuttavat sairauden kulkuun ja myöhempiin tapahtumiin.

Muissa blogeissa sanottua: Kirjasfääri, Lukuneuvoja, Rakkaudesta kirjoihin , Kirjasähkökäyrä

SuviSirkku Talas: Rakas äitini!

SuviSirkku Talas: Rakas äitini!
Armas, Eero, Arvid, ja Kasper Järnefeltin sekä Aino Sibeliuksen kirjeitä
Elisabeth Järnefeltille.
Karisto 2014, 555 sivua.

Helsinki 5.12.1891

Aino Järnefelt Elisabeth Järnefeltille
Rakas mamma!

Monet, monet kiitokset kirjeestäsi! On oikein hauska kun niin otat sydämellisesti osaa minun onneeni ja myöskin Jannen. Hän läksi eilen kotiansa loviisaan ja käski sanoa mitä lämpimimmät terveiset.

Eero on tässä vieressäni ja juttelee, että terveisiä mummolle ja että Armas on Berliinissä ja että "Eero söi baakkelsin". "Minulla on papukaija." j. n. e. On ihan minussa kiinni ja tahtoo. että piirtäisin harakoita. 
(-- --)
Mitenkä Emma nyt voi? Kyllä me olemme kaikki Leo-nimen puolella paitsi pappa, joka tahtoisi joko Waltti (lyhennys Waldemarista) tai Lemmitty. Meistä ne ovat rumia. Arvid hyvin tykkää Leosta. Juuri Tolstoyn kunniaksi. 

Koska siellä on ristiäiset? Sano nyt tuhansia terveisiä Kasperilaisille ja suutele pikku Ainoa ja pienokaista. Voi hyvin! Terveisiä täältä ja tervetuloa!

Tyttäresi Aino

Järnefeltin kulttuurisuku on kiehtonut minua kauan, ja viime vuosina olenkin lukenut useita teoksia, jotka jollain tapaa sivuavat Elisabeth Järnefeltin (1839-1929) tai jonkun hänen lapsistaan elämää: Panu Rajalan Juhani Aho -elämäkerran, Riitta Konttisen Onnellista asua maalla -teoksen, jossa kuvattiin muun muassa taiteilija Eero Järnefeltin sekä Aino Sibeliuksen perheiden koteja, ja viimeisimpänä Minna Maijalan Minna Canth -elämäkerran, jossa sivutaan Cabthin tuttavapiiriin kuuluneiden Järnefeltien elämää Kuopiossa. SuviSirkku Talaksen toimittamassa Rakas äitini -kirjevalikoimassa Järnefeltien perhe on tiiviisti keskiössä: pojat ja tytär kirjoittavat Elisabeth Järnefeltille kirjeitä muun muassa Pietarista, Helsingistä, Lohjan Virkkalasta ja Tukholmasta. Kirjeet on järjestetty kronologisesti, kattaen ajanjakson vuodesta 1879 aina vuoteen 1928.

Vaikka tiesinkin perusasiat Järnefeltin perheestä ja heidän suhteistaan muihin kulttuurivaikuttajiin ja ajan aatteisiin, opin Talaksen kirjasta paljon uutta. Olin lukenut Arvid Järnefeltin kirjoja, ihaillut Eero Järnefeltin tauluja ja käynyt Aino Sibeliuksen Ainolassa, mutta kirjallisuuskriitikko Kaspar (Kasper) Järnefeltistä ja kappellimestari Armas Järnefeltistä en tiennyt juuri mitään, puhumattakaan nuorina kuolleista Ellida ja Ellen Järnefeltistä (joiden harvalukuisia kirjeitä ei tässä kokoelmassa ole). Teoksen alussa olevat lyhyet henkilöesittelyt, sukutaulu ja esipuhe auttavat hahmottamaan Järnefeltien suhdeverkostoa ja elämänvaiheita.

Kirjeitä on koskettava lukea. Niissä puhutaan arjesta pienine iloineen ja suruineen (Erityisesti perheellinen ja Tuusulan taiteilijayhteisön piirissä elävä Aino Sibelius), kasvukivuista ja urahaaveista, perhettä koetelleista taloudellisista vaikeuksista, sairauksista ja kuolemantapauksista, onnellisista perhetapahtumista ja juhlista, onnistumisista ja epäonnistumisista. Kirjeistä huokuvat äidin ja lasten luottamukselliset, läheiset välit, jos kohta toisinaan ristiriidatkin. Luonnollisesti jotkut merkittävät tapahtumat jäävät kirjeissä käsittelemättä ihan sen vuoksi, että kyseisenä ajanjaksona perhe tai osa perheestä on ollut yhdessä eikä ole ollut tarpeen viestiä kirjeitse.

Kirjekokoelma on aikamoinen järkäle, mutta väljästi ja kauniisti taitettu. Muutamat kirjeiden lomaan painetut valokuvat, piirrokset ja konserttiohjelmat elävöittävät teosta ja tuovat siihen autenttisuuden tuntua.

Joensuussa elokuun 13 p:nä 1893

Armas Järnefelt Elisabeth Järnefeltille

Rakas mamma!

Minua vaivaa, että minä olen niin riippuvainen omista tuulistani, että sitten kirjeenikin tulevat sitä mukaa. Anna nyt hyvä mamma anteeksi, että minä viime kirjeessäni kirjoitin ikään kuin se olisi olllut sinun syysi, että minä olen niin rappiolla. Mutta tiedänhän minä, että sinä pukisit poikasi vaikka kultavaatteisiin, jos vain voisit. Eikö niin? Vaan minua arvelutti ainoastaan se, ettet sinäkään olisi ollut hyvilläsi, jos tietäisit, että huomenna minun syntymäpäivänäni minulle lahjoitetaan - paitoja. Vaan tiedänhän minä sen, että mistä sinä tyhjästä teet paitoja tai muutakaan, kun kenraali Järnefeltiltä saat ainoastaan sen verran, että niukasti tulet toimeen.

Alice Munro: Valkoinen tunkio

Alice Munro: Valkoinen tunkio
The Progress of Love, suom. Kristiina Rikman.
Tammi 1987, 327 sivua. Keltainen kirjasto 212.

Mutta miksei Berylin versio tapahtuneeesta olisi voinut poiketa äidin kertomasta? Beryl oli kaikin puolin erikoinen - kaikki hänessä oli väritettyä, uudesta näkökulmasta katsottua. Alkuun äidin versio kesti. Se imi itseensä Berylin tarinan, sulki sen sisäänsä. Mutta Berylin tarina ei kadonnut; se säilyi vuosia pois suljettuna, mutta se ei kadonnut. (Novellista "Oikeaa rakkautta")

Valkoinen tunkio on Alice Munron varhaista tuotantoa ja ensimmäinen kirjailijalta suomennettu teos. Kuten muutkin Munro-suomennokset, tämäkin on Kristiina Rikmanin varmaa käsialaa. Novellien kieli tuntuu kuitenkin jossain määrin vanhahtavalta – johtuneeko tämä sitten lähes kolmesta vuosikymmenestä, jotka teokset julkaisusta on kulunut, n tiedä – mutta aiemmin en muista kummastelleeni Munron/Rikmanin sanavalintoja, kuten Valkoisen tunkion "Jäkälää"-novellissa esiintyvää kirjoitusneuvoa. Valkoinen tunkio taitaa muuten olla ainoa Munro-suomennos, josta ei ole otettu uusintapainosta edes pokkarina sen jälkeen, kun kirjailija sai kirjallisuuden Nobelin palkinnon viime syksynä.

Olen nyt lukenut yhteensä viisi novellikokoelmaa Alice Munrolta, enkä osaa sanoa, miten Valkoinen tunkio sijoittuu omalla "Munro-asteikollani". Siinä on paljon samoja teemoja, joihin olen kiinnittänyt huomiota aiemminkin kirjailijan novelleja lukiessani: ulkoisia muutoksia ja sisäisiä myllerryksiä, remontoituja tai remontoitavia taloja, joiden pintoihin asukkaiden elämänkohtalot jättävät vuosien saatossa jälkiään, avioeroja ja sisaruskateutta, vanhemman ja lapsen välisiä ristiriitoja, aikuistumista ja vähitellen selkeneviä tai hämärtyviä muistoja. Jälleen kerran Munron novellit ovat kuitenkin luotsanneet minut pois vaikea-asteisesta lukujumista ja lukuajan katkonaisuuden aiheuttamista keskittymisvaikeuksista: suhteellisen lyhyitä kertomuksia saa luettua nopeinakin hetkinä, ja ennen kaikkea Munron tekstin näennäinen arkisuus ja konkreettisuus houkuttelee kuin huomaamatta astumaan mutkikkaisiin fiktiivisiin maailmoihin, vaikka tuntuu että niihin ei jaksaisi syventyä. Uutuuskirjojen pinot saivat jäädä syrjään, kun tartuin Valkoisen tunkion kellastuneisiin sivuihin, ja kesken oleva, sinänsä hieno tiiliskiviromaani saa niin ikään odottaa parempia aikoja. Ja Munro-novellien nälkä sen kun kasvaa lukiessa!

Avausnovelli "Oikeaa rakkautta" on Munroa tyypillisimmillään: Keski-ikäinen, eronnut nainen muistelee lapsuuteensa avainkokemuksia, jotka linkittyvät puolestaan toisen käden tietoihin omien vanhempien elämänhistoriasta. Kuten monissa muissakin novelleissa läpi koko Munron tuotannon, tässäkin vieraillaan vuosien takaa tutussa talossa, tehdään tulkintoja vanhoista seinäpapereista ja -maalauksista, aprikoidaan mitä todella tapahtui.

Novellissa "Jesse ja Meribeth" kuvataan tyttöjen välistä ystävyyttä tavalla, jossa on kaikuja tyttökirjojen kuolemattomiata ystävyyskuvauksista: Ensimmäisenä syksynä me kävelimme kaupungin ulkopuolella pitkin ratakiskoja ja kerroimme toisillemme kaikki sairaudet ja tapaturmat joita meidän elämässämme oli ollut, paljastimme pelkomme ja sen mistä väristä, jalokivestä, kukaata, filmitähdestä, jälkiruoasta, filmitähdestä, jälkiruoasta ja jäätelöstä pidimme eniten. Päätimme montako lasta hankkisimme ja mitä sukupuolta ja minkä nimisiä heistä tulisi. Ystävyyskuvauksen rinnalla novellissa kulkee toinen juonne, jossa kuvataan kertoja-Jessien työtä eksentrisen pariskunnan kotiapulaisena. Kun nämä kaksi toisilleen vierasta maailmaa risteävät jossakin lapsuuden ja aikuisuuden, toden ja kuvitelman, valheen ja vilpittömyyden välimaastossa, ystävyys väljähtyy ja happanee, menettää raikkautensa ja merkityksensä.

"Monsieur les Deux Chapeaux" tuntui ensialkuun tylsältä tarinalta autojen kanssa puuhastelusta, nuoren perheen taloremontista, vähän höpsähtäneestä äidistä ja veljessuhteen komplekseista. Vähitellen lukijan silmien eteen avautuu kuitenkin varsin dramaattisia näkymiä, jotka selittävät Colin ja Ross -nimisten veljesten käytöstä. Kuten niin monet muut Munron novellit, tämäkin pitäisi lukea uudelleen voidakseen olla varma, että ymmärtää mistä on kysymys - luulen ymmärtäneeni, mutta yllätyin siitä, miten vuosien takainen tapahtuma sai Colinin suhtautumaan veljeensä - tai ainakin uskomaan, että suhtautuu juuri niin.

Mutta kukaties kaikki onkin ihan kunnossa ja tämä onkin onnea, jota hän on liian itsepäinen, liian lapsellinen, liian polittisesti äkkiväärä hyväksymään? Liian kiinni mennessä jonka kaikki muut näyttävät unohtaneen? (Novellista "Valkoinen tunkio")

Haasteet: 14 nobelistin teosta vuonna 2014 (Olen näemmä osallistunut Nobel-haasteeseen tähän mennessä vain Alice Munron teoksilla, mutta tarkoitus olisi lähiaikoina lukea muutamaan muutakin nobelistia.)

Valkoisesta tunkiosta on kirjoitettu myös Eniten minua kiinnostaa tie ja Tea with Anna Karenina

Jukka Itkonen & Camilla Pentti: Kaikki hyvin kasvimaalla

Jukka Itkonen (teksti) ja Camilla Pentti (kuvitus): Kaikki hyvin kasvimaalla
Lasten Keskus 2014.

Ansioituneen lastenlyyrikon, Jukka Itkosen, uusin runokirja Kaikki hyvin kasvimaalla johdattaa vuodenkiertoon, mullan tuoksuun, mansikan makuun ja mehiläisten surinaan. Kirjassa eletään niin toukokuuta, kun "Ilmassa lentelee / pieniä keväitä" kuin lokakuutakin, kun "Täysikuu neuloo villasukkaa / puiden latvustoissa." Runojen viehätys perustuu pitkälti riimeihin ja sanaleikkeihin; koivusta tulee kesällä vasta vasta. Itkosen runot ovat kuin pieniä tarinoita tai tuokiokuvia.

Pidän todella paljon kirjan kuvituksesta, joka on Camilla Pentin käsialaa. Vaikka tietokoneenkin avulla saadaan kivoja ja hienoja kuvituksia, ei mikään voita aitoa piirrosjälkeä. Kaikki hyvin kasvimaalla -kirjan kuvituksessa on jotain lapsenomaista ja hyvällä tavalla vanhanaikaista, jonka voisin kuvitella tarjoavan samaistumispintaa lapsille. Kuvasta, jossa on traktori ja kissa, tulee mieleen G. Kalinovskin kuvitukset Eduard Uspenskin Fedja-setä -kirjoihin.

Jukka Itkosen säkeet ovat todellisia hyvän mielen runoja. Kuten "Mansikoita suussa" runossa osuvasti sanotaan, "Hyvän olon runo on / kuin manskoita suussa."

Kirjasta muualla: Sininen keskitie, Helsingin sanomat

Lawrence M. Krauss: Universumi tyhjyydestä

Lawrence M. Krauss: Universumi tyhjyydestä
Miksi maailmassa on jotain tyhjyyden sijasta
Universe from Nothing, suom. Veli-Pekka Ketola.
Basam Books 2013, 254 sivua .

Onneksi tähdet räjähtävät aika harvoin, suunnilleen kerran sadassa vuodessa galaksia kohti. On kuitenkin hyvä, että näin käy, koska muuten meitä ei olisi. Yksi runollisimmista universumia koskevista faktoista on se, että periaatteessa kehosi jokainen kehosi atomi on aikanaan ollut räjähtäneen tähden sisällä. Lisäksi vasemman kätesi atomit ovat todennäköisesti peräisin eri tähdestä kuin oikean kätesi atomit. Me kaikki olemme kirjaimellisesti tähtilapsia. ja kehomme on tehty tähtipölystä. 

Kosmologi Lawrence M. Kraussin Universumi tyhjyydestä esittelee kansantajuisesti vastausvaihtoehtoja alaotsikon kiehtovaan kysymykseen: miksi jotakin on olemassa, miten tyhjästä voi syntyä kokonainen maailmankaikkeus? Kaiken alun lisäksi Krauss avaa myös kaiken loppua esitellen teorioita universumin viimeisistä hetkistä. Krauss korostaa, että kaikki pohjautuu luonnonlakeihin; filosofien ja teologien pohdinnoilla ei ole sijaa kosmologin maailmankuvassa. Kaikki tieto perustuu tarkoille havainnoille ja laskelmille.

Vaikka kirja on tosiaan kirjoitettu yleistajuisesti ja ymmärsin periaattessa kirjan esittelemät asiat, niin loppujen lopuksi en voi kuin vain luottaa siihen, että universumin asiat ovat todella kutakuinkin niin kuin alan tutkijat ne esittävät. On kuulemma ihan matemaattisesti laskettu, että alkuräjähdys tapahtui silloin ja silloin ja että universumi laajenee näin ja noin.

Pidin kovasti Universumi tyhjyydestä -kirjan leppoisasta, kuvailevasta ja havainnollisesta tyylistä. Kosmologinen, tutkimustuloksile perustuva maailmankuva ei totisesti tarkoita, että asiat pitäisi ilmaista kuibasti. Päinvastoin, avasuus saa kosmologin paikoin aivan runolliseksi ja kaunopuheiseksi, huumorin pilkettä unohtamatta. Minulle jäi kirjasta erityisesti mieleen kohta, jossa Krauss kertoi pitävänsä aina lompakossaan pientä paperilappua, josta löytyi luettelo alkuaineista tai jotain sinne päin*. Tähän pieneen paperilappuun Krauss kertoi turvautuvansa aina, kun joku kiistäisi alkuräjähdyksen. Pienestä se on kiinni, oikeastaan kaikki on.


*oikeus epämääräisyysksiin ja väärinymmärryksiinmpidätetään tässä postauksessa bloggaajan humanisti-taustaan vedoten.

Anna Rotkirch: Yhdessä

Anna Rotkirch: Yhdessä. Lasten kasvatus ei ole yksilölaji
Wsoy 2014, 270 sivua.

 Perheestä ollaan aina vahvasti jotain mieltä. Niin vanhoilliset kuin radikaalit poliittiset voimat esittävät vaatimuksia ja uudistuksia. Sikäli kun taustalla on virheellinen ymmärrys perheen toiminnasta, ehdotukset voivat olla paitsi ihmisoikeuksia loukkaavia ja syrjiviä myös lapsen kehityksen kannalta haitallisia. Ei ole mitään perustetta sanoa, että ainoa oikea perhe olisi heteropariskunnan muodostama ydinperhe. Ei myöskään ole mitään järkeä väittää, että ydinperhe on aikansa elänyt ja jotenkin huono perhemuoto. Ei tulisi olettaa, että palkattu ammattilainen lähtökohtaisesti hoitaisi lapsia isovanhempia paremmin. Ja niin edespäin. Yhteisöllinen kasvatus tarjoaa tieteellisen, arvoneutraalin viitekehyksen, josta käsin voi arvioida poliittisia projekteja ja korjata ideologisia ylilyöntejä. 

Yhdessä on evoluutiotutkimuksen ja soveltavan sosiaalipolitiikan rakkauslapsi. Rotkirch yhdistää kansantajuistettua tietoa ihmisen parinmuodostuksesta, perhesiteistä, rakkauden biologisesta perustasta ja lapsen psykososiaalisesta kehityksestä punnittuihin kannanottoihin äitien, lasten ja laajasti jaetun kasvatus- ja hoivavastuun puolesta. Kirjan lopussa on viitteet tieteellisiin tutkimuksiin, mutta lopulta on tietenkin kyse tulkinnoista ja arvovalinnoista. Yksi Rotkirchin painotuksista on se, että Suomessa perheet voivat hyvin osittain siksi, että yhteiskunta tukee monin tavoin sekä vanhempien että isovanhempien terveyttä ja taloutta - ja toisaalta perheissä aiheuttaa jonkin verran pahoinvointia se, että äidit jäävät turhan usein yksin esimerkiksi hoitaessaan pientä lasta kotona. Yksilöiden valintoihin Rotkirch ei ota kantaa ja muistuttaa, että tutkimustulokset esimerkiksi erilaisten perhemallien vaikutuksesta lapsen hyvinvointiin ovat yleistyksiä ja tilastollisia todennäköisyyksiä, eivät ennaltamäärääviä totuuksia.

Rotkirch kirjoittaa niin sisarusten ja vanhempien ystävyyssuhteiden merkityksestä kuin isäntunteiden hormonaalisesta perustasta. Aivan erityisellä lämmöllä Rotkirch kirjoittaa siitä, kuinka jokainen vastasyntynyt on oma persoonansa ja heti ensihetkestä valmis sosiaaliseen vuorovaikutukseen, vaikka onkin vuosikaudet kykenemätön selviytymään ilman aikuisten hoivaa. Se, että ihmiset synnyttävät pitkään hoivaa tarvitsevia jälkeläisiä, ohjaa naisia ja miehiä tekemään sellaisia valintoja, joiden turvin on mahdollista panostaa lapsiin mahdollisimman paljon niin taloudellisesti kuin sosiaalisestikin - ja parasta panostusta on useiden aikuisten tarjoama hoiva ja kasvatus, vaikka alkuvaiheessa äiti onkin etusijalla.

Kirjassa oli paljon tuttua asiaa ja näkökulmia, jotka ovat tulleet lukuisia kertoja esiin esimerkiksi lehtien palstoilla. Toisaalta Yhdessä myös ravistee joitakin myyttejä ja itsestäänselvyyksiä. Olemme esimerkiksi tottuneet ajattelemaan, että nyky-Suomessa isät osallistuvat poikkeuksellisen paljon lastensa hoitamiseen. Maailmanlaajuisessa vertailussa näin ehkä onkin, mutta Rotkirch muistuttaa, että erilaisten perhepoliittisten valitojen vuoksi esimerkiksi Ruotsissa isät jäävät huomattavasti useammin pois töistä hoitaakseen pieniä lapsiaan kotona kuin Suomessa. Ja vaikka nykyään isät osallistuvat perhe-elämään aktiivisemmin kuin esimerkiksi 1950-luvulla, ei kehitys ole ollut suoraviivaisesti kohti osallistuvampaa isyyttä: metsästäjä-keräilijä -yhteisöissä isät kantoivat ja hoivasivat lapsiaan huomattavasti enemmän. Yhtä kaikki, isä on tärkeä lapsen tunne-elämän ja kognitiivisten taitojen ja sosiaalisten taitojen kehitykselle, mutta se, että isä asuu perheessä, ei sinällään merkitse paljoa, vaan se, millä tavoin hän on läsnä ja antaa aikaa ja huomiota lapselleen.

Yhdessä on kevyttä luettavaa, joka sopii myös perhe-elämän lyhyiksi katkomiin lukuhetkiin. Tällaista kirjaa lukiessa tulee väistämättä peilattua omia ja sukulaisten, ystävien ja tuttavien valintoja: onko niiden takana mahdollisesti tällainen tai tällainen mekanismi tai lainalaisuus? Mitä valintoja teen tulevaisuudessa, ja miten perustelen ne itselleni - ja miten puolestani ymmärrän toisten erilaisia valintoja? Miten poliittiset päätökset ja yleiset arvot ohjaavat ja rajaavat valintojamme perhe-elämän suhteen?